Lentävä autokatos ja muita tarinoita

 Perjantai ja kolmastoista päivä, arvaahan sen.

Olemme paluumuutosta lähtien naureskelleet suomalaisia myrskyvaroituksia, uutisia tuulesta ja tarinoita vahingoista. Irlannissa kun tuulee periaatteessa aina, eikä pihalle yleensä jätetä mitään hiilisäkkiä kevyempää. Jos tulee myrskyvaroitus, sanotaan batten your hatches eli vapaasti suomentaen naulaa kiinni luukut ja ikkunat (merenkäyntitermi aallokon yllättäessä). Uutisissa näytetään moottoritiellä pyöriviä trampoliineja ja kaulaa katkovia peltikatonpaloja. Tiet ovat tukossa kaatuneista puista, sähköt katki tolppien kellistyessä kuin keilat. 

Suomessa kun varotetaan tuulesta, voi nähdä kolme lehteä pyörimässä pihalla. 

Näin tähän asti. Oli sitten aika järkytys, kun yhtenä aamuna lähiomainen haki postia ja löysi autokatoksen jumissa koirankopin ja puuvajan välissä. Selällään. Onni onnettomuudessa, sillä tuulenpuuska olisi voinut viedä katoksen vaikka mihin.

Tuulenpuuskissa sitä hiivatin katosta ei saanut mihinkään, onneksi ystävälliset naapurit tulivat apuun seuraavana päivänä. Saatiin katos oikein päin ja paikoilleen.

Paitsi että viikon päästä sama tapahtui taas. Noloa. 

No, irlantilaiseen ongelmaan irlantilainen ratkaisu. Länsi-Irlannissa olen nähnyt asuntovaunuja ja kattoja köytettyinä valtaviin kiviin ja betoniharkkoihin. Ei kun etsimään sellaisia. On merkillistä, mihin suomalaisen naisen sisu ja voimat yltää, kun tulee tosi paikka. En nyt ihan kallioita siirtänyt, mutta melkein. 

Irrotimme molemmat päädyt varmuuden vuoksi. Sen verran jänskättää kuitenkin auton puolesta, ettemme ole enää parkkeeranneet sitä katokseen. Tärkeintä on kuitenkin sisu, se että ei anneta periksi ja keksitään luovia ratkaisuja. Alaselkä kyllä väliin valittaa, että suomalaisen naisen selkäkin kestää vain tietyn määrän sisua.

Katoksessa voi vaikka pitää näyttelyn avajaisten sijaan after-partyn.

Sillä ikään kuin lentävät katokset eivät riittäisi jännitysmomentiksi, lankesimme taas suunnittelemaan yhteistä näyttelyä. Huomenna saadaan paikkaan avaimet ja torstaina aletaan roudata töitä ja tilpehööriä galleriaan. 

Tämä on niin sanoakseni jäävuoren huippu, minkä jokainen näyttelyjä pitänyt taiteilija voi allekirjoittaa. Tätä ennen on tietysti tehty sitä taidetta, valikoitu, signeerattu, maalaukset vernissattu, piirustukset fiksattu, valokuvat tulostettu ja molempien työt kehystetty ripustusvalmiiksi. Teosnimet keksitty ja tulostettu, julisteet painettu ja levitetty, markkinoitu somessa ja sähköposteissa. Kuljetuslaatikot ja -kassit on etsitty ja siivottu. Onneksi tähän on jo tullut rutiinia ja listat mitä pitää muistaa ovat tallella. 

Näyttelyn pystytys on sitten ihan oma tarinansa.

Muistan yhdenkin taiteilijan, joka näki hirveän paljon vaivaa näyttelyn eteen, mutta lopen uupuneena unohti sitten kutsua ketään avajaisiin. Siellä taisi olla sitten vaimo ja äiti. Somessa tutut hämmästelivät, että olivat missanneet avajaiset, vaikka asuivat samassa kaupungissa. Mitä opimme tästä. 

No, avajaisia ei tällä kertaa sen kummemmin järjestetä, mutta näyttely aukeaa pitkäperjantaina 3.4. klo 11 ja on auki joka päivä klo 11-17 pääsiäismaanantaihin asti. 

Paikka on viehättävä Vihreä Talo Iittalan Lasimäellä, jossa on paljon putiikkeja sekä  iittalan Outlet sekä ravintola Kaffeli & Köökki herkkuineen. Galleria on Anubis-keramiikkaliikkeen vieressä.

Iittalaan pääsee R-lähijunalla ja ilmainen parkkipaikka on ihan kulman takana. Lasimäelle on opasteet. 

Näyttelyssä on ennätyspaljon Joen valokuvia vuosien varrelta ja minun uusimpia pastellimaalauksiani sekä piirustuksia ja maalauksia. Olemme paikalla joka päivä joten tulkaapa moikkaamaan.

Oikeastaan se kaikkein stressaavin juttu on mainostaa ja elämöidä tapahtumasta, jota ei vielä ole edes olemassa! Toivotaan, että edes säät pysyvät suomalaisen rauhallisina. 

En sano sanaakaan uutisista, sillä ne varmasti stressaavat kaikkia tällä hetkellä. Otetaan paussi hulluudesta ja hiljennytään pääsiäisen viettoon, tavataan ystäviä ja sukulaisia ja muistetaan, mikä tässä rauhassa on kaikkein tärkeintä: toinen toisemme.

Vaikeita aikoja ja ihmisäly

Tällaisina aikoina on vaikea kirjoittaa blogia. Maailmassa tapahtuu nyt liian paljon, liian pahaa, liian odottamatonta, että voisi edes viisaasti reagoida mihikään. Yrittää seuloa uutisvirrasta jotain totuutta, jotain tulkintaa, jotain kuviota. He, jotka ennen olivat suht luotettavia liittolaisia, näyttäytyvät nyt uhkina ja pelottavina vallankäyttäjinä. Kaikki entinen tuntuu murenevan, eikä millekään tunnu voivan mitään.

En varmaan ole ainoa, jolta on mennyt useammat yöunet pähkäillessä, mitä maailmassa oikein on meneillään. Ne uhat ja kriisit, jotka tapahtuvat kaukana, tuntuvat nyt olevan uhkaavan lähellä, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja olemme kiikissä kuin kärpänen hämähäkinverkossa. Puhumattakaan edes mistään pitkän linjan tulevaisuudesta.

Silloin ei auta muu kuin nousta yöllä ylös, keittää kuumaa kaakaota ja katsella hämärässä lumista pihaa, jossa hyvällä onnella näkee ketun hiihtävän määrätietoisesti kävelytietä pitkin tai jäniksen loikkivan sinne tänne hangessa. Se meillä - ainakin Suomessa, ainakin maalla - vielä on: luonto. Voin vakuuttaa, että se auttaa ahdistukseen. 

Jotta jaksamme pysyä virkeinä, missä mennään ja mitä tapahtuu, on osattava irrottaa ahdistuksesta aina välillä ja nollattava aivot. On pystyttävä nauttimaan siitä, mitä meillä vielä on: tehtävä hyvää ruokaa, kerrottava vitsejä, naurettava, luettava runoja, maalattava tauluja, tavattava ystäviä. Ei anneta periksi pahalle.

Tekee myös hyvää nähdä kun suuri määrä ihmisiä päättää, että liika on liikaa ja nousee vastarintaan. Kaikki ei vielä ole mennyttä. Ihmisissä on vielä joukkovoimaa ja halua hyvään ja oikeudenmukaiseen. Ehkä pahalle on aina vastavoima kuin heilurikellossa.

Unettomuuteni vie joskus tunteja yöllä, jolloin yritän rauhoittaa ainojani lukemalla jotain tarpeeksi tylsää, jotta taas nukahdan. Joskus tuntuu kuin aivoni heräisivät kuin napin painalluksesta ja joku käynnistää videot, joihin ei ole loppua. Kelaan ihmisten tapaamisia ja keskusteluja. Mitä olisi pitänyt sanoa, mitä pitää muistaa, mikä joskus kauan sitten satutti niin, että vieläkin tulee kyyneleet silmiin. Yön pimeimpinä tunteina ei muistella onnellisia aikoja ja rakkauksia, vaan pettymyksiä ja nöyryytyksiä, häpeää ja tuskaa. Muutenhan sitä mieluusti makaisi ja valvoisi yö yön perään. 

Eräs asia, mikä ei koskaan rauhoita mieltä on puhelimen esiinotto yöllä. Silloin voi jo myöntää, että tässä ei ainakaan vähään aikaan enää nukuta. Voi ihan rauhassa googlata jonkun ongelman, tarkistaa, missä joku katu oikein on, tuliko se lasku maksetuksi vai ei, mitä siinä whatsapp-ketjussa lopulta sanottiinkaan. Niin ja oliko taas uusia kissavideoita jotka eivät ole tekoälyn, tuon paholaisen keksintöä.

Joku tietäväinen ehdotti lentohäpeän lisäksi tekoälyhäpeää. Joka kerran kun käytät tekoälyä, se vie sähköä ja kapasiteettia ja vaatii lisää datakeskuksia ja luonnonvaroja. Olemme tämän ymmärtämisessä vasta lapsenkengissä. 

Itse yritän välttää tekoälyn käyttöä viimeiseen asti. Wikipediakin on vielä vapaaehtoisten ihmisten tekemä tietopankki, johon voi kirjoittaa kuka vain ja muutokset voi jäljittää. Tekoäly taas varastaa kaiken, mitä käsiinsä saa, eikä sen alkuperää tiedä kukaan. Tämänkin blogin ja sen suunnattomat viisaudet. Myös kohta lataamani kuvat, jotka päätyvät sillisalaattina johonkin jossain.

Ihmettelin eräässä minusta otetussa valokuvassa yllättävän nuorekasta naamaani - kas, tekoäly oli ottanut osan leukaani pois, jotta sai häivytettyä kilpikonnakaulani juonteet. Näytin noin parikymppiseltä, paitsi etten koskaan näyttänyt sellaiselta  parikymppisenä. Olin parannettu painos itsestäni.

Pahinta ei ole se, että ihmiset uskovat valheisiin, vaan se, etteivät he usko enää mitään, sanoi Hanna Arendt (hänestä on hyvä dokkari Areenassa). Moneen somen  uutisvideoon ja valokuvaan tulee jo nyt kommentteja: tekoälyn tekemä!

En tiedä, mitä tästä kaikesta ajatella. Johanna Sinisalo siteerasi YLEn Kulttuuricoktailissa jotain hahmoa muumeissa: minusta epävarma on suunnattoman jännittävää! Taisi olla pikku Myy. Muumikirjoja luetaan tänä viikonloppuna ääneen Ylen radiossa ja Areenassa, se ainakin on oikeaa ja aitoa.

Olen siirtynyt maalaamaan kuivapastelleilla ja myös hiilellä, se on meditatiivista ja sosiaalista meidän pastelliryhmässä Hämeen Taidearttelissa. Kässärini edistyy pikku hiljaa, vaikka nuoruuteen palaaminen on tuskallista.

Valo lisääntyy, kohta on helmikuu ja kevät alkaa!

Tässä viimeisimpiä töitäni. 

Lähestyvä raekuuro, kuivapastelli

Syksyä Suomenlinnassa, kuivapastelli.

Syksyinen sumu, hiili ja säämiskä.

Yöllinen Suomenlinna, kuivapastelli mustalle paperille.

Aulangon ruskaa, kuivapastelli.

Miten taiteilijaksi tullaan?

 Minut valittiin vuoden taiteilijaksi paikallisen taideyhdistyksen johdosta.

Olen yllättynyt, ilahtunut ja hämilläni onnitteluista.

Jo sana taiteilija aiheuttaa kutisevan huijarisyndrooman - enhän minä ole oikea taiteilija! Kunhan harrastan.

Toisaalta, mieleltäni sellainen olen kyllä aina ollut. Silloinkin, kun oli kädet täynnä suurperhettä eikä hetkeäkään aikaa omille harrastuksille, minulla oli taiteilijan katse. Näin maisemia, värejä, sommitteluja. Valokuvasin niitä. Haltioiduin toisten taiteesta.

Kuka sitten voi sanoa olevansa taiteilija? Kuka tahansa. Se, miten muut hänet näkevät, on eri asia. Ammattitaiteilijoita kunnioitan, koska he ovat vuosikausia opiskelleet alaa ja yrittävät elää sillä. Moni ammattitaiteilija joutuu tekemään omaa taidettaan opetustyön tai jopa hanttihommien ohella.

Alkutaipaleeni taiteessa oli aika alkeellinen. Rahaa ei juuri ollut. Osasin sentään pohjustaa rautakaupasta saatuja kovalevyjä (kiitos nuoruuden taiteilijaystävien). Aloitin öljymaalauksen viidellä värillä. Kävin Irlannissa kansalaisopistojen iltakursseilla. Asuin kuuden kilometrin päässä kaupungista, ajokorttia ei ollut. Kyydeillä tai polkupyörällä pääsin perille. Kotona maalatessa ei ollut muuta työtilaa kuin keittiön pöytä, ja ahtaassa asunnossa öljytöille ainoa turvallinen paikka kuivua oli takanreunus. Kerran märkä taulu oli pudonnut lattialle, ja kuopus tassutteli sen päälle paljain jaloin. Työn saaja väittää, että jalanjälki näkyy yhä maisemassa, kun sitä katsoo tietystä kulmasta!

Ensimmäisiä töitä. 

Minulla ei ollut varaa kehyksiin, mutta kurssille osui eräs käsistään taitava mies, joka osasi niitä tehdä. Siitä kehkeytyi sitten pitkäaikainen tiimityö, mutta se taas on oma tarinansa!

Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun työni oli esillä ryhmän näyttelyssä. Oma nimi taulun vieressä tuntui huikealta. Ällistyksekseni ihmiset halusivat ostaa maisemia, joita maalasin. Se on ehkä ollut suurin kannustajani taiteessa; en olisi jatkanut maalaamista jos sille ei olisi riittänyt yleisöä. 

Luin ahkerasti kirjoja maalaamisesta ja kävin kursseja. Paperivalokuvat toimivat virikkeinä ja usein hain maisemia sillä silmällä. Ensisijainen vimma syntyi aina väreistä, ne oli saatava työhön oikein.

Maalaaminen ei ole ollut minulle se väline, jolla haluan sanoa jotain. Minulla ei ole konseptitaidetta. Jos pitää purkaa tunteita tai tutkia ajatuksia, tartun mieluummin kynään tai näppäimistöön ja kirjoitan. Maalaaminen kumpuaa siitä osasta aivoja, jossa visuaalisuus liikkuu. Siellä ei ole sanoja, on vain valoa, varjoa, värejä ja muotoja.

Nyt on öljymaalaukseen tullut tauko ja teen kuivapastellimaisemia paperille. Se on nopeampaa ja intuitisempaa, mutta talvikuukaudet varmaan tuovat öljyllä ja tärpätillä tissuttelun takaisin. Kesemmällä alkaa taas mosaiikkikausi, kun tarkenee tehdä töitä autotallissa. Mosaiikkityöt ovat minulle rentouttavaa askartelua, vähän kuin palapelin teko. Meditatiivista, paitsi ettei koskaan tiedä, mikä on lopputulos! Viime kesänä syntyi Lucy, jonka innoittajaa en tiedä, sillä se syntyi vähä vähältä, alitajunnasta. 

Öljymaalaus on hidasta, oikeiden värien sekoittaminen ja löytäminen vie aikaa. Jos sekoitus on väärä, ei auta kuin aloittaa alusta. Eri kerrosten kuivumisen odottaminen vaatii kärsivällisyyttä, toisaalta työtä voi työstää loputtomiin, vuosienkin päästä, päinvastoin kuin akvarellia. 

Nykyään käytän apuna vanhaa Ipädiä, jolle olen siirtänyt omia tai lähiomaisen valokuvia. Ipadillä valo tulee ruudulta kuvan lävitse, vähän kuin diakuvissa ennen vanhaan. Ero paperikuviin on iso. Ruutua voi myös rajata tai suurentaa tarvittaessa. 

Kotona maalatessa kuuntelen usein musiikkia, joka rentouttaa ja pitää jollain tavalla lukua tunneista. Tunnin, parin raita auttaa hamottamaan, olisiko ja aika huilata. Muuten ajantaju katoaa täysin. 

Jos joku tätä lukeva vielä empii, ryhtyäkö taiteilemaan, minä olen hyvä esimerkki. Taiteenharrastajat ovat yleensä samalla tavalla yllytyshulluja kuin itsekin olen, tämänikäisillä on huumorintajua ja lempeyttä epäonnistumisia kohtaan ja onnistumisista nautitaan täysillä. Luovuus on loppumaton lähde ja kursseilla löytää mitä ihmeellisimpiä projekteja seurattavaksi. 

Irlannissa juhlitaan tänä iltana Halloweenia, me onnistuimme unohtamaan koko juhlan. Olemmeko jo tarpeeksi integroituneita Suomeen?

Huomenna kuitenkin suuntaamme vuotuiselle retkellemme Taidekasarmille Hämeenlinnaan, jossa saa katsoa oikeiden taiteilijoiden töitä ja ateljeita ja juoda kupin kuumaa, ennen kuin suuntaamme vanhalle hautausmaalle kynttilöiden kanssa. Se on minusta mainio tapa juhlia sadonkorjuun loppua ja pimeän ajan alkua ja muistaa poismenneitä omaisia. Ehkä juomme rommitotit kotiin palattua. 

Sláinte!

Luovaa työtä

 Lähiomainen ei usein kisko minua ruutunsa ääreen youtubettajaa katsomaan, mutta tämän hän halusi minun katsovan. Kuulemma veisi vain 15 minuuttia elämästäni. Vähän nuristen istuin ja klikkasin Amie McNeen The case for making art when the world is on fire (TEDx Manchester, maaliskuu 2025, väliin tulee valitettavasti lyhyitä mainospätkiä jotka voi kyllä ohittaa).  

Eli miksi tehdä taidetta kun maailma palaa. Aihe on ollut usein mielessäni, kun katson yhä kammottavampia uutisia maailmalta, toivottomana ja turhautuneena kun ei voi milleen mitään. Eikä kukaan tunnu pystyvän lopettamaan kansanmurhaa, nälänhätiä, siviilien pommittamisia ja mitä kaikkea emme edes tiedä. Päinvastoin, uusia erimielisyyksiä ratkotaan ampumalla, pommittamalla ja kiduttamalla. 

Miksi siis tehdä taidetta? Ketä se hyödyttää? Ensimmäiseksi Amie korostaa, että kyseessä ei ole vain ammattitaide, vaan jokaisen ihmisen oma luovuus. Hän väittää, että myös puutarhanhoito, laulaminen, nikkarointi ja kokkaaminen on luovaa - itse asiassa kaikki, mitä ihminen tekee itse. Sen sijaan, että ottaa vastaan valmista ruudulta. Siihenhän olemme päätyneet vuosi vuodelta yhä enenevässä määrin - lapset ovat tähän jo nuutuneet. Ruudulta voi katsoa huikeita keramiikkatöitä, upeaa ja nopeaa maalaamista, ohikulkevan mestarin pianonsoittoa ostoskeskuksessa, taiturimaista tanssia kadulla. Kaikki on jo tehty ja niin monta kertaa paremmin kuin mihin ikinä itse pystyisi. Tekoälynkin väitetään päihittävän ihmisten tekemän taiteen.

Amie kertoi, että jos keskiverto ihminen kuluttaa kolme tuntia puhelimellaan (tai millä tahansa ruudulla) 15-79 ikävuoden välillä, tulee hän kuluttaneeksi elämästään kymmenen vuotta pelkästään ahmien ruutua. Jättämättä mitään muuta jälkeä elämästään! Meitä painostetaan kuluttamaan luomisen sijaan. Juuri siksi luovuus on niin vallankumouksellista, kun ihminen ottaa itse langat käsiinsä, ottaa takaisin  kalleimman ominaisuutensa eli keskittymisen johonkin aivan omaansa. Luovuus ei ole ajanhukkaa, itsekästä, tarpeetonta, pikkusievää. Se on aktivismia ja sillä on myös annettavaa muille ihmisille. 

Meillä oli paljon kävijöitä heinäkuun näyttelyssämme galleriassa ja usein päädyin innostamaan haparoivia ihmisiä taiteentekoon. Monille syttyi pilke ja he mumisivat, että kyllä minä koulussa tykkäsin kuvaamataidosta, mutta mutta. Ei mitään muttia, kannattaa aloittaa vaikka kansalaisopiston kursseilta, jos ei saa itse aikaiseksi aloittaa. Kaikki luovat projektit lisäävät onnellisuutta, kun vain antaa omaa aikaansa niille.

Kun vapaa-aikaa taas tuli näyttelyn jälkeen, innostuin tekemään mosaiikkitöitä ja tuntui kuin luovuus olisi purskahtanut kaikkialta. Muistin, että ei ihminen rahaa tarvitse elämäänsä vaan aikaa. Miten ajanpuutteesta on tullutkin niin yleinen valituksen aihe, myös meille eläkeläisille. Sitähän on aina ne samat 24 tuntia vuorokaudessa! Kun ei anna periksi turhuudelle.

En ole googlannut Amie McNeetä sen kummemmin, mutta hän näkyy kirjoittaneen myös kirjan samasta aiheesta ja työskentelee jonkinlaisena konsulttina luoville ihmisille. Oli virkistävää kuulla nuoren ihmisen ajatuksia, jotka niin osuivat omiin päätelmiimme, hän vain puki ne sanoiksi ja vielä esiintyi hyvin. Amie myös toi esiin nuorison yleistyvät depressiot, kun tulevaisuutta ei näy kuin dystopiana, millään ei ole mitään väliä, tarkoituksettomuus jyllää ja nuoret vaipuvat erilaisiin ruutuaddiktioihin, lateral experience. Kuten tavallista, innostuimme väittelemään lähiomaisen kanssa aiheesta. 

Kyynisenä vanhana naisena esitin vastalauseita, kuten aina kun joku innostuu idealistisesti jostain. Entä poliittinen aktivismi, vastuullinen elämäntapa, onko taide lopuksi ongelmajätettä? Totta kuitenkin on, että ei se ruutuun tuijottaminenkaan mitään eikä ketään auta, emme ole enää itsenäisiä ajattelijoita vaan virran vietävänä. 

Luen parhaillaan 70-luvun päiväkirjojani, joissa pohdin sivukaupalla elämää ja ihmisiä. Olen niin tykästynyt senikäiseen itseeni, joka tavoitteli rehellisyyttä ja aitoutta kaikessa ja laahasi syvällä. Kulutin aikaani lukemalla ja kirjoittamalla, ja yhden päiväkirjan kannessa on sitaatti joka sopii tähän loppuun kuin maalisuti silmään. Se on Ursula le Guinnin kirjasta Maameren velho:

Jollei halua olla virran pyörteissä hukkuva korsi, on oltava virta itse, päästä päähän, alkulähteiltä mereen.

 

Hyvää loppukesää kaikille lukijoilleni!

Näkymättömän tarina

ART&CAFE Kesänäyttelyn avajaiset ohi, kiitollinen ja juhlava mieli. En elämässäni ole pitänyt kuin yhdet sukujuhlat, lähiomaisen ja minun häät, joten kaikkinainen huomion keskipisteenä oleminen ja kukkien saanti on elämys sinänsä. Tällä kertaa halusin pitää oikean puheen, esiintymisjännityksestä huolimatta, koska halusin kertoa muotoilukurssilla aikaansaamastani työstä: Näkymätön ovi. 

Onnistuin kertomaan niin vanhan ovenkahvan löytymisestä, oven valmistumisprosessista kuin siitä, mitä teos sitten symbolisoi minulle. Työn loppuvaiheessa minulle nimittäin kehkeytyi ajatus, että sana kielimuuri ei kuvaakaan kovin hyvin ulkopuolelle joutumista ummikkona. Sillä ummikkona kyllä kuulee ja näkee kaiken, ihmiset puhua pälpättävät, nauravat ja väittelevät, mutta olet kuin näkymättömän oven takana, etkä pääse mukaan. Vain se, että opit paikallisen kielen tai löydät jonkun kanssa yhteisen kielen, avaa sen oven ja päästää kommunikoimaan.

Toki se ovi voi merkitä katsojalle monta muutakin asiaa, taideteoshan syntyy aina uudestaan kun uusi katsoja miettii sitä. Erästä kävijää se muistutti Tove Janssonin sadusta Näkymätön lapsi. Tytöstä näkyi vain hiuspanta ja mekko, ennen kuin hän kävi lävitse tietyn tärkeän prosessin. Joskus tuntuu, että minä olin juuri tuollainen näkymätön lapsi, minusta ei ole edes tarinoita perheen parissa. Tuntuu, että vasta nyt, kohta 70-vuotiaana, minusta on tullut se mikä pitikin! Minulla on ääni ja tarina.

Puheen pitäminen on ollut yksi suurimpia pelkojani, mutta nyt onnistuin loistavasti, kunnes tulin siihen  kohtaan, että halusin kiittää lähiomaista, miten hän on auttanut minua taiteen teon parissa, niin henkisesti antamalla kritiikkiä kuin käytännössä raahaamalla materiaaleja ja valmiita teoksia, saattamalla töitä kehyksiin ja seinille. Yhtäkkiä tunsin kauhukseni, että ääneni alkoi sortua ja silmät uhkaavasti kostua! Jotenkin pääsin puheeni loppuun ja sain antaa puheenvuoron lähiomaiselle itselleen. Ehkä pitäisi kiittää häntä vähän useammin julkisesti!

Nyt olemme sitoutuneet päivystämään galleriassa joka päivä pari viikkoa. On ollut mielenkiintoista tavata taiteesta kiinnostuneita ihmisiä ja tietysti ihanaa tavata sukulaisia ja kavereita. 

Jos kuljette taidenäyttelyissä tänä kesänä, jutelkaa galleristien ja paikalla olevien taiteilijoiden kanssa, kyselkää, kritisoikaa ja kiittäkää, jos on aihetta. Teoksista saa aina enemmän, kun voi vaihtaa muutaman sanan. Vieraskirjaan voi jättää kommentteja jos ei muuta. 

Kesäkuu hujahti tässä, nyt toivottavasti lämpöä ja aurinkoa kohti vihdoin!

Ohessa lähiomaisen valokuvataidetta ja muutamia omia töitäni.

Näyttely on auki 13.7. asti joka päivä klo 12-17, paitsi maanantaisin.

Osoite on Hollaajantie 3, 14500 Iittala. Vastapäätä Naivistit-galleriaa Lasimäellä, jossa on paljon muutakin nähtävää. 

Vieressä avautui heinäkuuksi myös Kesäkahvila Tyyne kotileipomuksineen. Tervetuloa!

P.S. Seuraava näyttely ART&CAFEssa aukeaa 15.7. 2025, paikallisia taiteilijoita myös: Raxu Helminen ja Anne-Mari Kämäri.  He pitävät lisäksi demoja 10.7. Kuvataiteen päivänä kahvilan puolella, Raxu gellipainantaa ja Anne-Mari mehiläisvahaliitupiirroksia. 

Lisätietoja mm. Iittalan Kylätalo Facebookissa:

https://www.facebook.com/groups/1344568359532174 

Kesäkahvila Tyyne

Näkymä kahvilasta.

Kotileipomuksia!

Tiimityötä

 Tammikuu on pimeää, harmaata ja hiljaista Suomessa. Mitä mainiointa aikaa taiteentekoon ja lukemiseen. Kun ulkona hämärtää jo neljältä ja teillä liikkuminen vaatii luistimia - tai piikkareita - on hyvä tilaisuus kaivaa kankaat ja värit esille ja ryhtyä luomaan. Minulla sentään on viitekuvia ja mielikuvitus apunani kun luon kuvia, lähiomainen puolestaan suree (lue: nurisee), kun ei ole VALOA jolla valokuvata ulkosalla. Onneksi hän voi käyttää vanhoja töitä uuteen: tehdä vuoden kuvakirjaa ja suunnitella näyttelyjä.

Latu, kuivapastelli.

Joskus ihmettelen oikeasti, mitä olen tehnyt, jotta meillä menee näin hyvin tiiminä. Ei nimittäin ole helppoa sovittaa kahden taiteilijan luomisvimmaa ja siihen liittyvää materiaalivuorta yhteen. Ehtona talon ostolle oli minun puoleltani se, että saan vierashuoneen työtilaksi, sillä olen koko elämäni kaivannut tilaa, jonka oven saa kiinni. Sen jälkeen, kun jätin neitsytkammioni vanhempieni talossa, olen aina joutunut pistämään muiden tarpeet omieni eteen, ensin kumppanien, sitten jälkikasvun. Niin aikaa kuin tilaakaan ei riittänyt luovuudelle. Kirjoitin olohuoneen nurkassa ja maalasin keittiön pöydän ääressä, kun aikaa vihdoin sai litistetyksi itselle. Varmaan aika tavallinen naisen tarina.

Uusi aamu, öljy

Nyt minulla on iso kirjahylly, kaappeja, hyllyjä, iso kirjoituspöytä ja maalausalusta. Ja se ovi. Se ilmoittaa, milloin minua ei saa häiritä. Kun maalaan, sovitan taustalle etnomusiikkia YLE Areenasta (suosikkini on Keinuva talo ja Keidas). Maalauksen aloittaminen jännittää aina vähän, epäonnistumisen mahdollisuus on vaanimassa, etnomusiikki antaa rohkeutta ja rentouttaa. Olen usein hämmästynyt, mitä kaikkea ihmiset saavat aikaan instrumenteilla ja äänijänteillä. Etnomuusikoilla ei ole helppoa tässä maailmassa, monessa kulttuurissa juuriin perustuvaa työtä vaanitaan ja hyljeksitään, heidän elämäntarinansa ovat selviytymisiä. 

Lähestyvä ukkonen, öljy

Kirjoittamiseen taas tarvitsen hiljaisuutta ja keskittymistä, kuten nyt. Lähiomainen puolestaan joutuu keskeyttämään työnsä ruudun ääressä usein, kun minä kyselen milloin mitäkin olohuoneessa, jossa hän työskentelee. Televisiota päädymme usein katsomaan selin toisiimme, kuulokkeet päässä, kumpikin omaa ohjelmaamme seuraten, hän netistä, minä suomalaisilta kanavilta.

Sain tyttäreltä joululahjaksi 365 runon kokoelman, ja olemme ottaneet tavaksi aloittaa aamut runolla. Joko olen kertonut, että lähiomainen valmistaa meille puuron ja kahvin ja tuo sänkyyn? Joka aamu. Sen jälkeen hän lukee ääneen päivän runon. Jos se on vaikea, lukee hän sen uudestaan ja tarkistamme sanoja ja runoilijan taustaa avuksi. Joskus runo nappaa, joskus ei. En tiedä, mitä tekisimme jos aamulla olisimme vielä riidoissa. Pitkän liiton salaisuus voi olla se, että jos eli kun riidellään tai väitellään, sen yli pääsee aika nopeasti. En kestäisi jatkuvaa vihamielisyyden ja kaunan ilmapiiriä, siitä on riittävästi kokemusta aiemmassa elämässä. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä ja jotkut asiat hankaavat aina vaan, yli 25 vuoden jälkeenkin. Juju piilee siinä, ettei loukkaa toista henkilökohtaisuuksilla eikä käytä yli-ilmaisuja kuten sinä aina, silloinkin kun, ei koskaan, joka asia, mikään, koskaan, missään, tyypillistä. Uusperheessä ei myöskään kannata arvostella toisen jälkikasvua tai vanhemmuutta, saati sukulaisia. 

Parasta on nauraminen. En tiedä, miten muut naiset käynnistyvät, mutta miehellä, joka saa naisen nauramaan on aina etulyöntiasema. Päivä pelastuu, kun saa hihitellä toisen töppäyksille ja omituisuuksille - tai omilleen. Huumorintajuton ihminen on kauhistus. Toinen ehdoton etu on kumppani, jonka kanssa voi väitellä ja keskustella mistä vain. 

Kannattaa myös kuunnella toista, silloinkin kun se ei niin kovasti kiinnosta. Tätä vastapalvelusta kannattaa harjoittaa aiheista, jotka ovat toiselle tärkeitä. Minun ihmissuhdeanalyysini vastaan hänen krikettireportaasinsa. Tosin iän karttuessa olen huomannut, että nämä syvälliset analyysit, joihin uppoan päivän päätteeksi usein harmillisesti keskeytyvät toisen kuuluvaan kuorsaukseen. Oma vika, sanoinhan kerran, että en voi olla vastuussa itsestäni, kun olen syvässä unessa. Minä tarkoitin aamua, mutta kaipa tiimissä pitää hyväksyä, että nukkuvan edesvastuuttomuus pätee ajasta riippumatta. Ihmisen iho on kuitenkin aina tervetullut, nukkui tai ei, sitä ei koskaan saa tarpeeksi.

Kodissa tiimityö jakautuu luonnollisesti: se tekee joka osaa ja jaksaa. Siksi aamiainen sänkyyn ja Manulle illallinen (nuoret: googlatkaa tämä). Olen myös kiitollinen, että lähiomainen osaa sellaistakin kuin passepartoutin leikkaus, kehystäminen ja teoksen valokuvaaminen. Hän selvittää tekniset viat, minä vastaan ruokapuolesta. Hän pyykkää, minä imuroin. Kaikki toimii. Koti on pölyinen.

Kesän viipyily

Olemme toistemme parhaat kriitikot mitä tulee kuvalliseen puoleen. Kirjoituksistani hän ei luonnollisesti voikaan antaa palautetta, kun kirjoitan suomeksi. Tämän blogin hän lukee google-kääntäjän avulla, joskus hilpein seurauksin, sillä tekoäly ei älyä pienintäkään poikkeamaa puisevasta kirjakielestä. Voin jo arvata, missä se kompastuu näitä rivejä tihrustaessaan. Vai mitä tekoäly tekee? Lukee, skannaa, seuloo? Arvaa?

Olisi mukava lukea tavallisten ihmisten tavallisista parisuhteista, mikä ne saa kestämään. Se, mikä ne rikkoo, taitaa olla sitä yleisempää kuvastoa elokuvissa ja kirjallisuudessa. Onnen siemen on siinä, että saa tehdä elämässään sitä mistä tykkää ja kumppani auttaa siinä kaikin voimin. Molemminpuolisesti.

Eläkeläiselämässä on paljon hyvää, huonoa on taloudellinen puoli ja senkin kestää. Aikaa elämiseen tarvitsee, ei rahaa. 

Kotoisan aamun tiivisti eräs runoilija englanniksi:

Ote runosta Morning (Billy Collins)

This is the best-

throwing off the light covers,

feet on the cold floor, 

and buzzing around the house on espresso-

maybe a splash of water on the face,

a palmful of vitamins-

but mostly buzzing around the house on espresso,

dictionary and atlas open on the rug,

the typewriter waiting for the key of the head,

a cello on the radio,

and, if necessary, the windows-

trees fifty, a hundred years old

out there,

heavy clouds on the way

and the lawn steaming like a horse

in the early morning.

Nopea suomennos:

Tämä on parasta-

huitaisen syrjään peitot,

jalat kylmälle lattialle, 

ja pörrään ympäri taloa espressolla-

ehkä huljautan vettä naamalle,

kourallinen vitamiineja-

mutta enimmäkseen pörrään ympäri taloa espressolla,

sanakirja ja kartasto auki matolla,

kirjoituskone odottaa aivojen näppäilyä,

radiosta selloa,

ja, tarpeen mukaan, ikkunoita-

puita jotka ovat viisikymmnetä, sata vuotta vanhoja

ulkona,

raskaita pilviä tuloillaan

ja ruoho höyryää kuin hevonen

aikaisin aamulla.

Erilainen juhannus

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmaksi käy houkutus tehdä asiat aina samalla tavalla. Kun ei koskaan kokeile mitään uutta, eikä aseta itseään mahdollisesti naurunalaiseksi menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, elämä sujuu rauhallisesti ja yllätyksittä. Siinä sen ikävä puoli onkin: ei tule yllätyksiä. 

Minulla on aina ollut ns. kutiavat jalat eli englannittain itchy feet. Palan halusta matkustella, nähdä uutta, kokeilla. Rahatilanne estää suuremmat seikkailut ja lähiomaisen tarve tehdä kaikki aina samalla tavalla hillitsee unelmiani. Joskus ulkomaalaisen kanssa avioituminen kuitenkin avaa silmiä, kun eteen tulee vaikka juhannuksen vietto. Suomalaisten on silloin tapana matkustaa kuin sopulilaumat korpeen, mökille, pois sivilisaatiosta ja kaikista vaivalla maksetuista mukavuuksista. Ulkomaalaiset tulevat katsomaan suurta suomalaista kansanjuhlaa ja hämmästyvät kun kaupungit ovat autioita ja ravintolat suurimmaksi osaksi kiinni. Missä kaikki ovat? Suomalaiset istuvat hartaina laiturinnokassa, saunassa, veneessä tai tuijottavat hiljaa nuotioon.

Lähiomainen ei pidä mökkeilystä. Opin sen kantapään kautta, kun kerran Suomen-lomalla vuokrasimme mökin. Tarkemmin kerroin kokemuksesta v. 2015 heinäkuun blogissa, jos haluatte tietää. Jos jotain olen pitkästä avioliitosta oppinut niin sen, että toista ei voi muuttaa. 

Annoin siis vapaat kädet hänelle suunnitella juhannusta. Aiemmin olemme yöpyneet Turun Bore-laivahostellissa, nyt hän halusi Porvooseen. Miksi sinne? Kun siellä kuulemma on katsottavaa ja kuvattavaa, vaikka kaikki olisi kiinni. Siispä vuokraamaan Air B&B -asuntoa. Minua ei erityisemmin innostanut kolmannen kerroksen keskustakaksio, mutta olihan siellä hissi ja ilmastointi ja lähiomaiselle tärkeä suihku. Ei mitään pyllistelyä saunassa pesuvadissa läträten, puhumattakaan puuseen kauheuksista. Hyttysiä kaupungissa tuskin näkisi. Rahaa säästyisi, kun saatoimme tehdä omat ateriat asunnolla. 

Olin aika ällistynyt, kun juhannuksesta tuli juuri sitä, mitä kaipasin: vaihtelua. Kuljeksimme jokivartta jäätelöä nuoleskellen, pittoreskejä maisemia ikuistaen, suljettuihin kahviloihin kurkistellen. Löysimme upean, urbaanin August Eklöfin puiston, Haikon kartanon, jokivarren terassin ilta-auringossa. Eivätkä kaikki turistit olleet suinkaan ulkomaalaisia, suomalaisista ainakin nuoremmat ovat löytäneet kaupunkijuhannuksen. 

Taiteilija työssään.

Asunto keskustassa oli hieno tukikohta ja mukavuudet tulivat tarpeeseen. Saunaa emme tosin tarvinneet helteellä. Kaikki toimi loistavasti. 

                                                

                                                                                          

Kulttuuripuolelta ehdimme katsastaa Runebergin kodin ja puutarhan - Porvoon triennaalista on parempi kun en sano yhtään mitään. Kansallisrunoilijamme pihaan tehty taideteos oli niin ruma että hävetti. Minusta se, että teokseen on käytetty kierrätysmateriaaleja ei vielä riitä, jotain pitäisi löytyä esteettiseltä puoleltakin.

Tommi Toijan herkkä työ oli edelliseltä triennaalilta v. 2021.

Minun juhannuksenviettooni ei ehtinyt syntyä nuorena muita perinteitä kuin älytön dokailu. Nykyään nukahdan jo muutaman viinilasillisen jälkeen. Ulkomailla tunsin hirveää koti-ikävää juhannuksena, kun sitä ei siellä juhlita. Nyt ajattelen, että saan tehdä perinteistä juuri sitä mitä haluan. Oikeastaan ainoa asia, mitä juhannuksesta oikeastaan kaipaan, on päästä uimaan saunasta, alasti! Sekin tuli tehtyä juhannusetkoilla tuttavan mökillä. 

Uiminen suomalaisessa, lämpimässä järvessä on minun mielikuvani taivaasta. Sitä voisi tehdä sen iankaikkisuuden, jota luvataan. Voin kellua välillä, jottei iankaikkisuudessa ala väsyttää. Se on lähin olotila, jossa olen lähestynyt nirvanaa, mielen täydellistä rauhaa. Kellukaa, ihmiset!

Rauha järkkyy ensi viikolla, kun pitkään valmistelemamme kesägalleria-kahvila aukeaa taas Iittalan Lasimäellä. Esillä on minun pastelli- ja öljymaalauksiani ja tuunattuja mosaiikkiesineitä, Raxu Helmisen gellipainotöitä ja akvarelleja ja kahvilan puolella Joe Tullyn valokuvia Suomesta. Kahvilassa voi lepuuttaa jalkoja ja nauttia herkuista. Itse olen paikalla parittomilla viikoilla.  Tervetuloa moikkaaman!

 

5 virhettä, jotka voit tehdä lukiessasi tätä blogia

Nettimedia on täynnä koukkuja. Lukijalla ei ole paljon aikaa: ehkä jaksan lukea kolme virhettä, joita tekemällä tuhoan mikrouunini. Tai viisi tapaa pahentaa syyhyn oireita. Tai peräti seitsemän asiaa, joita en tiennyt hyvästä seksistä. 

Täytyy myöntää, että itsekin mielelläni luen numeroituja listoja. Artikkelin lukeminen netissä on tehty sietämättömäksi, kun sivupalkissa sätkii ja vilisee videoita, artikkeli keskeytyy tuon tuostakin liukuvien mainoskuvien alle, eikä yhdellä silmäyksellä enää näe, miten pitkästä jutusta on kyse. Puhelimella rullailu alkaa pitemmän päälle huimata. (Tiedättehän: juttu jatkuu mainoksen jälkeen.)

Viimeisimpiä töitäni. Öljy.

Olen kirjoittanut tätä blogia yli kymmenen vuotta, aloitin v. 2013. Bloggaaminen oli nousuliidossa silloin, blogeja oli varmaan satoja tuhansia, myös useita niihin erikoistuneita hakemistoja. Minullakin oli suosikkiblogeja sivupalkissa, enää montaakaan niistä ei ole päivitetty. Facebook on tehnyt jakamisen helpommaksi ja kommentit tulevat näkymään heti - ja niihin tulee vastatuksi nopeammin. Instaa en ole vieläkään kokeillut. 

Bloggareille näkyy tuottavan eniten vaikeuksia jatkuva aiheen etsiminen, jos yrittää kirjoittaa vaikkapa pari kertaa viikossa. Oikeasti, kenen elämässä ehtii tapahtua jakamisen arvoista niin tiuhaan? En tietty seuraa sisustus-, meikki- tai ruokablogeja. Totesin, että itselleni sopiva tahti on kerran kuussa ja sitä olen noudattanut. Deadline häämöttää aina kuun lopussa, joskus enää tuntien päässä!

Aloitin bloggaamisen Irlannissa pitääkseni äidinkieltä yllä. Ajattelin ruveta kirjoittamaan Irlannin taide-elämästä ja asioista, jotka arjessa raivostuttivat. Siksi bloginimeni Kulttuurikorppikotka, englanniksi Culture vulture, ironinen nimike kissanristiäisissä hyörivästä kyldyyrifanista. Nykyään toivon hartaasti, että olisin valinnut jotain lyhyempää ja nasevampaa!

Blogin pitäminen auttoi minua henkisessä yksinäisyydessä, jossa elin Irlannissa. Sain jäsenneltyä sekavat ahdistukset ja turhautumiset päivänpolitiikan seurauksiin ja käsittämättömiin irlantilaisiin tapoihin. Jälkikasvu säästyi kuulemasta papatustani, kun purin sen blogiin. Uskon, ettei ole helppoa elää siirtolaisen lapsena! Aloin tarkkailla ympäristöäni herkemmin, ottaa valokuvia ja selvitellä taustoja. Olen kuluttanut tuntikausia googlaillessani faktoja jonkun blogin takeeksi. Kunnioitan suuresti ammattijournalisteja, joiden on pakko tehdä tämä työ, vaikkei se jutun pituudessa tai suosiossa näkyisi.

On eri asia kirjoittaa mutu-tuntumasta, minkä olen usein blogissani myöntänyt. Jos kirjoitan Irlannin asuntopulasta lasteni vaikeuksien näkökulmasta, on se eri kuin henkilön, jolla on asuntosijoituksia ja sivutuloja ympäri maata. Bloggarit harvemmin paljastavat korttinsa (eli kertovat henkilökohtaisesta asemastaan), mistä syystä näkökulman yleispätevyyttä on vaikea arvioida, varsinkin ulkosuomalaisten kohdalla. 

Huomasin kuitenkin, että tiedotusvälineenä blogi on hidas ja turha, kun lukijat asuvat ympäri maailmaa ja näyttelyt ja konsertit tulevat ja menevät. Nykyään postailen tällaisia Facebookissa ja mainostan hyviä kokemuksia.

Irlanti on viehättävä ja kiehtova maa, mutta sillä on myös synkät puolensa. Ymmärrän turistien kaipuuta vehreille niityille ja kalliorannoille - samanlainen kaipuu minulla on vaikka Venetsian kauneuteen. Olen silti aina halunnut valottaa Irlannin monia kasvoja, myös niitä tuskastuttavia. 

Jännittävintä, mitä omassa elämässäni on tapahtunut blogin aikana on paluumuutto Suomeen v. 2017. Sitä suunniteltiin, siitä haaveiltiin, sitä pelättiin. En uskonut, että pystyn siihen 40 vuoden ulkomailla asumisen jälkeen. Otin vuorotteluvapaata töistä ja asuin lukuvuoden Suomessa Oriveden kirjoittajakoulussa. Sen jälkeen en enää pelännyt, selviäisinkö. Palasin Irlantiin hoitamaan keskeneräiset asiat ja myymään talon. Kaikki kävi yllättävän nopeasti, vaikkei haavereitta. Jos elämää voi pidentää sillä, että kokeilee jotain uutta ja siirtyy epämukavuusalueelle, suosittelen maanvaihdosta!

Olen myös joutohetkinäni suunnitellut Kulttuurikorppikotkan kootut -teoksen julkaisemista, eli että valitsisin parhaat, ajattomat blogit ja pykäisin niistä kokoelman. Mitä mieltä?

Kuulisin mielelläni palautetta teiltä lukijoilta. Tiedän, että blogini ovat pitkiä, sanarikkauteeni on vaikea lyödä patoja. Kiitos teille molemmille, jotka olette jaksaneet tänne asti (tämä vitsi on jo aika kulunut, tiedän.)

Blogialustana minulla on aina ollut ilmainen blogger.com. Se ei ole joustavimmasta päästä, sillä esim. kuvia on vaikea sirotella mihin haluaa ja teksti vaihtaa välillä kokoa käsittämättömistä syistä ja päätyy joskus julkaisuun asti.  Tykkään mustasta taustasta, koska se korostaa valokuvia. Fontiksi valitsin dyslexia-ystävällisen Arielin ja fonttikokoa olen välillä suurentanut, kun epäilen lukijoideni olevan kuitenkin aika senioreita. Sivupalkissa on valtava määrä hakusanoja eli tunnisteita, joilla voi etsiä aiheita vuosien varrelta. 

Sivun tunnuskuvana on Wicklowin naisluostarin An Tairseach puutarhassa oleva (ollut?) kivistä tehty spiraali, joka kuvaa ajanlaskumme kulkua. Käsittääkseni me olemme tuo kivijono ulkokaarteella. Mutta oliko alussa Big Bang vai Aatami ja Eeva? Ei sanottu. Spiraalikuva muuten kiehtoi joskus itänaapurini lukijoita sen verran, että sain huimia lukijapiikkejä siellä päin ja blogia myös jaettiin sikäläisille yliluonnollisten ilmiöiden seuraajille. Roboteilla saattaa olla osuutta tapahtumaan.

Blogini löytyy myös hakemistosta https://www.blogit.fi/tag/irlanti nimellä Irlantilaisvinkkejä Suomeen, jossa sitä voi seurata. Sieltä löytyy myös muitten ulkosuomalaisten hulvattomia blogeja Irlannista, valitettavasti osa jo vanhoja.

Dugort beach, Co. Mayo, Irlanti. Pastelli.

Luova työni on siirtynyt kokonaan kuvataiteen puolelle: maalaan öljyllä ja pastelleilla ja olen myös hurahtanut mosaiikkitöihin. Seuraava pieni näyttelyni on Hätilän hammashoitolassa Hämeenlinnassa nyt pääsiäisen jälkeen (ihan entisillä kotikulmilla!), Facessa varmaan ilmoittelen kun tiedän paremmin. Heinäkuussa jatkamme viimekesäistä Iittalan Lasimäen taidekahvilaa. 

Ne viisi virhettä? Äh. Meinasi unohtua.

1)    älä usko google-käännöstä, jos käännät blogin englanniksi. Really.

2)    älä kopioi kuvia ilman lupaa, ne ovat omiani tai lähiomaisen.

3)    älä ota juttuja ihan tosissasi.

4)    lue mieluummin läppäriltä/koneelta kuin puhelimelta, näkymä on parempi.

5)    älä pidä blogia omana tietonasi vaan jaa!

Galleriahuumaa

 Heinäkuu on kulunut muutamassa silmänräpäyksessä. Ensimmäistä kertaa olen sitoutunut omaan näyttelyyn peräti kuukauden ajan, vaikkakin vuoroviikoin. Jännittävää ja opettavaista, ja onneksi jakamassa on toinen taiteilija joka on monessa asiassa minua kokeneempi. Ja onneksi viereisessä tilassa on ihana kahvila, jonka kotileipomukset kutsuvat kävijöitä!

Emme ole vielä laskeneet kävijämäärää kokonaisuudessaan kuukaudelta - ainakin kolmasosa ehti luikahtaa pois kuittaamatta vieraskirjaa, mutta hyvin on uusi pop-up kylägalleriamme otettu vastaan ja niin tilaa, kahvilaa kuin töitä on ihasteltu. Kauppakin on käynyt.

Ahvenanmaalaista pannaria.

Gellipainanta-demo Kuvataiteen päivänä.
 Raxu Helmisen gellivedos.

Olen tavannut lähestulkoon kaikki ystäväni ja sisarukseni näyttelyssä, kiitos siitä, tiedätte keitä olette! Oli ihanaa myös löytää 'melkein' sukulaisia ja ihmisiä, jotka tuntevat sukuani - tätä ei osaa arvostaa kuin ulkosuomalainen, jota kukaan ei ulkomailla tunnista kenenkään tyttäreksi tai siskoksi. Rakastan juuriani! 

Olen aina sanonut, etten kestä esiintymistä, mutta tämänkaltaisen 'esillä olemisen' kanssa ei ole ollut paniikkia. Small talkia oli pakko harrastaa Irlannissa, halusi tai ei, joten se kyllä sujuu. Suomalaiset ovat tuntemattomien kanssa alkumetreillä paljon varautuneempia ja vaitonaisempia, mutta kun saa jutun päästä kiinni, sitä riittää! Tulee ihan tunne, että he tykkäävät rupattelusta. Joskus jää toiseksi, kun tulppa vihdoin aukeaa!

Huomenna on vihoviimeinen päivä, iltapäivällä aletaan purkaa näyttelyä. Sitten suuntaan rakkaaseen Irlantiin lomalle, joten seuraavassa blogissa kulttuurikorppis varmaan taas toipuu törmäyksestä, jonka entinen kotimaa ja sen muistot ja jälkikasvun tapaaminen saavat väistämättä aikaan. Ei tähän ikinä totu: juuret tukevasti täällä, mutta puoli sydäntä Irlannissa. Onneksi on lähiomainen, joka toimii siltana molempiin. 

Siinä muuten yksi syy, miksi perheenyhdistäminen toimii niin hyvänä kotouttajana ja juurruttajana maahanmuuttajilla yleensäkin: saa tuoda omaa kulttuuriaan, historiaansa ja tietysti kielensä mukanaan uuteen maahan, kun edes osa perhettä tulee mukana. Tätä ei ehkä ymmärrä ihminen, jolle nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Mikään ei vedä vertoja sille, kun voi kertoa tarinoita entisestä elämästä tapaan: muistatko sitä, kun...! Tai päästää höyryjä jonkun maanmiehen kanssa kummeksuessaan uusia tapoja ja kulttuuria. Tämä toimii minusta niin ulkosuomalaisten kesken maailmalla kuin paluumuuttajillakin, saati sitten ummikkojen maahanmuuttajien elämässä. 

Se, että hyväksyisimme erilaisuuden, taitaa olla vaikeaa monelle suomalaiselle. En jaksa ruveta kirjoittamaan aiheesta, koska verenpaine. Ulkomailla pitkään asuneena ymmärrän, miltä tuntuu olla juureton uudessa, oudossa maassa. Minulla ei edes ollut kieli- ja kulttuurimuuria, kun muutin Euroopan laidalta toiselle. 

Usein kysytään, kun kerron paluumuutostani, miten puolisoni on sopeutunut. Sitä pitäisi varmaan kysyä häneltä itseltään. Ehkä se olisi hyvä aihe seuraavaan blogiin?

Taiteilija avajaisviikolla tohkeissaan. 
Huomenna 30.7.23  klo 15 galleria vihdoin sulkeutuu.