Colm Toibin - suremisen sietämätön keveys

Kiinnostuin Colm Toibinista vähän nololla tavalla. Lähisukulaisella on tapana kuunnella radiota tietokoneella työskennellessään, ja iltaisin minäkin kiinnostuin jatkokuunnelmasta nimeltä Nora Webster. Tarina oli niin koukuttava, että lähisukulainen lainasi sen kirjastosta. Hän harvoin lukee fiktiota, mutta kehui romaania sen verran että minun oli pakko lukea. Emme usein ole voineet jakaa lukukokemuksia, mutta tämä kirja yhdisti. Milloin viimeksi itse olette puolisonne kanssa lukeneet perä perään samaa kirjaa? 

Vaikka teoksessa ei tapahtunut oikeastaan mitään, sitä oli vaikea jättää kesken. Toibin (lausutaan toubiin, iirinkielinen o ja i heittomerkillä) julkaisi Nora Websterin vuonna 2014, ja huomasin, että se on tänä vuonna suomennettukin. Päätin lukea, mitä suomalaiset ajattelivat siitä, ja tulostin kaiken kaikkiaan 22 eri kirjabloggaajan arviota sekä yhden lehtikritiikin (Savon Sanomat). Viimemainittu lyttäsi kirjan täysin 'pitkäveteisenä', pääosa bloggareista taas ylisti kirjaa. Tässä kohdin on mainittava, että kaikki lukemani bloggarit olivat naisia, kriitikko taas miespuolinen. Naiset suitsuttivat eritoten sitä, miten keski-ikäinen mies kykenee niin todentuntuisesti kuvaamaan naisen tunteita. Miten Toibin onnistui vakuuttamaan naislukijat? Entä vakuutuinko itse?

Nora Webster kuvaa nelikymppisen, hiljattain leskeksi jääneen naisen  selviytymistarinan. Puolison odottamaton kuolema jätti Noran halvauksenomaiseen tilaan, jossa hän elää kuin sumussa, yrittäen selviytyä päivästä kerrallaan. 

1950-luvun Enniscorthya.

Ahdistavan pieni Enniscorthyn kaupunkiyhteisö kohtelee leskeä sekä suojelevan osaaottavasti että määräilevästi. Kahta poikaansa Nora yrittää huomioida, mutta suru vie voimat. Jotkut lukijat syyttävät Noraa tunteettomaksi, kun Nora ei vieritä ainuttakaan kyyneltä, ja pitävät tätä itsekkäänä ja epäsympaattisena hahmona. 

(SPOILERIVAROITUS:) Kaikilta lukemiltani arvioijilta jäi mainitsematta, miten Noran mies kuoli. Se tulee ilmi miltei sivuhuomautuksena, hyvän matkaa kirjan alusta. Nora on edelleen shokissa, koska hän oli ollut miehensä vierellä tämän kituessa syöpään pienessä sairaalassa. Toibinin kuvaus miehen viimeisistä viikoista on tuskallista luettavaa. Jos joku kuvittelee, että kohtaus on vain 1960-luvun Irlannista, tervetuloa vaan nykypäivän ylikuormitetuille osastoille ja resurssivajaisiin sairaaloihin, joissa lääkäri on edelleen etäinen yksinvaltias, mitä tulee kivunlievitykseen. Parin vuoden takainen kokemukseni lähiomaisen osastolla on minulla lähtemättömästi muistissa. Ehkä tämän takia ymmärsin Noran mielenliikkeitä; hän oli käynyt läpi täydellisen avuttomuuden rakkaimpansa kärsimysten rinnalla. Se ei ole osa normaalia arkielämää, kuten eivät sotakokemuksetkaan. Nykykielellä sitä voisi kuvata post-traumaattiseksi syndroomaksi. Joskus suru on niin syvää, ettei edes itku tule.

Lukiessani Toibinin haastatteluja, kävi ilmi että Nora Webster on kirjoitettu suoraan Toibinin omasta elämästä. Hän kirjoitti teosta 14 vuotta, luku kerrallaan. Hänen isänsä oli opettaja Enniscorthyssä, äiti jäi leskeksi, perheen vanhin poika (Colm) kärsi änkytyksestä. Kirjoittaminen oli Colmille helpompaa kuin puhuminen. Lapsena hän tarkkaili äitiään koko ajan, kun oma minuus oli hukassa - ja puoliorpojen tapaan varmasti pelkäsi, että äidillekin tapahtuu jotain. Äiti rakensi uudelleen elämäänsä itsenäisyyttä kohti. Toibin kiinnostui ajatuksesta kuvata eräänlaista anti-äitiä, muualla länsimaissa normaalia, työssäkäyvää, itsenäistä ihmistä, joka sen ajan Irlannissa kuitenkin oli perheelleen omistautuvan Mammyn vastakohta. 

On helppo tuomita Toibinin 'kylmä' äiti, joka kuulemma parin drinkin jälkeen saattoi todeta, ettei olisi koskaan pitänyt hankkia lapsia. Se ei ollut vaihtoehto sen ajan aviovaimoille, ei myöskään oma ura, omien lahjojen käyttö, oma elämä. Seksiin liittyi saumattomasti raskauden pelko. Anti-äitejä on minun helppo ymmärtää Irlannissa, niin hirviöiksi kuin heitä maalataankin.

Harvinaista on, että yksikään mies ylipäänsä ymmärtää, miten kuristavaa naisen elämä oli ja on Irlannissa, myös suhteellisen hyvin toimeentulevan, keskiluokkaisen naisen. Ja että tavallisen naisen tarinaa pidetään kertomisen arvoisena. Irish Mammy on klisee, vitsien ja komedioiden aihe ja käsite, jolle sekä nauretaan että kumarretaan - siitä pelosta että Mammy huitaisee tiskirätillä.

Entä vakuuttiko Toibin minut? Mielestäni ainoa, missä Toibin epäonnistui kuvatessaan naisen maailmaa, oli totaalinen seksuaalisuuden puute, edes muistoissa. Homoseksuaalina hänellä ei ehkä ollut omakohtaisia kokemuksia, joihin tukeutua (tosin luettuani Brooklynin muutin tästäkin mieltäni), mutta luulen suuremman syyn kuitenkin olevan sen, ettei irlantilainen kertakaikkiaan voi kuvitella äitinsä seksielämää. Ei, vaikka todisteena olisi viisi lasta, kuten Toibinin äidillä. Neitseellinen hedelmöitys on todennäköisin tapa, jolla Irlannissa lapset tehdään! Naiseus on täällä niin omalaatuinen kokemus että siitä syntyy maailmankirjallisuutta. Äitiyttä Toibin kuvaa uskottavasti päähenkilön mielentilan takia. Toibin on kuitenkin tarpeeksi kokenut kirjailija sukeltaakseen alueelle, jossa hänellä ei ole varmuutta.

St Aidanin katedraali.

Ajankuvauksena Nora Webster on varmasti todenmukainen. Irlantilaiset pikkukaupungit eivät juurikaan ole 60-luvulta muuttuneet. Ehkä messussa käydään vähän vähemmän?

Tämän kirjan luettuani pääsin eroon vastahankaisuudesta, jota olen tuntenut irlantilaista 'vanhaa' kerrontaa kohtaan, jossa kehitellään samaa kliseistä tarinaa yhä uudestaan. On iso, eripurainen perhe, vähän hullu marttyyriäiti, joko juoppo tai kuollut isähahmo, kaapista liukuva homopoika, onnetonta seksiä, ahdasmielinen yhteisö, ryyppäämistä ja laulamista, outo pappi, ankara opettaja, poliittisia murhenäytelmiä, katolisuus kieroutumisineen. Nora Websterin kohdalla kerronnan kuulas vähäeleisyys teki vaikutuksen. Juoni ei näytellyt pääosaa. Lähisukulaiselle lämmin kiitos lukuvinkistä!

Vinkki nro 1. - Jos englanti sujuu, Nora Websteriä kannattaa kuunnella äänikirjana Fiona Shawn mainion roolivedon takia. Dialogit ovat suoraan elävästä Irlannista. Linkki vaikka täältä.

Vinkki nro 2 - Luin kirjan alkukielellä, joten en voi kommentoida Kaijamari Sivillin suomennosta. Törmäsin kuitenkin tähän helmeen: Sivilliä haastatellaan (kahden muun mailmankirjallisuuden suomentajan lisäksi) Taiteiden yössä 2016. Linkki! Jarkko Tapanisen asiantunteva haastattelu suuntautuu Toibinin kirjaan kohdassa 9:00. Muutenkin video on herkkua kaikille käännöstaiteen ystäville!

Vinkki nro 3. - Suomalaisista kirjablogeista suurimman vaikutuksen minuun teki Omppu. Kauniisti kirjoitettu!

Ja vihoviimeinen vinkki : Toibinin innoittamana teimme erityisen visiitin Enniscorthyyn, jonka läpi yleensä ajamme tuskallisen hitaasti, sillä se on siltoineen etelä-Irlannin tieliikenteen pahimpia sumppuja. Brooklyn-elokuva filmattiin osaksi täällä, joten kuvasimme katunäkymiä. Kadunnimet ovat Toibinin kirjoista tuttuja. En voi suositella paikkaa sen kummemmin. Ihan tavallinen, köyhistynyt, rosoinen pikkukaupunki, jossa muukalaisia edelleen tuijotetaan! Erinomaisen jyrkkiä mäkiä myös, Slaney-joen laaksoon kun on perustettu. Aika tuntuu pysähtyneen Enniscorthyssä, vain jatkuva autoliikenne kapeilla kaduilla muistuttaa, että elämme vuotta 2016. Tässä kuvakooste! (Kuvat enimmäkseen lähisukulaisen ottamia)

Enniscorthy toiselta sillalta nähtynä. Joki on tänä syksynä kuivunut. Tulvien aikaan vesi täyttää kaaret ja leviää kaduille.

Eri aikakausien valtaa: linna, kirkko, pankki.

Market Square, joka onkin kolmio.

Kaiken yläpuolella ikivanha Vinegar Hill.

Tämä voisi olla 1970-luvulta. 

Harmaan kaupungin valopikku: Solarium.

Lehtikauppa.

Näistä pubeista ei voi olla varma, ovatko lopullisesti kiinni vai ei. Sähkötyöt tyypillistä irkkutasoa.

Castle Hill, jota käytettiin Brooklynin kuvauksissa.

Vanha linna, jota kumma kyllä ei koskaan mainita!

Liikuttava kodin ikkuna.

Iirin- ja englanninkielinen katukyltti

Junarata sukeltaa kaupungin alle. Kuva: David O'Farrell, Wikimedia Commons

Niin jyrkkä katu, että siitä tehtiin kävelykatu. Yksikään ovi ei ole samassa tasossa seuraavan kanssa.

Vanhoja ja uusia ajopelejä. Satulamestarin kauppa.

Brooklyn-elokuvan teko toi Enniscorthyn maailmankartalle.

Kesäkuva: St Senanin mielisairaala nykyään. Etualalla koko kaupungin halkova Slaney-joki

St Senanin mielisairaala aikoinaan. Sillä oli kokoa.

Kesäasuntoja Cahoren rannassa. 

Kesäkuva: upea Currachloen hiekkaranta, kilometrien pituinen. Näkyy myös Brooklyn-leffassa.

Koulumaailmaa

Irlannin koulusysteemi poikkeaa valtavasti suomalaisesta. Suomessa koulut ovat yhtä homogeenisiä kuin kulutusmaito. On sama, minkä tölkin avaat. Jatkaakseni meijeriteollisuudesta lainattua metaforaa, Irlannissa on kouluja, joihin vain creme de la creme pääsee, varallisuudesta riippuen. Siitä olenkin jo kirjoittanut toisessa blogissa  

Irlannissa on kuitenkin paljon muutakin, joka erottaa pieniä koululaisia, kun he aloittavat koulutiensä 4-5-vuotiaana. Ensimmäinen niistä on uskonto, toinen sukupuoli. Tämä on hyvä tietää, jos harkitsee Irlantiin muuttamista ja lasten kouluttamista täällä. Tämän oppii vasta kantapään kautta kuten minä, muuttaessamme kahden alle kouluikäisen kanssa maaseudulle Irlantiin, täysin tietämättömänä maan käytännöistä.

Ensinnäkin koulut on jaettu uskonnon mukaan, 90% on katolisia, loput protestantteja tai viime vuosina suurimpiin kaupunkeihin syntyneitä "uskonnottomia" (denominational) tai "moniuskoisia" (multidenominational), EducateTogether-kouluja. Uskonnolla on suuri rooli kouluissa edelleen: katolisissa alakouluissa Ensimmäiseen Ehtoolliseen (7v.) ja Konfirmaatioon (11v.) valmistautumiseeen tarvittava aika otetaan koulutunneista.Niin vanhanaikaista on edelleen myös alakoulun opettajainkoulutus, että sekin jakautuu kahtia katoliseen ja protestanttiseen. Uskonnon opetus on pakollista kouluissa, ja jos on käynyt protestanttisen kurssin, mahdollisuus työskennellä valtaosassa kouluista on minimaalinen, eihän heillä ole eväitä opastaa lapsia katolisiin sakramentteihin valmistautumisessa.  Minulle tämä kaikki tuli yllätyksenä. Minut oli kastettu luterilaiseksi, mieheni katoliseksi, kumpikaan meistä ei käynyt kirkossa eikä uskonto ollut mitenkään osa elämäämme. Maaseudulla, jonne päädyimme asumaan, ei ollut valinnanvaraa: oli vain katolisia kouluja. Itse asiassa vain se yksi.

Ensimmäiseen Ehtoolliseen tytöt puetaan kuin morsiusasuun.

Asia ei oikeastaan tullut ajankohtaiseksi ennen kuin esikoisen Ensimmäinen Ehtoollinen (First Communion) alkoi häämöttää: ilman kastetodistusta ei hän voisi tietenkään ottaa siihen osaa. Irlannissa voi yleensä luistaa säännöksistä ja laeista, tässä koulun rehtori oli vääjäämätön: kastettava oli. Keskustelimme vaihtoehdoista, ja mieheni mielipide oli, että lapset joutuisivat säälimättömän kiusaamisen kohteeksi ja syrjäytettäisiin pienessä kyläkoulussa, jos he eivät ottaisi osaa uskonnollisiin menoihin. Muistan, että yhden Australiasta palanneen perheen lapset eivät ottaneet osaa uskonnolliseen opetukseen. He joutuivat istumaan luokan perällä tai haettiin kotiin, sillä välin kun muu luokka pänttäsi rukouksia ja harjoitteli ohjelmaa suureen juhlaan. He muuttivat lähemmäs pääkaupunkia pian tämän jälkeen. Voin kuvitella, miten vaikea päivä se sunnuntai perheelle oli, kun kaikki muut, koko koulu meni kylän kirkkoon hienoine vaatteineen, valmistauduttaan päivään suunnattomin kustannuksin. 

Asut eivät ole paljon muuttuneet vuodesta 1900.

Joka vuosi lehdistössä päivitellään rahamäärää, jonka äidit (sillä äideille tämä näyttää olevan sydänasia) kuluttavat Ensimmäisen Ehtoollisen ja Konfirmaation juhlintaan Irlannissa. Ensinmainittua varten tytöt pukeutuvat morsiuspukuun, pojat pukuun ja solmioon. Konfirmaatiossa saa jo olla omat vaatteet, mutta myös muu perhe pukeutuu parhaimpiinsa, ja usein koko perhe ja suku menee päivälliselle ravintolaan. Järkyttävintä minusta oli se, että lapsille tärkeintä oli, miten paljon rahalahjoja he saivat! Seremonioitten uskonnollinen puoli näytti olevan samantekevää, kiinnostavampaa oli verrata lasten pukuja ja kampauksia. Minun esikoiseni sai viime tipassa lainaksi valkoisen hameen, ja anoppi osti valkoiset hansikkaat ja käsilaukun, enhän minä älynnyt että sellaisiakin tarvitaan. Juhlapäivän aamuna tytär muistutti, että hänellä piti olla rukouskirja, ilman sitä ei ehtoollista tippuisi. Oli sunnuntaiaamu, kaupat kiinni. Jokainen vanhempi tietää, että kun Ope sanoo jotain, sana on laki. Tytär jo itki kauhusta ajatellessaan, että hän olisi AINOA joka ei saisi ehtoollista. Mitä sillä kirjalla sitten tehdään? Pappi siunaa sen alttarilla. Siinä kiireessä, yrittäessani samalla pukea nuorempia kirkkovieraita, en keksinyt muuta kuin napata pienen valokuva-albumin ja päällystää sen valkoisella paperilla. Täydestä meni, eikä papin ilme värähtänytkään kun hän arvokkaasti otti alttarilla vastaan Kodakin uusimman kylkiäistuotteen piirustuspaperiin käärittynä ja siunasi sen. Tytär oli onnessaan. Tapauksesta viisastuneena seuraava lapsista saikin sitten kaiken: rukousnauhat, rukouskirjan, rosetin ja onnittelukortit luokkakavereille (niihin piti laittaa rahaa, mutta sitä en tehnyt).

Ensimmäiseen Ehtoolliseen liittyy paljon ylimääräistä.

Tällä kaikella ei pitäisi olla mitään tekemistä koulunkäynnin kanssa. Suomessa rippikoulu käydään kouluajan ulkopuolella - jos käydään. Irlannissa katolisella kirkolla on edelleen suuri valta kouluissa. Tästä myös johtuu, että sukupuolet erotellaan katolisissa kouluissa, koska aikoinaan kirkko koulutti opettajat: nunnat opettivat tyttöjä, munkkiveljekset poikia. Irlannissa pojat ja tytöt menevät eri kouluihin 4-5-vuotiaasta lähtien. Vain protestanttisissa vähemmistökouluissa ja maaseudulla, niin pienissä kouluissa joissa ei muuten saataisi luokkia kokoon, on yhdistettyjä kouluja. Minun lapsillani oli onnea, he pääsivät juuri tällaiseen kyläkouluun.

Viime vuonna paikkakunnallani on tehty aloite alakoulujen yhdistämisestä, ja tänä syksynä ensimmäistä kertaa kaikki pojat ja tytöt aloittavat koulutiensä yhdessä. Ylemmällä asteella (11-18v.) on neljä oppilaitosta, joista kaksi on yhdistettyjä, kaksi katolista, eroteltu sukupuolen mukaan. Jälkimmäiset ovat perua ajalta, kun nunnat ja munkit opettivat, tänä päivänä kummassakin on pelkkiä maallikko-opettajia. 

Tällaisia koulubusseja oli vielä muutama vuosikymmen sitten.

Irlannin kolmas erikoisuus (tosin Englannissa taitaa olla sama käytäntö) ovat koulupuvut, jokaisella koululla on omat värinsä sukkia ja solmioita myöten, villapuseroissa ja päällystakeissa on koulun logo. Katukuva ei paljolti eroa menneiltä ajoilta, uniformut kertovat heti, mitä koulua nuori käy, molemmat sukupuolet kauluspaidoissa ja solmioissa, pojilla suorat housut, tytöillä vekkihame ja polvisukat. 

Kuva koulu-univormuja myyvän yrityksen sivulta.

En ole koskaan saanut tyydyttävää selitystä siihen, miksi sukupuolet pitää erotella kouluihin. Yhteen tutkimustulokseen joskus vedotaan, jonka mukaan tytöt oppivat paremmin, kun poikia ei ole häiritsemässä. Katolisen kirkon dogma taitaa olla se tärkeämpi syy. Pelätään, että teini-ikäinen ei pysty keskittymään, kun vastakkainen sukupuoli istuu hiplausetäisyydellä.  Se, miten tämä sitten onnistuu paljon vaativammassa ympäristössä kuten yliopistossa tai työpaikalla, ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta, on mysteerio. Jos perheen lapsissa sattuu olemaan vain yhtä sukupuolta, lapsi saattaa käydä kaikki kouluvuotensa alusta loppuun vain oman sukupuolensa seurassa. Sukupuolten välinen kanssakäyminen rajoittuu koulun ulkopuolelle. Nuoret menettävät muutakin, kun eivät istu sekaluokissa: paikkakunnallani katolisen koulun pojat eivät voi opiskella kotitaloutta, tytöt taas puu- ja metallitöitä tai teknistä piirustusta.

Mitä muuta teinit sitten menettävät? Pojat eivät koskaan kuule tyttöjen mielipiteitä ja kokemuksia, kun keskustellaan yhteiskunnasta tai rooleista. Onko tämä syynä monelle miesvoittoiselle alalle, Irlannin eduskuntaan asti? Miehet eivät ole oppineet toimimaan arjessa ja työtilanteissa naisten kanssa ja päinvastoin. Stereotypiat ja ennakkoluulot toista sukupuolta kohtaan rehottavat, kun niitä ei ole voinut testata jokapäiväisessä kommunikoinnissa. 

Jos koulukiusaamista pelätään, valitettavasti sitä tapahtuu myös tyttö- ja poikakouluissa. Seksuaalisen häirinnän käsittelyyn taas oppii käytännössä, turvallisessa kouluyhteisössä, jossa on aikuisia puuttumassa tilanteeseen - ei pimeässä diskossa loppuillan humalatilassa. Eristäminen ei pelasta eikä suojaa ketään.  Jos jotain itse sekakoulussa opin, niin sen, että pojat ovat yhtä tyhmiä tai fiksuja kuin tytötkin, heillä on omat ongelmansa ja ryhmäkäyttäytymisensä, hekin ovat joskus avuttomia, masentuneita, hölmöjä. Siis ihmisiä, samanvertaisia. Eivät mitään mystisiä, arvaamattomia olentoja toiselta planeetalta.

Satuin istumaan yhtenä perjantaina pubissa, kun poikakoulun vanhimmat oppilaat tulivat iltaa aloittelemaan muutamalla oluella. Tyttöjä ei miesvaltaisessa pubissa näkynyt. Voin kuvitella, että tytöt istuivat vielä kotona meikkaamassa ja laittamassa tukkaansa - Irlannin nuoret naiset valmistautuvat ulos lähtöä varten kuin missikisaan. Sukupuolien törmäys tapahtui vasta myöhemmin, huumaavan meluisassa diskossa, pimeässä ja tungoksessa. Mitä toivoa siinä enää oli löytää mitään ihmisyyttä?

Rakkaimpia muistoja yhteiskouluajoistani oli koulun sosiaalinen elämä. Monimutkaiset pelit ja taistelut, rakastumiset ja rakastumisien torjumiset, ystävystyminen, väittelyt ja herjanheitto. Koulupäivän jälkeiset lorvimiset naulakolla ja pihalla, välkkärit, lintsaamiset, koulun diskot ja luokkaretket, bileet ja abijuhlat. Vaikka 15 ikävuoden tienoilla viimeistään tytöt usein tuntevat samanikäiset pojat liian lapsellisiksi ja etsivät vanhempaa seuraa, toveruus säilyy. Niitä muistoja en vaihtaisi mihinkään.

Pesä tyhjenee

This is...quide dice...

Raahasin pussukoita ja kasseja etuovesta sisään kokolattiamaton pehmustamaan eteiseen. Talon haju pakotti hengittämään suun kautta. Portaat olivat yllättävän kapeat ja jyrkät, tyttären studio apartment oli toisessa kerroksessa. 

Nämä studiot on tehty pilkkomalla yhden perheen kaksikerroksinen rivitaloasunto erillisiksi yksiöiksi. Talo oli varmaan rakennettu yli sata vuotta sitten. Minun nuoruudessani Lontoossa näitä olisi kutsuttu sanalla bedsitter, mutta nyt eletään nykyaikaa Dublinissa. Studio apartment Irlannissa tarkoittaa huonetta, jonka toiseen nurkkaan on tehty keittiötasot, toiseen vessa/suihkukomero. Suomalaiseen yksiöön sitä ei voi verrata. Tyttäreni asunto, arviolta noin 30 neliötä, jonka hän löysi kolmen kuukauden etsinnän ja jonotuksen jälkeen, maksaa 750 euroa kuussa. Sen päälle tulee sähkölasku, ja sähköllä lämpiää myös lämpöpatteri ja vesi. Onneksi hän jakaa kämpän kaverinsa kanssa. Laskin, että neljästä studiosta saa omistaja vuosituloja noin 36000 euroa. Sillä jo elää, varsinkin jos ei maksa veroja. Alkuperäinen hinta ei taida päätä huimata, noilla tuloilla sen maksaisi viidessä vuodessa.

Huonekalut olivat vanhoja ja kuluneita, keittiökalusteet kolhittuja ja tahmaisia. Seinät ja katto oli maalattu hiljan, roiskeet olivat tuoreita keittiökaapeissa. Kokolattiamatto oli sen verran orgaaninen, että siihen olisi voinut kylvää keskisuuren herkkusieniviljelmän. Haju oli kuitenkin ellottavinta. 

Lähdin jäljittämään sitä kuin ajokoira, kuono kuvaannollisesti maassa. Toivottavasti ei vessa! Suihkukaappi oli suttuinen, muttei sentään haissut. Vessa toimi. Jääkaappi? Ei sekään. Mikrossa ui sentin kerros rasvaa pyörivän lautasen alla, minkä kuivasin paperipyyhkeellä. Liesituuletin oli melkoisen liimainen, mutta sekään ei selittänyt hajua. Suomalainen ei luovuta, mutisin. Mikäs se tämä oli?

Irlantilaiset rakastavat öljyssä uppopaistettuja ranskalaisia, kalaa ja makkaroita. Siihen on keksitty sähköllä ja termostaatilla toimiva keitin - liian monta keittiötä ja ihmistä syttyi tuleen avoimien öljykattiloitten lehahtaessa liekkeihin. Tämä vempain jökötti lieden vieressä, johto luikerteli vaarallisesti lieden taakse ja katosi liesituulettimen taa. Sisua. Avasin kattilan, ja hajun syy löytyi. Bingo! Pari litraa eltaantunutta paistinöljyä, moneen kertaan käytettyä. Kiipesin työtasolle etsimään pistorasiaa katonrajasta. Liesituulettimen sijaan rasiaan oli kytketty tämä uppopaistin (suomennos allekirjoittaneen, copyright myös jos se on uniikkiteos). En saanut töpseliä mahtumaan alas tuulettimen ja seinän välisestä raosta. Miten se oli sinne edes saatu? Johdossa oli paksulti muoviteippiä. Se oli vain leikattu kahtia ja paikattu sitten takaisin teipillä. Töpselin purkamiseen tarvittiin ruuvimeisseli. Screwdriver, anyone? Kysyin toiveikkaana. Ihmeekseni lähiomainen löysi autostaan partiolaisajoistaan tutun taikasauvan.

Swiss Knife on vempain, josta löytyy myös ruuvimeisseli, jolla töpseli purettiin auki. Johto luiskahti vihdoin alas. Entä mihin öljy? Sen tietää, mitä saa, jos kaataa pari litraa paistoöljyä joko viemäriin tai tiskialtaasta alas (elämä opettaa). 
Lähdin ostamaan kulmakaupasta isoja vesipulloja. Seuraava ongelma? Miten saada kaadettua öljy neliskulmaisesta kattilasta kapeasuiseen pulloon, ilman suppiloa. Pullosta olisi voinut leikata suppilon, innostui lähiomainen partiolaiseksi muuttuneena, Swiss Knife'a heilutellen. Ei tarvi, sanoin ja kaadoin öljyn nokalliseen salaattikulhoon ja siitä pulloon. Käsiä ei myöskään tarvi rasvata viikkoon.  Kolme litraa öljyä tuli, ja tiskiainetta meni puoli pulloa että päästiin kaikesta tahmasta eroon. Mitä öljy tekeekään ihmisen sisuksille?

Tyttärelle ohjeet kääriä rasvapullot sanomalehtipaperiin ja piilottaa roskikseen. Käytetty paistinöljy on oikeasti ongelmajätettä, ja sille on oma laarinsa kierrätyskeskuksissa. Luulin aina että isoissa kanistereissa oli jotain koneöljyä.

Testasin vesihanat: toinen toimi. Sitten sähköliesi (elämä opettaa). Poikani 5000 euroa/vuosi yliopiston kampusasunnossa koko lieden etuosa hajosi käsiin, kun testasin nappuloita. Nyt onneksi putosi vain yksi nappula, se joka säätää uunin. Yritin selittää tyttärelle, miksi uuni ei voi mitenkään toimia. Liedessä ei ollut mitään vipua, mitä nappula olisi voinut kääntää. (Tälle on varmaan teknisempi sanastokin). Vannotin, että hän mainitsee tämän heti vuokraisännälle, muuten rikotusta liedestä tulee korvausvaatimus. (Sanonko mikä opettaa).

Ärsyttävä kovaääninen piippaus, josta tytär oli valittanut, paljastui palovaroittimeksi, josta puuttui patteri. Lähiomainen kipaisi vuorostaan kulmakauppaan ostamaan patteria, ja asensi sen paikoilleen. Nyt ymmärsin edellisen asukkaan logiikan: jotta uppopaistin saatiin pistorasiaan, oli tuuletin kytketty pois, ja palovaroitin meni turhan usein päälle. Ratkaisu? Patteri pois koko varoittimesta. Miten he jaksoivat kuunnella piippausta, on edelleen mysteerio. Toisaalta, jos tulipalo syttyisi, ja alakerran portaitten kautta ei pääsisi ulos, pako onnistuisi vain ikkunasta hyppäämällä, koska varauloskäytävää ei ollut. Ohjeet tyttärelle miten evakuoida itsensä ikkunasta.

Alkuvuosina, kun kauhistelin Irlannin olemattomia paloturvallisuusssäännöksiä, suunnittelin koottavia teräksisiä nuoratikkaita, joita voisi myydä joka talon yläkertaan. Sitten luovuin, ei niitä kukaan ostaisi. Höh, olihan palovaroitin jo keksitty! Suomalaisia palotikkaita ei Irlannissa näe missään. Niitähän käyttäisivät vain murtovarkaat!

Naapurustoa. Tässäkin talossa on asukkaita. Miltähän vuosisadalta?

Tytär oli muistanut tuoda lemmikkieläimensä: Hamleys'in lelukaupasta ostettu pinkki possu, joka röhkii, kävelee ja heiluttaa saparoaan. Tytär osti sen dementoituneelle äidilleni, joka ihastui siihen ikihyväksi. Kun mummosta aika jätti, possu palasi lahjoittajalleen.

Tyttären kämppäkaveri oli töissä, mutta oli ehtinyt tuoda asuntoon tärkeimmät: neljä kaktusta (Äiti! Niitä ei tarvi KOSKAAN kastella!), lakanat, terveyssiteitä ja kuusi tölkkiä olutta jääkaappiin. Ja erittäin siron yhden hengen teekannun, josta tytär tarjoili yrttiteetä hikisille vanhuksille. Lähiomainen mutisi jotain oluesta ja minä lähdin hinkkaamaan käsiäni saippualla vielä kerran. Kotimatkalla autossa leijui erehtymättömästi paistinrasvan lemu.

Pesä taitaa olla nyt tyhjä. Eläköön tyhjä pesä!

Naisen aivot

Miehen ja naisen aivot toimivat eri tavalla, väitettiin BBC:n tiedeohjelmassa Horizon (Linkki). Miehen aivot synkkaavat ees taas, naisen poikkiteloin, noin kansantajuisesti ilmaistuna. Miehen aivoliikenne tukee kolmiuloitteista havainnointia, naisen monien asioiden tekemistä yhtaikaa sekä empatiaa. Siitä ei ohjelmassa päästy yksimielisyyteen, onko tämä biologista perua vai sosiaalistumisen seurausta.

Toivoisin, etten välittäisi ihmisistä niin. Kannan huolta perheenjäsenistäni ja sukulaisistani, jopa mieheni sukulaisista, unettomuuteen saakka. Töissä törmään vammaisuuteen ja nuorten perheongelmiin ja suren niitäkin. Jos nykyisyys helpottaa hetkeksi, löytyy menneisyydestä loputtomasti pohdittavaa ja suremista. 

Tällä hetkellä tunnen, etten elä omaa elämääni ollenkaan. Ajattelin keväällä, että kunhan mieheni pääsee kotiin sairaalasta ja paranee, kestän mitä tahansa. Se riittäisi. Elämällä on kuitenkin aina muita jekkuja nurkan takana.

Jälkikasvuni on selvinnyt aikuisuuden haasteista kukin tavallaan: yksi valitsi varman työllisyysalan, oman talon oston ja avioliiton. Toinen harhaili kymmenen vuotta eri kursseilla ja aloilla, pitkäaikaistyöttömänä ja opiskelijana, kunnes näyttää löytäneen intohimonsa: kiipeilyn. Kymmenisen vuotta sitten tätä ei olisi vakavasti voinut edes ehdottaa uraksi ja elinkeinoksi. (Tiedoksi epäilijöille - seinäkiipeily on kasvava bisnes, jolle on kysyntää!)

Kolmas jälkikasvustani ratkaisi valmistuttuaan alansa kroonisen työttömyyden - muuttamalla Uuteen Seelantiin, kuten tuhannet muutkin nuoret irlantilaiset.

Nuorin opiskelee yliopistossa tiedettä vakavasti ja määrätietoisesti, häntä ei koskaan ole tarvinnut lykkiä eteenpäin. Tähtäimessä on vähintään maisterintutkinto, jos rahoitus vain löytyy. Irlannissa maisteriksi opiskeluun ei saa opintotukea, ja lukukausimaksut ovat tällä alalla 8000-9000 euroa per vuosi.

Yksi kuitenkin aiheuttaa sijaiskärsimystä jatkuvalla syötöllä. Ei ensin osaa valita opintoalaa, harhailee, ottaa ja jättää, palaa kotiin, lähtee taas. Nyt vastavalmistuneena humkandina ei olekaan valmistunut yhtään miksikään. Töitä ei Irlannissa ole kuin tietyillä käytännön aloilla ja koska työnantajilla on valinnanvaraa, halutaan vähintään 2 vuotta kokemusta omaavia, alalla kuin alalla. Tätä puutetta paikkaamaan on nyhrätty lukemattomia valtion työllistämisohjelmia. 

Irlannissa on tapana nimetä pahamaineiset ja hyödyttömäksi havaitut valtion puljut uudelleen, kirkkaanvärisen ja modernimman logon kanssa. Korruptioskandaaleista kärähtänyt FAS on nykyään uudestisyntynyt INTREO. Pitkäaikaistyöttömille on puolipäivätöitä ja kuntoutustyöpaikkoja, on CE (Community Employment Scheme) ja sen pikkuveli TUS. RSS (Rural Social Scheme) tarjotaan kalastajille ja maajusseille. Sitten on vielä Gateway, Work Placement Programme, Revenue Job Assist, JobsPlus, ja lopuille lottokuponkeja postista, jotteivät näkyisi työttömyystilastoissa. Ammattiliitot ovat taisteluasemissa, koska budjettileikkausten takia kouluista lomautetaan työvoimaa: sihteereitä, koulunkäyntiavustajia ja vahtimestareita - ja tilalle otetaan työttömiä valtion tuella.

Nuorille työkokemusta kaipaaville on keksitty JobBridge. Siitä on kuitenkin kehkeytynyt aasinsilta, jolla kyyniset yksityiset työnantajat saavat ilmaista työvoimaa liki vuodeksi ja heti kohta hankkivat perään uuden. Ilmoituksissa luvataan hyödyllistä työkokemusta, mutta saman tien oletetaan alan syvällistä tuntemusta ja taitoja ja tutkintoja, joilla jo normaalisti elättäisi itsensä. Siis jos saisi kunnon töitä.

Tietoni ovat aiheesta mittavat, koska olen kuluttanut tuntikausia selaten työpaikkailmoituksia. Jos vapaa-aikaa jää, etsin asuntoja. Suomalaisesta äidistä aikuisten lasten ei kuulu asua kotonaan. Irlantilaisäidistä se olisi ihan luonnollista. Tyttäreni kanssa selaamme samoja ilmoituksia, hän läppärillään, minä IPadillä. 

Pääkaupunkiseudun asuntopula on sitä tasoa, että 300 eurolla kuukaudessa saa jo jakaa kaksoissängyn tuntemattoman kanssa - kerrossänky alkaa olla kalliimpi. Tänä vuonna poikani löysi kuin ihmeen kaupalla kellarikerroksen kostean kamarihuoneen, josta maksaa 500 euroa kuussa ja jakaa tupakeittiön kolmen muun opiskelijan kanssa. Lämmityslaskuihin ei vanhassa talossa kannata investoida, untuvamakuupussissa pärjää pikkiriikkisessä huoneessa.


En tiedä, mikä vaikutus pitkäaikaistyöttömyydellä on nuoreen. Itse olin aina töissä. Minun lapsuudessani ja nuoruudessa Suomessa kaikki aikuiset kävivät töissä, en tuntenut yhtäkään työtöntä, mitä nyt joitain vanhoja kaljaveikkoja näki baareissa. Mikä lie muuttunut yhteiskunnassa, kun töitä ei enää löydy? Tässä on jokin solmu, joka ei maalaisjärjellä aukea. Työtä kun Irlannissa olisi esimerkiksi fysioterapeuteille. Jonot hoitoon ovat pitkiä, työikäinen kansa sinnittelee kremppojensa kanssa, vanhukset rappeutuvat. Terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Virat on kuitenkin jäädytetty julkisten leikkausten takia. Kalliisti koulutetut fysiot matkustavat hoitamaan uusseelantilaisia ja kanadalaisia vanhuksia.

Nuoria valmistuu myös kasapäin tutkintoihin, jotka eivät valmenna yhtään mihinkään. Jos yhteiskunnalla ei ole varaa kuntouttaa tekolonkkapotilaita, ei sillä ole varaa kulttuuriin, kirjallisuuteen tai filosofiaankaan. Kannattaisiko pikemminkin jäädyttää nämä opintopolut ja opettaa kaikkia keksimään tietokonepelejä ja kiipeilemään pitkin seiniä? Sille olisi juuri nyt kysyntää.

Äidit ja isät Irlannissa valvovat, murehtivat ja purkavat kiukkuaan politikkoihin: tehkää jotain! Vanhempien elämä on hyllyllä odottamassa, kunnes jälkikasvu löytää paikkansa. Ne onnettomat, jotka putoavat opinnoista ja työelämästä ja menettävät asuntonsa ja välit perheeseen, istuvat makuupussissa Dublinin katukäytävillä ja odottavat kolikoita pahvikuppiin.

Minun tyttärelläni on sentään turvaverkko, joka koostuu hätääntyneestä äidistä, joka tekee kaikkensa, jottei näin kävisi omalle lapselle. 

Naisen aivot näköjään vinksahtavat jo silloin, kun ensi kertaa näkee ultraäänikuvassa uuden elämän. Huolehtiminen toisesta ei enää ole valinta.