Luovaa työtä

 Lähiomainen ei usein kisko minua ruutunsa ääreen youtubettajaa katsomaan, mutta tämän hän halusi minun katsovan. Kuulemma veisi vain 15 minuuttia elämästäni. Vähän nuristen istuin ja klikkasin Amie McNeen The case for making art when the world is on fire (TEDx Manchester, maaliskuu 2025, väliin tulee valitettavasti lyhyitä mainospätkiä jotka voi kyllä ohittaa).  

Eli miksi tehdä taidetta kun maailma palaa. Aihe on ollut usein mielessäni, kun katson yhä kammottavampia uutisia maailmalta, toivottomana ja turhautuneena kun ei voi milleen mitään. Eikä kukaan tunnu pystyvän lopettamaan kansanmurhaa, nälänhätiä, siviilien pommittamisia ja mitä kaikkea emme edes tiedä. Päinvastoin, uusia erimielisyyksiä ratkotaan ampumalla, pommittamalla ja kiduttamalla. 

Miksi siis tehdä taidetta? Ketä se hyödyttää? Ensimmäiseksi Amie korostaa, että kyseessä ei ole vain ammattitaide, vaan jokaisen ihmisen oma luovuus. Hän väittää, että myös puutarhanhoito, laulaminen, nikkarointi ja kokkaaminen on luovaa - itse asiassa kaikki, mitä ihminen tekee itse. Sen sijaan, että ottaa vastaan valmista ruudulta. Siihenhän olemme päätyneet vuosi vuodelta yhä enenevässä määrin - lapset ovat tähän jo nuutuneet. Ruudulta voi katsoa huikeita keramiikkatöitä, upeaa ja nopeaa maalaamista, ohikulkevan mestarin pianonsoittoa ostoskeskuksessa, taiturimaista tanssia kadulla. Kaikki on jo tehty ja niin monta kertaa paremmin kuin mihin ikinä itse pystyisi. Tekoälynkin väitetään päihittävän ihmisten tekemän taiteen.

Amie kertoi, että jos keskiverto ihminen kuluttaa kolme tuntia puhelimellaan (tai millä tahansa ruudulla) 15-79 ikävuoden välillä, tulee hän kuluttaneeksi elämästään kymmenen vuotta pelkästään ahmien ruutua. Jättämättä mitään muuta jälkeä elämästään! Meitä painostetaan kuluttamaan luomisen sijaan. Juuri siksi luovuus on niin vallankumouksellista, kun ihminen ottaa itse langat käsiinsä, ottaa takaisin  kalleimman ominaisuutensa eli keskittymisen johonkin aivan omaansa. Luovuus ei ole ajanhukkaa, itsekästä, tarpeetonta, pikkusievää. Se on aktivismia ja sillä on myös annettavaa muille ihmisille. 

Meillä oli paljon kävijöitä heinäkuun näyttelyssämme galleriassa ja usein päädyin innostamaan haparoivia ihmisiä taiteentekoon. Monille syttyi pilke ja he mumisivat, että kyllä minä koulussa tykkäsin kuvaamataidosta, mutta mutta. Ei mitään muttia, kannattaa aloittaa vaikka kansalaisopiston kursseilta, jos ei saa itse aikaiseksi aloittaa. Kaikki luovat projektit lisäävät onnellisuutta, kun vain antaa omaa aikaansa niille.

Kun vapaa-aikaa taas tuli näyttelyn jälkeen, innostuin tekemään mosaiikkitöitä ja tuntui kuin luovuus olisi purskahtanut kaikkialta. Muistin, että ei ihminen rahaa tarvitse elämäänsä vaan aikaa. Miten ajanpuutteesta on tullutkin niin yleinen valituksen aihe, myös meille eläkeläisille. Sitähän on aina ne samat 24 tuntia vuorokaudessa! Kun ei anna periksi turhuudelle.

En ole googlannut Amie McNeetä sen kummemmin, mutta hän näkyy kirjoittaneen myös kirjan samasta aiheesta ja työskentelee jonkinlaisena konsulttina luoville ihmisille. Oli virkistävää kuulla nuoren ihmisen ajatuksia, jotka niin osuivat omiin päätelmiimme, hän vain puki ne sanoiksi ja vielä esiintyi hyvin. Amie myös toi esiin nuorison yleistyvät depressiot, kun tulevaisuutta ei näy kuin dystopiana, millään ei ole mitään väliä, tarkoituksettomuus jyllää ja nuoret vaipuvat erilaisiin ruutuaddiktioihin, lateral experience. Kuten tavallista, innostuimme väittelemään lähiomaisen kanssa aiheesta. 

Kyynisenä vanhana naisena esitin vastalauseita, kuten aina kun joku innostuu idealistisesti jostain. Entä poliittinen aktivismi, vastuullinen elämäntapa, onko taide lopuksi ongelmajätettä? Totta kuitenkin on, että ei se ruutuun tuijottaminenkaan mitään eikä ketään auta, emme ole enää itsenäisiä ajattelijoita vaan virran vietävänä. 

Luen parhaillaan 70-luvun päiväkirjojani, joissa pohdin sivukaupalla elämää ja ihmisiä. Olen niin tykästynyt senikäiseen itseeni, joka tavoitteli rehellisyyttä ja aitoutta kaikessa ja laahasi syvällä. Kulutin aikaani lukemalla ja kirjoittamalla, ja yhden päiväkirjan kannessa on sitaatti joka sopii tähän loppuun kuin maalisuti silmään. Se on Ursula le Guinnin kirjasta Maameren velho:

Jollei halua olla virran pyörteissä hukkuva korsi, on oltava virta itse, päästä päähän, alkulähteiltä mereen.

 

Hyvää loppukesää kaikille lukijoilleni!

Näkymättömän tarina

ART&CAFE Kesänäyttelyn avajaiset ohi, kiitollinen ja juhlava mieli. En elämässäni ole pitänyt kuin yhdet sukujuhlat, lähiomaisen ja minun häät, joten kaikkinainen huomion keskipisteenä oleminen ja kukkien saanti on elämys sinänsä. Tällä kertaa halusin pitää oikean puheen, esiintymisjännityksestä huolimatta, koska halusin kertoa muotoilukurssilla aikaansaamastani työstä: Näkymätön ovi. 

Onnistuin kertomaan niin vanhan ovenkahvan löytymisestä, oven valmistumisprosessista kuin siitä, mitä teos sitten symbolisoi minulle. Työn loppuvaiheessa minulle nimittäin kehkeytyi ajatus, että sana kielimuuri ei kuvaakaan kovin hyvin ulkopuolelle joutumista ummikkona. Sillä ummikkona kyllä kuulee ja näkee kaiken, ihmiset puhua pälpättävät, nauravat ja väittelevät, mutta olet kuin näkymättömän oven takana, etkä pääse mukaan. Vain se, että opit paikallisen kielen tai löydät jonkun kanssa yhteisen kielen, avaa sen oven ja päästää kommunikoimaan.

Toki se ovi voi merkitä katsojalle monta muutakin asiaa, taideteoshan syntyy aina uudestaan kun uusi katsoja miettii sitä. Erästä kävijää se muistutti Tove Janssonin sadusta Näkymätön lapsi. Tytöstä näkyi vain hiuspanta ja mekko, ennen kuin hän kävi lävitse tietyn tärkeän prosessin. Joskus tuntuu, että minä olin juuri tuollainen näkymätön lapsi, minusta ei ole edes tarinoita perheen parissa. Tuntuu, että vasta nyt, kohta 70-vuotiaana, minusta on tullut se mikä pitikin! Minulla on ääni ja tarina.

Puheen pitäminen on ollut yksi suurimpia pelkojani, mutta nyt onnistuin loistavasti, kunnes tulin siihen  kohtaan, että halusin kiittää lähiomaista, miten hän on auttanut minua taiteen teon parissa, niin henkisesti antamalla kritiikkiä kuin käytännössä raahaamalla materiaaleja ja valmiita teoksia, saattamalla töitä kehyksiin ja seinille. Yhtäkkiä tunsin kauhukseni, että ääneni alkoi sortua ja silmät uhkaavasti kostua! Jotenkin pääsin puheeni loppuun ja sain antaa puheenvuoron lähiomaiselle itselleen. Ehkä pitäisi kiittää häntä vähän useammin julkisesti!

Nyt olemme sitoutuneet päivystämään galleriassa joka päivä pari viikkoa. On ollut mielenkiintoista tavata taiteesta kiinnostuneita ihmisiä ja tietysti ihanaa tavata sukulaisia ja kavereita. 

Jos kuljette taidenäyttelyissä tänä kesänä, jutelkaa galleristien ja paikalla olevien taiteilijoiden kanssa, kyselkää, kritisoikaa ja kiittäkää, jos on aihetta. Teoksista saa aina enemmän, kun voi vaihtaa muutaman sanan. Vieraskirjaan voi jättää kommentteja jos ei muuta. 

Kesäkuu hujahti tässä, nyt toivottavasti lämpöä ja aurinkoa kohti vihdoin!

Ohessa lähiomaisen valokuvataidetta ja muutamia omia töitäni.

Näyttely on auki 13.7. asti joka päivä klo 12-17, paitsi maanantaisin.

Osoite on Hollaajantie 3, 14500 Iittala. Vastapäätä Naivistit-galleriaa Lasimäellä, jossa on paljon muutakin nähtävää. 

Vieressä avautui heinäkuuksi myös Kesäkahvila Tyyne kotileipomuksineen. Tervetuloa!

P.S. Seuraava näyttely ART&CAFEssa aukeaa 15.7. 2025, paikallisia taiteilijoita myös: Raxu Helminen ja Anne-Mari Kämäri.  He pitävät lisäksi demoja 10.7. Kuvataiteen päivänä kahvilan puolella, Raxu gellipainantaa ja Anne-Mari mehiläisvahaliitupiirroksia. 

Lisätietoja mm. Iittalan Kylätalo Facebookissa:

https://www.facebook.com/groups/1344568359532174 

Kesäkahvila Tyyne

Näkymä kahvilasta.

Kotileipomuksia!

Tiimityötä

 Tammikuu on pimeää, harmaata ja hiljaista Suomessa. Mitä mainiointa aikaa taiteentekoon ja lukemiseen. Kun ulkona hämärtää jo neljältä ja teillä liikkuminen vaatii luistimia - tai piikkareita - on hyvä tilaisuus kaivaa kankaat ja värit esille ja ryhtyä luomaan. Minulla sentään on viitekuvia ja mielikuvitus apunani kun luon kuvia, lähiomainen puolestaan suree (lue: nurisee), kun ei ole VALOA jolla valokuvata ulkosalla. Onneksi hän voi käyttää vanhoja töitä uuteen: tehdä vuoden kuvakirjaa ja suunnitella näyttelyjä.

Latu, kuivapastelli.

Joskus ihmettelen oikeasti, mitä olen tehnyt, jotta meillä menee näin hyvin tiiminä. Ei nimittäin ole helppoa sovittaa kahden taiteilijan luomisvimmaa ja siihen liittyvää materiaalivuorta yhteen. Ehtona talon ostolle oli minun puoleltani se, että saan vierashuoneen työtilaksi, sillä olen koko elämäni kaivannut tilaa, jonka oven saa kiinni. Sen jälkeen, kun jätin neitsytkammioni vanhempieni talossa, olen aina joutunut pistämään muiden tarpeet omieni eteen, ensin kumppanien, sitten jälkikasvun. Niin aikaa kuin tilaakaan ei riittänyt luovuudelle. Kirjoitin olohuoneen nurkassa ja maalasin keittiön pöydän ääressä, kun aikaa vihdoin sai litistetyksi itselle. Varmaan aika tavallinen naisen tarina.

Uusi aamu, öljy

Nyt minulla on iso kirjahylly, kaappeja, hyllyjä, iso kirjoituspöytä ja maalausalusta. Ja se ovi. Se ilmoittaa, milloin minua ei saa häiritä. Kun maalaan, sovitan taustalle etnomusiikkia YLE Areenasta (suosikkini on Keinuva talo ja Keidas). Maalauksen aloittaminen jännittää aina vähän, epäonnistumisen mahdollisuus on vaanimassa, etnomusiikki antaa rohkeutta ja rentouttaa. Olen usein hämmästynyt, mitä kaikkea ihmiset saavat aikaan instrumenteilla ja äänijänteillä. Etnomuusikoilla ei ole helppoa tässä maailmassa, monessa kulttuurissa juuriin perustuvaa työtä vaanitaan ja hyljeksitään, heidän elämäntarinansa ovat selviytymisiä. 

Lähestyvä ukkonen, öljy

Kirjoittamiseen taas tarvitsen hiljaisuutta ja keskittymistä, kuten nyt. Lähiomainen puolestaan joutuu keskeyttämään työnsä ruudun ääressä usein, kun minä kyselen milloin mitäkin olohuoneessa, jossa hän työskentelee. Televisiota päädymme usein katsomaan selin toisiimme, kuulokkeet päässä, kumpikin omaa ohjelmaamme seuraten, hän netistä, minä suomalaisilta kanavilta.

Sain tyttäreltä joululahjaksi 365 runon kokoelman, ja olemme ottaneet tavaksi aloittaa aamut runolla. Joko olen kertonut, että lähiomainen valmistaa meille puuron ja kahvin ja tuo sänkyyn? Joka aamu. Sen jälkeen hän lukee ääneen päivän runon. Jos se on vaikea, lukee hän sen uudestaan ja tarkistamme sanoja ja runoilijan taustaa avuksi. Joskus runo nappaa, joskus ei. En tiedä, mitä tekisimme jos aamulla olisimme vielä riidoissa. Pitkän liiton salaisuus voi olla se, että jos eli kun riidellään tai väitellään, sen yli pääsee aika nopeasti. En kestäisi jatkuvaa vihamielisyyden ja kaunan ilmapiiriä, siitä on riittävästi kokemusta aiemmassa elämässä. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä ja jotkut asiat hankaavat aina vaan, yli 25 vuoden jälkeenkin. Juju piilee siinä, ettei loukkaa toista henkilökohtaisuuksilla eikä käytä yli-ilmaisuja kuten sinä aina, silloinkin kun, ei koskaan, joka asia, mikään, koskaan, missään, tyypillistä. Uusperheessä ei myöskään kannata arvostella toisen jälkikasvua tai vanhemmuutta, saati sukulaisia. 

Parasta on nauraminen. En tiedä, miten muut naiset käynnistyvät, mutta miehellä, joka saa naisen nauramaan on aina etulyöntiasema. Päivä pelastuu, kun saa hihitellä toisen töppäyksille ja omituisuuksille - tai omilleen. Huumorintajuton ihminen on kauhistus. Toinen ehdoton etu on kumppani, jonka kanssa voi väitellä ja keskustella mistä vain. 

Kannattaa myös kuunnella toista, silloinkin kun se ei niin kovasti kiinnosta. Tätä vastapalvelusta kannattaa harjoittaa aiheista, jotka ovat toiselle tärkeitä. Minun ihmissuhdeanalyysini vastaan hänen krikettireportaasinsa. Tosin iän karttuessa olen huomannut, että nämä syvälliset analyysit, joihin uppoan päivän päätteeksi usein harmillisesti keskeytyvät toisen kuuluvaan kuorsaukseen. Oma vika, sanoinhan kerran, että en voi olla vastuussa itsestäni, kun olen syvässä unessa. Minä tarkoitin aamua, mutta kaipa tiimissä pitää hyväksyä, että nukkuvan edesvastuuttomuus pätee ajasta riippumatta. Ihmisen iho on kuitenkin aina tervetullut, nukkui tai ei, sitä ei koskaan saa tarpeeksi.

Kodissa tiimityö jakautuu luonnollisesti: se tekee joka osaa ja jaksaa. Siksi aamiainen sänkyyn ja Manulle illallinen (nuoret: googlatkaa tämä). Olen myös kiitollinen, että lähiomainen osaa sellaistakin kuin passepartoutin leikkaus, kehystäminen ja teoksen valokuvaaminen. Hän selvittää tekniset viat, minä vastaan ruokapuolesta. Hän pyykkää, minä imuroin. Kaikki toimii. Koti on pölyinen.

Kesän viipyily

Olemme toistemme parhaat kriitikot mitä tulee kuvalliseen puoleen. Kirjoituksistani hän ei luonnollisesti voikaan antaa palautetta, kun kirjoitan suomeksi. Tämän blogin hän lukee google-kääntäjän avulla, joskus hilpein seurauksin, sillä tekoäly ei älyä pienintäkään poikkeamaa puisevasta kirjakielestä. Voin jo arvata, missä se kompastuu näitä rivejä tihrustaessaan. Vai mitä tekoäly tekee? Lukee, skannaa, seuloo? Arvaa?

Olisi mukava lukea tavallisten ihmisten tavallisista parisuhteista, mikä ne saa kestämään. Se, mikä ne rikkoo, taitaa olla sitä yleisempää kuvastoa elokuvissa ja kirjallisuudessa. Onnen siemen on siinä, että saa tehdä elämässään sitä mistä tykkää ja kumppani auttaa siinä kaikin voimin. Molemminpuolisesti.

Eläkeläiselämässä on paljon hyvää, huonoa on taloudellinen puoli ja senkin kestää. Aikaa elämiseen tarvitsee, ei rahaa. 

Kotoisan aamun tiivisti eräs runoilija englanniksi:

Ote runosta Morning (Billy Collins)

This is the best-

throwing off the light covers,

feet on the cold floor, 

and buzzing around the house on espresso-

maybe a splash of water on the face,

a palmful of vitamins-

but mostly buzzing around the house on espresso,

dictionary and atlas open on the rug,

the typewriter waiting for the key of the head,

a cello on the radio,

and, if necessary, the windows-

trees fifty, a hundred years old

out there,

heavy clouds on the way

and the lawn steaming like a horse

in the early morning.

Nopea suomennos:

Tämä on parasta-

huitaisen syrjään peitot,

jalat kylmälle lattialle, 

ja pörrään ympäri taloa espressolla-

ehkä huljautan vettä naamalle,

kourallinen vitamiineja-

mutta enimmäkseen pörrään ympäri taloa espressolla,

sanakirja ja kartasto auki matolla,

kirjoituskone odottaa aivojen näppäilyä,

radiosta selloa,

ja, tarpeen mukaan, ikkunoita-

puita jotka ovat viisikymmnetä, sata vuotta vanhoja

ulkona,

raskaita pilviä tuloillaan

ja ruoho höyryää kuin hevonen

aikaisin aamulla.

Erilainen juhannus

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmaksi käy houkutus tehdä asiat aina samalla tavalla. Kun ei koskaan kokeile mitään uutta, eikä aseta itseään mahdollisesti naurunalaiseksi menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, elämä sujuu rauhallisesti ja yllätyksittä. Siinä sen ikävä puoli onkin: ei tule yllätyksiä. 

Minulla on aina ollut ns. kutiavat jalat eli englannittain itchy feet. Palan halusta matkustella, nähdä uutta, kokeilla. Rahatilanne estää suuremmat seikkailut ja lähiomaisen tarve tehdä kaikki aina samalla tavalla hillitsee unelmiani. Joskus ulkomaalaisen kanssa avioituminen kuitenkin avaa silmiä, kun eteen tulee vaikka juhannuksen vietto. Suomalaisten on silloin tapana matkustaa kuin sopulilaumat korpeen, mökille, pois sivilisaatiosta ja kaikista vaivalla maksetuista mukavuuksista. Ulkomaalaiset tulevat katsomaan suurta suomalaista kansanjuhlaa ja hämmästyvät kun kaupungit ovat autioita ja ravintolat suurimmaksi osaksi kiinni. Missä kaikki ovat? Suomalaiset istuvat hartaina laiturinnokassa, saunassa, veneessä tai tuijottavat hiljaa nuotioon.

Lähiomainen ei pidä mökkeilystä. Opin sen kantapään kautta, kun kerran Suomen-lomalla vuokrasimme mökin. Tarkemmin kerroin kokemuksesta v. 2015 heinäkuun blogissa, jos haluatte tietää. Jos jotain olen pitkästä avioliitosta oppinut niin sen, että toista ei voi muuttaa. 

Annoin siis vapaat kädet hänelle suunnitella juhannusta. Aiemmin olemme yöpyneet Turun Bore-laivahostellissa, nyt hän halusi Porvooseen. Miksi sinne? Kun siellä kuulemma on katsottavaa ja kuvattavaa, vaikka kaikki olisi kiinni. Siispä vuokraamaan Air B&B -asuntoa. Minua ei erityisemmin innostanut kolmannen kerroksen keskustakaksio, mutta olihan siellä hissi ja ilmastointi ja lähiomaiselle tärkeä suihku. Ei mitään pyllistelyä saunassa pesuvadissa läträten, puhumattakaan puuseen kauheuksista. Hyttysiä kaupungissa tuskin näkisi. Rahaa säästyisi, kun saatoimme tehdä omat ateriat asunnolla. 

Olin aika ällistynyt, kun juhannuksesta tuli juuri sitä, mitä kaipasin: vaihtelua. Kuljeksimme jokivartta jäätelöä nuoleskellen, pittoreskejä maisemia ikuistaen, suljettuihin kahviloihin kurkistellen. Löysimme upean, urbaanin August Eklöfin puiston, Haikon kartanon, jokivarren terassin ilta-auringossa. Eivätkä kaikki turistit olleet suinkaan ulkomaalaisia, suomalaisista ainakin nuoremmat ovat löytäneet kaupunkijuhannuksen. 

Taiteilija työssään.

Asunto keskustassa oli hieno tukikohta ja mukavuudet tulivat tarpeeseen. Saunaa emme tosin tarvinneet helteellä. Kaikki toimi loistavasti. 

                                                

                                                                                          

Kulttuuripuolelta ehdimme katsastaa Runebergin kodin ja puutarhan - Porvoon triennaalista on parempi kun en sano yhtään mitään. Kansallisrunoilijamme pihaan tehty taideteos oli niin ruma että hävetti. Minusta se, että teokseen on käytetty kierrätysmateriaaleja ei vielä riitä, jotain pitäisi löytyä esteettiseltä puoleltakin.

Tommi Toijan herkkä työ oli edelliseltä triennaalilta v. 2021.

Minun juhannuksenviettooni ei ehtinyt syntyä nuorena muita perinteitä kuin älytön dokailu. Nykyään nukahdan jo muutaman viinilasillisen jälkeen. Ulkomailla tunsin hirveää koti-ikävää juhannuksena, kun sitä ei siellä juhlita. Nyt ajattelen, että saan tehdä perinteistä juuri sitä mitä haluan. Oikeastaan ainoa asia, mitä juhannuksesta oikeastaan kaipaan, on päästä uimaan saunasta, alasti! Sekin tuli tehtyä juhannusetkoilla tuttavan mökillä. 

Uiminen suomalaisessa, lämpimässä järvessä on minun mielikuvani taivaasta. Sitä voisi tehdä sen iankaikkisuuden, jota luvataan. Voin kellua välillä, jottei iankaikkisuudessa ala väsyttää. Se on lähin olotila, jossa olen lähestynyt nirvanaa, mielen täydellistä rauhaa. Kellukaa, ihmiset!

Rauha järkkyy ensi viikolla, kun pitkään valmistelemamme kesägalleria-kahvila aukeaa taas Iittalan Lasimäellä. Esillä on minun pastelli- ja öljymaalauksiani ja tuunattuja mosaiikkiesineitä, Raxu Helmisen gellipainotöitä ja akvarelleja ja kahvilan puolella Joe Tullyn valokuvia Suomesta. Kahvilassa voi lepuuttaa jalkoja ja nauttia herkuista. Itse olen paikalla parittomilla viikoilla.  Tervetuloa moikkaaman!

 

5 virhettä, jotka voit tehdä lukiessasi tätä blogia

Nettimedia on täynnä koukkuja. Lukijalla ei ole paljon aikaa: ehkä jaksan lukea kolme virhettä, joita tekemällä tuhoan mikrouunini. Tai viisi tapaa pahentaa syyhyn oireita. Tai peräti seitsemän asiaa, joita en tiennyt hyvästä seksistä. 

Täytyy myöntää, että itsekin mielelläni luen numeroituja listoja. Artikkelin lukeminen netissä on tehty sietämättömäksi, kun sivupalkissa sätkii ja vilisee videoita, artikkeli keskeytyy tuon tuostakin liukuvien mainoskuvien alle, eikä yhdellä silmäyksellä enää näe, miten pitkästä jutusta on kyse. Puhelimella rullailu alkaa pitemmän päälle huimata. (Tiedättehän: juttu jatkuu mainoksen jälkeen.)

Viimeisimpiä töitäni. Öljy.

Olen kirjoittanut tätä blogia yli kymmenen vuotta, aloitin v. 2013. Bloggaaminen oli nousuliidossa silloin, blogeja oli varmaan satoja tuhansia, myös useita niihin erikoistuneita hakemistoja. Minullakin oli suosikkiblogeja sivupalkissa, enää montaakaan niistä ei ole päivitetty. Facebook on tehnyt jakamisen helpommaksi ja kommentit tulevat näkymään heti - ja niihin tulee vastatuksi nopeammin. Instaa en ole vieläkään kokeillut. 

Bloggareille näkyy tuottavan eniten vaikeuksia jatkuva aiheen etsiminen, jos yrittää kirjoittaa vaikkapa pari kertaa viikossa. Oikeasti, kenen elämässä ehtii tapahtua jakamisen arvoista niin tiuhaan? En tietty seuraa sisustus-, meikki- tai ruokablogeja. Totesin, että itselleni sopiva tahti on kerran kuussa ja sitä olen noudattanut. Deadline häämöttää aina kuun lopussa, joskus enää tuntien päässä!

Aloitin bloggaamisen Irlannissa pitääkseni äidinkieltä yllä. Ajattelin ruveta kirjoittamaan Irlannin taide-elämästä ja asioista, jotka arjessa raivostuttivat. Siksi bloginimeni Kulttuurikorppikotka, englanniksi Culture vulture, ironinen nimike kissanristiäisissä hyörivästä kyldyyrifanista. Nykyään toivon hartaasti, että olisin valinnut jotain lyhyempää ja nasevampaa!

Blogin pitäminen auttoi minua henkisessä yksinäisyydessä, jossa elin Irlannissa. Sain jäsenneltyä sekavat ahdistukset ja turhautumiset päivänpolitiikan seurauksiin ja käsittämättömiin irlantilaisiin tapoihin. Jälkikasvu säästyi kuulemasta papatustani, kun purin sen blogiin. Uskon, ettei ole helppoa elää siirtolaisen lapsena! Aloin tarkkailla ympäristöäni herkemmin, ottaa valokuvia ja selvitellä taustoja. Olen kuluttanut tuntikausia googlaillessani faktoja jonkun blogin takeeksi. Kunnioitan suuresti ammattijournalisteja, joiden on pakko tehdä tämä työ, vaikkei se jutun pituudessa tai suosiossa näkyisi.

On eri asia kirjoittaa mutu-tuntumasta, minkä olen usein blogissani myöntänyt. Jos kirjoitan Irlannin asuntopulasta lasteni vaikeuksien näkökulmasta, on se eri kuin henkilön, jolla on asuntosijoituksia ja sivutuloja ympäri maata. Bloggarit harvemmin paljastavat korttinsa (eli kertovat henkilökohtaisesta asemastaan), mistä syystä näkökulman yleispätevyyttä on vaikea arvioida, varsinkin ulkosuomalaisten kohdalla. 

Huomasin kuitenkin, että tiedotusvälineenä blogi on hidas ja turha, kun lukijat asuvat ympäri maailmaa ja näyttelyt ja konsertit tulevat ja menevät. Nykyään postailen tällaisia Facebookissa ja mainostan hyviä kokemuksia.

Irlanti on viehättävä ja kiehtova maa, mutta sillä on myös synkät puolensa. Ymmärrän turistien kaipuuta vehreille niityille ja kalliorannoille - samanlainen kaipuu minulla on vaikka Venetsian kauneuteen. Olen silti aina halunnut valottaa Irlannin monia kasvoja, myös niitä tuskastuttavia. 

Jännittävintä, mitä omassa elämässäni on tapahtunut blogin aikana on paluumuutto Suomeen v. 2017. Sitä suunniteltiin, siitä haaveiltiin, sitä pelättiin. En uskonut, että pystyn siihen 40 vuoden ulkomailla asumisen jälkeen. Otin vuorotteluvapaata töistä ja asuin lukuvuoden Suomessa Oriveden kirjoittajakoulussa. Sen jälkeen en enää pelännyt, selviäisinkö. Palasin Irlantiin hoitamaan keskeneräiset asiat ja myymään talon. Kaikki kävi yllättävän nopeasti, vaikkei haavereitta. Jos elämää voi pidentää sillä, että kokeilee jotain uutta ja siirtyy epämukavuusalueelle, suosittelen maanvaihdosta!

Olen myös joutohetkinäni suunnitellut Kulttuurikorppikotkan kootut -teoksen julkaisemista, eli että valitsisin parhaat, ajattomat blogit ja pykäisin niistä kokoelman. Mitä mieltä?

Kuulisin mielelläni palautetta teiltä lukijoilta. Tiedän, että blogini ovat pitkiä, sanarikkauteeni on vaikea lyödä patoja. Kiitos teille molemmille, jotka olette jaksaneet tänne asti (tämä vitsi on jo aika kulunut, tiedän.)

Blogialustana minulla on aina ollut ilmainen blogger.com. Se ei ole joustavimmasta päästä, sillä esim. kuvia on vaikea sirotella mihin haluaa ja teksti vaihtaa välillä kokoa käsittämättömistä syistä ja päätyy joskus julkaisuun asti.  Tykkään mustasta taustasta, koska se korostaa valokuvia. Fontiksi valitsin dyslexia-ystävällisen Arielin ja fonttikokoa olen välillä suurentanut, kun epäilen lukijoideni olevan kuitenkin aika senioreita. Sivupalkissa on valtava määrä hakusanoja eli tunnisteita, joilla voi etsiä aiheita vuosien varrelta. 

Sivun tunnuskuvana on Wicklowin naisluostarin An Tairseach puutarhassa oleva (ollut?) kivistä tehty spiraali, joka kuvaa ajanlaskumme kulkua. Käsittääkseni me olemme tuo kivijono ulkokaarteella. Mutta oliko alussa Big Bang vai Aatami ja Eeva? Ei sanottu. Spiraalikuva muuten kiehtoi joskus itänaapurini lukijoita sen verran, että sain huimia lukijapiikkejä siellä päin ja blogia myös jaettiin sikäläisille yliluonnollisten ilmiöiden seuraajille. Roboteilla saattaa olla osuutta tapahtumaan.

Blogini löytyy myös hakemistosta https://www.blogit.fi/tag/irlanti nimellä Irlantilaisvinkkejä Suomeen, jossa sitä voi seurata. Sieltä löytyy myös muitten ulkosuomalaisten hulvattomia blogeja Irlannista, valitettavasti osa jo vanhoja.

Dugort beach, Co. Mayo, Irlanti. Pastelli.

Luova työni on siirtynyt kokonaan kuvataiteen puolelle: maalaan öljyllä ja pastelleilla ja olen myös hurahtanut mosaiikkitöihin. Seuraava pieni näyttelyni on Hätilän hammashoitolassa Hämeenlinnassa nyt pääsiäisen jälkeen (ihan entisillä kotikulmilla!), Facessa varmaan ilmoittelen kun tiedän paremmin. Heinäkuussa jatkamme viimekesäistä Iittalan Lasimäen taidekahvilaa. 

Ne viisi virhettä? Äh. Meinasi unohtua.

1)    älä usko google-käännöstä, jos käännät blogin englanniksi. Really.

2)    älä kopioi kuvia ilman lupaa, ne ovat omiani tai lähiomaisen.

3)    älä ota juttuja ihan tosissasi.

4)    lue mieluummin läppäriltä/koneelta kuin puhelimelta, näkymä on parempi.

5)    älä pidä blogia omana tietonasi vaan jaa!

Galleriahuumaa

 Heinäkuu on kulunut muutamassa silmänräpäyksessä. Ensimmäistä kertaa olen sitoutunut omaan näyttelyyn peräti kuukauden ajan, vaikkakin vuoroviikoin. Jännittävää ja opettavaista, ja onneksi jakamassa on toinen taiteilija joka on monessa asiassa minua kokeneempi. Ja onneksi viereisessä tilassa on ihana kahvila, jonka kotileipomukset kutsuvat kävijöitä!

Emme ole vielä laskeneet kävijämäärää kokonaisuudessaan kuukaudelta - ainakin kolmasosa ehti luikahtaa pois kuittaamatta vieraskirjaa, mutta hyvin on uusi pop-up kylägalleriamme otettu vastaan ja niin tilaa, kahvilaa kuin töitä on ihasteltu. Kauppakin on käynyt.

Ahvenanmaalaista pannaria.

Gellipainanta-demo Kuvataiteen päivänä.
 Raxu Helmisen gellivedos.

Olen tavannut lähestulkoon kaikki ystäväni ja sisarukseni näyttelyssä, kiitos siitä, tiedätte keitä olette! Oli ihanaa myös löytää 'melkein' sukulaisia ja ihmisiä, jotka tuntevat sukuani - tätä ei osaa arvostaa kuin ulkosuomalainen, jota kukaan ei ulkomailla tunnista kenenkään tyttäreksi tai siskoksi. Rakastan juuriani! 

Olen aina sanonut, etten kestä esiintymistä, mutta tämänkaltaisen 'esillä olemisen' kanssa ei ole ollut paniikkia. Small talkia oli pakko harrastaa Irlannissa, halusi tai ei, joten se kyllä sujuu. Suomalaiset ovat tuntemattomien kanssa alkumetreillä paljon varautuneempia ja vaitonaisempia, mutta kun saa jutun päästä kiinni, sitä riittää! Tulee ihan tunne, että he tykkäävät rupattelusta. Joskus jää toiseksi, kun tulppa vihdoin aukeaa!

Huomenna on vihoviimeinen päivä, iltapäivällä aletaan purkaa näyttelyä. Sitten suuntaan rakkaaseen Irlantiin lomalle, joten seuraavassa blogissa kulttuurikorppis varmaan taas toipuu törmäyksestä, jonka entinen kotimaa ja sen muistot ja jälkikasvun tapaaminen saavat väistämättä aikaan. Ei tähän ikinä totu: juuret tukevasti täällä, mutta puoli sydäntä Irlannissa. Onneksi on lähiomainen, joka toimii siltana molempiin. 

Siinä muuten yksi syy, miksi perheenyhdistäminen toimii niin hyvänä kotouttajana ja juurruttajana maahanmuuttajilla yleensäkin: saa tuoda omaa kulttuuriaan, historiaansa ja tietysti kielensä mukanaan uuteen maahan, kun edes osa perhettä tulee mukana. Tätä ei ehkä ymmärrä ihminen, jolle nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Mikään ei vedä vertoja sille, kun voi kertoa tarinoita entisestä elämästä tapaan: muistatko sitä, kun...! Tai päästää höyryjä jonkun maanmiehen kanssa kummeksuessaan uusia tapoja ja kulttuuria. Tämä toimii minusta niin ulkosuomalaisten kesken maailmalla kuin paluumuuttajillakin, saati sitten ummikkojen maahanmuuttajien elämässä. 

Se, että hyväksyisimme erilaisuuden, taitaa olla vaikeaa monelle suomalaiselle. En jaksa ruveta kirjoittamaan aiheesta, koska verenpaine. Ulkomailla pitkään asuneena ymmärrän, miltä tuntuu olla juureton uudessa, oudossa maassa. Minulla ei edes ollut kieli- ja kulttuurimuuria, kun muutin Euroopan laidalta toiselle. 

Usein kysytään, kun kerron paluumuutostani, miten puolisoni on sopeutunut. Sitä pitäisi varmaan kysyä häneltä itseltään. Ehkä se olisi hyvä aihe seuraavaan blogiin?

Taiteilija avajaisviikolla tohkeissaan. 
Huomenna 30.7.23  klo 15 galleria vihdoin sulkeutuu.

Eläkeläisintoa ja rokkaamista

 Eräänä päivänä tällä viikolla löytyi postilaatikosta kirje Kelalta. Se herätti muinoisia ahdistuksen tunteita, mutta onneksi minulla ei enää ole mitään tekemistä k.o. laitoksen kanssa. Kuoresta putkahti ilmoitus, että voin hakea vanhuuseläkettä! Siis suomalaista sellaista. Olen nyt virallisesti vanha. Vanhuus on jo ovella! 

Irlannissa saisin kansaneläkettä vasta ensi vuonna. Pitää tehdä valinta kahden maan välillä, mutta uskon, että se on helppo. Irlannissa menee nyt niin hyvin ja valtion budjetti on huikean ylijäämäinen, että eläkkeeni kannattaa hakea sieltä eikä leikkausten ja indeksijäädytysten Suomesta. Irlannissa harkittiin juuri kansaneläkkeen korotusta, kun inflaatio on syönyt rahan arvon. Niinhän se on tehnyt Suomessakin, mutta sekös ketään kiinnostaisi. Kun Irlannissa joskus ehdotettiin kansaneläkkeitten leikkausta ja etujen vähentämistä, harmaat pantterit ryntäsivät barrikadeille, ja nuoremmatkin tuohtuivat: ettekö osaa hävetä! Leikata nyt kaikkein vanhimmilta ja vaivaisimmilta! Eläkeläisten etuihin koskeminen Irlannissa olisi poliittinen itsemurha. Vanhusten etujärjestöt ovat myös kovin aktiivisia.

Etuja on paljon: vapaat matkat kaikilla julkisilla koko maassa (myös puolisolle tai saattajalle), ilmaiset lääkärikäynnit ja lääkkeet, avustusta lämmityskuluihin talvella, puhelinavustus, ilmainen tv-lupa... Linkki, jos ette usko. Sitä en tiedä, miten paljon inflaatio on jyrsinyt tuloja, kun energiakriisi ja korona ovat jyllänneet Irlannissakin.

Yksi Irlannin erikoisuus on kotiäitien iso, vanheneva armeija, joilla ei ole minkäänlaisia työeläkkeitä tai sosiaalimaksuja. Nyt asia on korjattu, mutta kotiäidin  'creditiä' saa vain vuodesta 1994. Onneksi ehdin hypätä työelämään heti kun nuorin meni kouluun ja sain kokoon jonkinlaisen työuran. Kun kunnallista päivähoitoa ei ole, ei työelämään pääsy ole helppoa! Siinä Suomessa ollaan huikeasti edellä.

Minä otin varaslähdön, jäin varhaiseläkkeelle, enkä ole katunut. Tulot puolittuivat, mutta vapaa-aika kaksinkertaistui! Rahalla ei tee mitään, jos ei ole aikaa ja energiaa käyttää sitä. Halusin myös jakaa elämäni lähiomaisen kanssa.

Olen jutellut muutaman tutun eläkeläisen kanssa, ja tunnumme jakavan samat fiilikset: emme tunne olevamme mitenkään erilaisia kuin nuorempana. Nyt meillä on vain vihdoinkin aikaa antautua taiteelle ja kulttuuririennoille, puutarhalle, matkoille, kaikelle sille mitä katsoi haikeana kun oli vielä lasten kanssa tai työelämässä kiinni. Olen sanonut usein, että tämä on minusta parasta aikaa elämässä: perhearki on ohi, työelämä on takana ja toivottavasti terveyttä vielä pitkään edessä päin. Mitään ei kannata ajatella sitku-periaatteella: sitku ei ehkä tulekaan, vaan on otettava nytku. Niinku, kaksin käsin, enkä pelkääkään tätä maailmaa... Käärijän sanoin, mutta ilman tuoppia. Alkoholia en enää tarvitse mihinkään, vaikken lasiin syljekään.

Sitä ihmettelen, että meikäläisille entisille nuorille ei näy olevan muuta kuin humppaa, kylpylämatkoja, seurakuntauutisia ja laivareissuja. Ihan kivaa ajanvietettä, ei siinä mitään, mutta en ole harrastanut mitään noista ennenkään, miksi siis nyt sen takia, että olen eläkeläinen. Monet tuntemani taiteilijat tekevät taidetta edelleen, kirjailijat kirjoittavat, tanssijat tanssivat, rätkätyypit ajavat, samoilijat samoavat. Jos jokin saisi minut tanssilattialle niin ehkä Hurriganes tai Santana, mutta ei niitä kuule missään. Tässä olisi niche eli markkinarako. 70-luvun diskoja ja ravintolamusiikkia! Eikä please mitään Abbaa, jota inhosin jo silloin.

Juhannuksen vietimme urbaanisti Turussa lähiomaisen toiveesta, asuimme nostalgisesti S/S Boren laivahostellissa ja istuimme iltaa Vaakahuoneen tanssisalissa joen varrella. Oli ihanaa vain katsella ihmisiä! Mutta tanssilattia täyttyi tiukasti paritanssia vetelevistä pareista, jotka valssasivat Blues Suede Shoesin tahtiinkin. Me vedimme muutaman kappaleen kylmiltään jonkinlaista joraamista, mutta sen verran ikä on muuttanut jotain, että montaa kappaletta emme jaksaneet. Puhumattakaan maitohappoisista jäsenistä seuraavana päivänä. Pitää varmaan harjoitella ahkerammin.

 

Kesän kiintopiste lähestyy: yhteisnäyttely heinäkuussa toisen yllytyshullun taiteilijan kanssa, Taidekuppilassa Iittalan Kylätalolla. Tervetuloa rupattelemaan, kahville tai mehulle, katsomaan ja hypistelemään. Jos ostohalu iskee, työt saa heti mukaan. Kahvilaan mahtuu isompikin porukka ja leivonnaiset ovat maistuvia.

Ohessa mainosjuliste sekä valikoima töitä, joita näyttelyyn tulee. Enimmäkseen kesäisiä maisemia Kalvolasta ja Hämeenlinnasta. Niitä pahuksen kortteja on edelleen tarjolla. Hyvää kesää lukijoilleni!

Turvaton vuosi 2022

 Vuoden viimeinen päivä. Tässä tuntuu aina olevan saranan paikka, vaikka aika kuluu ihan samaa tahtia kuin ennenkin ja huominen koittaa samalla kellolyömällä.  Uudet kalenterit ripustetaan seinille ja hohtavat uutuuttaan, pitkä tauko harrastuksista tuntuu. Epämääräinen lössäys on lisääntynyt, nukutaan puoleen päivään, syödään aivan vääriä kalorimääriä, liikunnan puute näkyy vyötärössä. Ulkona on jo aamusta niin pimeää, että masentaa. 

Hyvä aika siis katsoa, mitä kaikkea tapahtui tänä vuonna. Se suurin, YLE uutisten käyttämän otsikon turvattomuus, tuli Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä. Tällä nimellä sotaa pitäisi jaksaa kutsuakin. Kuten pandemian iskiessä kaksi vuotta sitten, kaikki muuttui taas kertaheitolla. Isäni sukupolven painajaiset ja muistot kuoriutuivat jostain iholle. En voi sanoa, että panikoin, mutta avuttomuus ja turhautuminen ahdisti. 

Nyt tilanteeseen on turtunut, koska ihminen ei muuten kestä. Minua viisaammatkaan eivät osaa ennustaa, miten tässä käy, joten voi vain toivoa, että ihmishenkien älytön haaskaaminen loppuisi ja miesegot palaisivat normaaliin kokoonsa. Tätä ei tasa-arvon maassa yleensä sanota, mutta ei tarvitse kuin katsella aggressiivisimpien ja konservatiivisimpien maitten päättäjäkaartin kuvia, ja sukupuolijakauma on selvä. 

Helmikuun mielenosoituksia.

Se tilanteesta, johon en juuri voi vaikuttaa. 

Tänä vuonna saimme nähdä paljon ihanaa taidetta, kun taas sai matkustaa vapaasti. Sain aikaan parikin omaa näyttelyä, yhdessä ja yksinäni.

Minulla on kaksijakoinen luovuussyndrooma: voin keskittyä vain yhteen kerrallaan, joko kirjoittamiseen tai maalaamiseen. Kun innostun kuvanteosta, kirjoituskyky  häviää aivoistani ja päinvastoin. Ne tuntuvat viiraavan eri osa-alueita jotka eivät leikkaa toisiaan. On myös mahdotonta hypätä lajista toiseen ilman aivojen  lepuutusaikaa. 

Molemmissa on kuitenkin yhteistä se, että palaute muilta todella parantaa tulosta. Yksinäisyydessä ahertava nero taitaa olla myytti! Enkä usko, että kukaan pelkästään pöytälaatikkoon tai kaappiin taidettaan tekee: on ihanaa saada teksti valmiiksi, editoiduksi, oikoluetuksi ja vihdoin printtiin. Samoin on hienoa saada omat työt seinälle, vaikka kirjaston tai museon, kunhan joku näkee ne. Kaikkein hienointa on, kun maalaus lähtee uuteen kotiin jonkun kainalossa, tai joku lukee tekstin ja antaa plautetta. 

Ensimmäistä kertaa myyjäisiin ja näyttelyyn osallistuneena yritän myös itse antaa palautetta ja kannustusta, kun käyn vastaavissa tapahtumissa. Ei ole kiva istua pöydän takana tai tyhjässä galleriassa, jos kukaan ei edes moikkaa käydessään. Ymmärrän, että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, on kohteliaampaa ehkä olla hiljaa, mutta aina voi kiittää lähtiessään. Suomalaiset ovat aikamoisia tuppisuita verrattuna irlantilaisiin! On ihanaa saada jutella yleisön kanssa.

Kirjoittajaryhmäni Imuri on työstänyt kolmatta novelliantologiaamme ja sen pitäisi valmistua ensi kevään aikana. Novellien ankkurina on tällä kertaa Helsingin päärautatieasema.

Ajatuksenani oli tehdä tähän blogiin kattava kuvakavalkadi vuoden kulttuuririennoista, mutta kuvia kertyi satamäärin. Voi vain sanoa, että kyläluutana on suihkittu ja kulttuuria noukittu kunnon culture vulturen eli nimeni kulttuurikorppikotkan mukaan tänä vuonna, entistä enemmän nyt kun koronarajoitukset vihdoin sen sallivat. Kännykän kuvanauhaa katsellessani yllätti, että vielä tammi-helmikuussa käytimme yleisesti maskeja!

Päädyin valitsemaan yhden kuvan joka kuukaudelta, tapahtumasta tai näyttelystä joka jäi mieleen. Teatteriesitykset jäivät valitettavasti pois, kun niissä ei nykyään saa kuvata mitään. Yksityisemmistä tilaisuuksista, jotka ovat minulle tärkeitä kuten lukupiireistä ei taas voi kuvia julkaista.

Pahoitteluni, että en saa taiteilijan nimeä samaan kuvaan, mutta voin antaa lisätietoja jos joku kaipaa. 

Joten tässä pähkinänkuoressa helmiä vuodelta 2022. Toivotaan yhtä vilkasta ensi vuotta, taide antaa aina toivoa ja lieventää yksinäisyyttä. 

Skål, kippis ja slainte!

Tammikuu - Ateneum

Helmikuu - Kansallismuseo

Maaliskuu - Martat, Hml Kirjasto

Huhtikuu - Ryhmänäyttely, Iittalan Lasimäki

Toukokuu - Tampereen Taidemuseo

Kesäkuu - Voipaalan taidekeskus

Heinäkuu - Taiteen päivä, Iittala

Elokuu - Haiharan Taidekeskus Tre

Syyskuu - Finlayson Art Area Tre

Lokakuu - Oma näyttely, Hml kirjasto

Marraskuu - Päivälehden museo, Hki

Joulukuu - Naivistien talvinäyttely, Iittala