Valveilla Venetsiassa

Sateellakin riittää turisteja.

Kolmas kerta toden sanoo. 

Eli kolmas visiitti tähän uniikkiin, kaoottiseen ja kauniiseen kaupunkiin, jonka väkiluku on pienempi kuin Hämeenlinnan. 

Turismi paisuttaa sen kaksinkertaiseksi joka päivä - ja tämä on siis keskiarvo! Kesäkausina mahtaa olla tukalaa käydä täällä, saati asua. Minua massat ahdistavat, ei pääse liikkumaan, ihmiset tönivät ja tallovat varpaille. San Marcossa ja Realton sillan liepeillä tulee tukehduttava angsti: liikaa ihmisiä. Koin sen aikoinaan myös Lontoossa asuessani. Täällä siitä pääsee suuntaamalla pois keskustasta: jo Arsenalessa oli tyhjiä katuja, joissa näkyi pyykkipäivän liputus ja normaalia arkea.

Pari ensimmäistä päivää oli hurmosta, kuten lomalla aina.

Ensimmäiseksi kävimme Guggenheimissa moikkaamassa tuttuja taideteoksia. Tämä veistos toi erityisesti naisille hymyn huuleen.

Matkalla törmäsimme Barbara Luisin upeaan valokuvanäyttelyyn ihan sattumalta. Valokuvaaja oli itse paikalla ja vaihtoi ajatuksia kuvistaan kanssamme. 

Aukiolla meidän ikäinen pariskunta näkyi pohtivan, mennäkö sisälle galleriaan, ja me yllyttämään. He taas neuvoivat, että meidän pitää ehdottomasti käydä Giudeccossa katsomassa Letizia Battaglian näyttely. Tällaiset mikrokohtaamiset piristävät kummasti: löytyy yhteys samanmielisiin, vaikka vain viideksi ohikiitäväksi minuutiksi.

Toisena iltana menimme konserttiin, joka jätti meidät euforiseen tilaan: Vivaldin Neljä vuodenaikaa ja Paganinia. Vanhan kirkon akustiikka oli upea, yleisö keskittyi kuuntelemiseen, eikä kukaan heilutellut kännyköitä edessämme. Viimeinen osuus oli niin uskomattoman loistava suoritus, että itkin ja haukoin henkeä samaan aikaan. Ei ihme, että sanotaan Paganinin olleen salaliitossa itse paholaisen kanssa: ei tuollaista tavallinen kuolevainen voi säveltää, ja minulla on epäilykseni näistä soittajistakin. 

Onneksi, onneksi olimme euforisessa tilassa konsertin jälkeen, sillä kotimatka hotelliin oli koetteleva. Alkuillasta olimme kuulleet tulvasireenin varoituksen. Menimme konserttiin sateessa, ja palatessa ymmärsimme, mitä varten kaduille oli aseteltu ikäänkuin matalia toripöytiä. Ne olivat pitkospuita tulvaa varten. Korkea nousuvesi ja rankkasade on paha yhdistelmä laguuniin rakennetulle kaupungille. Vesi nousee kanaaleissa ja maanalaisissa käytävissä kaduille asti. Muutamassa liikkeessä stoalaisen tyynet kauppiaat pumppasivat vettä ulos.

Meillä oli ihan hauskaa siihen asti, kunnes pitkospuut loppuivat, ja tajusimme, että hotelliin pääsi vain kahlaamalla. Olen ehkä maininnut, että lähiomainen ei osaa uida, ja inhoaa yli kaiken kylmää vettä. Ei auttanut kuin riisua sukat ja kengät ja rullata lahkeet polviin. Vesi oli jäistä ja katu liukas, mutta hotelliin päästiin, ja kuumaan suihkuun! Tuli kiitollisuus, ettei tämä sattunut edellisillalle, kun matkaväsymyksestä tokkurassa etsimme hotellia iltamyöhään, laukkuja raahaten! Olisin varmaan vain ulvonut.

Sää on ollut sanalla sanoen kaamea. Aikaisemmilla huhtikuisilla visiiteillä aurinko paistoi tai ainakin oli lämmintä, nyt on ollut niin kylmää ja kosteankoleaa, että vilustuin. Lämpötilojen pitäisi olla +12-16 luokkaa, mutta kosteus ja sade menee luihin. Lähdimme Suomen +8 asteesta, eikä ollut ollenkaan näin kylmä! 

Taide sen sijaan on lämmittänyt sydäntä. 

Vaporetto eli vesibussi

Ajoimme vaporetolla (=kirjaimellisesti höyrylaiva, vaikka ne nykyään puksuttavatkin dieselillä) Giudeccon saarelle, jossa katsastimme Letitzia Battaglian upean valokuvanäyttelyn. Dokkari hänen rohkeasta elämästään auttoi ymmärtämään kuvien taustan ja sai meidät molemmat kyyneliin. 

Battaglia kuvasi Sisilian köyhiä ja mielisairaita, romaneja, mafian rikospaikkoja, kyläjuhlia, lapsia ja naisia. Minua yllättivät mustavalkoisten kuvien vuosiluvut: niin köyhää Palermossa vielä 1980-luvullakin! En tiedä, onko Mia Kankimäki jo kirjoittanut Letitziasta, mutta tämä todella on nainen, jota ajattelen öisin! Ihailtavaa rohkeutta ja viisautta. Myös Elena Ferranten Napoli-kirjasarja tuli mieleen näistä kuvista.

Päätimme jättää listalta Accademia-museon. Kirkkotaide ei enää jaksa kiinnostaa. Olin nähnyt mainoksen kansainvälisen modernin taiteen näyttelyyn ja vihdoin saimme pähkäillyksi, miten sinne pääsee. Venetsiaa kiertävistä vaporetoista nimittäin toiset kiertävät myötä-, toiset vastapäivään, ja jotkut poikkeavat läheisille saarille. Celestiaan pääsi puolessa tunnissa lyhintä tietä San Marcosta. 

Tämä näyttely on Venetsian pohjoispuolen valtavissa, tyhjiksi jääneissä laivanrakennushalleissa. Sinne olisi mahtunut toiset kolme tai neljä näyttelyä! Hienoja installaatioita, maalauksia ja valokuvia. Osa kylläkin sitä 'konseptitaidetta', jossa idea on loistava, mutta toteutus huono, osa taas vaikuttavaa, teknisestikin mestarillista taidetta. Kun tarkastelimme varovasti illuusio-sokkeloa, nuori näyttelyopas tuli näyttämään, että installaatioon sai mennä sisälle kävelemään!

Yu Kato (Japan): Vague lines without you

Hänen innostuksensa oli tarttuvaa, ja mieleen tuli, miten usein saa enemmän näyttelystä irti, kun joku opas viitsii tulla juttelemaan. Lähtiessä kiitimme respan toista nuorta opasta, ja hän kysyi, halusimmeko kahvit. Totta kai, olin siinä vaiheessa nimittäin jo aivan kohmeessa. Juttelimme taiteesta, ja mainitsimme Battaglian. Kävi ilmi, että opas oli itsekin sisilialainen, ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun korruptiosta, EU-rahoituksesta, maahanmuuttajista ja köyhyydestä.

Gondola-suma

Venetsiassa on aina ollut maahanmuuttajia, ja nykyäänkin näkee palvelualalla ihmisiä joka maailmankolkalta. Kaikkia kieliä kuulee, ja puhutaan, ja Milanon äärioikeistokokous tuntuu täällä pahalta unelta. Ehkä Venetsia on kupla, poikkeus. Massaturismi on sille suurempi uhka kuin maahanmuutto, niin vaurautta kuin turismi tuokin. 

Minua hämmästytti paikallisten kärsivällisyys töykeiden ja kovaäänisten turistilaumojen kanssa. Monet tuntuvat matkustavan tänne kuin Disneylandiin, ajattelematta, että täällä sentään asuu vielä paikallisiakin, joiden pitää matkustaa töihin, viedä lapsia kouluun, lääkärille, käydä kaupassa ja kenties viettää vapaa-aikaakin jossain. En ihmettele, että väestö vähenee Venetsiassa. Aika näyttää, kumpi voittaa, rahanahneus vai paikallisten halu pitää kaupunki asuttavana. Venetsia on sietänyt monta vallanvaihtoa, kulkutautiepidemiaa, sääolojen vaihtelua. Olisi surkeaa, jos massaturismi ja jättiristeilijät pilaisivat tämän uniikin paikan.

Luin mielenkiintoisesta kansalaisliikkeestä nimeltä Occupy Venice: paikalliset ottavat hylättyjä taloja käyttöönsä, kun vuokrat ovat taivaissa ja asunnot muutetaan Air B&B:ksi ja hotelleiksi. (He käyttävät muuten Venetsia Biennaalien rakennusjätettä korjatessaan hylättyjä asuntoja. Usein mietin, mihin kaikki päätyy, kun iso taidenäyttely puretaan, kierrätetäänkö sitä?) Tulee eittämättä mieleen eräs toinen turistikaupunki, jossa asunnot alkavat olla tavallisten ihmisten tavoittamattomissa. Dublinissa talonvaltausta on myös yritetty.

Viimeisenä päivänä ehdimme vielä koluta Ca' Pesaron taidemuseon, jossa oli hämmästyttävä kokoelma ikivanhaa japanilaista ja kiinalaista taidetta ja esinekulttuuria - modernin eurooppalaisen taiteen lisäksi. Chester Beatty Library Dublinissa kalpeni tämän kokoelman rinnalla. Tässä museossa oli jotenkin vanhanaikainen fiilis, valtava määrä esineitä lasivitriineissä, vähemmän selityksiä. 

Aika ei merkinnyt mitään, kun näitä mestariteoksia luotiin. 

Netsuket esimerkiksi ovat aivan miniatyyrikokoisia.

Netsuken koko on siis jotain sentin pari luokkaa.

Shakki, joka keksittiin Intiassa, löysi tiensä Japaniin ja pelinappuloista tuli norsunluisia taideteoksia. 

Mitä menettäisimmekään, jos keskittyisimme vain eurooppalaiseen, 'kristilliseen' kulttuuriin! Vuosituhansia  vanha sivistys oli olemassa meitä ennen.

Battaglia sanoi, että me olemme häviäjien puolella, olemme aina olleet, mutta luovuttaa ei voi. Maailmassa jylläävät nyt pahat voimat, rajoja yritetään sulkea, sulkeutua omaan kapoiseen identiteettiin, suojautumaan muilta kulttuureilta. Miten heikko on oma identiteetti ja kulttuuri, jos se tuntee uhkaa muiden edessä? Ikään kuin oman historian vaaliminen olisi ristiriidassa muiden vaikutteiden kanssa. Gallen-Kallelat ja Sibeliukset eivät olisi mitä ovat, ilman vaikutteita ja matkustelua muualla. Kirjallisuutta pitää avata, ei sulkea yli rajojen. Musiikki näivettyy, jos se ei saa uusia tuulia. Taide nimenomaan saattaa olla se väline, jonka avulla ymmärtää tätä planeettaa ja ihmisyyttä.

Eli maailman kulttuureista rikastuneena kohti vaalivalvojaisia. Nämä ovat tärkeät vaalit Suomessa. 

P: S. Edellisestä Venetsian-matkastamme on jo pari vuotta, tässä siitä blogi matkavinkkeineen. 

Uusia ja vanhoja vesivossikoita Grand Canalissa. Autoja täällä ei näe, ei edes polkupyöriä.

Venezia, mi amore

HUOM! Parempilaatuiset kuvat lähiomaisen, suhruisemmat minun. Mielelläni lainaan, jos kysyt luvan!

Konkkaava, tipaton keliaakikko polvivammaisen ummikon parina ei ehkä ole paras bloggaaja Venetsia-viikosta. Lisää budjetti, joka oli niin kireällä että soi ja huonosta äänieristyksestä ylistetty majapaikka ILMAN respaa, aamiaista, oikeaa osoitetta tai hissiä. Kuitenkin meillä oli mahtava viikko.

Oikea osoite löytyi lopulta, kun isäntämme vei meidät Annexeen, jonka olin kuvitellut romanttiseksi lisäsiiveksi sisäpihalla. Huoneemme sijaitsikin ihan eri osoitteessa, toisessa korttelissa, jonne raahauduimme matkalaukkuja iltapäivän auringossa meluisasti vetäen. Neljäs kerros! Isäntämme tarjosi kantoapua konkkaavalle naisturistille, mutta ei urhealle ummikolle, joka oli nääntyä jo toisessa kerroksessa. Venetsiassa ei ole hissejä.

Cannareggion kaupunginosaa.

Kaikki ikävä, myös huoneen koko, unohtui kuitenkin, kun vihdoin avasin ikkunaluukut venetsialaiselle sisäpihalle. Sitruunapuita ja laulurastas! Punatiilisiä kattoja silmänkantamattomiin. Kirkonkelloja. Ja se valo!

En matkusta katsellakseni hotellihuonetta. Kunhan sänky on nukuttava, vessa vetää ja suihkusta tulee kuumaa vettä, ei muulla väliä. Keliaakikkona ja introverttinä unikekona mieluiten syön aamiaisen omassa rauhassani. Vatsa toimii kun se saa edes aamiaiseksi samaa kuin kotona, mysliä. 

Aamukahville suuntasimme aina läheiselle Strada Novalle. Ensimmäisenä aamuna seurasin kahden vanhan ystävän riemullista jälleennäkemistä kahvilassa. Sitä huutoa ja naurua! Eivät millään olisi halunneet erota. Seuraavana aamuna ymmärsin, että he olivatkin vain naapuruston kahviveikkoja matkalla töihin. Italialaisilla (ok, ainakin venetsialaisilla) miehillä on mahtava draaman taju. Eilinen sähkölasku on draama. Tämänaamuinen parranajo on tragedia. Ohikulkeva villakoira on komedia. Käsimerkit tehostavat huutoa ja kliimaksia - vieläkin kaduttaa, etten ostanut t-paitaa, jossa niitä selitettiin. Se, mikä meistä näyttää vain välimerelliseltä käsien viuhdonnalta, onkin tarkasti ajoitettua ja koodattua tekstitystä, jos toisella sattuu olemaan haasteita kuulossa. Sub-titles for the hard of hearing. Näkyy kahvilan metelin yli, kadun yli, itse asiassa varmaan kanaalinkin yli. Myös vaimon/anopin/appiukon selän takaa, voisin kuvitella.

Olisin istunut koko aamun katselemassa ohikulkijoita, mutta iskias ei siihen suostunut, eikä valokuvaamiskohteita janoava lähiomainen. Siis kirkkoon. Jos toiseenkin. Tusinaa marmorikuvioitua pylvästä, Mariaa ja kullattua ristiinnaulittua tuijotettuani luulin jo nähneeni kaiken, mitä katolinen kirkko äärettömässä, yltiöpäisessä ja ylenannattavassa varojen tuhlauksessaan on keksinyt, kunnes saavuimme Santa Maria Gloriosa dei Frarin basilikaan. Se sisälsi kokonaisen seinän vitriinejä. Näistä komeimmassa säilytettiin itse Jeesuksen veripisaraa, jonka Maria Magdaleena oli älynnyt ottaa talteen ennen ylönnousemusta. Oli siellä muitakin kuivahtaneita epämääräisiä sisäelimen näköisiä otoksia sekä kellastunutta pumpulia (käyttö tuntematon, Jeesuksen korvapuikkoja?), mutta veripisaraa kyllä kannatti tulla katsomaan Irlannista asti. 

Ihan keskellä on kullattu pokaali, jossa se.

Hämmästyttävin veistos tässä kirkossa oli itse Dogelle pystytetty valtava muistomerkki. Maallisia ja jumalallisia päämiehiä palvottiin sulassa sovussa. Neljä mustaa miestä kannattelee synkän näköisenä koko länsimaista kulttuuria harteillaan. 

Musta 'iho' näkyy marmoristen housujen rikki kuluneista polvista, merkillinen yksityiskohta. 

Dogen eli senaikaisen Venetsian tasavallan päämiehen asema tuli selväksi, kun pääsimme Dogen palatsin sisäpuolelle. Inhoan jonottamista, joten päästyämme suorilla Hieronymous Boschin näyttelyyn, joka sijaitsi palatsissa, en voinut olla ehdottamatta että edes 'kurkkaisimme' miltä portaiden yläpäässä näyttää. Ihmeeksemme kukaan ei pysäyttänyt meitä. 

Kuljimme läpi valtavien salien, joista suurin oli kuin luistinrata tai pelihalli, henkeäsalpaava tila täynnä maalauksia.

Kurkimme Huokausten sillan kaltereitten läpi alas kanaaliin, kun laskeuduimme vankiselleihin. 

Bosch on aina ollut lempimaalarini, ja tämä näyttely täytti odotukset, myös hänen seuraajiensa kohdalla. Kuvitusta katolisen kirkon helvetinmaailmaan - tirkistelijöitäkään ei unohdettu. Mitähän oli maalarin aamuteessä tai -piipussa? 

Näyttely 4.6.17 asti.

Vasemmalla taivasosuus, oikealla synnin palkka.

On siinä alttaritaulu.

Osa 2

Minua kiinnostaa aina vieraissa maissa, miten arki toimii. Venetsiassa jäin toljottamaan ovenripaan sidottuja roskapusseja. Ne kerätään joka päivä! Ylempien kerrosten asukkaat laskevat kassinsa narussa alas. Pyykit kuivuvat vinssein kiskottavilla naruilla. Yhdellä korkeammalla sillalla näin tuolihissin. (Muuten kaupunki on liikuntavammaisen painajainen, Lidoa lukuunottamatta). 

Ambulanssi. Taustalla vanhan hautausmaan käsittävä saari San Michele.

Tavarankuljetusta.

Muuttoauto.

Ostin jopa kirjan nimeltä The Basics, jossa on kaavakuvia juomavesikaivoista ja paaluperustuksista. Valtavien palatsien rakennustapa on ainutlaatuinen.

Lähiomainen väitti että se oli lasten värityskirja. Kysyn vaan. 

Venetsia on uniikki! Kuten da Mosto selittää upeassa dokkarissaan: ainoastaan Venetsia on perustettu mahdollisimman huonoon paikkaan, jota kukaan muu ei halunnut!

Venetsiassa putoaa kummallisesti ajasta ulos. Historia tihkuu joka seinästä ja kadusta, lemahtaa kanaaleista, kuuluu ja näkyy syrjäkaduilla. Vaikka pikaveneisiin ja vaporettoon (vesibussi) tottuu, autot ja junat jotenkin unohtaa.

Halusin uusia edelliskertaisen elämykseni, yöllisen vesibussimatkan pitkin Grand Canalea, kun palatsit seisovat pimeinä ja koko kaupunki hiljenee. Otimme vaporeton Ca' d'Orosta, aikomuksena matkustaa päätepysäkille Rautatieasemalle ja omia sitten joko etu- tai takakeulan ulkopaikat, ja purjehtia takaisin pitkin kanaalia. (Opaskirjasta luettu vinkki!) Meidän epäonneksemme juuri se nro 1 päättyikin siihen iltavuoroon  ja oli pakko nousta pois terminaalissa. Sitten otimme väärän vaporeton, ja kauhukseni lähdimme takaisin Uuteen Maailmaan päin, ohi juna-aseman, bussiterminaalin ja modernien telakoiden. Autoja! Busseja! Rumuutta! Olin viikossa jo unohtanut, miten ruma ja meluisa oma maailmamme on. Olisin nyyhkyttänyt pettymyksestä, mutta lähiomainen ei siedä tämänkaltaista liioittelua edes blogissa.

Näimme siis sen puolen, jolle suuret risteilyalukset telakoituvat, ja jonne ilmeisesti suurin osa Venetsian tavarasta menee ja tulee. Jotenkinhan tuo 55 000 asukkaan kaupunki turisteineen on huollettava. Reality check.

Ilta pelastui, kun jäimme pois San Marcosin aukiolla ja jäimme kuuntelemaan Caffe Florianin taitavaa kvartettia leutoon italialaiseen kevätiltaan.

Päätimme istahtaa aukion pöytään iltakahville. Niiden hinnaksi tuli muhkeat 32e, mutta musiikki oli kaunista (lisämaksu 6e per korvapari) ja ilta viimeinen. Novellisilmääni jäi kutkuttamaan myös ilmiselvä salarakastajapari, jotka luulivat olevansa katseiden tavoittamattomissa kahvilan pylväskujalla. Mies: hoikka, upeasti hopeahiuksinen, pieni musta salkku, kallis sininen puku (lisää merkki googlattuasi). Nainen: ainakin 10-15 vuotta nuorempi, hihaton leninki, kevyt hartiahuivi, korkkarit ja siro (googlaa joku design)käsilaukku, pitkät tummat hiukset. Seisoivat vastakkain, hetken musiikkia haikeasti kuunnellen, mies kietoi sitten oikean kätensä naisen uumalle, kevyesti suudelmaa etsien...sitten ryhdistäytyivät ja läksivät samaan suuntaan, toisiaan koskettamatta. Ministeri, sanoin lähiomaiselle, mutta älä katso nyt. Joku ministeri selvästi. Salainen ravintolailta. Mitä, sanoi hän.

Kun odottelimme yö-vaporettoa tuulisella, kylmällä laiturilla muitten eksyneiden turistien kanssa, pyyhälsi tämä pariskunta ohitsemme vesitaksiin. Taksikuski auttoi naisen veneeseen, mies loikkasi perään, molemmat painuivat kajuuttaan. Kuski kurvasi kohden lentokenttää, niin kuvittelin. Kummallakaan ei ollut edes matkalaukkua. 

Loppumatkan väittelimme, olisivatko he mitenkään voineet olla aviopari.

Mahtava lomaviikko! Ainoa harmi on vain se, että nyt lähiomainen haluaakin paluumuuttaa Venetsiaan eikä Suomeen.

Ilmaisia vinkkejä (maksullisista veloitetaan harkinnan mukaan):

1.      Osta monen päivän matkakortti Vaporettoon. Pääset  Grand kanaalin yli mistä vaan. Muuten eksyt labyrintteihin etsiessäsi niitä kahta siltaa. Näytät coolilta vilauttaessasi lipuntunnistajaan. Toimii myös Lidon saarelle, jossa on vilpoinen hiekkaranta.

Paras lounas löytyi Muranosta kanaalinvarrelta.
Mereneläviä ruususuolapedillä.

2.      Tarkkana menun hintojen kanssa. Liha, perunat, ja salaatti/vihannekset hinnoitellaan joskus erikseen. Steak voi tarkoittaa vain sitä lihasiivua, ei koko ruoka-annosta. Kalat ja merielävät runsaita ja hyviä. 

   En tykännyt niiden katseesta. 

3.      Senza glutine sopii keliaakikolle. Tietävät, mitä se tarkoittaa. Eioota myytävänä myös, mutta parempi sekin kuin salavehnä. Huom! Venetsia on keliaakikon koettelemus suussasulavine vehnäleipomuksineen. Laktoositonta gelatinoa en edes kysynyt...

4.      Guggenheimin taidemuseo piristää kirkkoähkyn jälkeen. Värejä! Vapautta! Luovuutta! Seksiä! Huumoria!

5.      Yksi päivä ei riitä Venetsialle, ei yksi viikkokaan.

Paikan hahmotus vie aikaa. Lue kohteista etukäteen. Missasimme naapuristosta sekä juutalaisgheton että Ca D'Oron palatsin, koska emme tehneet taustatyötä. Emme tässä osoita kehenkään erityisesti. 

6.      Kunnioita paikallisia. Ole kohtelias, anna tietä, huomioi vanhukset, opettele vähän kieltä. 'Skuse...' toimii vaporetossa. Tue paikallisia artisteja! Kysy: Made in Italy? aina kun voit. Ostin kaksi naamaria, molemmat käsintehtyjä, kalliimpia kuin Made in China, mutta aitoja. Kiinalaiskrääsä on jo vallannut muun maailman. 

Oikeanpuolimmaisen naamion tekijä on Bertolini Simone, joka myi niitä kojussaan Giardinetti Realin edessä, ihan San Marcon aukion vieressä. Nokkamaskia käytettiin ison ruton (v.1348) aikaan  suojuksena ja se täytettiin mustilla pippureilla. Vasemmanpuoleisen taiteilija jäi anonyymiksi, mutta se oli pakko ostaa. 

7.      Me kävimme Venetsiassa jo toistamiseen keväällä, huhtikuussa, ja sää oli ihanteellinen, sesonki vasta alussa. Ihan tarpeeksi turisteja nyt jo, millaista lienee kesän helteissä?

Se pakollinen gondolikuva.

8.      Gondolimatka on järkyttävän kallis, 80e. Etsi Traghetto, jolla pääset kanaalin poikki gondolassa 2 euron hintaan. Pidä silmät kiinni kun kaksi vaporettoa menee ohi samaan aikaan. Muistin juuri, että lähiomainen ei osaa uida. Kellään ei ole pelastusliivejä, ei edes lapsilla. Kukaan ei kuitenkaan huku eikä vene kaadu. 

9.      Jos suunnittelet Venetsiaan menoa  – tai ikävöit takaisin, hanki Francesco da Moston loistava dokkarisarja Venetsiasta (BBC 2006). Hyvä tyyppi (ja charmikas), vauhdilla etenevä tarina otsikoilla Veri/Kauneus/Seksi/Kuolema. Da Moston oman suvun ränsistynyt palatsi, jota hän suree dvd:llä, on muuten juuri nyt restauroitavana! 

10.    Käy Venetsiassa, kun vielä voit. Kaupunki on monen uhan alaisena, niin risteilyalusten aiheuttaman tärinän, vedenpinnan nousun kuin massaturismin taholta. Da Mosto kertoo, miksi venetsialaiset jättävät kaupunkinsa (viimeinen osio sarjasta 4). Arkifanina pidin kovasti tästä osasta. Ymmärrän täysin paikallisten ärsyyntymistä loppumattomien turistilaumojen kanssa ahtailla kujilla. Toisaalta, mehän emme ole turisteja, vaan ne muut...

Jättiristeilijät saisi minun puolestani kieltää kokonaan Venetsian laguunista.

Nämä rantamajat Lidolla vasta odottelivat sesongin alkua.

Ja taas yksi selfie. Minä, minä, minä...

Da Moston upeaa dvdtä on saatavilla mm täältä.

Venetsiaa Miten kaikki toimii-friikeille: Venice the basics, Giorgio Gianighian & Paola Pavanini, kuvittaja Giorgio Del Pedros, englannos Christina Cawthra. Löysin tämän Guggenheimin museokaupasta, mutta saa sitä täältäkin.

Hyvä opas miten käyttää vaporettoa löytyy tästä.

Suomalainen bloggari Marimente antaa paikallisena asukkaana paljon perinpohjaisempia ja järkevämpiä vinkkejä.

P.S. Venetsia ei välttämättä ole kallis, kun etsii halpalennon ja edullisen huoneen (ilman respaa, aamiaista, hissiä...) ja välttää kesäsesonkia. Parin euron pizzasiivuilla voi elää, jos ei ole keliakia...

Venetsian lippu. Eläköön Venetsia!