Tiimityötä

 Tammikuu on pimeää, harmaata ja hiljaista Suomessa. Mitä mainiointa aikaa taiteentekoon ja lukemiseen. Kun ulkona hämärtää jo neljältä ja teillä liikkuminen vaatii luistimia - tai piikkareita - on hyvä tilaisuus kaivaa kankaat ja värit esille ja ryhtyä luomaan. Minulla sentään on viitekuvia ja mielikuvitus apunani kun luon kuvia, lähiomainen puolestaan suree (lue: nurisee), kun ei ole VALOA jolla valokuvata ulkosalla. Onneksi hän voi käyttää vanhoja töitä uuteen: tehdä vuoden kuvakirjaa ja suunnitella näyttelyjä.

Latu, kuivapastelli.

Joskus ihmettelen oikeasti, mitä olen tehnyt, jotta meillä menee näin hyvin tiiminä. Ei nimittäin ole helppoa sovittaa kahden taiteilijan luomisvimmaa ja siihen liittyvää materiaalivuorta yhteen. Ehtona talon ostolle oli minun puoleltani se, että saan vierashuoneen työtilaksi, sillä olen koko elämäni kaivannut tilaa, jonka oven saa kiinni. Sen jälkeen, kun jätin neitsytkammioni vanhempieni talossa, olen aina joutunut pistämään muiden tarpeet omieni eteen, ensin kumppanien, sitten jälkikasvun. Niin aikaa kuin tilaakaan ei riittänyt luovuudelle. Kirjoitin olohuoneen nurkassa ja maalasin keittiön pöydän ääressä, kun aikaa vihdoin sai litistetyksi itselle. Varmaan aika tavallinen naisen tarina.

Uusi aamu, öljy

Nyt minulla on iso kirjahylly, kaappeja, hyllyjä, iso kirjoituspöytä ja maalausalusta. Ja se ovi. Se ilmoittaa, milloin minua ei saa häiritä. Kun maalaan, sovitan taustalle etnomusiikkia YLE Areenasta (suosikkini on Keinuva talo ja Keidas). Maalauksen aloittaminen jännittää aina vähän, epäonnistumisen mahdollisuus on vaanimassa, etnomusiikki antaa rohkeutta ja rentouttaa. Olen usein hämmästynyt, mitä kaikkea ihmiset saavat aikaan instrumenteilla ja äänijänteillä. Etnomuusikoilla ei ole helppoa tässä maailmassa, monessa kulttuurissa juuriin perustuvaa työtä vaanitaan ja hyljeksitään, heidän elämäntarinansa ovat selviytymisiä. 

Lähestyvä ukkonen, öljy

Kirjoittamiseen taas tarvitsen hiljaisuutta ja keskittymistä, kuten nyt. Lähiomainen puolestaan joutuu keskeyttämään työnsä ruudun ääressä usein, kun minä kyselen milloin mitäkin olohuoneessa, jossa hän työskentelee. Televisiota päädymme usein katsomaan selin toisiimme, kuulokkeet päässä, kumpikin omaa ohjelmaamme seuraten, hän netistä, minä suomalaisilta kanavilta.

Sain tyttäreltä joululahjaksi 365 runon kokoelman, ja olemme ottaneet tavaksi aloittaa aamut runolla. Joko olen kertonut, että lähiomainen valmistaa meille puuron ja kahvin ja tuo sänkyyn? Joka aamu. Sen jälkeen hän lukee ääneen päivän runon. Jos se on vaikea, lukee hän sen uudestaan ja tarkistamme sanoja ja runoilijan taustaa avuksi. Joskus runo nappaa, joskus ei. En tiedä, mitä tekisimme jos aamulla olisimme vielä riidoissa. Pitkän liiton salaisuus voi olla se, että jos eli kun riidellään tai väitellään, sen yli pääsee aika nopeasti. En kestäisi jatkuvaa vihamielisyyden ja kaunan ilmapiiriä, siitä on riittävästi kokemusta aiemmassa elämässä. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä ja jotkut asiat hankaavat aina vaan, yli 25 vuoden jälkeenkin. Juju piilee siinä, ettei loukkaa toista henkilökohtaisuuksilla eikä käytä yli-ilmaisuja kuten sinä aina, silloinkin kun, ei koskaan, joka asia, mikään, koskaan, missään, tyypillistä. Uusperheessä ei myöskään kannata arvostella toisen jälkikasvua tai vanhemmuutta, saati sukulaisia. 

Parasta on nauraminen. En tiedä, miten muut naiset käynnistyvät, mutta miehellä, joka saa naisen nauramaan on aina etulyöntiasema. Päivä pelastuu, kun saa hihitellä toisen töppäyksille ja omituisuuksille - tai omilleen. Huumorintajuton ihminen on kauhistus. Toinen ehdoton etu on kumppani, jonka kanssa voi väitellä ja keskustella mistä vain. 

Kannattaa myös kuunnella toista, silloinkin kun se ei niin kovasti kiinnosta. Tätä vastapalvelusta kannattaa harjoittaa aiheista, jotka ovat toiselle tärkeitä. Minun ihmissuhdeanalyysini vastaan hänen krikettireportaasinsa. Tosin iän karttuessa olen huomannut, että nämä syvälliset analyysit, joihin uppoan päivän päätteeksi usein harmillisesti keskeytyvät toisen kuuluvaan kuorsaukseen. Oma vika, sanoinhan kerran, että en voi olla vastuussa itsestäni, kun olen syvässä unessa. Minä tarkoitin aamua, mutta kaipa tiimissä pitää hyväksyä, että nukkuvan edesvastuuttomuus pätee ajasta riippumatta. Ihmisen iho on kuitenkin aina tervetullut, nukkui tai ei, sitä ei koskaan saa tarpeeksi.

Kodissa tiimityö jakautuu luonnollisesti: se tekee joka osaa ja jaksaa. Siksi aamiainen sänkyyn ja Manulle illallinen (nuoret: googlatkaa tämä). Olen myös kiitollinen, että lähiomainen osaa sellaistakin kuin passepartoutin leikkaus, kehystäminen ja teoksen valokuvaaminen. Hän selvittää tekniset viat, minä vastaan ruokapuolesta. Hän pyykkää, minä imuroin. Kaikki toimii. Koti on pölyinen.

Kesän viipyily

Olemme toistemme parhaat kriitikot mitä tulee kuvalliseen puoleen. Kirjoituksistani hän ei luonnollisesti voikaan antaa palautetta, kun kirjoitan suomeksi. Tämän blogin hän lukee google-kääntäjän avulla, joskus hilpein seurauksin, sillä tekoäly ei älyä pienintäkään poikkeamaa puisevasta kirjakielestä. Voin jo arvata, missä se kompastuu näitä rivejä tihrustaessaan. Vai mitä tekoäly tekee? Lukee, skannaa, seuloo? Arvaa?

Olisi mukava lukea tavallisten ihmisten tavallisista parisuhteista, mikä ne saa kestämään. Se, mikä ne rikkoo, taitaa olla sitä yleisempää kuvastoa elokuvissa ja kirjallisuudessa. Onnen siemen on siinä, että saa tehdä elämässään sitä mistä tykkää ja kumppani auttaa siinä kaikin voimin. Molemminpuolisesti.

Eläkeläiselämässä on paljon hyvää, huonoa on taloudellinen puoli ja senkin kestää. Aikaa elämiseen tarvitsee, ei rahaa. 

Kotoisan aamun tiivisti eräs runoilija englanniksi:

Ote runosta Morning (Billy Collins)

This is the best-

throwing off the light covers,

feet on the cold floor, 

and buzzing around the house on espresso-

maybe a splash of water on the face,

a palmful of vitamins-

but mostly buzzing around the house on espresso,

dictionary and atlas open on the rug,

the typewriter waiting for the key of the head,

a cello on the radio,

and, if necessary, the windows-

trees fifty, a hundred years old

out there,

heavy clouds on the way

and the lawn steaming like a horse

in the early morning.

Nopea suomennos:

Tämä on parasta-

huitaisen syrjään peitot,

jalat kylmälle lattialle, 

ja pörrään ympäri taloa espressolla-

ehkä huljautan vettä naamalle,

kourallinen vitamiineja-

mutta enimmäkseen pörrään ympäri taloa espressolla,

sanakirja ja kartasto auki matolla,

kirjoituskone odottaa aivojen näppäilyä,

radiosta selloa,

ja, tarpeen mukaan, ikkunoita-

puita jotka ovat viisikymmnetä, sata vuotta vanhoja

ulkona,

raskaita pilviä tuloillaan

ja ruoho höyryää kuin hevonen

aikaisin aamulla.

Suomi on eri maata

Paluumuuttajalle on viimeistään tässä kuussa valjennut, että Suomi ON erilainen. En ole eläessäni ollut näin pitkään näin kylmissäni. Kenties satunnaisia kevätöitä kaverin mökillä nuoruudessa, tai viikonloppuretkellä jonkun asuntovaunussa, jossa ei ollut lämmitystä. 

Pitkään jatkuvalla kylmyydellä on jähmettävä vaikutus, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tammikuun tulipalopakkaset veivät selkävoiton talon lämmityksestä ja piti miettiä, millä selvitään. Suljin haikeana työhuoneen oven ja pelastin maalit ja liimat ja läppärin. Työhuoneen lämpötila laski lopulta +8C asteeseen. Muu huonetila pysyi 18C asteessa lisälämmittimin ja vasta viikon lopussa älysin, että puusaunaa lämmittämällä sekin osa talosta olisi pysynyt lämpimänä. Ymmärrän, miksi juuri suomalaiset keksivät saunan.

Onneksi olemme karaistuneet Irlannin kosteissa, nihkeissä talvissa, sillä 24/7 lämmitys on siellä harvinaista. Luulisi, että lähiomainenkin porskuttaisi tottuneena kerrospukeutumiseen, mutta hänelle olikin vaikeinta uskoa, miten paljon pitää miettiä kerroksia ulos mentäessä. Ulkona oli nimittäin mitä kaunein, aurinkoisin, kuulas pakkassää, ihanteellinen valokuvaukseen.

Kuuman veden heitto ilmaan pakkasella.

Yritin opettaa häntä pitkien kalsareiden ei-sukupuoliseen näppäryyteen, villasukkien autuuteen, toppahousuihin, kaulahuivin kiertämiseen kasvoille. Hansikkaat ja pipon hän jo ymmärtää pukea ennen uloslähtöä. Irlannissa ponkaistaan ulos takki auki, kaulahuivi liehuen, hanskat taskussa. Suomessa tuohon tyyliin menettäisi äärimmäisiä ruumiinjäseniään. En varmaan parantanut tilannetta kertoessani, miten kävi Suomen hiihtojoukkueen miehille kovalla pakkasella. Äärimmäisosien sulattelu se kuulemma vasta tuskallista onkin. 

Valokuvaaminen osoittautui hankalaksi, kun paljaat sormet eivät enää totelleet  eikä hän saanut kameran laukaisijaa alas. Jossain vaiheessa, olisiko ollut -20C asteen pakkasella jopa hengittäminen alkoi tuntua vaikealta, kuivuus yskitti. 

Onneksi sentään lunta ei tullut, sillä kolaaminen  eli kola-ing on lähiomaisen inhokki. Hänelle myös värien ja valon katoaminen kuukausiksi Suomen talven aikana on raskasta. Irlannissa nimittäin on vihreää läpi vuoden, narsissit ja lumikellot alkavat jo kukkia tähän aikaan, valoa on enemmän. Ikivihreät muratit ja pensaat ja vuorilla kukkivat kanervat tuovat väriä. Keväämmällä keltaisena leimuavat piikkihernepusikot (europeus ulex) läikittävät vehreitä rinteitä. Monet kukat, vaikkapa lähiomaisen edesmenneen äidin ruusut kuulemma kukkivat läpi talven. 

Kevättä Irlannissa.

Glendalough, Wicklow tähän aikaan vuodesta.

Tiedän, että maalis-huhtikuun tienoilla minäkin alan ehkä olla kyllästynyt lumeen ja jäähän. En vielä. 

Minä nimittäin rakastan lunta, se muistuttaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Rakastan lunta sen kaikissa muodoissa: höyhenenkuivasta pakkaslumesta nuoskan narskuntaan jalan alla, pumpulipalloista, jotka tömpsähtelevät männyn oksilta, taivaan pimentävistä hiutaleparvista, mannerlaatoista jotka liukuvat jyristen katolta niin että lasit kilisevät hyllyllä, upottavasta nietoslumesta pakkasen sirottamaan tomusokeriin, joka tekee koivuista valkoisen pitsisiä kuin negatiivissa.  

Suomen talvi pakottaa ihmiset sisälle, ja sen takia kulttuuri kukoistaa talvella. Taidenäyttelyt, teatteri, taideharrastukset ja elokuvat kiehtovat juuri nyt. Tekee mieli tavata ihmisiä kupposen äärellä. Hyvään kirjaan uppoaa ihan eri tavalla kuin kesän hälinässä. 

Naivistien talvinäyttely Iittalassa.

Eikä meiltä huumori lopu. Huumoria pitäisi jakaa ihmisille reseptivapaasti tai tiskin alta ja muistuttaa naurun tärkeydestä, paljon useammin kuin kolesterolia alentavasta margariinista tai kolmesta niksistä jolla vähentää ylipainoa - mehän sitäpaitsi  tarvitsemme rasvakerroksia kylmällä säällä! 

Suomessa on myös yksi ase kuivuuteen, joka vaivaa pakkasella. Se on rasva, jota kannattaa levittää huulille ennen pakkaseen menoa, etteivät nämä herkät ruumiinosat rohdu ja halkeile. Lähiomainen ei millään usko, että tämä toimii miehillekin. Viimeksi pysäytin hänet eteisessä, otin esiin salaisen aseeni ja komensin: Lipstick! Pout! Miesparka suipisti suutaan kuuliaisesti mutta sitten molemmat aloimme hihittää niin, ettei koko toimituksesta tullut mitään.

Kyllä Suomi on eri maata.

Pakkasrakkaus

​​​​​Pakkas-Suomessa muistot palaavat kirjaimellisesti iholle. On unohtanut, miltä kaikki tuntuu.

Katsoo lämpömittaria - sellainen on aivan elintärkeä kapistus Suomessa - ja yrittää pukea useampia kerroksia päälle, purskahtaa hikeen +21C sisätiloissa, ryntää ulos kimaltelevaan kauneuteen, nuuskaisee ilmaa ja...auts! Ensimmäisellä nuuhkaisulla muistaa, miltä yhteen jäätyvät nenäkarvat tuntuvat. Jonkin ajan kuluttua leuka alkaa muuttua tunnottomaksi. Nostaa villahuivia suun eteen, ja muistaa, että uloshengitys on kosteaa höyryä, joka silmälaseille tiivistyessään myös äkkiä jäätyy. Jäätyneet rillit muistuvat mieleen. Niitä ei saa puhtaaksi kuin raaputtamalla, ja sitä varten on otettava käsi pois hanskasta. Sitä ei voi tehdä, koska kylmettynyt käsi ei enää lämpiä. Sen muistaa, kun yrittää ottaa valokuvia kaikesta kauneudesta, ja pieniä nippeleitä ei voi käsitellä mieheltä pöllityiltä Thinsulate-villahansikkailla. Ihmettelee, mitä paleltumisvammoja ammattivalokuvaajat sietävät tallentaessaan jäätyneitä koskia ja auringonnousuja.

Jo ensimmäisellä kävelyretkellä huomaa myös, että huulet alkavat heti rohtua, eikä niitä auta nuoleskella, vaan pitää suunnistaa lähimmälle R-kioskille ja investoida huulirasvaan. Sen, kuten muittenkin rasvojen, on oltava vedettömiä, koska vesi voi jäätyä. Iholle. Miksi silmät eivät jäädy, vaikka vesi vuotaa niistä solkenaan, on arvoitus. 

Tässä vaiheessa mietiskelyäni tulee vastaan karvanaamainen pyöräilijä, jonka parta, viikset, kulmakarvat ja silmäripset ovat valkean kuuran peitossa.

Muistuu mieleen, miten äiti aina käski, että pitää hieroa nenää ja poskia, kun on pakkasta. Muuten käy niin kuin naapurin sedälle talvisodassa. Mielikuva punajuurenvärisestä nenästä saa hieromaan kasvoja, vaikka se sattuukin. Reidet alkavat jostain syystä aina kylmettyä ensimmäiseksi, vaikkeivät ne koskaan tunnu oikeasti paleltuvan. Sisälle lämpöön tullessa palaa lämpö reisiin kihisten ja kuumottaen kuin parhaankin lemmenyön jälkeen.

Kuljen ohi vanhojen talojen, ja mieleen nousee ihailu ja epäusko tätä kansaa kohtaan: miten tänne on eksytty aikoinaan, miten jääty eloon? Millainen mies elättää perheensä -25C asteen pakkasessa joka talvi, millainen nainen pitää vauvansa hengissä? Ei ainakaan tyhmä. Tyhmä olisi voinut eksyä Pohjolaan kesäyönä, mutta kuollut pois ensimmäisenä pakkastalvena. Ehkä niin tapahtuikin, evoluutio jätti vain viisaat, suunnitelmalliset, sitkeät. Sisukkaat.

Kuulin että salvo, tapa veistää hirrenpäät jotta ne sopivat nurkissa yhteen, on suomalainen keksintö. Eihän se talo muuten pystyssä pysyisi.

Puuta Suomessa riittää. Siitä suoja ihmiselle. Siitä tehtiin kaikki Suomessa ennen, säilytysastiat, ruokailuvälineet, työkalut. Suomalainen oppi käyttämään sitä, mitä ympäristöstä löytyi. Irlannissa taas riittää kiviä, ja niistä on talot ja aidat rakennettu, ei puusta koskaan. Puutalo on vieläkin erikoisuus Irlannissa ja epäluulon kohde.

Irlantilainen nääntyisi nälkään Suomessa, kun karjalle ei riittäisi tuoretta ruohoa ulkona ympäri vuoden, kun ei tietäisi mitä poimia ja säilöä talven varalle, kun ei huhkisi kesällä sen eteen että liiteri on täynnä polttopuuta. Ah, sure...ei auttaisi, kun kalat kurkkivat paksun jään alla ja metsälinnut piileskelevät kinoksien takana.

Suomessa ei säätä juuri kommentoida, vaikka aihetta olisi. Tänne voisi kuolla. Ei, elämä jatkuu. Autot lämmitetään sähkötöpselillä, jotta ne lähtevät käyntiin, takaronkissa on lapio jotta auton löytää lumen alta.

Ajetaan hiljaa ja nastarenkaat pitävät. Lumiaurat pitävät tiet auki jo yöpimeästä. Päiväkodin lapset kirmaavat ulkona toppapuvuissaan, nuori äiti lykkii vauvaansa vaunuissa, vanhukset hiippailevat rollaattoreillaan kauppaan. Paluumuuttaja vetää hanskat käteen ja pipon päähän ennen kuin menee ulos ovesta. Ei lähde irlantilaisittain takki repsottaen ja puolimatkassa taskusta pipoa etsien.

Tämä maa on niin hengästyttävän kaunis ja uskomaton. Aurinko tulee esiin, kultaa huurteiset puut, soittelee kristallisilla oksilla, vaihtelee taivaankannen väriä vaaleanpunaisesta linnunmunan siniseen ja vaaleanvihreään. Askeleet narskuvat alla, lumi on kevyttä ja hattaraista kuin höyhenet. Äänet ovat kaiuttomia, tulevat kuin muhvelin sisältä. Muffled.

     

Minua alkaa väsyttää hangessa kahlaaminen. Sen sijaan, että kiertäisin järven, tajuankin, että voin vain kävellä sen poikki. Keskellä järveä alkaa pelottaa vietävästi. Päätän luottaa edellä käyneen jalanjälkiin, ja hypähdän helpottuneena laiturille toisella puolella järveä. Kannatti!