Pages

Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 31. toukokuuta 2026

Aikaloukku

 Olen miettinyt aikaa ja muistamista paljon viime aikoina. Aikaahan ei oikeasti ole, vaikka kuinka mittaamme sitä. Tunti hammaslääkärin odotushuoneessa on sata kertaa pidempi kuin tunti kivoissa juhlissa tai jännässä elokuvassa. Aivomme elävät omassa tahdissaan. Lapselle ei ole huomista, koululaiselle kuukausi on iäisyys, eläkeläiselle se on ehkä päivä pari. Kokemus ajasta on aina erilainen.

Monesti mietin, millaista olisi elää vaikka viikko tietämättä mitään kellosta. Herätä kun haluaa, syödä kun tulee nälkä, tehdä mitä huvittaa. Ikinä se ei vaan onnistu.

Kaksi fiktioluomusta virittivät näitä ajatuksia ajasta vielä hurjempaan suuntaan. Toinen on klassikkoelokuva Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) ja toinen on tanskalaisen Solvej Ballen kirjasarja Tilavuuden laskemisesta (alkup. 2020).

Päiväni murmelina -elokuvassa päähenkilö Phil herää aina samaan päivään, samaan aamuherätykseen. Jokainen päivä on sama. Turhautuneena hän tajuaa sitten, että koska seuraava päivä alkaa aina alusta, hän voi tehdä mitä tahansa kamalaa ja uhkarohkeaa, eikä millään ole mitään seurauksia. Niinpä hän hurjastelee autolla, lyö turpiin ällöttäviä ihmisiä, kokeilee yhden yön juttuja, herkuttelee ja juopottelee. Kaikkeen kyllästyy, vastuuttomaan vapauteenkin. Phil yrittää myös itsemurhaa kaikin eri tavoin, turhaan. Päivä alkaa aina alusta, samalla kaavalla. Hollywoodin tyyliin hän ihastuu työkaveriinsa ja yrittää valloittaa tätä, parannellen iskutekniikkaansa päivä päivältä ja muuttuen supersankariksi, joka vihdoin saa prinsessansa. Rakkaus pelastaa hänet aikaloukusta.

Tanskalainen Solvej Balle sen sijaan kirjoitti vakavan 7-osaisen  pienoisromaanisarjan päähenkilö Tarasta, joka on myös vangittuna heräämään aina samaan päivään. Kirjan ensimmäinen osa herätti minussa ahdistusta, kun kuvailtiin, miten hän jäi kuuntelemaan puolisonsa liikuskelua talossa, Taran kykenemättä enää lopulta kohtaamaan miestään. En paljasta enempää, tekstiin pitää syventyä, sen yksitoikkoisuus on melkein hypnoottista. Mietin, kuka kirjan tilanteessa on enää normaali? Oliko vaimo haamu, jota ei voinut nähdä, koska kukaan muu ei muistanut päivää, jonka hän koki. Vai oliko kaikilla muilla kollektiivinen dementia? Miksi Tara ei kestänyt tutussa kuplassa elämistä rakkaansa kanssa? Minkä pitää muuttua, jotta hän vapautuu aikaloukusta?

Olen aina haaveillut aikamatkailusta. Päästäpä päiväksi 1970-luvulle, hurjaan nuoruuteen! Tuntea se voima ja energia, jota silloin pursui, mielialojen syvyys ja heittely. Avoimuus ihmisiä ja tulevaisuutta kohtaan. Kihinä ja uteliaisuus kaikkeen uuteen, kun ei vielä tiennyt tulevista vaaroista ja epäonnistumisista. 

Teksti, jota parhaillaan kirjoitan, lähti liikkeelle nostalgiamatkasta 70-luvun päiväkirjojeni ja kirjeitteni pariin. Se ei ollut ihan niin ihanaa kuin muistan, mutta heittäytyminen uuteen oli eri asteella kuin nykyään. Ja sitä kaverimäärää! Bileitä! Seikkailuja!

Aikaloukku olisi silti kammottavaa. Elämän suola on ajankulussa, muutoksessa ja kasvamisessa, vaikka epäonnistumisien ja surujen kautta. Elämä tekee meistä sen mitä olemme.

Suosittelen isosti sekä Ballen kirjoja (olen lukenut jo kaksi osaa) sekä k.o. leffaa, mikäli ette vähään aikaan ole nähnyt sitä.



Kesä on aikaa, kun aikataulut hellittävät, kurssit ja kokoukset ovat tauolla, rutiini hajoaa eläkeläiselläkin.

Emme pystytä kesänäyttelyä tänä vuonna, vaan pidämme vapaata, sen verran koetteleva tuo pitkä ja kylmä viime talvi oli. Nyt haluan kokeilla ajattomuutta, lepoa, toimettomuutta, laiskaa puuhastelua puutarhassa ja ehkä mosaiikkien parissa. Halajan uimista monissa, monissa Suomen ihanista järvistä, auringossa rentoutumista, salaatilla elämistä, pilvien seuraamista maailman sinisimmällä taivaalla. Lukemista puutarhakeinussa, torkkumista, jäätelöä, kahvia.

En kaipaa turistirannoille tai kaupunkikohteisiin.

Annetaan ajan soljua!

Hyvää kesää kaikille lukijoilleni.



Tietoja:

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta 1, 155 sivua 2024. Kosmos, suom. Sanna Manninen. Osia on kaiken kaikkiaan seitsemän.

Hyviä kritiikkejä Ballen kirjoista: Kiiltomato.net, Tähtivaeltajablogi

Toinen aikamatkailuun liittyvä hyvä kirja: Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy 2013. Suom. Markus Juslin. - ketä henkilöä menneisyydestäsi haluaisit vielä kerran tavata? Mitä tekisit toisin?

Ja klassikko elokuvista: Woody Allen: Midnight in Paris. Ei mitään sci-fiä, jota en ikinä jaksa katsoa, vaan ihan uskottava nostalgiamatka historian mielenkiintoisempiin ajanjaksoihin, eri kirjailijoiden ja taiteilijoiden seuraan. Olemme katsoneet sen ainakin kymmenen kertaa!


P.S. Käytän sanaa aikaloukku, vaikka time loop yleensä käännetään aikasilmukaksi, sillä se ei ihan minusta kuvaa ansaan jäämisen kauheutta. 

tiistai 30. syyskuuta 2025

Aika ja paikka

 Mitä merkitsee kirjailijalle paikka, johon tekstit maastoutuvat? Mitä ihmiselle ylipäänsä merkitsee juuret, kotiseutu ja ympäristö johon muistot ankkuroituvat ja joka inspiroi yhä uudestaan? Haittaako, jos lukija ei tunne kirjan seutua? Haittaako, jos tuntee?

Otin osaa Kirjallisen kartan julkistamiseen, aiheena Hämeenlinna ja sen kirjailijat. Yllätyin, miten monta kirjailijaa Hämeenlinna on poikinut - kartalle on hyväksytty 53. Suurinta osaa en edes tunne, ja jotkut on valittu mukaan esim. laulunsanoittajan ominaisuudessa. Jotain yhteistä kirjailijoilla on silti oltava, kun heitä tähän pikkukaupunkiin ja sen pitäjiin on sijoittunut noin paljon. Tutkija Juhani Niemi, kartan kokoaja pohti, että Hämeenlinnan asema vanhana koulukaupunkina on ollut osasyynä, hänen listallaan 30 prosenttia kirjailijoista on käynyt Hämeenlinnan lyseota.

Kartalla kirjailijat ovat saaneet osoittaa heille merkitsevän paikan - kuolleitten puolesta on tehty päätös. Lähes puolet on nykykirjailijoita. Juha Itkonen valitsi Hämeen Linnan Rantareitin, jossa nuorena istui pussikaljalla ja mietti tulevaisuuttaan. Onpa siinä meikäläinenkin istunut aikoinaan, vaikka meillä siihen aikaan olikin viinipullo eikä tulevaisuutta osannut edes ajatella. Riitta Jalonen valitsi suosikkijärvensä Ahveniston, joka on kyllä järvien huippu, sillä harvoin saa kellua lähdevedessä, joka on kimmeltävän turkoosia ja niin kirkasta että sitä voi huoletta juoda. Olli Jalonen puolestaan merkkasi Rinkelinmäen, kotipaikkansa, johon sijoittuu moni hänen romaaninsa. Luin juuri uudestaan hänen huikean Poikakirjansa, jossa poikalaumassa pyöritään Ahveniston harjuilla ja Poltinaholla - ja eräs kirjassa mainittu henkilö kävi apukoulua kaukana toisella puolen kaupunkia. Se apukoulu sijaitsi vastapäätä minun ensimmäistä kansakouluani, Hätilää, muistan apukoulun oppilaat (nykyään kai sanottaisiin erityisluokat) joihin tottui, kun jaettiin sama piha välitunneilla. Lapsena en koskaan edes käynyt Rinkelinmäellä, se oli niin kaukana keskustasta. Linjurilla ohitimme sen, kun käytiin serkuilla kylässä Parolassa. Silloin maailma oli todella pieni, kun rautatie ja Vanajavesi erotti kokonaisia lapsilaumoja toisistaan koko kouluajan.

Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla kirjailijoiden kertomuksia heidän merkityksellisistä paikoistaan. Kirjoittajaharrastajana vähän epäröin liian suorasukaista yksi yhteen -vetoa kenenkään fiktiotekstistä ja todellisuudesta, sillä usein kirjoittajat etäännyttävät: yhdistelevät paikkoja, aikoja ja ihmisiä täysin mielivaltaisesti. Otetaan kasvot tuolta, eleet joltain muulta, nimi mahdollisimman kaukana oikeasta henkilöstä, ja sijoitetaan yhteen ties mitä tapahtumia ja ajoituksia. Joskus ei kerta kaikkiaan edes tiedä, mistä henkilöhahmo tuli, parhaimmillaan se syntyi flow'ssa eli alitajunnasta ja alkoi vain puhua omalla äänellään ja vaatia tilaa. 

Irlannissa on sanonta don't let the truth spoil a good story, eli miksi antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. Ainahan tarinoita sepitellään paremmiksi, totuus on usein aika tylsää. Siksi en oikein ymmärräkään autofiktiota, joka on omaelämäkerrallista, mutta jossa kai jokin raja on olemassa todellisuuden kanssa. 

Ikävintä minusta on joutua patistelluksi, onko jokin kohtaus oikeasti tapahtunut. Tein itse sen virheen, kun kysyin Olli Jaloselta, tapahtuiko Poikakirjan männyn räjäytys ja opettajan uskomaton käytös todella ja hän myönsi. Hän ei onneksi näyttänyt vaivaantuneelta, aikaa tapahtumista on ihmiselämä. 

Jos minun pitäisi nimetä Hämeenlinnassa yksi paikka, joka on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään, olisi se Katumajärvi. Sen rannalla opin uimaan, vietin kesäpäiviä, talvella luistelin ja hiihtelin jäällä. Seikkailimme myös pitkin ja poikin järveä soutuveneellämme. Vanhemmat eivät tulleet juuri koskaan mukaan ja hyvä olikin, sillä siskosporukassa yllytimme toisiamme aina hurjempiin sukellushyppyihin  veneestä ja sen ali. Vieläkin tunnistan sen veden maun, kun käyn siellä uimassa. Asuin myös yhden kesän vanhassa huvilassa Katuman rannalla jonkinlaisessa kommuunissa, mikä oli ikimuistoista ja kummittelee mielessäni romaanin pohjana.

En tiedä, haittaako lukijaa, jos hän ei tunnista paikkoja, joista kirja kertoo. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa liikutaan oikeilla nimetyillä kaduilla ja pihoilla ja minusta tuntuu, kuin kulkisin itsekin siellä, vaikken ole koskaan Kuopiossa käynyt. Toisaalta taas on mukava törmätä jonkun kirjailijan tarinoissa Kuivaan siltaan tai Ruutikellarintiehen, mitkä paikat hämeenlinnalaiset heti tunnistavat - olkoonkin, että Kuivaa siltaa ei enää ole ollut viiteenkymmeneen vuoteen ja siinä on nykyään Goodmanin ostoskeskus ja moottoritie. 

Olen unessa useasti, sinun kaduillas, koulutie... tätä eräs opettajamme tapasi siteerata, kun joku taas kömpi myöhässä ja aamu-unisena luokkaan, erittäin usein minä. Vasta nyt olen tajunnut, mitä V.A.Koskenniemen runo tarkoittaa: lapsuuden ja nuoruuden maisemat kuvittavat uniamme lopun elämää. Ihmiset toiselta puolen maailmaa ja vuosikymmenien päästä esiintyvät unissani täysin luontevasti kotipihallani, 1970-luvun keittiössä ja Katuman rannalla. Kun asuin ulkomailla, enkä päässyt käymään kotimaassani vuosikausiin, tuli joskus ajatus, ettei niitä seutuja ollut olemassakaan kuin omassa päässäni. Siksi aina tuntuu surrealistiselta saada kävellä kotikaduilla. Minulle Hämeenlinna tuo vain hyviä muistoja, tänne on ollut hyvä palata! 

Hämeenlinnan kirjallisen kartan voi löytää tästä osoitteesta.


Katumajärvi ja sen Luoto, taustalla Kantinkallio.


perjantai 31. toukokuuta 2024

Kuvakertomus

 Pitkän talven jälkeen tuli muutaman päivän kevätrysäys, ja nyt ollaan jo paistateltu toukokuuta jopa 28c asteen helteessä. Suomi yllätti jälleen! Kaikki on annettu anteeksi.

Ajattelin helteen piinaamilla aivoillani tehdä vaihteeksi kuvakertomuksen Suomesta, paikoista jotka olivat minulle merkittäviä ennen kuin lähdin maailmalle. 

Erinäisissä vanhojen kuvien ryhmissä aikaani viettäneenä voin sanoa, että jonkun paikan arkkitehtuurinen kauneus tai historiallinen merkittävyys ei merkitse yhtään mitään ihmisen tärkeimpien muistojen rinnalla. Jostain vanhasta lippakioskista tai rähmäisestä kaupasta voidaan väitellä viikkokaupalla, ja ikävän näköinen betonilähiö voi kirvoittaa kymmeniä hurjia, kipeitä tai romanttisia muistoja. Ulkosuomalaisena voin samastua hyvin Eeva Kilven tuntemuksiin, kun hän vihdoin pääsi käymään menetetyssä Karjalassa, omassa kotikylässään: Siis Hiitola oli olemassa! Minä en ollut kuvitellut sitä. 

Aloitetaanpa sitten alusta. Koska en voi julkistaa perheeni ja läheisten kuvia, pitää rönsyillä vähän. Synnyin Hätilään, joka silloin oli aivan Hämeenlinnan laitakaupunkia. Kotitien päässä oli Kutalanjoki, ja sen toisella puolen heinäpeltoja ja lehminiittyjä. Isäni aloitti puutarhanteon savimaasta.


Tällaisia rintamamiestaloja ja pikkutyttöjä oli Suomi silloin pullollaan. Kuusentaimi istutettiin nimikkopuukseni, ja se kesti kuutisenkymmentä vuotta ja kasvoi valtavaksi, ennen kuin nykyiset omistajat tulivat järkiinsä ja kaatoivat sen.


Äitini ikuisti maalauksessaan Idänpään mattojenpesupaikan.

Tässä se, mitä Kutalasta enää on paikoittain  jäljellä. Unissani uin ja kahlaan joessa vieläkin.




Tässä näkyy lapsuudenjärveni Katuma, otin kuvan vapisevin käsin kiivettyäni Kappolanvuoren maanmittaustorniin. Jos sellaisessa olette koskaan käyneet, tiedätte, että torniin vie vain kaiteettomat tikapuut ylös asti! Horisontissa taitaa näkyä itse Aulangon näkötorni. 


Maanmittaustorni näkyy Kappolan laella. Tämä oli lapsuuteni vuori! Kuva on otettu Kuusenalta, varjoinen ranta aivan Katistentien vierestä. Nämä maisemat on kuin tatuoitu minuun kiinni ja seurasivat mukanani ympäri maailmaa. Onnea on saada pulahtaa juuri tähän järveen ja maistaa juuri sen järven oma maku. Meillä oli soutuvenekin Katuman rannalla.


Lapsuuteni leikkipaikkaa, Leppäriä, joksi pientä lepikkoa kotini lähistöllä kutsuttiin, ei kukaan tietääkseni ole ikuistanut. Ikäväkseni jouduin olemaan mukana sen raivaamisessa kaupunkipuistoksi, kun olin kaupungilla kesätöissä. Entisestä luonnonmetsästä on jäljellä vain steriili leikkipaikka parturoituine nurmikoineen. En voi katsoa sitä nykyään.

Nuoruudessani harvoilla oli kameraa ja filmi oli kallista, joten kuvia on vähän. Koulustani, Hämeenlinnan Yhteiskoulusta nappasin tämän kuvan ennen kuin koko pulju vedettiin pari vuotta sitten maan tasalle. Sitä ennen pääsin hiippailemaan jopa koulun vintillä ja kaikissa luokkahuoneissa.


Juhlasali, jossa pidettiin aamuhartaudet, joulu- ja kevätjuhlat, oli aika ankeassa kunnossa. Minulle sali oli muistoissani se paikka, jolloin tajusin, että toinen ihminen on ihan yhtä lämmin kuin minäkin, kun joku poika tuli hakemaan koulukonvan 'hitaissa' ja kiedoin käsivarteni hänen selkäänsä!

Tätä kuvaa ei varmaan kukaan ymmärrä, siis miksi se on merkittävä. Mennessämme asemalle lapsena kuljimme sillan alta ja raiteiden yli, ja se tuntui joka kerran hurjalta. Ikinä meille ei sattunut mitään. Isäni oli töissä asemalla, ja meillä oli 'rautatieläisten' identiteetti. 
Asemasta tuli muutenkin tärkeä ulkomaille muuttaessani, sillä se oli useimmiten ensimmäinen paikka johon astuin kotikaupungissani, ja siellä sanottiin lukuisat kipeät hyvästit vanhemmilleni, kun taas lähdin.
Aseman puistossa olin myös nuorena kesätöissä, siihen aikaan kun Suomella oli vielä varaa pitää ruusuistutuksia, amppeleita ja pensasaitoja asemien puistoissa. Nyt saa olla iloinen edes ruohonkorresta jossain.
 



Kauppatori oli myös merkittävä paikka. Siellä myimme puutarhan omenoita siskoni kanssa jokunen kesä, juuri noiden toripenkkien takana seisten. Asuimme niin kaukana keskustasta, ettei lapsena usein päässyt 'kaupungille', mutta teini-iässä ei tarvittu kuin fillari tai talvella pelkkä nuoruuden hinku ja matka taittui helposti. Olin sanomattoman ujo nuorena ja kaupunkielämä pelotti, silti oli pakko mennä Partasen baariin ja sittemmin Centrumiin, joissa kummassakin oli omat pöytäporukkansa. 


Kun kahvila meni kiinni, tai meidät heitettiin ulos kun ei ollut rahaa kuin yhteen kahviin, istuimme näillä portailla. Ostoskeskus, joka olisi ollut auki illallakin, ei kuulunut edes unelmiimme. 

Alaikäisenä ei ollut asiaa kaupungin kapakoihin ja paljon illasta kului korttelia ympäri kävellessä. Kuuluisa Kirkkis eli Kirkkopuisto ei enää minun nuoruudessani ollut oleskelupaikka, olikohan järjestyksenpidolla jotain syytä siihen?

Nuorille oli hyvin vähän mitään aktiviteetteja, ellei halunnut liittyä seurakuntanuoriin tai partioon. Onneksi oli sellaisia paikkoja kuin elokuvakerho, joka räjäytti tajuntani kansainvälisillä art house elokuvillaan. 


Kino Tarina on aikaa sitten hävinnyt, mutta nämä elokuvat muistan vieläkin. Aikana, kun televisiosta tuli vain pari kanavaa ja harvoin mitään katsomisen arvoista, nämä ulkomaiset elokuvat avasivat maailmani. 

Aika oli puoluepoliittista, ja kerhossa käytiin kiistaa, minkä maiden elokuvia haluttiin. Näköjään olen tarkkasilmäisenä pitänyt lyijykynällä lukua sosialististen ja ei-sosialististen maiden saldosta!
Ennen elokuvaa katsojille jaettiin jonkun ahkerasti koneella naputeltu selostus ja arvio nähtävästä kuvasta - minulla on vieläkin pino näitä kellastuneita monisteita. Kiitos, keitä olittekin!

Elokuvakerhon jäsenhinta oli koululaiselle sopivan alhainen, sitä saattoi köyhäkin harrastaa. Taas yksi todistus kansalaisopistojen sivistävästä vaikutuksesta. Siitä ei pitäisi missään nimessä leikata.

Apparalle eli Ahvenistonjärvelle oli sen verran matkaa, että sinne ei usein päässyt. Onnekseni sain sieltä kahvilasta kesäduunin ja poljin matkan fillarilla, joskus 10 tuntia tiskin takana seisottuani. Samaisessa kahvilassa minulle kävi kaamea työtapaturma, kun monta litraa juuri kiehunutta kahvia kaatui keittimestä jaloilleni. Paloarvista ei sentään tullut pysyviä, mutta sen verran palovamman muistaa, että vieläkin, 50 vuotta tapahtuman jälkeen huomaan vaistomaisesti vetäväni jalkoja sivuun, kun joku kaataa kuppiini kahvia. Muuten duuni oli upea: kun pulju meni kiinni ja lattia oli pesty, sai juosta suoraan järveen! Tämä on yksi harvoista paikoista, joka on aivan entisellään, kiitos sen olympialais-statuksen. 


Sitten on taloja, joita ei enää ole olemassa, mutta joista on syntynyt runoja ja novelleja. Paikan ohittaessaan näkee edelleen sen talon mielessään ja kaikki palaa mieleen. Näinköhän vanhukset pysähtelevät ja katselevat menneisyyttä, jota kukaan muu ei näe? 

Minulla on onnea, kun saan palata kotimaahani, eikä vanhoja paikkoja ole räjäytetty tai tulvat tuhonneet. Niin monelle on jäänyt vain haalistunut valokuva, tai ei sitäkään, vain muistot joissa kulkee niin unissaan kuin valveilla. Jos ei enää ole edes läheisiä, joiden kanssa voi muistella vanhoja paikkoja, onko niitä enää olemassakaan?




Tässä talossa asuin heti koulun päättymisen jälkeen viiden nuoren kanssa. Talo ei ollut koskaan lukossa, takka ei vetänyt, vesi ei kulkenut sisään ja ulos kuin kantamalla ja puusee oli pihan perällä, mutta se oli elämäni hienoin kesä. Porukkaa lappasi sisään ovista, isot stereot pauhasivat, sauna lämpeni harva se ilta. Yksi elämänvaihe, lapsuus ja koulu oli ohi ja elämä apposen auki. Ehkä on hyvä, että paikka elää enää vain muistoissa. 

Joskus nuoruuteen liittyy maisema, jota on katsonut usein eri mielentiloissa ja elämänvaiheissa. Yksi mökkimaisema on pysynyt muuttumattomana, sinnikkään ystäväni ansiosta. Järvenlahti aukeaa aivan mökin edessä kuin valtaisa näyttöruutu: aina erilainen, säästä ja vuodenajoista riippuen. Niin harva näkymä on säilynyt muuttumattomana elämässäni. Lapsuuteni paikoista on enää vain rippeet jäljellä, mutta kaipuu järveen ja järvelle on aina sama. En koskaan kyllästy maalaamaan vettä!




















Merkittävistä paikoista minua innoitti kirjoittamaan eräs Facebook-ystävä sekä juuri lukemani Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi - Nämä juhlat jatkuvat vielä.

perjantai 27. elokuuta 2021

Paluumatkaaja

Onpa vaikea aloittaa tätä blogia. Tuntuu, että Irlannin-matkasta jäi niin paljon mietittävää ja ristiriitaisia tuntemuksia, että mikään vinkkeli ei tunnu antavan sille oikeutusta. 

Kaipaanko Irlantia? Jäikö ikävä? Oliko mukava palata Suomeen?

Tässä kohdin alkoi jännittää.

Kun ajattelee, että elin 35 vuotta elämästäni Irlannissa (viisi vuotta meni Lontoossa ja maailmalla), tuntuu oudolta, että maa tuntuu nyt niin kaukaiselta. Tietenkin on paljon tuttua ja osaan suunnistaa ja liikkua kuin vanha konkari, mutta mikään ei liikauta todella. Maisemat ovat väliin pakahduttavan kauniita ja ihmiset välittömiä, kohteliaita ja lämpimiä. Rakastan irlantilaista huumorintajua ja musikaalisuutta. Rakastan irlantilaista aksenttia, noin yleensä. Silti oli vaikea kuvitella, että voisin joskus vielä asua siellä. Ehkä pitempiä aikoja lomaillen?

Kuuluisa Ha'Pennyn kävelysilta. Tämä pitää aina nähdä.


Sillä vastapainona ulkopuolisuuden tunnoille tulivat jännitys ja ilo lasten ja lastenlasten tapaamisesta. Hehän ovat omaa lihaa ja vertani, ainoat maailmassa! Heihin minulla on onneksi yhteys, joka löytyy kerta kerralta. Eikä välissä ole vuosien taukoa kuten omalla äidilläni, kun voitiin kommunikoida vain kirjeitse ja puhelimessa nopeasti. Kahden koronavuoden aikana olen rupatellut tunteja aikuisten lasteni kanssa ja nähnyt, missä he asuvat, kiitos nykyajan tekniikan. Silti kaikki sanoivat hämillään samaa: onpa outoa tavata livenä! Ikään kuin valokuva olisi muuttunut kolmiulotteiseksi silmien edessä.


Viikon lomalla ehdin rupatella kasvotusten ainakin kahdenkymmenen ihmisen kanssa - laskin juuri. Se on varmaan enemmän kuin puolessa vuodessa koronarajoitusten aikaan. 

Nyt kun katson listaa, huomaan, että kaikki olivat minua nuorempia. Olen vanha mummo! Sen kyllä huomasi, kun juttuistunnon päätteeksi nousi ylös - nuoret vain ponkaisevat seisomaan ja pinkaisevat liikkeelle, kun meikäläisen pitää salaa ravistella raajojaan ja hieroa selkää, jotta pääsee edes kyyryyn. Miten minusta on tullut näin kankea? Yritin tohkeissani juosta kaksi porrasta kerralla yläkertaan, kuten aina ennen tein, ja olin kaatua rähmälleni. Noloa. 

Sen huomion tein myös nuoria seuratessani, että he todella ovat myös henkisesti joustavampia ja nopeampia, aivan kuten  ikärasistit väittävät. Mikään ongelma tai teknillinen vastoinkäyminen ei heitä halvaannuta, he eivät ala paasata ja valittaa kuten ikäiseni ihmiset, kun jokin ei toimi. He vain mumisevat: voi, tää ei nyt käy. Koetetaan jotain muuta. He eivät myöskään tuputa mielipiteitään ja maailmannäkemyksiään itsestäänselvinä kuten me kaiken jo  nähneet. 

Miksi me vanhat emme voisi välillä olla hiljaa ja kuunnella, mitä nuorilla on sanottavaa, sen sijaan että niin usein messuamme miten ennen oli kaikki paremmin tai tehtiin näin? Huomasin, että sorruin kertomaan vanhoja juttuja ja tapahtumia, kertaamaan lapsuuttani ja sukujuttuja, aivan kuten omat vanhempani. Johtuuko se siitä, että elämää alkaa uhkaavasti olla vähemmän edessä kuin takana? Ettei jaksa enää ottaa vastaan mitään uutta? Jumalat minua siltä varjelkoon. 

Minusta pidettiin hyvää huolta lasteni toimesta. Sain jopa pyytäessäni aikataulun, milloin ketäkin saatoin tavata ja missä yöpyä. Olin toivonut, että oltaisiin vain ihan arjessa, ei mitään ravintolaillallisia - ne olivatkin kiven takana ja koronapassien ehdoilla toteutettavia - ihan vain kotiruokaa ja leppoista yhdessäoloa. Näin kävikin. 













Ehdin lukea muumisadun lapsenlapsille, kävellä upeaa jokireittiä jota en ollut koskaan nähnyt, uida Atlannin valtameressä, tavata uusia sulhasehdokkaita, syödä irlantilaista aamiaista langon kanssa, videoida steppausta Grafton Streetillä, hyppiä ruutua, kävelyttää miniäehdokkaan koiraa, ostaa tyttären neuvomana tuliaisruokia lähikaupasta, vaeltaa kirjakaupassa, tavata lasillisen ääressä vanhaa uutta ystävää, istua tutussa junassa joka melkein viisti Irlannin merta. Syvällisiä ja välillä kipeitäkin keskusteluja kävin jälkikasvuni kanssa.

Sillä siitä ei pääse mihinkään, että Irlannin elämä on jättänyt minuun syviä haavoja, joista tulee flashbackin kaltaisia oloja tietyissä paikoissa. Tajuan, että tunsin niitä jo ennenkin, mutta tukahdutin ne, koska muuten ei voi elää ja toimia. Nyt muistot ikävistä elämänvaiheista pyyhkäisivät kysymättä yli, ihan yllättäen. Mietin, mitä pahoille muistoille voi ylipäänsä tehdä? Käydä läpi aina uudestaan, vai yrittää pyyhkiä niitä pois aivojen kovalevyltä?

Sanotaan, että vanhetessa alkaa elää yhä enemmän menneisyydessään. Entä jos dementia iskee ja alan elää jossain luupissa, josta en pääse pois? Näin kuulemma käy käsittelemättömille traumoille kuten sotakokemuksille. Miksen ala elää jotain ihanaa elämänvaihetta dementoituneena?



Sellainen pöhäys tuo Irlannin-matka oli, että menee tovi sen sulatteluun. Kun ei tapaa ihmisiä, elää aika tyyntä elämää omassa tutussa kuplassa. Täytyy myöntää, että olen kaivannut vähän pöhinää! Tuntui silti kivalta palata tuttuun omaan kotiin ja rutistaa lähiomaista. Tatit ovat kypsyneet ja omenat odottavat mehuasemalle vientiä. Syksy tuo mukanaan rauhoittumisen luoviin hommiin: kirjoittajakurssi jatkuu haasteineen, samoin etätaidekurssi. Saatan aloittaa croquis-illatkin taas. 

Ja kyllä, jäi ikävä Irlantiin jääviä rakkaita. Ensimmäistä kertaa ikinä aloin itkeä, kun kone lähti kiitämään Dublinin lentokentältä. Onneksi ei ollut vierustoveria ja kasvomaskikin peitti paljon. Tuntui kohtuuttomalta, etten voi asua lähempänä, olla osana heidän elämäänsä. Silti en voisi vaihtaa kaikkea, minkä olen paluumuutolta saanut. 

Ulkosuomalaisten tuttu tunne: palatessa, kahden maan välillä on aina menossa väärään suuntaan, aina jää ikävä jonnekin. Sitten tulee taas kotiin.