Miehen ja naisen aivot toimivat eri tavalla, väitettiin BBC:n tiedeohjelmassa Horizon (Linkki). Miehen aivot synkkaavat ees taas, naisen poikkiteloin, noin kansantajuisesti ilmaistuna. Miehen aivoliikenne tukee kolmiuloitteista havainnointia, naisen monien asioiden tekemistä yhtaikaa sekä empatiaa. Siitä ei ohjelmassa päästy yksimielisyyteen, onko tämä biologista perua vai sosiaalistumisen seurausta.
Toivoisin, etten välittäisi ihmisistä niin. Kannan huolta perheenjäsenistäni ja sukulaisistani, jopa mieheni sukulaisista, unettomuuteen saakka. Töissä törmään vammaisuuteen ja nuorten perheongelmiin ja suren niitäkin. Jos nykyisyys helpottaa hetkeksi, löytyy menneisyydestä loputtomasti pohdittavaa ja suremista.
Tällä hetkellä tunnen, etten elä omaa elämääni ollenkaan. Ajattelin keväällä, että kunhan mieheni pääsee kotiin sairaalasta ja paranee, kestän mitä tahansa. Se riittäisi. Elämällä on kuitenkin aina muita jekkuja nurkan takana.
Jälkikasvuni on selvinnyt aikuisuuden haasteista kukin tavallaan: yksi valitsi varman työllisyysalan, oman talon oston ja avioliiton. Toinen harhaili kymmenen vuotta eri kursseilla ja aloilla, pitkäaikaistyöttömänä ja opiskelijana, kunnes näyttää löytäneen intohimonsa: kiipeilyn. Kymmenisen vuotta sitten tätä ei olisi vakavasti voinut edes ehdottaa uraksi ja elinkeinoksi. (Tiedoksi epäilijöille - seinäkiipeily on kasvava bisnes, jolle on kysyntää!)
Nuorin opiskelee yliopistossa tiedettä vakavasti ja määrätietoisesti, häntä ei koskaan ole tarvinnut lykkiä eteenpäin. Tähtäimessä on vähintään maisterintutkinto, jos rahoitus vain löytyy. Irlannissa maisteriksi opiskeluun ei saa opintotukea, ja lukukausimaksut ovat tällä alalla 8000-9000 euroa per vuosi.
Yksi kuitenkin aiheuttaa sijaiskärsimystä jatkuvalla syötöllä. Ei ensin osaa valita opintoalaa, harhailee, ottaa ja jättää, palaa kotiin, lähtee taas. Nyt vastavalmistuneena humkandina ei olekaan valmistunut yhtään miksikään. Töitä ei Irlannissa ole kuin tietyillä käytännön aloilla ja koska työnantajilla on valinnanvaraa, halutaan vähintään 2 vuotta kokemusta omaavia, alalla kuin alalla. Tätä puutetta paikkaamaan on nyhrätty lukemattomia valtion työllistämisohjelmia.
Irlannissa on tapana nimetä pahamaineiset ja hyödyttömäksi havaitut valtion puljut uudelleen, kirkkaanvärisen ja modernimman logon kanssa. Korruptioskandaaleista kärähtänyt FAS on nykyään uudestisyntynyt INTREO. Pitkäaikaistyöttömille on puolipäivätöitä ja kuntoutustyöpaikkoja, on CE (Community Employment Scheme) ja sen pikkuveli TUS. RSS (Rural Social Scheme) tarjotaan kalastajille ja maajusseille. Sitten on vielä Gateway, Work Placement Programme, Revenue Job Assist, JobsPlus, ja lopuille lottokuponkeja postista, jotteivät näkyisi työttömyystilastoissa. Ammattiliitot ovat taisteluasemissa, koska budjettileikkausten takia kouluista lomautetaan työvoimaa: sihteereitä, koulunkäyntiavustajia ja vahtimestareita - ja tilalle otetaan työttömiä valtion tuella.
Nuorille työkokemusta kaipaaville on keksitty JobBridge. Siitä on kuitenkin kehkeytynyt aasinsilta, jolla kyyniset yksityiset työnantajat saavat ilmaista työvoimaa liki vuodeksi ja heti kohta hankkivat perään uuden. Ilmoituksissa luvataan hyödyllistä työkokemusta, mutta saman tien oletetaan alan syvällistä tuntemusta ja taitoja ja tutkintoja, joilla jo normaalisti elättäisi itsensä. Siis jos saisi kunnon töitä.
Tietoni ovat aiheesta mittavat, koska olen kuluttanut tuntikausia selaten työpaikkailmoituksia. Jos vapaa-aikaa jää, etsin asuntoja. Suomalaisesta äidistä aikuisten lasten ei kuulu asua kotonaan. Irlantilaisäidistä se olisi ihan luonnollista. Tyttäreni kanssa selaamme samoja ilmoituksia, hän läppärillään, minä IPadillä.
Pääkaupunkiseudun asuntopula on sitä tasoa, että 300 eurolla kuukaudessa saa jo jakaa kaksoissängyn tuntemattoman kanssa - kerrossänky alkaa olla kalliimpi. Tänä vuonna poikani löysi kuin ihmeen kaupalla kellarikerroksen kostean kamarihuoneen, josta maksaa 500 euroa kuussa ja jakaa tupakeittiön kolmen muun opiskelijan kanssa. Lämmityslaskuihin ei vanhassa talossa kannata investoida, untuvamakuupussissa pärjää pikkiriikkisessä huoneessa.
En tiedä, mikä vaikutus pitkäaikaistyöttömyydellä on nuoreen. Itse olin aina töissä. Minun lapsuudessani ja nuoruudessa Suomessa kaikki aikuiset kävivät töissä, en tuntenut yhtäkään työtöntä, mitä nyt joitain vanhoja kaljaveikkoja näki baareissa. Mikä lie muuttunut yhteiskunnassa, kun töitä ei enää löydy? Tässä on jokin solmu, joka ei maalaisjärjellä aukea. Työtä kun Irlannissa olisi esimerkiksi fysioterapeuteille. Jonot hoitoon ovat pitkiä, työikäinen kansa sinnittelee kremppojensa kanssa, vanhukset rappeutuvat. Terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Virat on kuitenkin jäädytetty julkisten leikkausten takia. Kalliisti koulutetut fysiot matkustavat hoitamaan uusseelantilaisia ja kanadalaisia vanhuksia.
Nuoria valmistuu myös kasapäin tutkintoihin, jotka eivät valmenna yhtään mihinkään. Jos yhteiskunnalla ei ole varaa kuntouttaa tekolonkkapotilaita, ei sillä ole varaa kulttuuriin, kirjallisuuteen tai filosofiaankaan. Kannattaisiko pikemminkin jäädyttää nämä opintopolut ja opettaa kaikkia keksimään tietokonepelejä ja kiipeilemään pitkin seiniä? Sille olisi juuri nyt kysyntää.
Äidit ja isät Irlannissa valvovat, murehtivat ja purkavat kiukkuaan politikkoihin: tehkää jotain! Vanhempien elämä on hyllyllä odottamassa, kunnes jälkikasvu löytää paikkansa. Ne onnettomat, jotka putoavat opinnoista ja työelämästä ja menettävät asuntonsa ja välit perheeseen, istuvat makuupussissa Dublinin katukäytävillä ja odottavat kolikoita pahvikuppiin.
Minun tyttärelläni on sentään turvaverkko, joka koostuu hätääntyneestä äidistä, joka tekee kaikkensa, jottei näin kävisi omalle lapselle.
Naisen aivot näköjään vinksahtavat jo silloin, kun ensi kertaa näkee ultraäänikuvassa uuden elämän. Huolehtiminen toisesta ei enää ole valinta.
