Suloinen syyskuu

 Syyskuu, kuukausista ihanin! Kesä näkyy vielä ruskettuneissa jäsenissä, pyöräilykunnossa, kellarin hillopurkeissa ja pakastimen aarteissa. Ruska aloittaa ilotulituksensa, kyllä niin kyllästyttää jo kaikki tuo tasavihreä muutenkin. En kestäisi asua yhden vuodenajan maassa! Viileä ilma tuo energiaa ja tuntuu raikkaalta, kaikki alkaa taas. 

Sieniä ei ole tänä vuonna juuri löytynyt.
Hyvä syy silti käydä ahmimassa metsää.

Omenoita riitti mehuksi asti.

Kriikuna tuotti jättisadon tänä vuonna.

Lapsena ja nuorena syyskuu tarkoitti uutta koululuokkaa, työelämässä kouluun päätyneenä samoin, kun pitkät kesälomat oli vietetty. Teki mieli aloittaa joku uusi harrastus tai kurssi. Vietän joka syksy tuntikausia kurssi-ilmoituksia selaillen ja miettien, että ihan hyvin voisin aloittaa taas lattaritanssin. Ai niin, mutta oikea polvi antoi pahasti myöten pyörähdellessä ja oli se niin noloa kaatua kesken kaiken. Joogaa olen jo kokeillut ja olin nukahtaa, enkä kestä mitään epämääräisiä uskontoja joita siihen joskus liittyy. Pakanajoogaa ei ole vielä kursseilta löytynyt, mutta Pilates on tuonut paljon iloa ja virkeitä jäseniä. Se on myös ainoa aika viikosta, kun todella keskityn kehooni ja hengitän kunnolla. Pieniä edistysaskelia on myös löytynyt vatsalihasten yhteenkuroutumisessa. Ei, ei se näy päälle päin vielä. Hmph.

Syyskuu on myös syntymäkuukauteni. Lapsuuteni koulussa oli syntymäpäiväsankarin velvollisuutena kiertää karkkipussin kanssa luokassa. Koulu oli aina juuri alkanut, luokkakaverit outoja ja uusiakin kesän jälkeen, ja karkkipussi koululaukussa oli kuin painajainen, olin niin tuskallisen ujo. Kuinka monta kertaa mietin, uskaltaisinko vain syödä karkit itse, ettei tarvitsisi viitata ja kertoa opettajalle ja joutua huomion kohteeksi!

Ruska juuri alkamaisillaan.

Tässä syyskuussa tulee viisi vuotta siitä, kun paluumuutimme Irlannista Suomeen. Olen jo niin sopeutunut kotimaahani, etten enää kunnolla muista elämää Irlannissa. Uutisten avulla pysyy kärryillä, missä siellä mennään, ja budjetista luetaan uusimmista tuista ja korotuksista. Irlanti porskuttaa amerikkalaisten ja monikansallisten jättiyhtiöiden verotulojen turvin, saa nähdä miten kauan. Niin rikkaan maan ei pitäisi kärsiä asuntopulasta ja terveydenhoidon kriiseistä, mutta jotenkin se ei vaan ikinä korjaudu. Kotiväkivaltauutiset ja murhat näkyvät viikoittain uutisissa - en tiedä eikö niitä samaan tahtiin Suomessa tapahdu vai eikö niistä uutisoida. Pahalta tuntuu. 

Yksi lempipaikkojamme: Suomenlinna.

Oma luovuuteni on puhjennut kukkaan Suomessa ihan eri tavalla. Tietty varhaiseläke toi enemmän aikaa, mutta tuntuu, että Suomessa kynnys osallistumiseen ja mukaan pääsemiseen on alempi. Kurssit ovat kohtuuhintaisia tai puoli-ilmaisia, moni harrastus on ilmainen. Kirjastot ovat varsinaisia kulttuurikeskuksia musiikki-iltoineen, kirjallisuusmatineoineen ja taidenäyttelyineen. Itselläni aukeaa jo toinen näyttely Hämeenlinnan pääkirjastossa, tällä kertaa suppeampi aulanäyttely, tiedot alla. Sinnikäs kirjoittajaryhmämme suunnittelee jo kolmatta novellikokoelmaa, avainpaikkana tällä kertaa Helsingin päärautatieasema. Olen onnistunut käymään sekä konserteissa että tanssiesityksissä taidenäyttelyjen lisäksi. Soul food!

Oma vene, oma lupa.

Parasta, ihan parasta kuitenkin ovat vanhat ja uudet ystävät, joita olen löytänyt Suomesta. Itseään ei kunnolla näe, ellei tapaa muita ihmisiä, he ovat kuin peili. Vanhat tutut ja sisarukset näkevät minusta muutakin kuin ikääntyneen kuoren, kummasti vuodet häviävät ja puhe pulppuaa. Ystävät ovat rikkaus, vanhat ystävät ovat lottovoitto!

Kyhkysenniemen ranta, öljy, 50x70.

Valikoima viimeaikaisia töitäni Hämeenlinnan pääkirjaston aulaseinällä, 3.-16.10.2022, Lukiokatu 2, 13100 Hämeenlinna.

Kirjasto auki ma-pe 10-19, la 10-15, su 12-16. 

Poikkeus: pe 14.10. 10-17. Kirjastokortilla pääsee sisään omatoimiaikoina klo 06-22. 

Tervetuloa! Ja nimmari vieraskirjaan!

 

Tumma syyskuu

Syyskuu on kirjaimellisesti vilistämässä käsistäni, kirjoitan tätä kuin Tuhkimo, keskiyön lyöntejä ennakoiden, kun kuukausi vaihtuu. Töitten aloittaminen vuoden vuorotteluvapaan jälkeen olikin raskaampaa kuin oletin, ja luova kirjoittaminen on tyssännyt kuin...damp squid? Lead balloon? Huomaan taas, että aivoni ovat kääntyneet englantiin, en hahmota enää edes kielikuvia äidinkielelläni. Irlannissa pitää olla verbaalisesti nopea ja nokkela, valmis äkkinäisiin käänteisiin ja tarinointiin, ja hidas hämäläisyyteni on joutunut pinnistäytymään äärimmilleen. Olen varma, että olen introverteimman maineessa työpaikallani, vaikka Suomessa saatan vaikuttaa poikkeuksellisen puheliaalta. Harjoittelen jutustelua päässäni koko ajan, että selviän.

Kun opiskelin psykologiaa, kulttuurierot panivat minut pohtimaan peroonallisuustestejä ja ylipäänsä määreitä: mitä on ylivilkkaus Espanjassa, entä introverttisyys Suomessa? Jonkun ulkosuomalaisäidin blogista muistan hiljattain lukeneeni epätoivosta, kun muualla kasvanut lapsi noteerataan suomalaisessa koulussa miltei ADHD-häiriöiseksi ja ylivilkkaaksi, kun taas omassa kulttuurissaan lapsi on täysin normaali! Tasapainoinen, rauhallinen, sanojaan harkitseva ja vain asiaa puhuva suomalainen taas joutuu epäilyksen alaiseksi vilkkammissa kulttuureissa: onkohan se masentunut? Loukkaantunut? Outo?

Usein tuntuu kuin eläisin valepuvussa, asiat ja paikat jotka minua kiinnostavat ovat täysin käsittämättömiä tavalliselle irlantilaiselle. Yhtenä viikonloppuna kävimme lähisukulaisen kanssa hautausmaareissulla. Ei, kyseessä eivät olleet kumminkaiman suuret hautajaiset, joihin menisimme näyttäytymään ja juomaan tuopilliset pubissa jäkeenpäin. Kävimme protestanttisella, vanhalla hautausmaalla naapurikaupungissa, etsimässä lähisukulaisen lähisukulaista, joka on sinne kuulemma haudattu. Olemme ajaneet autolla kirkkomaan ohi vuosikymmeniä, emmekä tienneet, että lähisukulaisen isoisoäidin hauta on siellä, muu suku on Dublinista. Tarvittiin kanadalainen pikkuserkku joka innostui tutkimaan sukupuuta ja ilmoitti Facebookissa haudasta. 

Meillähän on lempiharrastuksena samoilla vanhoilla hautausmailla ja lukea hautakiviä. Protestanttiset kirkot ovat häviämässä Irlannissa seurakuntien kutistuessa; tämä näkyi vielä olevan käytössä. Oli juhlallista astua vanhan hautausmaan portista ja toivoa löytävänsä jotain tuttua. Bongasimme heti lähisukulaisen isomummon hautakiven. Sen oli isoisä veljiensä kanssa pystyttänyt rakkaalle äidilleen. Mysteeriksi jää, miksi Kanadaan lähtenyt nuori nainen palasi Irlantiin ja myöhemmin avioitui katolisen kanssa! 1800-luvulla nuoret naiset eivät matkustelleet huvin vuoksi. Kun lähdettiin siirtolaiseksi, ei paluuta ollut. Jos protestantti nai katolisen, oli hänen käännyttävä puolison uskoon ja kastettava lapsetkin siihen. Kyseessä on täytynyt olla suuri rakkaus! 

Katolisilla on Irlannissa yleensä hautausmaa eri paikassa kuin kirkko, ja kun hautaustoimistot nykyään usein pitävät ruumiinvalvojaiset - kotona pidetyn wake'n sijaan - ovat hautajaiset aikamoisen logistiikan vaatimia seremonioita joihin menee ainakin kaksi päivää. Minun työpaikallani saa (myös kumminkaiman!) hautajaisia varten vapaapäivän, ja lähiomaisen kuoleman sattuessa viisikin päivää palkallista vapaata. Kukaan ei kyseenalaista poissaoloa, joka johtuu kuolemantapauksesta ja hautajaisista, jotka pidetään jo seuraavana päivänä. Kyseessä ei todellakaan tarvitse olla lähiomainen, vaan vaikka naapuri, työkaverin vanha äiti tai joku muu tutuntuttu. Ketään ei hautajaisiin kutsuta suomalaiseen tapaan, vaan kaikki menevät jotka kynnelle kykenevät; mitä enemmän väkeä, sen parempi. Nykyteknologia on tullut puskaradion avuksi, kun kuolemasta ja hautajaisista ilmoitetaan (usein kiireellä, jotta kauempana asuvat ehtivät mukaan): kuolinilmoitukset ovat löydettävissä netissä paikkakuntien, nimihaun tai päivämäärän avulla. Nettiosoite on (oikeesti!) rip.ie

Kun olimme hautausmaalla ja selvittäneet sukujuuret, aloin miettiä, miten pitkälle tiedän omista sukujuuristani. Kiitos yhden sinnikkään serkun äitini puolelta, sukua on tutkittu 1700-luvun alkuun asti. Isäni puolelta suku on jäänyt hämärämmäksi. En ole edes nähnyt isäni isovanhempieni hautoja koskaan. Sukututkimus nivoo yksittäisten ihmisten kohtalot suurempaan historiaan, se siinä kiehtoo. Minun juurieni tutkiminen! Minun historiani!

Onko haudoilla väliä? Minusta on aina mukava lukea hautakiviä, ja tahtoisin, että minusta jäisi edes nimilaatta muistoksi jälkipolville. Synnyin, elin, kuolin. Se on vähintä, jota kenestäkään voi jäädä. Ajatus tuhkieni lentämisestä taivaan tuuliin ilman mitään jälkeä on jotenkin ahdistava.

En itse asiassa koskaan ole ollut n.s. haudallakävijä, en mene irlantilaiseen tapaan jokaisiin hautajaisiin, enkä juuri ole käynyt omilla sukuhaudoillanikaan. Viimeisellä viikolla Suomessa päätin käydä vanhempieni haudalla, ja olen iloinen että kävin. Vein sinne muutaman kukkapurkin ja otin kuvia ja muistelin, miten vanhemmat aina tekivät samaa eläessään. Suomalaiset hautausmaat ovat todella hyvin hoidettuja, usein ihanan varjoisia ja rauhallisia kuin puistot, puitten katveessa, luonnonomaisia. Orivedellä asuessani paikallinen hautausmaa oli lempipaikkojani! Asiat solahtavat tärkeysjärjestykseen, kun kulkee satojen hautojen vieritse, kiire unohtuu. Joskus sain itkeä rauhassa, ilman näkyvää syytä. Tiehyeiden aukeamista, Eeva Kilven sanoin. 

Syksy on siis alkanut tummin värein, olen saanut ponnistella monella tapaa palatakseni vanhaan rutiiniin. Se oli huvittavaa, että työpaikalla mikään ei ollut vuodessa muuttunut. Oli vaikea uskoa, mitä kaikkea minulle oli ehtinyt tapahtua samassa ajassa. Viipale omaa aikaa oli minulle annettu, kun muut junnasivat samoja vanhoja ratoja. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja pysyttävä päätöksessä: takaisin Suomeen! Vain siellä tulen uudistumaan ja luomaan jotain. Paluumuuttajien ryhmässä sain hyviä neuvoja siitä, miten kestää tämä väliaika: nauti kaikesta nyt täysillä, mistä joudut luopumaan, käy läpi paikkoja ja ihmisiä joita tulet kaipaamaan. 

Montako vanhaa hautausmaata on täällä vielä näkemättä?

Altamont Park Garden

Vitsi, vitsi. Irlannissa on aivan upeita maisemia ja paikkoja, joita varmasti tulee ikävä. Ehkäpä tulen vielä maalaamaan näitä maisemia, muistoista ja kuvista.

Gendalough Valley

Syysloisto, jota valitettavasti näkee vain jalopuissa

Wicklow'in ja Wexfordin rannikko

Dublin

Etelä-Cork

Länsi-Irlanti