Suomi on eri maata

Paluumuuttajalle on viimeistään tässä kuussa valjennut, että Suomi ON erilainen. En ole eläessäni ollut näin pitkään näin kylmissäni. Kenties satunnaisia kevätöitä kaverin mökillä nuoruudessa, tai viikonloppuretkellä jonkun asuntovaunussa, jossa ei ollut lämmitystä. 

Pitkään jatkuvalla kylmyydellä on jähmettävä vaikutus, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tammikuun tulipalopakkaset veivät selkävoiton talon lämmityksestä ja piti miettiä, millä selvitään. Suljin haikeana työhuoneen oven ja pelastin maalit ja liimat ja läppärin. Työhuoneen lämpötila laski lopulta +8C asteeseen. Muu huonetila pysyi 18C asteessa lisälämmittimin ja vasta viikon lopussa älysin, että puusaunaa lämmittämällä sekin osa talosta olisi pysynyt lämpimänä. Ymmärrän, miksi juuri suomalaiset keksivät saunan.

Onneksi olemme karaistuneet Irlannin kosteissa, nihkeissä talvissa, sillä 24/7 lämmitys on siellä harvinaista. Luulisi, että lähiomainenkin porskuttaisi tottuneena kerrospukeutumiseen, mutta hänelle olikin vaikeinta uskoa, miten paljon pitää miettiä kerroksia ulos mentäessä. Ulkona oli nimittäin mitä kaunein, aurinkoisin, kuulas pakkassää, ihanteellinen valokuvaukseen.

Kuuman veden heitto ilmaan pakkasella.

Yritin opettaa häntä pitkien kalsareiden ei-sukupuoliseen näppäryyteen, villasukkien autuuteen, toppahousuihin, kaulahuivin kiertämiseen kasvoille. Hansikkaat ja pipon hän jo ymmärtää pukea ennen uloslähtöä. Irlannissa ponkaistaan ulos takki auki, kaulahuivi liehuen, hanskat taskussa. Suomessa tuohon tyyliin menettäisi äärimmäisiä ruumiinjäseniään. En varmaan parantanut tilannetta kertoessani, miten kävi Suomen hiihtojoukkueen miehille kovalla pakkasella. Äärimmäisosien sulattelu se kuulemma vasta tuskallista onkin. 

Valokuvaaminen osoittautui hankalaksi, kun paljaat sormet eivät enää totelleet  eikä hän saanut kameran laukaisijaa alas. Jossain vaiheessa, olisiko ollut -20C asteen pakkasella jopa hengittäminen alkoi tuntua vaikealta, kuivuus yskitti. 

Onneksi sentään lunta ei tullut, sillä kolaaminen  eli kola-ing on lähiomaisen inhokki. Hänelle myös värien ja valon katoaminen kuukausiksi Suomen talven aikana on raskasta. Irlannissa nimittäin on vihreää läpi vuoden, narsissit ja lumikellot alkavat jo kukkia tähän aikaan, valoa on enemmän. Ikivihreät muratit ja pensaat ja vuorilla kukkivat kanervat tuovat väriä. Keväämmällä keltaisena leimuavat piikkihernepusikot (europeus ulex) läikittävät vehreitä rinteitä. Monet kukat, vaikkapa lähiomaisen edesmenneen äidin ruusut kuulemma kukkivat läpi talven. 

Kevättä Irlannissa.

Glendalough, Wicklow tähän aikaan vuodesta.

Tiedän, että maalis-huhtikuun tienoilla minäkin alan ehkä olla kyllästynyt lumeen ja jäähän. En vielä. 

Minä nimittäin rakastan lunta, se muistuttaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Rakastan lunta sen kaikissa muodoissa: höyhenenkuivasta pakkaslumesta nuoskan narskuntaan jalan alla, pumpulipalloista, jotka tömpsähtelevät männyn oksilta, taivaan pimentävistä hiutaleparvista, mannerlaatoista jotka liukuvat jyristen katolta niin että lasit kilisevät hyllyllä, upottavasta nietoslumesta pakkasen sirottamaan tomusokeriin, joka tekee koivuista valkoisen pitsisiä kuin negatiivissa.  

Suomen talvi pakottaa ihmiset sisälle, ja sen takia kulttuuri kukoistaa talvella. Taidenäyttelyt, teatteri, taideharrastukset ja elokuvat kiehtovat juuri nyt. Tekee mieli tavata ihmisiä kupposen äärellä. Hyvään kirjaan uppoaa ihan eri tavalla kuin kesän hälinässä. 

Naivistien talvinäyttely Iittalassa.

Eikä meiltä huumori lopu. Huumoria pitäisi jakaa ihmisille reseptivapaasti tai tiskin alta ja muistuttaa naurun tärkeydestä, paljon useammin kuin kolesterolia alentavasta margariinista tai kolmesta niksistä jolla vähentää ylipainoa - mehän sitäpaitsi  tarvitsemme rasvakerroksia kylmällä säällä! 

Suomessa on myös yksi ase kuivuuteen, joka vaivaa pakkasella. Se on rasva, jota kannattaa levittää huulille ennen pakkaseen menoa, etteivät nämä herkät ruumiinosat rohdu ja halkeile. Lähiomainen ei millään usko, että tämä toimii miehillekin. Viimeksi pysäytin hänet eteisessä, otin esiin salaisen aseeni ja komensin: Lipstick! Pout! Miesparka suipisti suutaan kuuliaisesti mutta sitten molemmat aloimme hihittää niin, ettei koko toimituksesta tullut mitään.

Kyllä Suomi on eri maata.

Luksuselämää

Muistan, kun kävin äänestämässä ensimmäistä kertaa. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja lähdin isäni kanssa äänestyspaikalle. Isällä oli parempi takki yllään, kun kuljimme vanhaa Hätilän kansakoulua, molempien ensimmäistä koulua kohti ja olo oli kumman juhlallinen. Tuntui aikuiselta. Mitään muistikuvaa puolueesta tai ehdokkaasta ei ole jäänyt. Silloin syynäiltiin lehtikuvia ja tienvierien vaalimainoksia. 

Olen varmaan ainoa esiteini-ikäinen, joka lainasi kirjastosta nidotun Puolueohjelmat -teoksen ja teki niistä referaatit päiväkirjaansa. Halusin tietää, mitä arvoja eri puolueilla oikein oli. Tuskastuin, kun kaikilla oli samat ihanteet: tasa-arvo, rauha, demokratia ja vapaus. Meni aikaa, ennen kuin ymmärsin, että tiet tavoitteisiin erosivat.

Jätin äänestämisen väliin monena vuosikymmenenä, kun asuin ulkomailla. Kaikki  oli niin hankalaa, piti matkustaa johonkin Suomen suurlähetystöön, enkä oikein enää ollut kärryillä koko Suomen politiikasta. Nykyään kirjeäänestys on mahdollista ja netin kautta voi seurata kaikkea. 

Oli silti aikamoinen järkytys, kun paluumuutin Suomeen ja tajusin että jotkut vanhoista puolueista olivat kokonaan kadonneet, toiset yhdistyneet ja vaihtaneet nimeä, toiset taas olivat jotain ihan uutta. Politiikoista en tuntenut ketään. 

Sen verran tärkeänä pidän äänestämistä tällä kertaa, että varmuuden vuoksi kävin ennakkoäänestyksessä, jos jotain sattuu itse vaalipäivänä. Harvoin olen jännittänyt vaalitulosta yhtä paljon kuin nyt.

Perussuomalaisten puoluejohtaja kutsui nykykulttuuria luksukseksi. Mietin, mitä sanalla oikein tarkoitetaan. Jotakin, jota ilman pärjätään, kun ajat ovat ankeat. Luksukseen vain harvoilla on varaa, se on ylimääräistä tuhlausta ja lopulta aika tarpeetonta. Haihattelua johon vain vähemmistöllä on intressiä ja jota voi huoletta leikata ilman sen pahempia seurauksia kenellekään. 

Minulle taas kulttuuri eli taide kaikissa muodoissaan on elämän ehto. Kun korona kutisti kulttuuritarjontaa ja sulki tapahtumat, tuli kyllä hiljaista. Maailmalla kerrotaan vitsinä, että suomalaiset huolestuivat koronarajoituksista vasta kun kirjastoja uhattiin sulkea! Suomessa käytetään niin paljon ilmaista ja edullista kulttuuria, että on vaikea kuvitella jonkun edes ajattelevan sitä luksuksena. Suurin osa taiteilijoista elää nälkärajalla, suurin osa yhteisön kulttuuriryhmistä pysyy elossa vapaaehtoisten työllä ja hiellä. Jos näiltä aletaan leikata valtion pieniä tukia, tulee siitä kyllä tappiota tavalla, jota ei edes osata aavistaa. Tuntuu, että monet talouselämää kommentoivat tietävät kyllä tarkkaan jonkun asian hinnan, mutta eivät sen arvoa. 

Laskin yhtenä kiireisenä viikkona, kun aloin tuntea kyläluutaähkyä, että olen jäsenenä ainakin seitsemässä eri kulttuuriryhmässä, joissa käyn aktiivisesti. Rahallisesti ne eivät maksa paljon, mutta olisin valmis leikkaamaan monesta, monesta muusta menosta, jos valintatilanteeseen joutuisin. Ryhmissä tapaa hengenheimolaisia, oppii uutta, saa ilmaa siipien alle, kokee jotain elämää isompaa muiden ihmisten kanssa. Lähiomaisenkin tapasin taidenäyttelyssä!

Suomen parhaita puolia ovat valtion ja kunnan tukemat kulttuuripalvelut, jotka eivät maksa maltaita. En olisi koskaan edennyt maalaamisessa ja kirjoittamisessa tälle tasolle, jos olisin jäänyt Irlantiin. Olen osallistunut ryhmänäyttelyihin ja pitänyt ensimmäisen yksityisnäyttelyni, olen osallisena jo kolmannessa antologiassa ja viimeistellyt pitkän käsikirjoituksen. 

Kylmää kyytiä on luvassa, jos tietyt talousohjelmat pääsevät hallitsemaan. Miettikää, ketä äänestätte!

Sunnuntai-iltana tiedämme jo, mitä suomalaiset haluavat. 

Huomenna junailemme Tampereen kulttuurimaailmaan ahmimaan taidetta, ostamaan tarvikkeita ja katsomaan iirinkielistä irkkuelokuvaa Hiljainen tyttö.

Irkkuelokuvista voin suositella mustan huumorin Banshees of Inisherin ja suomalaisen Klaus Härön Rakkaani, merikapteeni. Jälkimmäisessä on poskettoman hyvät irkkunäyttelijät ja aito irkkudialogi, joka valitettavasti ei kyllä käännöksissä välity.

YLEn Areenassa menee myös Jim Sheridanin ohjaama Minun elämäni eli My Left Foot joka kertoo irkkukirjailija Christy Brownista, joka kirjoitti ja maalasi vasemmalla jalallaan. Hänen köyhän  suurperheensä elämää pienessä dublinilaisessa rivitalossa on kuvattu ainutlaatuisen autenttisesti. Toisin kuin monessa historiallisessa elokuvassa, ihmisten vaatteet eivät tule suoraan pesulasta silitettyinä ja tärkättyinä, vaan ihan oikeasti näyttävät likaisilta, erityisesti äidin esiliina - yksityiskohta joka liikutti. Kodin ahtaus on melkein klaustrofobista. Christyn elämä ei tainnut mennä ihan niin upeasti kuin elokuva antaa ymmärtää, mutta elokuvana se toimii ja sekä Daniel Day-Lewis ja Brenda Fricker loistavat osissaan.

 

Suomen takatalvi horjuttaa uskoa kevään tulemiseen. Pitää vain luottaa ja toivoa. 

Valo lisääntyy, jos ei muuta. Tässä viime aikojen töitäni!

P.S. Tervetuloa kirjoittajaryhmämme Minuuttibaari ja muita välähdyksiä -novelliantologian julkkareihin 19.4.2023 klo 17, Rosebud Sivullinen -kirjakauppa, Kaisaniemenkatu 5, Helsinki.

Turvaton vuosi 2022

 Vuoden viimeinen päivä. Tässä tuntuu aina olevan saranan paikka, vaikka aika kuluu ihan samaa tahtia kuin ennenkin ja huominen koittaa samalla kellolyömällä.  Uudet kalenterit ripustetaan seinille ja hohtavat uutuuttaan, pitkä tauko harrastuksista tuntuu. Epämääräinen lössäys on lisääntynyt, nukutaan puoleen päivään, syödään aivan vääriä kalorimääriä, liikunnan puute näkyy vyötärössä. Ulkona on jo aamusta niin pimeää, että masentaa. 

Hyvä aika siis katsoa, mitä kaikkea tapahtui tänä vuonna. Se suurin, YLE uutisten käyttämän otsikon turvattomuus, tuli Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä. Tällä nimellä sotaa pitäisi jaksaa kutsuakin. Kuten pandemian iskiessä kaksi vuotta sitten, kaikki muuttui taas kertaheitolla. Isäni sukupolven painajaiset ja muistot kuoriutuivat jostain iholle. En voi sanoa, että panikoin, mutta avuttomuus ja turhautuminen ahdisti. 

Nyt tilanteeseen on turtunut, koska ihminen ei muuten kestä. Minua viisaammatkaan eivät osaa ennustaa, miten tässä käy, joten voi vain toivoa, että ihmishenkien älytön haaskaaminen loppuisi ja miesegot palaisivat normaaliin kokoonsa. Tätä ei tasa-arvon maassa yleensä sanota, mutta ei tarvitse kuin katsella aggressiivisimpien ja konservatiivisimpien maitten päättäjäkaartin kuvia, ja sukupuolijakauma on selvä. 

Helmikuun mielenosoituksia.

Se tilanteesta, johon en juuri voi vaikuttaa. 

Tänä vuonna saimme nähdä paljon ihanaa taidetta, kun taas sai matkustaa vapaasti. Sain aikaan parikin omaa näyttelyä, yhdessä ja yksinäni.

Minulla on kaksijakoinen luovuussyndrooma: voin keskittyä vain yhteen kerrallaan, joko kirjoittamiseen tai maalaamiseen. Kun innostun kuvanteosta, kirjoituskyky  häviää aivoistani ja päinvastoin. Ne tuntuvat viiraavan eri osa-alueita jotka eivät leikkaa toisiaan. On myös mahdotonta hypätä lajista toiseen ilman aivojen  lepuutusaikaa. 

Molemmissa on kuitenkin yhteistä se, että palaute muilta todella parantaa tulosta. Yksinäisyydessä ahertava nero taitaa olla myytti! Enkä usko, että kukaan pelkästään pöytälaatikkoon tai kaappiin taidettaan tekee: on ihanaa saada teksti valmiiksi, editoiduksi, oikoluetuksi ja vihdoin printtiin. Samoin on hienoa saada omat työt seinälle, vaikka kirjaston tai museon, kunhan joku näkee ne. Kaikkein hienointa on, kun maalaus lähtee uuteen kotiin jonkun kainalossa, tai joku lukee tekstin ja antaa plautetta. 

Ensimmäistä kertaa myyjäisiin ja näyttelyyn osallistuneena yritän myös itse antaa palautetta ja kannustusta, kun käyn vastaavissa tapahtumissa. Ei ole kiva istua pöydän takana tai tyhjässä galleriassa, jos kukaan ei edes moikkaa käydessään. Ymmärrän, että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, on kohteliaampaa ehkä olla hiljaa, mutta aina voi kiittää lähtiessään. Suomalaiset ovat aikamoisia tuppisuita verrattuna irlantilaisiin! On ihanaa saada jutella yleisön kanssa.

Kirjoittajaryhmäni Imuri on työstänyt kolmatta novelliantologiaamme ja sen pitäisi valmistua ensi kevään aikana. Novellien ankkurina on tällä kertaa Helsingin päärautatieasema.

Ajatuksenani oli tehdä tähän blogiin kattava kuvakavalkadi vuoden kulttuuririennoista, mutta kuvia kertyi satamäärin. Voi vain sanoa, että kyläluutana on suihkittu ja kulttuuria noukittu kunnon culture vulturen eli nimeni kulttuurikorppikotkan mukaan tänä vuonna, entistä enemmän nyt kun koronarajoitukset vihdoin sen sallivat. Kännykän kuvanauhaa katsellessani yllätti, että vielä tammi-helmikuussa käytimme yleisesti maskeja!

Päädyin valitsemaan yhden kuvan joka kuukaudelta, tapahtumasta tai näyttelystä joka jäi mieleen. Teatteriesitykset jäivät valitettavasti pois, kun niissä ei nykyään saa kuvata mitään. Yksityisemmistä tilaisuuksista, jotka ovat minulle tärkeitä kuten lukupiireistä ei taas voi kuvia julkaista.

Pahoitteluni, että en saa taiteilijan nimeä samaan kuvaan, mutta voin antaa lisätietoja jos joku kaipaa. 

Joten tässä pähkinänkuoressa helmiä vuodelta 2022. Toivotaan yhtä vilkasta ensi vuotta, taide antaa aina toivoa ja lieventää yksinäisyyttä. 

Skål, kippis ja slainte!

Tammikuu - Ateneum

Helmikuu - Kansallismuseo

Maaliskuu - Martat, Hml Kirjasto

Huhtikuu - Ryhmänäyttely, Iittalan Lasimäki

Toukokuu - Tampereen Taidemuseo

Kesäkuu - Voipaalan taidekeskus

Heinäkuu - Taiteen päivä, Iittala

Elokuu - Haiharan Taidekeskus Tre

Syyskuu - Finlayson Art Area Tre

Lokakuu - Oma näyttely, Hml kirjasto

Marraskuu - Päivälehden museo, Hki

Joulukuu - Naivistien talvinäyttely, Iittala

Irlantia ihmettelemässä

 Viime blogissa oli pelkkiä sanoja, ei kuvan kuvaa. Kesäkuun helteillä taas ei sanoja tunnu syntyvän; annan kuvien vietellä. 

Kerran ulkosuomalainen, aina ulkosuomalainen. Varsinkin, kun jälkikasvua on eri maassa kuin missä itse asuu. Videotervehdykset, whatsappit ja puhelut ovat ihan kivoja, mutta mikään niistä ei korvaa halausta, livenä näkemistä ja kuulemista. Ihminen on varmaan kehittynyt lajinakin kommunikoimaan kasvotusten, ei ruudulla, vaikka sekin voi olla vielä edessä - ainakin korona-aikaan alkoi tuntua siltä. 

Kulttuurikorppis nautti lentoon pääsemisestä!

Suomen kirkas ilma, metsät ja niityt, järvet ja meren saaristot vaihtuivat sumuisen nihkeäksi  Irlanniksi, peltojen tilkkutäkkimaaksi. 

Kun katsoo Irlantia ilmasta, tulee mieleen, että tilanpuute ei ainakaan ole asuntopulan syynä, tasaista peltoa riittää. Kaupungit levittäytyvät matalina, paritalojen ja rivitalojen nauhoina joita tiheät tieverkostot yhdistävät.

 Irlantilaiset eivät innostu kerrostalolähiöistä.

Hurmaannuin Irlannin vehreydestä Suomen hitaan kevään jälkeen. Parikymmentä vuotta sitten perustetusta puutarhakeskuksesta oli tullut viidakko, paikkaa tuskin tunnisti. Entinen lempipaikkani, jossa tuhlasin erinäisiä satasia uusiin kasveihin, pensaisiin ja puihin, on nyt kolminkertaiseksi paisunut taimimyymälä ja kahvilaravintola. Jos kasveista tykkää, Arboretumille vahva suositus, lähellä Greystonesin rantakaupunkia Wicklowissa.

Tätä peiliä himoitsin omaan puutarhaani, se oli aikanaan sijoitettu itämaiseen  teemapuutarhaan.  Puut ja kasvit olivat kasvaneet niin, että teemasta ei ollut paljon jäljellä. 

Hieno ajatus tuo pääskysten maalaaminen peiliin, eivät törmäile siihen!

Lapset ovat kasvaneet äitiään pidemmiksi. 

Irlanti on kaunis ja ihmiset ystävällisiä. Puhe soljuu helposti ja huumorilla kuitataan enimmät. Musiikillisesti irlantilaiset ovat mestareita, se on heidän taiteenlajinsa. 

Kuitenkin tunsin lyhyen visiittini aikana, että maa horjuu ja huojuu kriisistä toiseen. Asunnottomuus on kroonista, asuntopula on saanut absurdeja muotoja. Miten käy syksyllä opiskelijoiden tarvitessa majoitusta?

 

Aikuisista viidestä, työssäkäyvästä lapsestani vain yksi on onnistunut ostamaan oman asunnon. Muut asuvat kimppakämpissä, siis perheasunnoissa jotka on pilkottu makuuhuoneittain eri vuokralaisille. Keittiö ja kylpyhuone jaetaan, olohuonekin jos sitä ei vielä ole muutettu vuokralaishuoneeksi. Seurustelu on vaikeaa, kun pareille ei tahdo löytyä edes yksiötä, jossa olisi oma rauha. Tämä tilanne siis kolmekymppisillä, työssäkäyvillä, vakaan tulon aikuisilla. 

Syy? Asuntokeinottelu on johtanut sellaiseen hintojen nousuun sekä vuokra- että ostomarkkinoilla, ettei kellään enää tunnu olevan mahdollisuutta omaan asuntoon. Moni aikuinen lapsi asuu vanhempiensa luona ja yrittää säästää käsirahaan, vaikka hinnat lipuvat yhä korkeammiksi. Osa muuttaa ulkomaille joko sitä käsirahaa tienaamaan, tai lopullisesti. Vieraileva äitimuori, jolla ei ollut varaa astronomisiin hotellihuoneisiin, nukkui tyttärien sängyissä, tyttärien nukkuessa kuka missäkin. En käsitä, minne kymmenet tuhannet ukrainalaiset kyetään majoittamaan. 

Tilanne ei ole uusi, vain entistä pahempi. Sama terveydenhoidossa, josta en edes jaksa kirjoittaa. Tuntui kuin kaiken kauniin ja rempseän alla Irlanti oli kuin painekattila, valmis pihahtamaan. Mietin, mikä sana kuvaisi irlantilaista nykytilannetta, ja löysinkin: stressi. Asuntopula ja terveydenhoidon jonot eivät koske hyvin toimeentulevia, kaikki muut ovat kroonisesti stressaantuneita. Mikään ei kuitenkaan tunnu muuttuvan. On kuitenkin onni, että kansalla on veressä tapa kestää, huumorin ja ironian avulla. Kuten lempikirjailijani, Irish Timesin journalisti Fintan O'Toole toteaa eepoksessaan We Don't Know Ourselves:

Ireland is a permanent contradiction. Irlanti on pysyvä ristiriita. 

Irlantilaisiin ongelmiin on myös aina olemassa irlantilainen ratkaisu. Kun käväisin Länsi-Irlannin Galwayssa, sää oli kaamean kylmä, vuorotellen tuulinen, sateinen, pilkahdus aurinkoa ja taas sadetta. Ihmettelin ohikulkevan pyöräilijän ohjaustankoon ripustettuja möykkyjä. Sitten näin niitä useammallakin, eritoten ruokaläheteillä. Kuulemma pitävät pyöräillessä kädet lämpiminä, ja sormet saa äkkiä ulos jättihanskoista kännykkäsuunnistusta varten!

Noin isoissa hanskoissa kulkee jo pienempi tablettikin, jos ei läppäri.  

Irlanti on edelleen sivistysmaa, siellä on ihania, isoja kirjakauppoja, joissa ihmiset oikeasti lukevat ja hypistelevät kirjoja, tilaavat niitä, ostavat niitä. 

Galwayssä käydessä kannattaa pistäytyä Charlie Byrne Bookshopissa. 

Tänne voisin muuttaa pysyvästi. Tuokaa vain ruokaa ja juomaa silloin tällöin, älkääkä häiritkö!

Hyvää musiikkia kuulee kaikkialla Irlannissa, kaduilla ja pubeissa, konserteissa ja festareilla. Kannattaa kuitenkin suunnata pois Dublinista, jos aitoutta halajaa, ainakin pubeissa. 

Onnistuin pääsemään Ye Vagabondsin konserttiin Vicar Streetille, paikka oli tupaten täysi, ikähaitari teinistä eläkeläisiin. Mahtava tunnelma! Veljesten harmoninen laulu oli hypnoottista, musiikki sekoitusta traditionaalisesta folkiin, sanailu hauskaa, johon yleisö tietty heitti omiaan. Great craic, kuten Irlannissa sanotaan. 

Yöllisen Galwayn kauneutta.

Galway City Museumissa saattoi viettää sateisen iltapäivän, museofriikkinä tykkäsin. Kuvan unisex kaapu olisi edelleen käytännöllinen vaatekappale Irlannin ilmastossa. 

Vanha pysäyttää usein tuttuudellaan, emme ole niin paljon muuttuneet. Tämä Old Croghan Man kuulemma oli vauras, sen näki hyvinhoidetuista kynsistä!

Oikea muumio löytyy Dublinin kansallismuseosta. Kuvakin säväytti!

Summa summarum: Irlanti on kiehtova, ristiriitainen, stressaava, kaunis, väsyttävä, hauska, tuttu ja vieras minulle yhtaikaa. 

Rakastan jälkikasvuani ja niin kauan kuin asun Suomessa, meidän on matkustettava ees taas tapaamaan. 

Arvostan irlantilaista kulttuuria, varsinkin musiikkia ja kirjallisuutta. Irlantilainen huumori on elämäntapa, asenne, pelastus ja piristys. 

Mutta. Se iso mutta: en voisi enää asua siellä pysyvästi. Rakastan Suomea ja suomea, tätä hiljaisten ihmisten, suuren tilan ja puhtaan luonnon maata, jossa kaikki toimii, jossa on turvallista.  

Eräs paluumuuttaja kommentoi osuvasti: Suomi on niissä lapsuuden ja nuoruuden tunnemuistoissa niin tiukasti läsnä, että sitä osittain palaa siihen tilaan uudelleen, kun tulee takaisin. 

En edes muista, minkä ikäinen olen, kun hyppään fillarin selkään ja pyöräilen läheiselle järvelle uimaan. Koiranputket vaahtoavat tienvierillä, pääskyset naukuvat, järvivesi on lämmintä pinnalta ja kylmää pohjassa, kuten aina. 

Miten voi olla, että neljäkymmentä vuotta muualla oli vain episodi elämässäni, ja nyt jatkan siitä mihin jäin?

Hyvää elämää

'Hyvään elämään ei tarvita valtavasti rahaa. Ihmisen onnellisuuteen liittyy tiiviisti se, että pystyy tekemään asioita, joita haluaa tehdä, ja elämään oman näköistään elämää. Eli että ihminen pystyy asumaan kuten haluaa, hoitamaan laskut, harrastamaan, ilmaisemaan itseään, tapaamaan ystäviään. Raha on yksi väline, jolla näitä voi toteuttaa.'

Näin tutkija Frank Martela Yhteishyvä-asiakaslehdessä. Jäin miettimään, onko meillä jo tämä kaikki. Taloudellinen tilanteemme on, jos ei nyt romahtanut niin ainakin kutistunut normaalin palkansaajan elämästä. Aikaa meillä sen sijaan on nyt enemmän kuin koskaan. Terveys on kohentunut kun luovuimme autosta ja kuljemme fillarilla tai julkisilla - jälkimmäiseen liittyy yllättävän paljon kävelyä ja seisoskelua. Liikuntaan ei kiinnitä huomiota kun on nuori, mutta kunto jähmettyy vääjäämättä jos vain nousee autoon ja autosta ainoana liikuntana tällä iällä. Lähiomainen oli jo uhkaavasti käpertymässä hyötyliikunnan puutteessa. Äijäjoogasta on turha edes puhua. 

Sanon usein, että edes liikuntakyvyn ylläpito on nyt jokapäiväistä taistelua, jonka tietää jossain vaiheessa häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 



Jostain syystä tuntuu kuin vanheneminen kirkastaisi tavoitteita: joko nyt tai ei koskaan. Jos kaihoilee näyttelyn pitämistä, kirjan kirjoittamista, matkustelua, se kannattaa aloittaa nyt. Ei sitku.

Olemme matkustelumme tehneet, minulle riittävät muistot ja uusi kotimaani. Lähiomainen piti näyttelyn Irlannin valokuvistaan ja suunnittelee jo seuraavaa. Irlanti näyttää täältä harmaasta Suomesta käsin niin värikkäältä! Vaikka tiedän, että harmaina päivinä ei Irlannissakaan valokuvata.


Minä olen jo vuoden päivät piirtänyt Croquis-illoissa alastonmallia ja sain myös aikaiseksi painattaa kalenterin maalauksistani. Näyttelytasolla en ihan vielä ole. Enemmänkin keskityn kirjoittamiseen, käyn Vapaata Kirjoittajakoulua etänä ja livenä maailman ihanimpien kirjoittajakamujen ja opettajan kanssa - palaan aina kotiin jalat metrin korkeudella kadunpinnasta. Kirjoittajissa on se erikoispiirre, että he voivat puhua vain sanoista tuntikausia. On uskomatonta tutustua erilaisiin kirjoittajatyyleihin. Miten ihmeellinen on ihmisen mielikuvitus! Sillä todellakaan ei ole rajoja. Muutama viitesana, aikaa vartti, ja tuloksena on kymmenen täysin erilaista tarinaa. Henki on ryhmässämme huumorintajuinen, kannustava ja silti kriittinen, sopivassa suhteessa. Pätevä ope luotsaa tunnit niin ettei tule löysää ja pysytään aiheessa. Tapaamisten välillä annetaan etätehtäviä. Palautteen saanti muilta, kokeneilta ja tarkkasilmäisiltä kirjoittajilta on tähdellistä, koska omalle tekstilleen on sokea. Ope viitoittaa vielä tarkemmin omaa tekstiä. Käsikirjoitukseni on taas alkanut edetä, pitkän jumiutumisen jälkeen, vaikka en vieläkään tiedä, miten tarina päättyy. 

Marraskuun tähtihetkiä: Huippukääntäjä Kersti Juva Hämeenlinnan kirjastossa luennoimassa kääntämisestä - siinäpä hauska esiintyjä! Harvoin saa suomalaisen luennoilla nauraa. Liekö hitusen vaikutusta sillä, että Kersti Juva on puoliksi ulkosuomalainen? Muita: nuoruuden ystävien tapaaminen. Vuodet putoavat pois ja ollaan taas nuoria, pohditaan ja käkätetään ja avaudutaan. Huomasin, että olemme viksumpia kuin ennen, armollisempia itsellemme ja toisille, emmekä ihan niin hukassa kuin joskus. 

Sukujuhlat yli kolmenkymmenen hengen voimin olivat myös tähtihetki: kolmen sukupolven kohtaaminen, me vain nykyään olemme 'vanhusten pöydässä'! Mielettömän hienoa myös nähdä, miten eläkkeelle pääsy voi vapauttaa ihmistä kokeilemaan uutta. 

Muita: viime viikolla meitä kävi haastattelemassa maakunnan sanomalehti paluumuutosta, ja se olikin eka mediapölähdys  ainakin minulle. Tuntui oudolta vastailla niin henkilökohtaisiin kysymyksiin, ja koko juttu kuulosti kovin sekavalta. Välillä valokuvaaja halusi kuvata jotain 'äksöniä', hmm, talvisella pihamaalla, maa roudassa. Päädyimme kokoamaan vastaostettua lintulautaa. Videoklipissä pihalla kerroimme Suomen hyviä ja huonoja puolia, mutta kesken kaiken alkoi naapuri jurmuttaa moottorisahalla juuri kaatamaansa jättikuusta, joten päädyimme vain nauramaan hysteerisenä. Kun juttu julkaistiin tämän päivän lehdessä, ällistyin miten järkevältä, jopa johdonmukaiselta kaikki

näytti. Ammattijournalisti saa ihmeitä aikaan. Uraputkella en koskaan ole voinut kehuskella, elämäni muistuttaa enemmän koiranputkea tai piikkikuusamaa. Monen mutkan kautta päädyttiin tänne. Hyvä päätös!