Häähumua

 Yksi elämäni ihanimmista viikonlopuista takanapäin: nuorimmainen vietti häitään Irlannissa. Kun lähdimme Suomen harmaista, talven jälkeen niin kuolleista maisemista ja astuimme Irlantiin, tuntui kuin olisi siirtynyt mustavalkoisesta filmistä värilliseen. Vihreys ja kukkivat puut suorastaan satuttivat sarveiskalvoja.

Tutut lukijat tietävät, miten hirveästi jännitän esiintymistä. Tätä olin murehtinut jo viikkoja, ellei kuukausia: mitä jos jotain sattuu, enkä pääsekään? Entä jos sairastun, entä jos lento peruuntuu? Entä jos pyörryn vihkitilaisuudessa, jossa minun pitää sytyttää kynttilä? Miten enää osaan kävellä korkkareilla? Onko asuni tarpeeksi hieno?

Aivan turhaa pelkoa. Nuoripari halusi rennot, omannäköiset häät eikä mitään pönötystä. Yövyimme upeassa vuosisatoja vanhassa linnassa ja vihkiminen tapahtui siviiliseremonioihin varatussa entisessä kappelissa. He rikkoivat huolettomasti traditioita, joista eivät välittäneet. 

Toisaalta: se, että jättää tavanomaisen uskonnollisen kaavan syrjään, teettää työtä ja mielikuvitusta, jotta saa seremonioista mieleenjäävät. Vihkipaikassa ei ollut sen kummempaa alttaria, kukat ja kynttilät koristivat yksinkertaista paikkaa. Irlantilainen harppu soi taustamusiikkina. 

Kaunis morsian saapui isänsä käsikynkässä, pikkuinen morsiusneito tiputti kukkia, morsiuspojat toivat sormukset, mutta siihen tuttuus loppuikin. Vihkijä piti yksilöidyn puheen, lähiomainen luki runon ilmeikkäästi, morsiamen äiti luki otteen kirjasta. Ei pönötystä, uskonnollisia rukouksia ja valoja joihin tuskin kukaan enää uskoo. Pariskunta halusi käyttää kelttiläistä käsien sitomista (josta ilmaisu tying the knot!) symbolina lupautumiselleen, siskoni käsinkudottu pitsi nauhukkeena. Hindulainen seitsemän askelta otettiin hymyillen ja he antoivat toisilleen seppeleet. Varsinainen lain vaatima vihkivala oli yksinkertainen todistus: I do. Todistajat allekirjoittivat paperit.

Ajattelin, että tässä se nyt oli, kun pari julistettiin mieheksi ja vaimoksi. Sitten jymähti. Ovet aukesivat ja käytävää pitkin tuli kumisevan intialaisen rummun soittajia. Kaikki yhtyivät hihkuen taputtamaan ja nauramaan, paikka suorastaan räjähti. Silloin jännitykseni laukesi ja vain purskahdin itkuun. 

Häät ovat sitoutumisen symboli, kahden ihmisen lupautuminen toinen toisilleen. Se, että sen tekee kaikkein tärkeimpien ja rakkaiden ihmisten kanssa, luo uskomatonta  jaettua iloa ja hyvää tahtoa. Toki voi lupautumisen tehdä yksityisestikin, mutta harvoin elämässä on yhtä hyvää aihetta hurjiin juhliin! Aina kannattaa tanssia ja syödä hyvin rakkaitten läheisten kanssa. 

Koristelut olivat ihanasti luonnonkukkien näköisiä.

Bellingham Castle, Co. Louth.

Tervetulotoivotus linnaan.

Itse olin tanssilattian vanhin vielä kello 01 yöllä, vaikken tunnistanut mitään kappaleista. Totta puhuen, 70-luvun diskorytmiin tottuneena minulla oli vaikeuksia pysyä tahdissa, ja käsien huitomista pitää vielä harjoitella. Ei siihen aikaan, kun minä olin nuori...

Jos jotain opin tästä niin sen, miten vapauttavaa on, kun morsiuspari itse tekee päätökset ja loihtii juhlista omannäköisensä. Siihen ei äidillä tai anopilla pitäisi olla nokan koputtamista. Jos ei tykkää hääkakusta, ei tilaa kakkua. Jos häävalssi tuntuu typerältä, hihkutaan kaikki tanssilattialle jonkun hyvän biisin kanssa. Jos ei halua kadota häämatkalle, pidetään seuraavana päivänä toiset juhlat. Meille oli varattu Grand Canalin lauttamatka pitkin upeasti viheriöivää ja kukkivaa kanaalia pitkin Dublinin keskustassa. Taika jatkui: tihkusade loppui, ja koko matkan paistoi aurinko, saimme istua kannella, syödä ja juoda.

Nouseminen kanaalin sulussa oli jännää.

Kuljin puoli metriä maanpinnan yläpuolella koko matkan ajan, enkä saanut nukutuksi, kun kaikki tapaamiset, juttelut ja aistiärsykkeet vilisivät päässä. Onnea se oli kuitenkin ja kiitollisuutta: elämässäni on nyt juuri kaikki niin hyvin, on ihanaa tavata jälkikasvua ja seurata heidän varttumistaan. Ikinä en olisi uskonut elämäni vaikeina aikoina, että tämäkin vielä oli edessäpäin!

Ihan paras tunnustus rokkimummulle oli, kun 8-vuotias tyttärenpoika kysyi aivan tosissaan, aionko näyttää parhaat breakdance moovini tanssilattialla!

Ehkä seuraavissa häissä sitten.

P.S. Kuvat lähiomaisen ja omiani. Viralliset hääkuvat otti todella huomaamaton, rento nuori kuvaaja, enkä jaa hänen teoksiaan. Ne olivat poikkeuksellisen hienoja, ja jos tykkää sellaisesta tyylistä, kuvaaja on Dez ja osuuskunta on Bokeh Photopgraphy.

Tiimityötä

 Tammikuu on pimeää, harmaata ja hiljaista Suomessa. Mitä mainiointa aikaa taiteentekoon ja lukemiseen. Kun ulkona hämärtää jo neljältä ja teillä liikkuminen vaatii luistimia - tai piikkareita - on hyvä tilaisuus kaivaa kankaat ja värit esille ja ryhtyä luomaan. Minulla sentään on viitekuvia ja mielikuvitus apunani kun luon kuvia, lähiomainen puolestaan suree (lue: nurisee), kun ei ole VALOA jolla valokuvata ulkosalla. Onneksi hän voi käyttää vanhoja töitä uuteen: tehdä vuoden kuvakirjaa ja suunnitella näyttelyjä.

Latu, kuivapastelli.

Joskus ihmettelen oikeasti, mitä olen tehnyt, jotta meillä menee näin hyvin tiiminä. Ei nimittäin ole helppoa sovittaa kahden taiteilijan luomisvimmaa ja siihen liittyvää materiaalivuorta yhteen. Ehtona talon ostolle oli minun puoleltani se, että saan vierashuoneen työtilaksi, sillä olen koko elämäni kaivannut tilaa, jonka oven saa kiinni. Sen jälkeen, kun jätin neitsytkammioni vanhempieni talossa, olen aina joutunut pistämään muiden tarpeet omieni eteen, ensin kumppanien, sitten jälkikasvun. Niin aikaa kuin tilaakaan ei riittänyt luovuudelle. Kirjoitin olohuoneen nurkassa ja maalasin keittiön pöydän ääressä, kun aikaa vihdoin sai litistetyksi itselle. Varmaan aika tavallinen naisen tarina.

Uusi aamu, öljy

Nyt minulla on iso kirjahylly, kaappeja, hyllyjä, iso kirjoituspöytä ja maalausalusta. Ja se ovi. Se ilmoittaa, milloin minua ei saa häiritä. Kun maalaan, sovitan taustalle etnomusiikkia YLE Areenasta (suosikkini on Keinuva talo ja Keidas). Maalauksen aloittaminen jännittää aina vähän, epäonnistumisen mahdollisuus on vaanimassa, etnomusiikki antaa rohkeutta ja rentouttaa. Olen usein hämmästynyt, mitä kaikkea ihmiset saavat aikaan instrumenteilla ja äänijänteillä. Etnomuusikoilla ei ole helppoa tässä maailmassa, monessa kulttuurissa juuriin perustuvaa työtä vaanitaan ja hyljeksitään, heidän elämäntarinansa ovat selviytymisiä. 

Lähestyvä ukkonen, öljy

Kirjoittamiseen taas tarvitsen hiljaisuutta ja keskittymistä, kuten nyt. Lähiomainen puolestaan joutuu keskeyttämään työnsä ruudun ääressä usein, kun minä kyselen milloin mitäkin olohuoneessa, jossa hän työskentelee. Televisiota päädymme usein katsomaan selin toisiimme, kuulokkeet päässä, kumpikin omaa ohjelmaamme seuraten, hän netistä, minä suomalaisilta kanavilta.

Sain tyttäreltä joululahjaksi 365 runon kokoelman, ja olemme ottaneet tavaksi aloittaa aamut runolla. Joko olen kertonut, että lähiomainen valmistaa meille puuron ja kahvin ja tuo sänkyyn? Joka aamu. Sen jälkeen hän lukee ääneen päivän runon. Jos se on vaikea, lukee hän sen uudestaan ja tarkistamme sanoja ja runoilijan taustaa avuksi. Joskus runo nappaa, joskus ei. En tiedä, mitä tekisimme jos aamulla olisimme vielä riidoissa. Pitkän liiton salaisuus voi olla se, että jos eli kun riidellään tai väitellään, sen yli pääsee aika nopeasti. En kestäisi jatkuvaa vihamielisyyden ja kaunan ilmapiiriä, siitä on riittävästi kokemusta aiemmassa elämässä. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä ja jotkut asiat hankaavat aina vaan, yli 25 vuoden jälkeenkin. Juju piilee siinä, ettei loukkaa toista henkilökohtaisuuksilla eikä käytä yli-ilmaisuja kuten sinä aina, silloinkin kun, ei koskaan, joka asia, mikään, koskaan, missään, tyypillistä. Uusperheessä ei myöskään kannata arvostella toisen jälkikasvua tai vanhemmuutta, saati sukulaisia. 

Parasta on nauraminen. En tiedä, miten muut naiset käynnistyvät, mutta miehellä, joka saa naisen nauramaan on aina etulyöntiasema. Päivä pelastuu, kun saa hihitellä toisen töppäyksille ja omituisuuksille - tai omilleen. Huumorintajuton ihminen on kauhistus. Toinen ehdoton etu on kumppani, jonka kanssa voi väitellä ja keskustella mistä vain. 

Kannattaa myös kuunnella toista, silloinkin kun se ei niin kovasti kiinnosta. Tätä vastapalvelusta kannattaa harjoittaa aiheista, jotka ovat toiselle tärkeitä. Minun ihmissuhdeanalyysini vastaan hänen krikettireportaasinsa. Tosin iän karttuessa olen huomannut, että nämä syvälliset analyysit, joihin uppoan päivän päätteeksi usein harmillisesti keskeytyvät toisen kuuluvaan kuorsaukseen. Oma vika, sanoinhan kerran, että en voi olla vastuussa itsestäni, kun olen syvässä unessa. Minä tarkoitin aamua, mutta kaipa tiimissä pitää hyväksyä, että nukkuvan edesvastuuttomuus pätee ajasta riippumatta. Ihmisen iho on kuitenkin aina tervetullut, nukkui tai ei, sitä ei koskaan saa tarpeeksi.

Kodissa tiimityö jakautuu luonnollisesti: se tekee joka osaa ja jaksaa. Siksi aamiainen sänkyyn ja Manulle illallinen (nuoret: googlatkaa tämä). Olen myös kiitollinen, että lähiomainen osaa sellaistakin kuin passepartoutin leikkaus, kehystäminen ja teoksen valokuvaaminen. Hän selvittää tekniset viat, minä vastaan ruokapuolesta. Hän pyykkää, minä imuroin. Kaikki toimii. Koti on pölyinen.

Kesän viipyily

Olemme toistemme parhaat kriitikot mitä tulee kuvalliseen puoleen. Kirjoituksistani hän ei luonnollisesti voikaan antaa palautetta, kun kirjoitan suomeksi. Tämän blogin hän lukee google-kääntäjän avulla, joskus hilpein seurauksin, sillä tekoäly ei älyä pienintäkään poikkeamaa puisevasta kirjakielestä. Voin jo arvata, missä se kompastuu näitä rivejä tihrustaessaan. Vai mitä tekoäly tekee? Lukee, skannaa, seuloo? Arvaa?

Olisi mukava lukea tavallisten ihmisten tavallisista parisuhteista, mikä ne saa kestämään. Se, mikä ne rikkoo, taitaa olla sitä yleisempää kuvastoa elokuvissa ja kirjallisuudessa. Onnen siemen on siinä, että saa tehdä elämässään sitä mistä tykkää ja kumppani auttaa siinä kaikin voimin. Molemminpuolisesti.

Eläkeläiselämässä on paljon hyvää, huonoa on taloudellinen puoli ja senkin kestää. Aikaa elämiseen tarvitsee, ei rahaa. 

Kotoisan aamun tiivisti eräs runoilija englanniksi:

Ote runosta Morning (Billy Collins)

This is the best-

throwing off the light covers,

feet on the cold floor, 

and buzzing around the house on espresso-

maybe a splash of water on the face,

a palmful of vitamins-

but mostly buzzing around the house on espresso,

dictionary and atlas open on the rug,

the typewriter waiting for the key of the head,

a cello on the radio,

and, if necessary, the windows-

trees fifty, a hundred years old

out there,

heavy clouds on the way

and the lawn steaming like a horse

in the early morning.

Nopea suomennos:

Tämä on parasta-

huitaisen syrjään peitot,

jalat kylmälle lattialle, 

ja pörrään ympäri taloa espressolla-

ehkä huljautan vettä naamalle,

kourallinen vitamiineja-

mutta enimmäkseen pörrään ympäri taloa espressolla,

sanakirja ja kartasto auki matolla,

kirjoituskone odottaa aivojen näppäilyä,

radiosta selloa,

ja, tarpeen mukaan, ikkunoita-

puita jotka ovat viisikymmnetä, sata vuotta vanhoja

ulkona,

raskaita pilviä tuloillaan

ja ruoho höyryää kuin hevonen

aikaisin aamulla.

Elämänvirta

 Lost in translation - käännöksessä menetettyä. 

Kaksikielisenä täytyy myöntää, että sanat eivät aina kohtaa täsmällisesti, ja kääntäjällä on suuri vastuu siirtäessään tekstiä tai puhetta kielestä toiseen. Mitä useamman käännöksen kielestä toiseen teksti käy läpi, sen kauemmaksi alkuperäisestä saatetaan mennä. Jokaisella kääntäjällä on vain rajoitettu aika miettiä, mitä tämä tai tuo käsite tarkoittaa. Mitähän lienee alkuperäisessä Raamatussakin sanottu, kun sitä on käännetty eri kielille, eri kulttuureissa ja eri ajanjaksoina? Voisimmeko edes ymmärtää sitä samalla tavalla kuin se oli aikoinaan tarkoitettu?

Jotkut sanat, sinne päin käännettynä tai jopa väärin tulkittuna voivat aiheuttaa käsitteen muuttumisen kokonaan. Hyvä esimerkki tästä oli eräässä tilaisuudessa kuulemani sana elämänkaari. Psykologian professori emeritus Lea Pulkkinen nosti sen esiin suurena väärinkäsityksenä englannin käsitteestä life span. Kaari tuo eittämättä mieleen viivan, joka lähtee ylöspäin ja - vanhuuden iskiessä - laskee sitten kuin lehmän häntä. Alkuperäisessä merkityksessä span tarkoittaa vain  jänneväliä kahden pisteen välillä, siis vaikkapa lineaarisesti. 

On muuten aika iso ero siinä, käsitämmekö ihmiselämän kehityksen hiipuvana vai pelkästään kasvavana. Professori Pulkkinen itse on elämänvoimasta ja viisaudesta paras esimerkki, sillä niin nuorta 83-vuotiasta en kyllä ole koskaan tavannut. Miten julmaa on lykätä kaikki yli 70-vuotiaat yhteen lokeroon, kuten tehtiin esim. koronan aikaan. Huvittavaa kyllä, maan istuva presidentti lukeutui myös tähän 'suojeltavien' vanhusten joukkoon! 

Ikä ei todellakaan ole mikään merkkipaalu ihmisen viisauden, järjen, tai ajatuskyvyn heikkenemisessä. Tiedän monia seitsemänkymppisiä taiteilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat luovuutensa aallonharjalla, elämänmittaisen harjoittelun ja opiskelun ansiosta. Muistin heikkeneminen ei useinkaan koske jo opittuja taitoja. Muistisairaudet ovat juuri sitä, sairauksia, jotka eivät automaattisesti koske kaikkia vanhenevia ihmisiä. Se, että ulkokuori rapistuu, ei tarkoita, että aivoissa käy väistämättä samoin.

Kävin hiljattain vuotuisessa lääkärintarkastuksessa. Ensimmäinen kysymys nuorelta lääkäritä oli: miten on muisti toiminut? En voinut kuin nauraa. Täytin juuri 64 vuotta, eikä muistissani ole mitään vikaa. Itse asiassa tunnun muistavan ja hahmottavan maailmanmenoa paremmin kuin vaikka kolmikymppisenä, ruuhkavuosien nääntymyksessä ja univajeessa. Nyt tuntuu kaikki jäsentyvän, ymmärrän itseäni ja muita, katselen elämää pitkän jännevälin päästä enkä mistään kaaren loppumetreiltä. Näin onnellinen ja tasapainoinen en ole koskaan nuorempana ollut. 

Helsingin kirjamessuilla, noilla kirjojen ja kirjailijoiden palvontajuhlilla, kuuntelin mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi oli onnellisuudesta, mitä se on? Katekismuksessa tätä ei taidettu käsitellä. 

Mieleen jäivät avainsanat bumerangi, tiskikone ja pyhä henki. Onni voi löytyä siitä, että tekee jonkun muun onnelliseksi, ja se tulee bumerangina takaisin. Terapeutti paneelissa muistutti, että traumoja ja masennusta kokevat ihmiset eivät toivo mitään muuta niin kuin turvallista, tavallista arkea, vaikkapa tiskikoneen tyhjennystä. Pappi puolestaan sanoi, että hänen uskonsa saa hänet luottamaan pyhään henkeen ja se on hänelle onni ja turva.

Suomalaiset sananlaskut onnellisuudesta saivat paneelissa kyytiä. Suomessahan on totuttu olemaan oman onnensa seppiä ja kätkemään onni, jos sen sattuu löytämään. Molemmissa on minusta viisautta: seppä takoo raudasta, mitä osaa ja mikä on mahdollista. Onnesta huuteleminen taas on kestämätöntä niille, joilla juuri nyt on surua. 

Jos elämälle jotain vertauskuvaa välttämättä pitää hakea, on virta minusta parempi. Sehän syntyy sadepisaroista, muodostuu pieneksi puroksi, jolla on mutkansa, matalikkonsa ja koskensa, patoumansa ja yhtymisensä muihin, kunnes se laskee suureen, yhteiseen mereen ja katoaa. Näin on käynyt sukupolvesta toiseen. 

Kovin syviin mietteisiin sai lokakuu ja Samhain eli Halloween minut tällä kertaa. 

Suomalainen kekri ja esi-isien muistelu pyhäinmiestenpäivänä olisi minusta parempi juhla kuin kiinalaisen krääsän kulutus, mutta siinä taidan jäädä vähemmistöön. 

Aidompaa kelttiläistä tunnelmaa ja kaikista parasta irlantilaisuutta eli musiikkia voi kuunnella tästä, The Fairy Tunes from The Blasket Islands, County Kerry. 

Kalastaja kuuli sävelen tuulessa. Sanat kertovat naisesta, jonka haltiat veivät mennessään!

Hidastetaan ja nautitaan!

-- -- --

Valokuvat lähiomaisen ihania otoksia Irlannista.

Lisää: https://joetullyphotography.kuvat.fi/kuvat/

Onnikirja

Sain pyytämäni joululahjan tyttäriltä: tyhjän kirjan, jossa on otsakkeita ja kysymyksiä äidille. Ajattelin, että on mukava vastailla kysymyksiin, joita he eivät vielä osaa esittää, mutta ehkä joskus toivovat, että tietäisivät niihin vastauksen. Oma äitini on edesmennyt jo kauan sitten, enkä enää koskaan voi istua kahvipöytään tai valokuva-albumin ääreen ja kysellä hänen elämästään. Niin paljon tavallisen ihmisen historiaa häviää, kun omainen kuolee. 

Muistan ne kuolettavan ikävystyttävät kahvikestit lapsuudesta, joissa puitiin suvun tapahtumia ja väiteltiin, kuka ja mikä ja missä. Ei jaksa, ajattelin silloin ja keskityin naistenlehtipinoon. Silloin ei ollut kännyköitä. 

Olen oikeastaan tutustunut omaan äitiini ja isääni vasta heidän nuoruuden päiväkirjojensa kautta. He eivät hävittäneet niitä, vaikka aikaa olisi ollut, joten tunnen voivani lukea ja skannata niitä ja jakaa sisaruksille. Olisinpa tiennyt niistä kun vanhemmat olivat elossa!

Ajattelin, että olisi helppoa täytellä Mum, tell me -kirjan rivejä, kun kysymykset olivat valmiina. Olen aina rakastanut kyselyjä, haastatteluja ja osallistumisia tutkimustyöhön. En ole varma, mitä se minusta kertoo, mutta tein galluppeja itselleni jo nuoruuden päiväkirjoissa tyyliin: 

Kun olet 16v., oletko... rakastunut? Rahapulassa? Hyvä koulussa? Pasifisti? Neitsyt? Ja lopuksi mielipide itsestäsi, kun olit 15v.? 

Vuosi oli teini-iässä valtavan pitkä aika, mitä tahansa saattoi tapahtua. Annoin myös ohjeita tulevaisuuden itselleni, miten valita poikaystävä, miten pukeutua, miten kohdella kavereita, minkälainen hyvän äidin tulee olla. Nämä ovat jälkeenpäin luettuna aika kovia elämänohjeita niin nuorelta. En tiedä, olenko täyttänyt mitään kriteereitä. Paljon kimposi turhautumisestani omiin vanhempiini ja  kasvatukseeni ja odotuksistani kulkea isosiskojen viitoittamaa tietä. 

On oikeastaan mukavaa katsoa elämäänsä nyt, kun se alkaa jo asettua johonkin muotoon. Ikinä en olisi voinut uskoa, mitä kaikkea tapahtui, hyvää ja pahaa. Siunattua, ettei sitä voi nuorena tietääkään. 

Jotain viisasta ehkä haluaisin sanoa jälkikasvulleni, vaikka kukapa äitinsä ohjeita ikinä kuuntelee. 

Elin Danielson- Gambogi: Äiti 1893

Olen aina halunnut olla muutakin lapsilleni kuin äiti, ensisijaisesti ihminen. Jos jokin ohje on säilynyt päässäni, niin se, ettei koskaan saa antaa kenenkään lokeroida itseään mihinkään. Aina pitää olla vapaus olla sitä mitä haluaa, roolipaineista huolimatta. Kukaan muu ei saa määrittää, kuka olet, paitsi sinä itse. Siinä pähkinänkuoressa kaikki. 

Valitettavasti Äiti-kirjan tekijä ei ole koskaan kuullut yksinhuoltajaäideistä, äideistä joiden suhde lapsen isään on katkennut tai äideistä, jotka ovat yhdessä toisen äidin kanssa. Kirjassa on monta sivua, jotka on pakko jättää tyhjäksi. Elämä on monimutkaisempaa kuin ystäväkirjan sivut, ja äitiydellä on yhtä monta muotoa kuin parisuhteillakin. Uusioperheitä kirja ei myöskään käsittele. 

Nämä puutteet poislukien, olen kirjoittanut kirjaan jo paljon. Kukapa ei löytäisi jotain hauskaa ensisuudelmasta tai koulusta tai työelämästä. No, ehkä nekin voivat olla kipupisteitä toiselle äidille. 

Haluan myös kertoa sukuni hahmoista, vahvoista naisista ja tavallisista työmiehistä. Minun jälkikasvuni ei koskaan oppinut tuntemaan minun sukuani, kun asuimme niin kaukana, mutta en silti anna heidän unohtaa. On hyvä tietää, mistä on kotoisin. Ja ennen kaikkea mistä heidän äitinsä on tehty! Niin erilainen olen kuin irlantilaiset äidit. 

Fanny Churberg: Talvimaisema 1880

Kuuluisan tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Onnellisuudesta kysyttiin myös tässä kirjassa. Huomasin vastanneeni pikemminkin siihen, mikä tekee minut tyytyväiseksi - ja siihen epäilen suomalaistenkin vastanneen. Englannin sana contentment kuvaa tätä olotilaa parhaiten. Hyrisen kuin kissa, kun jälkikasvu on ympärilläni tai he pitävät yhteyttä. Tai unohdun katsomaan lumihiutaleita ikkunasta. Herään lähiomaisen kainalossa. Uin suomalaisessa lämpimässä järvessä ajattoman ajan. Siemaisen hyvää kahvia. Kuuntelen sielua ravistavaa musiikkia. Katson hienoa taideteosta tai saan aikaan jotain sinne päin. Luen jotain aivan uutta.

Viimeisin maalaukseni Talvinen Unostensilta.

Sillä onni on vaarallisen ohikiitävää, siitä ei kannata pidellä kiinni. Jos sen huomaa, kannattaa vain nyökätä salaa. Nyt!

Lemppareita: Halonen, Järnefelt, Biese

Mum, tell me -kirjaa on julkaistu monilla kielillä, myös suomeksi. 

Kuvituksena kulta-ajan taideteoksia Ateneumin näyttelystä Suomen taiteen tarina, avoinna 27.3. 22 saakka.

Kuukauden digihelmiä dokkareista: 

Kumma kyllä, sillä inhoan nyrkkeilyä: Muhammad Ali

Musiikkia, jota kuunnellessa voi tuntea onnea, tai silmät kostuvat (teitä on varoitettu):

Andrea Bocelli: Tornera la neve

Sibelius: Valse triste

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

Joan Baez & Mercedes Sosa: Gracias a la vita

Yliannostusta vältettävä, mutta jos tarvitsee elämälle tarkoitusta, voi kuunnella nuo tuossa järjestyksessä. Kopioi ja liimaa googleen tai youtubeen tai millä ikinä kuunteletkin. Kuulokkeet päähän ja menoksi!

Tämän maalasi ihan vain talvinen kuutamo takapihalla. 

Onnellinen äiti

Vuosi 2021 vetelee viimeisiään. Omalaatuinen maailmamme on edelleen kummallinen, kuin eläisimme jungilaista unta, jossa kaikki näemme samaa painajaista. Totta puhuen en enää aina jaksa muistaa koko pandemiaa.  Meillä ei ole mitään hätää, olemme saaneet liikkua ja tavata ihmisiä kolmannen piikin turvin, olemme säästyneet taudeilta ja oireilta. 

Elämä on sen sijaan kirkastunut kovin, sen ainutlaatuisuus ja lyhyys. Tärkeysjärjestys on muuttunut. Ihmisistä on tullut tärkeitä, yhteisen tuokion viettämisestä juhlaa. Puhumattakaan omien karhunpentujen halaamisesta, kun vihdoin nähdään. Jonkinlainen haikeus sävytti yhdessäolon iloa, aika tuntui loppuvan kesken, mietin jopa, milloin pääsemme tapaamaan seuraavan kerran. 

Yritin luoda suomalaisen joulun jälkikasvulleni, nyt kun kerrankin olin oikeassa maassa. Irlannissa jouluaaton viettäminen juhlana oli aina hankalaa, kun kaupat ja pubit olivat auki yömyöhään, ja itse Joulu saapui vasta aamutuimaan joulupäivänä, joulupukin ängetessä savupiipusta alas lahjoinensa. Olin aina surullinen jouluaattona, kun tiesin, miten koti-Suomessa hiljennyttiin. Sama hiivatin nyyhkiminen juhannuksena, vappuna, itsenäisyyspäivänä, eihän niitä muualla maailmassa juuri juhlita. Nyt olimme kuitenkin Suomessa! 

Olin hankkinut piparitaikinan, kinkun, rosollia ja puurtanut laatikoita. Kala ei joulupöytäämme kuulu, hajukin ellottaa. Lähiomainen toimitti joulukuusen ja teki jäälyhdyt. Vuoden Tärkein Ateria onnistui, ja sekoitimme iloisesti kulttuureja kiskomalla crackers eli paukkukarkkeja, joissa on paukahtavat nallit ja sisällä silkkipaperihattu ja mauttomia vitsejä. Muutamissa oli Charades-kompakysymyksiä, eli pitää pantomiimilla esittää joku elokuva tai kirja, jota muut yrittävät arvailla. Olen aina pitänyt leikkiä älyttömyyden huippuna, mutta nyt se olikin hauskaa. Näin sitä voi luopua eettisistä normeistaan noin vaan vanhuuden kynnyksellä. 

Oli ihanaa kulkea lumisessa maisemassa kylille ja metsään. Koin oikean Solstice-hetken, jollaista ihmiset jonottavat vuosikausia päästäkseen Newgrangeen, kun talvipäivän seisauksen päivänä auringonsäde valaisee tuokioksi muinaisen kiviluolan. Nähdä aurinko jouluna ja kuolla! En muista moista näkeneeni ennen. Tyttäret huokailivat, että he tunsivat kävelevänsä joulukortissa. Jopa jäätynyt järvi oli heille ihmetys, he olivat hyppineet uimaan laiturilta viimeksi pari vuotta sitten kesällä. Nyt kävelimme vetten päällä.

Emme tehneet mitään erityistä, söimme hyvin, ulkoilimme, katsoimme elokuvia ja pelasimme Scrabblea. Ja juttelimme. Joulusaunassakin ehdittiin käydä. Silti tuntui, kuin olisin saanut erityisen lahjan. Tyttäret olivat onnistuneet pääsemään läpi rajoitusten, koronapassitarkastusten, lentokentän tungosten ja jopa kirimään turvatarkastuksesta lähtöportille Dublinissa vauhdilla, jossa muut jäivät vain vinkumaan. Pitkistä jaloista ja juoksutaidosta on näköjään evoluuttista hyötyä tällekin sukupolvelle. Kun mikään matkustamisessa ei enää ole itsestäänselvää, tulee perille pääsemisestä palkinto!

Takaisin lähtiessä heidän piti vielä hankkia antigen-testi ja ehtiä saada tulokset ennen lentoa. Ajattelin, ettei haittaa olla paikalla aikaisin, ja onneksi hoitsu vinkkasi heidät testiin ennen ajanvarausta. Tulokset olivat negatiivisia! Istuimme Narinkkatorin Hiljaisuuden Kappelissa ja kiitimme jälkeenpäin, no, minä ainakin. En uskonut, että he pääsisivät ajoissa läpi tungoksen, joka lentokentällä vallitsi, mutta sekin onnistui. Vilkutin kaksin käsin, kun he selvittivät turvatarkastuksen ja pyyhin kyyneleitä kasvomaskiin. Pala sydäntä siinä irtosi samalla. 

Napanuora äidistä lapseen tuntuu aina pysyvän, vaikka sitä ei lapsi näe ja tuntuisi tooosi nololta, jos sen sanoisi. Side venyy, muttei koskaan katkea. Ymmärrän järjellä, että he ovat aikuisia ihmisiä, itseään kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia, ja me vain jousia, joista he sinkoavat, mutta sisukseni elävät ihan omaa elämäänsä, särkevät ja hohtavat.  Aika ajoin kuvittelen, millaista heidän elämänsä tulee olemaan, miten he muuttuvat, vanhenevat, miten muistelevat minua sitten kun olen mennyt. Sanovat, tosin englanniksi, muistatko kun äiti aina kertoi...! Kuten omat sisarukseni, kun tapaamme ja kiistelemme, oliko se näin vai noin, kun kaikilla on omat muistonsa. 

Kovin onnellisena ja kiitollisena päätän tämän vuoden. Näyttelyni onnistui hienosti, tapasin suuren joukon ihania ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka pitivät töistä ja jopa ostivat niitä. Siitä nöyrä kiitos. Jatkan innolla uusia maisemia. 

Digihelmiä: YLE Areenassa (ja muuallakin) Ailo, pienen poron suuri seikkailu, juuri sopiva luonnon joulunäytelmä. Ja totta kai MuBu eli Muistojen bulevardi Ylen radiossa. Vanhoja hyviä levyjä. Myös äitini päiväkirjassaan mainitsema Intiaanin lemmenkutsu, jonka löysin kuin löysinkin netistä. Että minunkin vanhempani olivat nuoria ja hulluja joskus? Kuunnelkaa.

Rauhan vuotta 2022 kaikille lukijoilleni! 

Be happy

Ärsyttää. Luin taas kerran hehkutusta hymyilevistä natiiveista jossakin ei-länsimaassa, jossa suomalainen haastateltu epäili, ettei länsimainen tehokkuus ja edistys tuokaan onnea. Miten irtiotto oravanpyörästä ja ensimmäisen maailman ongelmista syventää sisäistä onnellisuutta. Miten ihmeellistä on, että niinkin alhaisen elintason omaavat ihmiset osaavat hetkessä elämisen taidon ja nauttivat elämästä. Ja hymyilevät!

Ikään kuin länsimaisella kehityksellä olisi vastuu yksilön onnentunteesta! 

Meillä on Suomessa korkea koulutustaso, huipputeknologia, tiukka ympäristönsuojelu, kattava terveydenhoito ja sosiaaliturva, tasa-arvoa eri sukupuolten ja eri ihmisryhmien välillä. Noin niin kuin suhteessa muuhun maailmaan. 

Miksi suomalaiset sitten muuttavat köyhempiin maihin onnea etsimään? Miksi korkea elintaso ei automaattisesti tuo sisäistä onnea? Siksi, koska onni tai onnellisuus on yksilön vastuulla. Ei ilmainen kouluruokailu tee ketään onnelliseksi, tai toimiva julkinen liikenne. Ympärivuorokautiseen turvallisuuteen tottuu, ja siistit kadut ovat itsestäänselvyys, jota ei edes näe. Kun ketään ei vangita, kiduteta ja teloiteta homoseksuaalisuuden, etnisen ryhmän tai uskonnon takia, ei asianlaitaa edes ajattele. Se ei silti tarkoita, etteivätkö nämä olisi tavoittelemisen arvoisia asioita kaikkialla maailmassa, ja ettei Suomi voisi olla ylpeä saavutuksistaan. 

Muualla asuneena - myös kehitysmaissa, joita nykyään kai kutsutaan enemmistömaiksi - tiedän, miltä auringossa hautuneet jätteet tienvarsilla ja ulosteet rannalla haisevat. Hanavedessä piili useita taudinaiheuttajia, ja malaria tappoi lapsia kuten ripulikin. Poliisi oli arvaamaton ja korruptoitunut, ei mikään Facebook-friend. Rodulla, heimolla ja uskonnolla oli elämää määrääviä seurauksia. Rahalla sai mitä tahansa, ja ilman rahaa olit tosi pulassa. Naisen asemasta puhumattakaan. Aurinko tosin paistoi lämpimästi ja maisemat olivat viehättäviä - jos rajasi pois jätekasat ja kulkukoirat.

Suomi pääsi kärkeen jossain onnellisuuskyselyssä. En nähnyt, miten 'onnellisuus' määriteltiin, enkä sitä, miten kysymys aseteltiin. (Esim. englannin 'happy' on aika eri käsite kuin suomen 'onnellinen'!) Tyytyväisyys on minusta tässä aika lähellä onnellisuutta - olen tyydytetty, tyydyn tähän, olen tyytyväinen maahani, en tyytymätön. Onnellisuus on taas jotain muuta, yksilöllistä, sisäsyntyistä. Kun ulkoiset puitteet on tyydytetty, kukin on vastuussa omasta onnellisuudestaan. 'Jokainen on oman onnensa seppä' kuten isäni tapasi puuskahtaa. Tarkoitti kai kunkin omia elämänvalintoja - meidän kirjavassa suurperheessämme aika erilaisia kuin mitä hän olisi toivonut. Omani mukaanlukien.

Pohjimmaltaan teemme omat valintamme elämässä, ainakin länsimaissa. Terveyden menetys on ainoa tasapäistävä tekijä, se ei ole kontrolloitavissa vaikka miten yrittäisi. Lasten hankkiminen rajoittaa elämänvalintoja, samoin omaishoitajaksi päätyminen. Näitten rajoitusten ulkopuolella olemme oikeasti vapaita etsimään sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Olemmeko edes Suomessa ensimmäinen suuri ikäluokka, jolla on tämä etuoikeus?

 

Sitten. Vuoden 1918 uusi sotatutkimus on avannut silmäni monelle asialle isänmaassani. Niin paljon olen lukenut fiktiota ja asiatietoa aiheesta, että pelko, teloitukset ja nälkä on tullut uniinkin. Naisten ja lasten kokemus sodasta on ollut uusi näkökulma kaiken militarismin rinnalla, siitä on tullut validi tutkimuskohde. 

Vertailimme lähiomaisen kanssa naisten osallistumista sisällissotaan Irlannissa ja Suomessa. Irlannissa naiset salakuljettivat aseita pitkien hameidensa alla. Naisia ei siveyssyistä voitu tarkastaa heidän kulkiessaan kaupungilla. Suomessa naisia joukkoteloitettiin, jos heillä oli housut hameen sijaan. Naisia häväistiin ennen ja jälkeen kuoleman. Hieman eroa!

Olen myös miettinyt, mikä on ollut vaikenemisen hinta. Parantaako aika haavat? Pitääkö antaa anteeksi? Onko aika unohtaa vääryydet? Ei, ei ja ei. Voisiko tämä kaikki tapahtua uudestaan Suomessa?Toivon, että ei, mutta pelkään pahoin.

Yhä syvemmälle käyvät tuntemukseni. Joskus kerroin blogissani unesta ennen välivuosikokeiluani, miten uneksin kulkevani tuoksuvassa laaksossa kuin aalloilla, kevyenä kuin höyhen. Olen nyt istunut keväistä valoa tulvivassa laaksossa, jossa on joukkohautoja, ja uinut järvessä, jonka rannoilla taisteltiin sata vuotta sitten. Olen kuullut suvun miehistä, joiden luut maatuvat joissain näistä haudoista ja yrittänyt asettautua isoäitini tuntemuksiin. Sodan hirveyksistä on tarkalleen sata vuotta, ja jokaiseen uhkeaan kevätpäivään liittyy tumma rantu menneisyydestä. Istun museon kahvilassa ja hätkähtäen tajuan, että sata vuotta sitten isoenoni ehkä istui täsmälleen saman kasarminkaton alla, nälkiintyneenä ja sairaana, toivonsa menettäneenä. Seinät elävät. Juurilleen on hyvä palata, mutta pitää myös varautua yllätyksiin. 

Onnellisuus - tai onni - on ehkä kaiken suhteellisuuden tajuamista. Kiitollisuutta siitä, miten hyvä on nyt. Miten paljon on elämältä saanut. Miten ihmiset Suomessa joskus taistelivat, että olot paranisivat. Meidän elintasomme huikaisisi heitä, kuten se huikaisee edelleen monia muualla asuvia. 

Olen onnellinen paluumuuttaja. Kaikki on järjestynyt, pääni sisälle on tullut rauha. En voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen kiitollinen jokaisesta päivästä.

Lopuksi runoni Onni:

Tällaista on

täydellinen onni

uinti viileässä vedessä

pitkin, vahvoin vedoin

lokin huuto kaukana

kaislan hipaisu

vain muutama sekunti

                             kerrallaan

on meille annettu

enempää

emme kestäisi.

P.s. Monien hienojen kulttuuriretkien helmi oli Iittalan Sunday Shopin avaus. Taidetta ulkona ja sisällä, ihana puutarha, pieni kahvila ja romanttinen pappilamiljöö. Vain kilsa, pari Iittalan keskustasta! Ks. aukioloajat:

 https://pappilansundayshop.com/pappila-info/

Vanha pappila ja sen romanttinen puutarha.

Olli Isomäen veistoksia pappilan puutarhassa, Vanha Väentupa kahviloineen ja puoteineen taustalla.

Ahti Isomäen 'Kadotettu paratiisi' seinällä.

Isomäen veljesten puuveistoksia.

Mervi Pyylammen herkkiä akryylille painettuja valokuvia.

Saksofonisti Yte Hauskala viihdytti avajaisissa.

Afrikkalaista rummunsoittoa ja tanssia avajaisissa.

Christian Jutte, veikeiden hahmojen isä  (sori huono kuva!)