Hyljätyt

Eräänä aurinkoisena päivänä kävelin Dublinissa pitkin Liffey-joen vartta. Yksinkertaisin pitsiverhoin peitetyt kaupanikkunat kiinnittivät huomioni. Tyhjiin liikkeisiin tottuu Irlannin lamassa - kaatuneita bisneksiä, tyhjät näyteikkunat, laskupino näkyvissä postiluukun alla. Näissä ikkunoissa oli toistuva sana: FORSAKEN. Mietin, mitä sana tarkoitti. Hidastin askeleita ja huomasin ovessa käsinkirjoitetun lapun näyttelyn aukioloajoista. Siinä oli jotain jännittävää, ja kokeilin ovea. Se aukesi. 

Sisällä oli suuri, valkeaksi maalattu sali, valkoisia pylväitä, pitsiverhoin peitettyjä ikkunoita. Pylväisiin oli kiinnitetty ikäänkuin nukenvaatteita, joissakin oli nimi tai numero. Rukousnauhoin koristellut pienet valkoiset kaavut koristivat joitain seiniä. Valkoisella lautalattialla oli siellä täällä kumossa sinkkisiä ämpäreitä, joissa oli karkea pesuharja ja luuttu. Olin lumoutunut. Paikka oli hiljainen ja rauhallinen, kuin rukoussali, ja kuitenkin pienet asut tihkuivat surua.

Luulen, että tiesin intuitiivisesti, mistä oli kyse, ennen kuin joku tuli tuomaan esitteen käteeni: FORSAKEN. 

"Näyttely tekee näkyväksi ihmiselämät, joita kauan piiloteltiin Äiti ja lapsi-kodeissa ja Magdalen-pesuloissa muurien takana kaikkialla Irlannissa. Myös ne, jotka hiipuivat, myös ne, joiden viimeinen leposija oli kylmä hauta ilman mitään merkkiä, että he edes koskaan olivat olleet olemassa."

Ihmisen syntymän ja kuoleman ylös merkitseminen on ihmisoikeus, monilla uhreilla ei ollut sitäkään. Tuhansilla adoptoiduilla lapsilla ei ole vieläkään oikeutta tietää biologisista vanhemmistaan. 

Nämä asiat on painettu niin syvälle irlantilaisten tietoisuudesta, että kaikesta edelleenkin halutaan vaieta. Nunnat ottivat työkseen piilottaa irlantilaisten sosiaaliset ongelmat, aviottomat äidit, joita kohdeltiin yhteiskunnan taholta rikollisina - heidät jopa jaettiin ensikertalaisiin ja toistuvasti langenneisiin. Avioliiton ulkopuolella raskaaksi tulleet tytöt piilotettiin raskauden ajaksi, ja synnytyksen jälkeen lapsi otettiin heiltä pois. Joskus "parempiin koteihin", niinkin kauas kuin USA:han, Australiaan, Kanadaan. Ainoa adoptioparin kriteeri oli katolisuus ja varallisuus. 

Tuhannet lapset menehtyivät laitosten kurjissa oloissa, eivätkä äidit saaneet koskaan tietää heidän kohtalostaan. Äitien elämänikäistä ahdistusta ja tuskaa on vaikea kuvitella, ja lukumäärät ovat pöyristyttäviä (pelkästään 1900-luvulla heitä on arvioitu olleen 30 000), samoin se, miten hiljan instituutiot on lakkautettu, viimeisin Dublinissa vuonna 1996. 

Toinen näyttelyn tekijöistä, Maedhbh McMahon, kertoi minulle, että joskus hän itsekin tuntee tarvetta terapiaan, kun laitoksia ja tarinoita löytyy yhä enemmän julkisuuden noustua. Hän kertoi naisista, jotka ovat tulleet näyttelyyn ja halunneet nimetä jonkun, joko oman kadonneen lapsensa tai äitinsä. Sitä varten näyttelyssä on vanha kirjoituskone, jolla nimi voidaan naputella ylös ja kiinnittää nuppineulalla henkilön valitsemaan vaatteeseen. Nimeäminen voi siis tapahtua konkreettisesti. 

Kun kysyin, miksi näyttely on niin "piilossa", hän sanoi että ensimmäiset viikot ovat uhreja ja heidän omaisiaan varten, hiljainen mahdollisuus katsoa näyttelyä ja lukea asiakirjoja. Mediajulkisuutta haetaan myöhemmin, kun suusta suuhun kulkeva uutinen on tehnyt tehtävänsä. Hämmästyin tällaista vaihtoehtoa, yleensä taiteilijat hakevat julkisuutta kaikin tavoin, jotta näyttelyyn tulee paljon katsojia.

Maedhbh kertoi myös, että haluaisi viedä näyttelyn seuraavaksi Limerickiin, koska Limerickin taidekoulu sijaitsee entisessä Magdalen-instituutissa. Paikkakunnalla on edelleen laitoksen asukkeja, jotka eivät koskaan ole lähteneet pois. Kun kysyin innostuneena, mitäköhän he mahtavat ajatella näyttelystä jos se sinne saadaan, Maedhbh katsoi minua pitkään ja sanoi, että naiset ovat niin vanhoja ja laitostuneita, että heitä ei voi lähestyä. Se oli ehkä surullisinta. Hätkähdän nytkin ajatellessani, että jotkut nunnien kanssa kadulla käsikynkkää kulkevat vanhukset saattavatkin olla Magdaleenoja, jotka eivät koskaan päässeet pois.

Yhtäkään isää ei Magdalen-laitosten yhteydessä ole nimetty, raskauksien alkuunpanijat ovat kasvottomia ja nimettömiä ja sellaisina pysyvät. Mitään korvauksia ei ole annettu valtion tai kirkon taholta.

Annan viimeisen sanan kuitenkin näyttelyesitteelle (oma käännökseni):

"FORSAKEN toivoo palauttavansa ihmisarvon ja yksilöllisyyden ihmisille, jotka joutuivat raa'an ja armottoman instituution uhreiksi. Teos puoltaa sitä, että ihmiset eivät uhriutuisi. Oli koettu miten rankkaa tahansa, ihmiset voivat päästä eteenpäin elämässä: heistä voi tulla oman sielunsa ja henkensä herroja. Sillä naiset eivät pesseet omaa likapyykkiään, vaan meidän kaikkien, ja kysymys kuuluukin, miksi Irlannin valtio ja katolinen kirkko jatkavat hylkäämisen traditiota."

Näyttely avattiin 16.7. ja se on auki 20.8. saakka. Paikka sijaitsee Wellington Quay-kadulla aivan Temple Bar'in kupeessa. Aukioloajat alla.

Opening Hours - 11am-5pm Monday to Saturday
                                                       1pm- 5pm  Sunday
Dollard House, Wellington Quay, Dublin (next to the Clarence Hotel, Temple Bar) 
Opens July 16th for a limited period

Linkki näyttelysivulle tässä. 

Joka ainut hetki

Vaikuttava. Mieleenpainuva. Itkettävä. Hymyilyttävä. Ajatuksia herättävä. Ristiriitainen. Surullinen, pohjattoman surullinen, koska jo alussa tietää, miten lopussa käy. Tilinteko eletystä elämästä, ja elämättömästä. Valintoja, joita ei saa tekemättömiksi. Syyllisyyttä, jota kantaa toisten valinnoista ja kohtaloista.

Hugo Hamiltonin Every single minute-kirjaa (ei vielä suomennettu) lukee välillä hengästyen. Tarpeellinen, pysäyttävä kirja, jonka tekee ainutlaatuiseksi se, että tarina perustuu elävään elämään ja todellisiin henkilöihin, Hugo Hamiltoniin itseensä sekä Nuala O'Faolain'iin. Kirjailijoista toisen tapasin hiljattain (siitä ehkä seuraavassa blogissa). Jotkut kirjailijat tuntuvat niin tutuilta kirjojensa kautta, että heidät tekee mieli kutsua kahville, istua pöytään juttelemaan kuin vanhat tutut. Olen varma, että olisin nauttinut juttuhetkistä myös Nuala O'Faolain'in kanssa. Olisin kertonut, miten yksi sisaruksistani kaukana Suomessa luki hänen kirjansa suomeksi käännettynä ja samastui täysin hänen sankarettareensa. Elämä liippaa toista fiktiossa, yli maitten ja kulttuurien. Nuala olisi varmaan saanut minut avautumaan ja kertomaan koko elämäntarinansa, sellainen hän kuulemma Hugo Hamiltonin mukaan oli, jututti kaikkia.

Nuala menehtyi yllättävästi syöpään vuonna 2008, joten meillä on enää vain hänen kirjansa, ja Hugon vasta ilmestynyt teos hänen viimeisestä seikkailustaan, jonka hän halusi tehdä Berliiniin.

Kun ihminen sairastuu vakavasti, aikakäsitys muuttuu. Tuntuu mahdottomalta puhua tulevaisuudesta, kompastuu sellaisiinkin tavanomaisiin sanontoihin kuten ensi jouluna tai kesäloman jälkeen. Hugo kohtasi tämän silmästä silmään: mistä keskustella ihmisen kanssa, jolla on enää viikkoja jäljellä? 

Muistan järkyttyneeni jo nuorena - elämänvaiheessa, jossa ollaan kuolemattomia - elokuvasta Love Story, jossa kuoleva sankaritar haluaa väitellä rakastettunsa kanssa musiikista. Mies puuskahtaa, onko sillä nyt mitään merkitystä, mitä väliä enää, johon Jennifer: No mistä sitten haluat, että puhumme? Hautajaisista?

Hugo Hamiltonin kirjassa vauhti yllättää. Tuntuu, että Una'n ja Liam'in matka kestää viikkoja, kun lopussa paljastuu, että heillä oli vain viikonloppu. Siihen mahtuu paljon, kun matkustetaan myös molempien menneisyydessä, jota kumpikin yrittää selvittää. Kun ei voi enää sanoa, että sitten joskus tai vanhoilla päivilläni, menneisyyden valinnat on kohdattava ja tunnustettava. Nuala (siis kirjan Una) katuu katkerasti sitä, ettei nuorena pitänyt huolta traumatisoituneesta veljestään, joka sittemmin joi itsensä kuoliaaksi. Mitä hyötyä hänen kirjoittajaurastaan ja maineestaan, kuuluisuudesta ja laajasta ystäväpiiristä, kun hän petti sen, joka häntä eniten tarvitsi? Hylkäsi, jätti, ei ollut muka aikaa veljelle.

Samoin olen yllätyksekseni nähnyt lempilaulajani, Nina Simone'n itkevän yhdessä dokumentissa. Hän katui, ettei ollut viettänyt enemmän aikaa tyttärensä eikä lapsenlapsensa kanssa. Mitä järkeä kaikissa niissä konserteissa ja kiertueissa, mitä iloa levytyksistä ja palkinnoista? Onko se luovan uran kääntöpuoli, että se vie mennessään niin totaalisesti, ettei energiaa ja aikaa jää tärkeille ihmissuhteille? Miksi muistan vain naistaiteilijoita, jotka tätä katuvat?


Anteeksiannon olemusta pohditaan kirjassa myös paljon ja monelta kantilta. Nykyään anteeksiannon katsotaan olevan välttämätöntä, jotta väärinkohdeltu uhri eheytyy. On annettava anteeksi hyväksikäyttäjälle, sortajalle, kiduttajalle. Olen Unan kanssa samaa mieltä, että ei pidä antaa anteeksi. Muutenhan mikään ei muutu. Varsinkin, kun useimmat sortajista eivät edes näe teoissaan mitään väärää, eivät pyydä anteeksi, kieltävät kaiken.

Unan ja Liamin tyypillisisä irkkuperheissä ei puhuttu mistään vaikeasta, salaisuuksista vaiettiin, lapsilla ei ollut sanoja käsittelemään tapahtunutta. Vasta aikuisena, vuosikymmenien päästä, alkoi käsittää mitä perheessä tapahtui. Vaikeneminen on yksi tehokkaimpia sorron muotoja. Kun sanoja ei ole, tekojakaan ei ole. Mitään ei tapahtunut. Sanaton kipu ja hätä jää vaiti tekemään tuhoaan ihmisen mielessä kuin myyrät maanalaisissa tunneleissa.

Nuala O'Faolainia kiitettiin ja kannustettiin hänen paljastaessaan irlantilaisen perhe-elämän raadollisuuden kirjoissaan Are you somebody (suom. Tunnenko minä teidät?) ja Almost there.

Ihmiset puhdistuivat hänen kirjoittaessaan ulos kaiken sen saastan, joka hänen kotonaan rehotti. Näin ei Irlannissa ole tehty, perheongelmat on aina pidetty visusti maton alla. Korkeintaan papilla oli oikeus tietää. Katolisen kirkon perusyksikkö ja tukipilari on perhe, yhteiskunta perustuu kirkolliseen avioliittoon ja sen sisällä siitettyyn lapsilaumaan. Kaikki muu suljettiin julmasti yhteisön ulkopuolelle, joskus kirjaimellisesti haudattiin maahan. 

Karmaisevin osoitus kirkon yksinvallasta on viimeaikainen uutinen lähes 800 lapsen joukkohaudasta Tuamissa, Länsi-Irlannissa. Näillä äpäriksi luokitelluilla ei ollut edes arkkua, saati ristiä tai hautakiveä. He olivat tulosta Irlannin julmasta tavasta erottaa au-äidit yhteiskunnasta ja lapsistaan. Lapsikuolleisuus näissä orpokodeissa oli jopa 50%. Kyseessä ei ole mikään keskiaikainen joukkohauta, vaan se on ollut käytössä vuodesta 1925 vuoteen 1961 asti. Linkki tästä.

Anteeksi ei saa antaa, sillä siinä piileee unohduksen vaara. Kaikkihan on nyt muka niin hyvin, kirkko on uudistunut ja toteuttaa lastensuojelulakeja visusti. Irlannissa elää kuitenkin edelleen vaikenemisen kulttuuri. Se on hämmentävää, kun siihen törmää, kuin näkymättömään muuriin. Ihmiset vain vaikenevat, tulee kiusallinen tauko - kaikki tauot ovat irlantilaisille kiusallisia - katsotaan poispäin tai kengänkärkiin, sitten vaihdetaan lennossa kepeämpään aiheeseen, johonkin hauskaan.

Una ja Liam yrittivät matkansa aikana luopua vaikenemisesta, Berliini oli vain kulissina sisäiselle matkanteolle. Molemmilla oli kipeitä, pitkään vaiettuja salaisuuksia, nyt oli ainutlaatuinen tilaisuus tulla sinuksi menneitten kanssa. Unan kohdalla sillä oli jo kiire, sillä elämää oli enää jäljellä vähän. Unan kunniaksi on sanottava, että hän ei antanut itselleenkään anteeksi.

Sekin, että tunnustaa tekonsa ja tekemättä jättämisensä, toki helpottaa. Kieltäminen ja tukahduttaminen vie energiaa. Lukija jää väistämättä miettimään: mitähän minä kadun kuolinvuoteellani?

En tiedä, millainen lukukokemus tästä kirjasta olisi jäänyt ilman taustatietoja. Nuala O'Faolain ja Hugo Hamilton ovat ainakin Irlannin kulttuuripiireissä kuuluisia ja heidän yksityiselämänsä tunnettua. Romanttista suhdetta heillä ei ollut, vaan sen sijaan syvä ystävyys, harvinainen miehen ja naisen välillä. Hugo kärsi ankaran kaksikielisestä kodistaan: syntyperäinen saksalainen äiti puhui saksaa, iirinkieli-intoilijaisä vain iiriä. Muun Dublinin puhuma englanti oli kodissa rankaisun uhalla kiellettyä. Speckled People-kirja (ei vielä suomennettu) kuvaa tätä monikulttuurisuuden ristiriitaa. Tosin hänen lapsuutensa vaikuttaa lähes normaalilta verrattuna Nualan painajaisperheeseen: alkoholisoitunut äiti, kulttuuripiireissä keikistelevä journalisti-isä, joka ei piitannut yhdeksänlapsisesta perheestään, jatkuva rahan ja rakkauden puute, lasten laiminlyönti.

Kahden totuutta pelkäämättömän kirjalijan yhteinen matka menneisyyteen - tosin kummankin omaan, johon toisella on vain lupa kurkistaa, aina ei sitäkään - on kiehtova lukukertomus. Berliini on tälle hyvä näyttämö, tarpeeksi vieras etäännyttämiselle, tarpeeksi kiinnostava erilaisuudessaan. 

Una jaksoi suuttua vielä viimeisillä voimillaan Berliinin Kansallisoopperan Don Carlos-tulkinnasta, johon hän karvaasti pettyi. Una suuttui niin, että huuteli täysillä katsomosta, saksalaisten järkytykseksi.

Sellaisesta elämnänvoimasta minä pidän. Ei pidä koskaan luovuttaa. Viha, pettymys, raivo ovat hyviä tunteita, oikeutettuja elämässä, kun ihmistä petetään. Väkivaltaan asti niitä ei pidä päästää, mutta vaikeneminen on kuolemaksi. Niin varmaan Nualakin tunsi.

Irlantilaisia valheita

Edellisessä blogissa tuli mainituksi, että käsite yhteinen hyvä on niin juurtunut pohjoismaiseen ajattelutapaan, ettei sitä osaa edes kyseenalaistaa. Irlantilaisesta ajattelusta se tuntuu puuttuvan.

Esimerkiksi verottaja on edelleen them eli ne jotkut (britit?), jotka vievät meidän rahoja, varastavat jopa. Vaikka siirtomaaherrat ovat aikoja sitten häipyneet, eivät irlantilaiset tunne, että verotus tasoittaa tuloeroja ja tarjoaa mahdollisuuden hyvinvointivaltioon - irlantilainen epäilee syvästi, mihin verorahat kulutetaan - joskus aiheellisestikin.

Kun kansalla on näin syvä vastenmielisyys verotusta kohtaan, ei yksikään hallitus (puolueesta riippumatta) edes yritä nostaa tavallista veroprosenttia. Yläluokan veronkierto kaikessa hiljaisuudessa on huippuluokan taitolaji sinänsä, mutta heillä onkin varaa palkata alan asiantuntijat. Ns. valkokaulusrikollisuus on vasta viime aikoina tullut julkisuuteen, ja sen penkominen on maksanut triljoonia.

Tavallista työntekijää rokotetaan hienostuneesti, irlantilaiseen tapaan. Sain hiljattain selvityksen, mitä lyhenteet palkkakortissani oikein tarkoittavat. Tavallisen PAYE (Pay As You Earn) - tuloveron lisäksi maksan kahta eri lisäveroa, joita ei verokarhuiksi luulisi, niin lampaitten vaatteissa ne kulkevat: Universal Social Charge sekä Pensions Grouped. Jälkimmäisen luulin hyväuskoisesti kartuttavan omaa eläketurvaani, mutta se onkin kuulemma taas yksi lisävero, joka katoaa johonkin Bermudan kolmioon. Universal Social Charge taas perustettiin korvaamaan jotain vajetta budjetissa, jota kukaan ei enää muista.

Jostain häpeällisen nimettömästä sarakkeesta vähennetään tuntematon summa, jolla jokainen Irlannin veronmaksaja tukee katolisen kirkon hyväksikäyttämiä uhreja, joille on annettu tähän mennessä jo 1.1. biljoonaa (miljardia? Äidinkieleni pettää tässä) euroa korvauksia - mielestäni aivan oikeutetusti ja aivan liian myöhään. Mutta hetkinen, minähän en edes ole katolinen, enkä ole ottanut osaa vuosikymmenien systemaattiseen hyväksikäyttöön, en suojellut lastenraiskaajia ja -pieksäjiä, en siirrellyt heitä seurakunnasta  toiseen, en kiistänyt pedofilian olemassaoloa. Eikö ainoa maksumies tässä pitäisi olla katolinen kirkko ja sen hengelliset säädyt, joiden takana upporikas Vatikaani seisoo?

Näin ei kuitenkaan ole. Bertie Ahernin hallituksen opetusministeri Michael Woods teki hiljaisen sopimuksen katolisen kirkon kanssa v. 2002, että se maksaa korvauksista 50%, valtio (lue: veronmaksajat) maksaa loput. Lasku kirkolle oli silloin 128 miljoonaa. Muutenhan kirkko olisi mennyt konkurssiin. Tätä ei kysytty kansalta, tästä ei keskusteltu hallituksen istunnoissa julkisesti. Korvausten lopullista summaa ei kukaan tiennyt. Yksi mies allekirjoitti avoimen shekin, jota minäkin palkkatyölläni maksan. Itse asiassa on todennäköistä, että hyväksikäytön uhritkin maksavat omia korvauksiaan, jos käyvät palkkatyössä. (Mieleeni tuli ilkeä ajatus, että pikemminkin joka kirkon ovenpieleen pitäsi laittaa keräyslipas: Tähän uhrikorvaukset. Me kannatamme kirkkoa!)

Korvauksien loppua ei näy, kun uusia skandaaleja paljastuu. Laman tuomien leikkauksien lisäksi myös tämä velka kuormittaa opetusbudjettia - ikävin tuloksin nykyisille koululapsille (Linkki tästä )

Katolinen kirkko ei ollut ainoa osasyyllinen lasten ja nuorten hirvittävään kohteluun, seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja fyysiseen ja psyykkiseen kuritukseen. Siinä olivat kaikki valtion elimet mukana: koululaitos, sosiaalivirasto, sairaalat, oikeusistuimet ja poliisi. Kukaan ei kyseenalaistanut mitä tehtiin, kukaan ei puolustanut lapsia, jotka usein tulivat köyhimmistä sosiaaliluokista, ongelmaperheistä, maalta tai kaupunkien slummeista. Joskus pelkkä orvoksi jääminen vei lapselta oikeusturvan.

Vaikka koko yhteiskunta oli juonessa mukana, tuntuu silti epäoikeudenmukaiselta sälyttää korvausvastuu tavallisella veronmaksajalla. Katolinen kirkko oli valtaportaista ylimmällä ja kontrolloi kaikkia yhteiskunnan aloja. Heitä ei uskaltanut kyseenalaistaa kukaan. 

Kirkon toimintaa puolustellaan usein sillä, että muuten Irlannissa ei olisi ollut minkäänlaisia kouluja, laitoksia tai sairaaloita, katolinen kirkko mahdollisti ne köyhässä maassa. Väitteeseen on ollut vaikea vastata, kunnes törmäsin mieheen, joka todistaa tämän myytiksi.


Luen parhaillaan maanmainiota kirjaa, Fintan O'Toolen Enough is Enough (=Nyt riitti). Harvoin olen kiljunut riemusta ja huitonut nyrkilläni Yes!!! lukiessani poliittista analyysia. O'Toole kirjoittaa niin selkeästi, hauskasti ja terävänäköisesti, että luulisi häntä Muukalaiseksi. Irlantilaisena hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen kyky nähdä, mistä esiaikaisesta suosta Irlannin myytit kumpuavat. Hän ei kavahda löytämänsä mönjän löyhkää, vaan pakottaa katsomaan.

Suosittelisin kaikille Irlannista syvemmin kiinnostuneille erityisesti lukuja Myth of Charity (Hyväntekeväisyyden myytti), jossa paljastetaan Irlannin koululaitoksen ja terveydenhuollon myytit,  ja Myth of the Republic, joka käsittelee Irlannin itsenäisen tasavallan myyttiä.

Kaikkein antoisinta oli O'Toolen analyysi siitä, miksi myytit ovat syntyneet. Tässä löytyy vertailukohde Sofi Oksasen kirjoihin Viron historiasta - tiedetään asioita, mutta ei tiedetä. Totuus puetaan valheeksi, jonka jälkeen valhe julkaistaan totuutena, myyttinä. Motoksi sopisi erään Oksasen kirjan nimi: Kaiken takana oli pelko. 

Kuitenkin ratkaisu on aina sama, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteiskunnassakin: vain totuus vapauttaa. Amen.

Irlantilaisille omalaatuinen totuuden kierto, josta kirjoitin edellisessä blogissa, on samalla sekä syy että seuraus. Muna vai kana? O'Toole antoi sille nimenkin: double-think. Ajatellaan asioista yhtaikaa kahta eri versiota. 

Repesin totaalisesti, kun O'Toole kertoi tarinan eukosta, jolta kysyttiin, uskoiko hän maahisiin (little people). Eukko vastasi: Ei, en usko, mutta kyllä niitä täällä on!

Kuten O'Toole huomioi, tällä on myös meriittinsä, mitä tulee sanataituruuteen ja verbaaliseen mielikuvitukseen. Irlantilaisten sanavarastossa on vaikka kuinka paljon kummallisia termejä:

• hedging your bets
• it's neither here nor there
• bit of both
• much of a muchness
• it is and it isn't
• it depends

Keskustelussa viitataan usein epämääräisesti henkilöön your man, ja jos ei heti ymmärrä, your man below/ yesterday/ over there. Tärkeäkin esine voi olla that yoke tai thingammabob tai thingamajib.

Ylipäänsä suoruutta ja ikävien asioiden kutsumista niiden oikeilla nimillä vältetään. Syöpä-sanaa ei pitkään käytetty avoimesti, vaan henkilöllä oli serious illness (vakava sairaus). Jos joku teki itsemurhan, hän died in tragic circumstances (kuoli traagisissa olosuhteissa). Minulta meni puoli elämää, ennen kuin tajusin, että hämmästyttävän yleinen sairaus kidney infection (munuaistulehdus) tarkoittikin paljon hävettävämpää virtsatietulehdusta.

Kun kielen vaihtaminen jo sinällään on vaikeaa, kuluu totisesti ihmisikä näitten ajatusmallien, hienosäätöjen ja kansallistermien ymmärtämiseen. O'Toolesta löytyi korpisuomalaiselle majakka Irlannin sanasumuun ja käsitekaamokseen.

Korpisuomalaisen kaita koulutie

Opiskelijaelämä Irlannissa on kovin erilaista kuin Suomessa. Itse asiassa koko koulusysteemi on täysin erilainen, koko yhteiskunta, arvomaailma, maailmannäkemys. Eniten minua Irlannissa raivostuttaa eriarvoisuus. Olen miettinyt tätä jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, pääsemättä asian kanssa sovintoon. Suomi voittaa tässä joka kerran 10-0.

Jos minun nuoruudessani vielä oli kansalaiskoululaisia ja oppikoululaisia, amislaisia ja ylioppilaita, niin ne erot ovat hävinneet tällä välin. Pakkaajien tai siivoojien lapsista ei tule automaattisesti siivoojia ja pakkaajia. Se, että isä on alkoholisti ja työtön, ei tarkoita, ettei pääsisi yliopistoon Suomessa. Yksinhuoltajien lapset voivat kouluttautua niin pitkälle kuin lahjoja ja sisua riittää. Rikkailla ei ole omia, tuhansia euroja maksavia eliittikouluja, joissa on luksusluokan urheilusalit, kanttiinit, laboratoriot ja opetusvälineet. Kun vanhemmat maksavat tuhansien lukukausimaksuja, voi olla varma, etteivät he siedä laiskoja opettajia.

Rahalla ei Suomessa voi ostaa peruskoulua, josta 100-prosenttisesti kaikki jatkavat yliopistoon, ja moikkaavat toisiaan ammattielämässä lakimiehinä, lääkäreinä, poliitikkoina, bisnesmiehinä, tutkijoina - päättäjinä ja vaikuttajina. 

Alma mater vaikuttaa Irlannissa edelleen. Blackrock, Gonzaga, Glenstal Abbey, St Conleth, Clongowes loistavat tänäänkin koulujen kärkilistalla, vuosittain julkaistavissa tilastoissa, League Tables, mistä kouluista pääsi eniten oppilaita yliopistoon.  Clongowes College (linkki tästä) jonka kuva on alla, maksaa vanhemmille 16 8000 euroa vuosittain. Yhden lapsen kouluttaminen maksaa siis (...hakee Lidlin suuren taskulaskimen...) vähintään 84 000 euroa. Veronmaksajat tukevat yksityiskouluja maksamalla opettajien palkat.

Näennäisesti jatko-opiskeluun pääsy on demokraattisesti yo-kokeiden pinnoista kiinni - 600 pointsia ollen maksimi. Ratkaisu on kuitenkin tehty jo vuosia sitten, ellei alakoulussa (Primary School, 5-11-vuotiaat) niin viimeistään yläkoulussa (Secondary School, 11-18 vuotiaat). Eri kouluilla on suunnattoman suuria eroja, yksityisten koulujen lisäksikin. On asuinalueita, joista juuri kukaan ei jatka opintoja.

Kyse on myös luokkaerosta, kasvatuksesta, vanhempien odotuksista. Ne eivät vain näytä koskaan tasoittuvan. Olen asunut kadulla, jonka kolmestakymmenestä perheestä vain omat lapseni yltivät yliopistoon asti. Olivatko he poikkeuksellisen älykkäitä neroja? Tuskin. Kylmä tilastollinen tosiasia on, että vanhempien oma koulutustaso määrää lasten tulevaisuuden. Luokkaerot pysyvät.

Kaikista syistä, miksi joku ei pääse opiskelemaan, on varattomuus kuitenkin se, mikä saa korpisuomalaisen tarttumaan kirveeseen. Lahtaisin mielelläni ne, jotka edelleen kannattavat yhteiskunnan jakamista niihin, joilla on toivoa, ja niihin, joilla toivoa ei ole. Koska olen pasifisti, käytän näppäimistöä.

Jäin kerran sanattomaksi erään äidin kanssa, joka kertoi uhrauksista, joita he ovat tehneet kustantaakseen lastensa yksityiskoulun: Emme me tarvitse uutta autoa joka vuosi, ulkomaanmatkoja voi vähentää. Kyllä lastensa eteen pitää uhrautua, heillä on vain yksi elämä, hän huokaili, olettaen vaitonaisuuteni tarkoittavan, että yhdyin hänen sanoihinsa. Suutuin niin perusteellisesti, etten tapani mukaan saanut sanaa suustani, ennen kuin jälkikäteen. Mikä minussa oli vikana, etten halunut lasteni saavan parasta mahdollista koulua ja alkua elämälleen? Enkö halunnut heidän parastaan? Huono äiti! 

Vasta nyt juolahti mieleeni, että rouva kenties oletti "koulujakäyneen" aksenttini takia, että minäkin olin sellaisessa taloudellisessa asemassa, jossa on valinnanvaraa. Irlannissa (kuten Englannissakin) pystytään paikantamaan ihminen heti, kun hän avaa suunsa: koulutustaso ja yhteiskuntaluokka kuuluu aksentista. Pikasanasto aiheeseen vihkiytymättömille möttösille: ylemmät luokat ovat "posh", alemmat "common". (Dublinissa kuulemma on vielä yksi alakasti nimeltä "common as muck").

Virallisestihan katolisen homogeenisessä Irlannissa ei koskaan ole ollut luokkaeroja. Kun kuitenkin vain osalla yhteiskuntaa on varaa yliopistoon, ja vielä pienemmällä yksityiskouluihin, on selvää, että tasa-arvoisuus on myytti. Lama on kärjistänyt eroja lisää, kun niin suuri osa vanhemmista on työttöminä. Yhteiskunnan opintotuki ei kata edes vuokraa, saati opinto- ja asumiskuluja. Lisäpiikkinä systeemissä on se, että jos tekee väärän valinnan, ja vaihtaa tiedekuntaa tai opistoa, mätkäytetään täydet lukukausimaksut, samoin jos reppaa. Ne liikkuvat 3000-7000 vuosieuron paikkeilla aineesta riippuen, plus rekisteröitymismaksu 2500e. Opintotukea ei myöskään saa silloin. Opintotuki tuli tänäkin vuonna vasta tällä viikolla, vaikka lukukausi alkoi jo syyskuussa. Hanttihommat, joilla monet ovat kustantaneet opintonsa, ovat hävinneet laman myötä. Maisteriksi lukemiseen ei saa minkään valtakunnan opintotukea.

Mikä tasoitti ne Suomen luokkaerot, jotka muistan lapsuudestani? Erilainen näkemys siitä, minkälaista yhteiskuntaa halutaan luoda. Jo minun nuoruudessani putkimiesten pojat ja siivoojien tyttäret pääsivät oppikouluun ja yliopistoon.

Työväenliikkeen ajama tasa-arvoisuus lävisti kansan ajatusmaailman Suomessa, siitä tuli yhteinen päämäärä. Kenties protestanttisella etiikallakin on jotain osaa ja arpaa? Siinäpä se - työväenaate ei koskaan päässyt puusta pitemmälle Irlannissa, jossa alttarilta rukoiltiin kommunismin tuhoa ja kaikki vasemmistolainen oli yhtä kuin sielunvihollisen ateismi. Maataloudesta elävä kansa oli helppo alistaa, eikä suuria teollistuneita kaupunkeja ollut herättämässä luokkatietoisuutta.

Tässä kohdin mies, joka asuu meillä, kävi kanssani aiheesta maaottelun Irlanti - Suomi. Hän väittää, että Irlannin köyhyyden syynä on Englanti, joka vei rikkaudet mennessään. Irlantilaiset perääntyvät mielellään historiaan! (Ottelu keskeytettiin yleisen rauhan rikkomisen estämiseksi).

Surullisinta tässä on se, että koko maa loppujen lopuksi kärsii - yhteiskunnan päättäjiksi ja vaikuttajiksi valikoituu yhtä ja samaa kansanosaa, mikään ei muutu. Kansan lahjakkuus jää käyttämättä. Keskiluokasta kouluttautuneet opettajat ja sosiaalityöntekijät ovat ymmällään häirikkönuorten kanssa, jotka eivät edes puhu samaa kieltä. Vankilanjohtaja John Lonergan (nyt jo eläkkeelle jäänyt, inspiroiva puhuja jota kuunteli ilokseen) summasi: Mountjoy'n vankilan asukkaat ovat kotoisin Dublinin kolmesta postinumerosta. 

Miten kauan Irlannilla on varaa eriarvoisuuteen?