Irkkujoulua ja matkantekoa

 Taas on selvitty yhdestä ulkomaanmatkasta. Vaikka matkaa kuinka odottaa, tuntuu että keho ei enää selviä samalla tavalla kuin ennen. Kontrasti oman rauhallisen eläkeläiselämän ja maailman välillä on kuromaton. En tiedä, olenko ainoa, joka ahdistuu kun näkee liikaa ihmisiä. Itse asiassa ahdistuin ihmispaljoudesta jo ensi kertaa Lontooseen päästyäni nuorena. Tajuaa oman vähäpätöisyytensä miljoonien joukossa. Nyt on mukana myös se ikävä tosiasia, että lukeudun vanhimpiin matkustajiin niin lentokentillä kuin koneessakin. Samastun hätääntyneihin kasvoihin, kun lähtöportti vaihtuu, ehditäänkö? Juokseminen ei piru vieköön ole enää vaihtoehto. Matkalaukun heilauttaminen hyllylle on oma voimanponnistuksensa, samoin jonottaminen. Enkä mielestäni ole mitenkään huonokuntoisemmasta päästä. 

Tiedän, miltä hattiwatista tuntuu.

Olin valinnut välilaskun Amsterdamin Schipolissa säästösyistä, mutta tulomatkalla vannoin, ettei enää ikinä. Minulla sattuu nykyään olemaan sekä gluteeniallergia että vastikään diagnosoitu diabetes, joten verensokerin ylläpito on aikamoista taiteilua. Amsterdamiin päästessä olin jo syönyt kaikki tuomani hätävarat. Schipolista en löytänyt ainuttakaan gluteenitonta ateriaa, ja sokeriarvojen tippuminen aiheuttaa kummallisia tunteita: aivosumua, väsymystä, jopa itkuisuutta. Koneessa oli kyllä tarjoiltu ihania ilmaisia voileipiä, mutta ei mitään gluteenitonta, kysymystäni jopa hämmästeltiin. Viimeisillä voimillani raahauduin ostamaan 15 euron tonnikalasalaatin, tiedättehän sellaisen saippuarasiakokoon pakatun muovitörpön jossa on puolet pinaatinlehtiä, muutama kalakokkare mutta myös pieniä perunoita, joiden avulla selvin Dubliniin asti. 

Niin vehreää joulukuussakin!

Siinä vali-vali osasto. Kentältä minut tultiin hakemaan autolla ja muutenkin jälkikasvu piti minua kuin kukkaa kämmenellä. Minulle tuotiin teekupposia sohvalle, aamiainen oli täysin gluteeniton, kaikki ateriat samoin. Ensi alkuun raahattiin grandma Delganyn vuorille, joita irlantilaiset kutsuvat kukkuloiksi. Toisena päivänä sentään pysyteltiin Brayn rantapromenadilla eikä yletty kuin puoleen väliin rannalta nousevaa mäkeä. Kolmantena päivänä onnistuin ylittämään 10 000 askeleen rajan IMMAn (Irish Museum of Modern Art) käytävillä ja kaupungilla pyöriessä. Jälkikasvu osteli pahvikahveja ja maiskutti croissanteja kävellessään kuin ei mitään, minä tajusin, että sellainenkin on minulle täysin outoa. Oli ihan tarpeeksi haastetta  pysytellä heidän vauhdissaan, saati että vielä olisin syönytkin samalla.

Ensivaikutelmia Dublinista? Mikä kiire ja tungos joka paikassa. Julkinen liikenne on kyllä olemassa, mutta kaikilla on silti auto (usein kaksikin), ja kadut on rakennettu suunnilleen muulia ja kärrejä varten joskus satoja vuosia sitten. Suljin silmäni tämän tästä jälkikasvuni pujotellessa autolla yksikaistaisia katuja kovaa vauhtia, karttaa ruudulta seuraten.

Santy eli joulupukki pistäytyi hevosrattailla kylällä. Tonttulakkia pitävät aikuisetkin.

Muistin myös, miten hulluna irlantilaiset ovat jouluun. Lattiasta kattoon joulukoristeita ja lahjoja, vilkkuvia valoja, joulumusiikkia täysillä. Vertaa suomalaiseen ostoskeskukseen, jossa on muutama kullanvärinen pallo katossa ja jos oikein pinnistelee, saattaa kuulla Syvian joululaulun taustalla kuin hautajaisissa. 

Käyntini aikana ei kertaakaan satanut, mikä on varmaan ennätys, ja kaikki olivat sen takia suunnattoman hyväntuulisia. Irlantilaiset ovat kovin ystävällisiä, nauravaisia ja puheliaita, kaikki on jotenkin helpompaa. Puistoissa ja kävelyreiteillä koirat juoksevat iloisesti vapaana, nuuskivat toisiaan eikä kukaan astu sivuun koiraansa tiukasti pidellen kuin se olisi jokin verenhimoinen hurtta kuten Suomessa. Ihmisten perusilme vaihtuu kohdatessa hymyyn. Vertaa Suomeen, hmm.

Jäikö ikävä Irlantia? Ei silti. Olen etääntynyt paikasta, jossa asuin liki 40 vuotta ja tunnen itseni siellä turistiksi. Jälkikasvua oli ihanaa tavata, heillä on kaikki hyvin, asunto, työtä ja terveyttä, ystäviä ja toisensa. Irlannin lauha sää ja vehreys piristi, mutta lyhyelläkään visiitillä ei voi olla huomaamatta säröjä: asuntopula, liikenteen kaaos, satunnaiset törmäämiset päihdeongelmaisiin ja kodittomiin. Terveydenhoitoa en onneksi tarvinnut, luojan kiitos.

Tuliaisiksi lähiomaiselle raahasin koko repertuaarin irlantilaista jouluruokaa, kaikki samoista aineista tehtyjä: mince pies, pudding ja joulukakku. Aattoateriaksi paistoin kunnon pekonikinkun. Ulkosuomalaisena on oppinut syömään vain sitä, mistä tykkää, meillä ei siis jouluna syödä kalaa eikä rosollia, mutta itse tehty lanttulaatikko on poikaa edelleen. Suosittelen tätä a la carte kansallismielisyyttä: voi poimia rusinat kummastakin kulttuurista, omasta ja toisen. Joulua voi viettää sekä aattoiltana että joulupäivänä. Tänä jouluna pukki jäi jumiin savupiippuun ja ilmestyi vasta aamulla. Ei tainnut tajuta että piipusta pääsi vain kiukaalle. Omille lapsilleni aikoinaan kerroin taika-avaimesta, ettei pukin täydy korventua takkatulessa. 

Lukevien lasteni antamia kirjalahjoja. Lähiomainen saa lukea minulle runon joka aamu.

Aivot ovat siitä kummalliset, että kun on matkustanut 15 tuntia putkeen erilaisten pyörien ja kiskojen päällä, kotiin tultaessa ja pysähtyessä tuntuu kuin edelleen kulkisi kovaa vauhtia. Jonkilainen merisairauden muoto kaiketi. Onneksi se häipyy, kun saa nukutuksi kunnolla ja verensokerin mallilleen!

Nyt on taas arki, vaihdoin uuden vuosikalenterin seinälle ja siivosin työhuoneen. Kirjoitusprojekteja ja taiteentekoa alkaa jo siintää mielessä, taidekurssini jatkuu uusine haasteineen. 

Vähään aikaan ei tee mieli matkustaa, kiitosta vaan. Mikähän siinä joskus niin viehättikin?

 Tyypillistä maisemaa: tilkkupeltoja.

Elämänvirta

 Lost in translation - käännöksessä menetettyä. 

Kaksikielisenä täytyy myöntää, että sanat eivät aina kohtaa täsmällisesti, ja kääntäjällä on suuri vastuu siirtäessään tekstiä tai puhetta kielestä toiseen. Mitä useamman käännöksen kielestä toiseen teksti käy läpi, sen kauemmaksi alkuperäisestä saatetaan mennä. Jokaisella kääntäjällä on vain rajoitettu aika miettiä, mitä tämä tai tuo käsite tarkoittaa. Mitähän lienee alkuperäisessä Raamatussakin sanottu, kun sitä on käännetty eri kielille, eri kulttuureissa ja eri ajanjaksoina? Voisimmeko edes ymmärtää sitä samalla tavalla kuin se oli aikoinaan tarkoitettu?

Jotkut sanat, sinne päin käännettynä tai jopa väärin tulkittuna voivat aiheuttaa käsitteen muuttumisen kokonaan. Hyvä esimerkki tästä oli eräässä tilaisuudessa kuulemani sana elämänkaari. Psykologian professori emeritus Lea Pulkkinen nosti sen esiin suurena väärinkäsityksenä englannin käsitteestä life span. Kaari tuo eittämättä mieleen viivan, joka lähtee ylöspäin ja - vanhuuden iskiessä - laskee sitten kuin lehmän häntä. Alkuperäisessä merkityksessä span tarkoittaa vain  jänneväliä kahden pisteen välillä, siis vaikkapa lineaarisesti. 

On muuten aika iso ero siinä, käsitämmekö ihmiselämän kehityksen hiipuvana vai pelkästään kasvavana. Professori Pulkkinen itse on elämänvoimasta ja viisaudesta paras esimerkki, sillä niin nuorta 83-vuotiasta en kyllä ole koskaan tavannut. Miten julmaa on lykätä kaikki yli 70-vuotiaat yhteen lokeroon, kuten tehtiin esim. koronan aikaan. Huvittavaa kyllä, maan istuva presidentti lukeutui myös tähän 'suojeltavien' vanhusten joukkoon! 

Ikä ei todellakaan ole mikään merkkipaalu ihmisen viisauden, järjen, tai ajatuskyvyn heikkenemisessä. Tiedän monia seitsemänkymppisiä taiteilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat luovuutensa aallonharjalla, elämänmittaisen harjoittelun ja opiskelun ansiosta. Muistin heikkeneminen ei useinkaan koske jo opittuja taitoja. Muistisairaudet ovat juuri sitä, sairauksia, jotka eivät automaattisesti koske kaikkia vanhenevia ihmisiä. Se, että ulkokuori rapistuu, ei tarkoita, että aivoissa käy väistämättä samoin.

Kävin hiljattain vuotuisessa lääkärintarkastuksessa. Ensimmäinen kysymys nuorelta lääkäritä oli: miten on muisti toiminut? En voinut kuin nauraa. Täytin juuri 64 vuotta, eikä muistissani ole mitään vikaa. Itse asiassa tunnun muistavan ja hahmottavan maailmanmenoa paremmin kuin vaikka kolmikymppisenä, ruuhkavuosien nääntymyksessä ja univajeessa. Nyt tuntuu kaikki jäsentyvän, ymmärrän itseäni ja muita, katselen elämää pitkän jännevälin päästä enkä mistään kaaren loppumetreiltä. Näin onnellinen ja tasapainoinen en ole koskaan nuorempana ollut. 

Helsingin kirjamessuilla, noilla kirjojen ja kirjailijoiden palvontajuhlilla, kuuntelin mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi oli onnellisuudesta, mitä se on? Katekismuksessa tätä ei taidettu käsitellä. 

Mieleen jäivät avainsanat bumerangi, tiskikone ja pyhä henki. Onni voi löytyä siitä, että tekee jonkun muun onnelliseksi, ja se tulee bumerangina takaisin. Terapeutti paneelissa muistutti, että traumoja ja masennusta kokevat ihmiset eivät toivo mitään muuta niin kuin turvallista, tavallista arkea, vaikkapa tiskikoneen tyhjennystä. Pappi puolestaan sanoi, että hänen uskonsa saa hänet luottamaan pyhään henkeen ja se on hänelle onni ja turva.

Suomalaiset sananlaskut onnellisuudesta saivat paneelissa kyytiä. Suomessahan on totuttu olemaan oman onnensa seppiä ja kätkemään onni, jos sen sattuu löytämään. Molemmissa on minusta viisautta: seppä takoo raudasta, mitä osaa ja mikä on mahdollista. Onnesta huuteleminen taas on kestämätöntä niille, joilla juuri nyt on surua. 

Jos elämälle jotain vertauskuvaa välttämättä pitää hakea, on virta minusta parempi. Sehän syntyy sadepisaroista, muodostuu pieneksi puroksi, jolla on mutkansa, matalikkonsa ja koskensa, patoumansa ja yhtymisensä muihin, kunnes se laskee suureen, yhteiseen mereen ja katoaa. Näin on käynyt sukupolvesta toiseen. 

Kovin syviin mietteisiin sai lokakuu ja Samhain eli Halloween minut tällä kertaa. 

Suomalainen kekri ja esi-isien muistelu pyhäinmiestenpäivänä olisi minusta parempi juhla kuin kiinalaisen krääsän kulutus, mutta siinä taidan jäädä vähemmistöön. 

Aidompaa kelttiläistä tunnelmaa ja kaikista parasta irlantilaisuutta eli musiikkia voi kuunnella tästä, The Fairy Tunes from The Blasket Islands, County Kerry. 

Kalastaja kuuli sävelen tuulessa. Sanat kertovat naisesta, jonka haltiat veivät mennessään!

Hidastetaan ja nautitaan!

-- -- --

Valokuvat lähiomaisen ihania otoksia Irlannista.

Lisää: https://joetullyphotography.kuvat.fi/kuvat/

Aika ja paikka

Ystävä kertoi minulle ajatuksesta, että kuten aika, myös paikka on muuttuva määre. 

Emme kuvittele ajan pysähtyvän missään, koskaan, vaikka se miten tuntuisi siltä. Mittaamme aikaa kelloilla ja  kalentereilla, tiedämme että jokainen sekunti on ohimenevä.  Kliseet ajan kääntämisestä takaisin ja aikamatkailusta ovat fantasiaa. Aika kulkee ja kuluu, vääjäämättä.

Ajatus, että myös paikoilla on oma kaarensa ja paralleeli muuttumisensa on uusi, ainakin minulle. Paikka tuntuu olevan pysyvä, se sijaitsee jossakin maantieteellisesti, koordinaattoreilla kirjattuna. Sinne luulisi aina voivan palata, toisin kuin aikaan.

Paluumuuttajana olen kokenut monet entiset paikat väkevästi. Vain aniharva maisema on enää se sama kuin nelisenkymmentä vuotta sitten, kun lähdin Suomesta. Haen ja haen näkymiä, kun puut ovat kasvaneet ja peittäneet kaiken, taloja on purettu, uusia noussut tilalle. Teitä on oikaistu ja siirretty toiseen paikkaan. Tuijotan maata ja hoen, että tässä se nyt on. Ei ihme, että ensimmäiset kuukaudet vanhassa kotikaupungissa kuluivat omituisessa  sumussa, kun tiesi, että jokin oli vinossa, mutta ei osannut selittää mikä. Hämmennys on tasaantunut, kun olen hyväksynyt, että kaupunki on elänyt ja muuttanut muotoaan, aivan kuten minäkin. 

Itse asiassa on vaikeampi enää uskoa, että mikään paikka on se sama, kun lapsuuden isot mäet näyttävät pieniltä kohoumilta ja polku jota etsin, on joutunut kerrostalojen alle. Talo, joka merkitsi niin paljon joskus, elää enää vain muistoissani ja ehkä valokuvissa. Ohikulkeva uusasukas ei edes tietäisi, että siinä kohdin joskus oli ihana vanha talo täynnä nuorta elämää. 

Olen huomannut, että sama todistelun tarve on muillakin. Menneen ajan kuvien Facebook-ryhmissä kinataan loputtomiin jonkun lippakioskin paikasta ja omistajuudesta, ja mikä baari oli auki milläkin vuosikymmenellä. Ymmärrän nuorempien silmienpyörityksen: mitä väliä? Kohta ei meitäkään ole täällä kinastelemassa mistään. Minua ilahduttaa kuitenkin suuresti, kun joku julkaisee kuvan lapsuuteni kauppareissujen E-osuusliikkeestä, siitä missä oli peräti kaksi sisäänkäyntiä ja palvelu tiskin takana. Se ei siis ollut vain mielikuvituksieni ja unieni tuotetta. Muutkin ovat nähneet sen ja joku älynnyt ottaa kuvankin. Muistojen vertaistuki toimii.

En ole varma, mihin tämä filosofinen oivallus paikan muuntumisesta johtaa. Ehkä se vain tukee hämäriä pohdiskelujani, miksi paluu vanhoihin maisemiin aina jotenkin nyrjäyttää perusteellisesti. 

Tiedän, että kaukaiset paikat, joissa olen joskus asunut, ovat edelleen olemassa, sillä nykyään on ihme nimeltä Google-kartta, jonka Streetview-toiminnolla voi kulkea kolmiulotteisena ja virtuaalisesti missä tahansa maailmassa, ainakin urbaaneilla seuduilla. Hytkäytti tosissaan, kun löysin sen talokompleksin Keniassa, jossa asuimme vuoden verran kolmen pienen lapsen kanssa. Torikaupat olivat entisellään, paitsi että joka toisella kulkijalla oli kännykkä kädessä tai korvalla. Elämä jatkaa sielläkin kulkuaan, meidän ex-pat kokemuksemme oli vain ohut viiru ajanlaskussa. Olen myös liitänyt kuin haamu Lontoon asuntojemme kaduilla, eipä paljon ole muuttunut sielläkään, muistot palaavat niistä ankeista ajoista. Toki pitää huomioida, että nämäkin virtuaaliset maisemat ovat kuvakaappauksia tietyltä päivältä ja vuodelta, teknologian pysäyttämiä otoksia ajasta, joka on jo takana päin.

Vain unissamme kuljemme vapaina maisemissa, joita kukaan ei enää näe. Haistan siankärsämön kulkiessani uimaan kesällä, kuulen ohimennessäni muuntajakopin surinan kun paljaat jalat läpsyvät kuivalla savisella oikopolulla, jota suuret nukkaiset leskenlehdet reunustavat.  Käsi silittää vanhaa valkoista puusiltaa Kutala-joen yli, kiirehdin soratietä pitkin Katumajärveä kohti. Oikaisen lehmihaan poikki ja astun liukumiinaan. Pesen jalat heti kun pääsen rantaan. Uinnin jälkeen istun polvet koukussa ja tärisen kylmästä pyyhkeeseen kääriytyneenä, isolla laakealla kivellä. En tiedä vielä, että tulen näkemään tästä unta lopun elämääni. 

 

Siinä se on, ajan ja paikan vapaus, unissamme! 

Aika ei pysähdy, ennen kuin oma aikamme päättyy. Läheisen kuoltua on aina vaikea taas jatkaa, tuntuu että pitäisi itsekin pysähtyä. Aika on kuitenkin armoton, on jatkettava eteenpäin. On elettävä ja koettava heidänkin edestään, niin sen ajattelen. Vanheneminen ei ole surullista, se on lahja.

Lähetän hyviä ajatuksia ja kiitoksia juttuhetkistä sukuhistorian äärellä serkulleni, joka nukkui pois aivan liian aikaisin.

 

Viisautta ja intohimoa

Ihan pakko purkaa tämä, vaikka se kuuluisi ehdottomasti päiväkirjaosastoon. En ole koskaan ollut hyvä syvimpien tuntojeni jakamisessa edes ystävieni tai rakkaimpieni kesken, perisyntini on ylpeys ja tyynen julkisivun ylläpito hinnalla millä hyvänsä. En tiedä mistä se johtuu, ehkä synnyin vetoketju suussa ja se on jumittunut pysyvästi. En halua jakaa ongelmia ja ikäviä ajatuksia, alemmuudentuntoja ja masennuksia. Olen aina etsinyt elämästä harmoniaa, älkääkä nyt naurako. Julkisuuden tai kunnian tavoittelu on minusta alentavaa ja turhaa, oli jo nuorena. Maallista mammonaa opin arvostamaan vasta kun sitä ei ollut eikä sitä saanut.

Minua vaivaa juuri nyt siis kateus. Ihan hillitön, pohjaton, kyyneleet silmiin tuova kateus nuorempia ihmisiä kohtaan. Ollapa 30-vuotias! Tai edes nelikymppinen. Voisi ehtiä vielä vaikka mitä. Kulutin parhaat, energisimmät vuoteni suurperheeni ja avioliittohelvetin parissa, kykenemättä tekemään mitään muuta. Kirjoittajana tyrehdyin kielenvaihdoksen myötä, kun en osannut ilmaista itseäni englanniksi. Elämässäni on vuosikymmen, jonka aikana syntyi tasan yksi päiväkirja, hajanaisia purkauksia ja huutoja. Sitä ennen syntyi ainakin yksi iso vihko vuodessa, joskus useampikin. Kirjoitin nuorena runoja ja tarinoita, yrittelin romaanejakin. Englanniksi olin aivan tukossa. En edes kuullut tai lukenut äidinkieltäni missään ennen internet-aikakautta. Kun vihdoin sain takaisin yhteyden nykysuomeen ja uskaltauduin kirjoittajakursseille, totesin, ettei äidinkieleni ollut mihinkään kadonnut, ruostunut vain. Kirjoitan todennäköisesti 1970-luvun suomea edelleenkin. Uudet ilmaisut tarttuvat minuun nihkeästi. Trendit eivät ole minua muokanneet.

Kuvataidetta aloin harrastaa vasta lähes nelikymppisenä, kun nuorin oppi kävelemään. Yhdessä varhaisimmasta öljyväritöistäni on hänen palleroinen jalanjälkensä, kun takanreunukselle kuivumaan nostettu maalaus putosi ja hän astui päälle. Aika oli kortilla mihinkään omaan.

Nyt tuntuu kuin aika ja elämä loppuisi kesken. 

Koko ajan pelkään jotain kaiken muuttavaa sairautta, omaa tai lähiomaisen. Tiedän, että se on järjetöntä, koskaan kun ei tiedä. Nuorena elämä jatkui loputtomiin, oikeastaan tylsästi. Vuosi oli niin pitkä aika, ettei sitä voinut edes kuvitella. Elämässäni oli kausia, jolloin en tiennyt, missä maanosassa asuisin seuraavana vuonna. Nyt tuntuu, että vaikka kävelytahti on hieman – siis hieman  – hidastunut, aika ja päivät vilistävät nopeutettuna niin että hämmästyy: taas on maaliskuu! Jälkikasvuni viettää pyöreitä päiviä, ja tuntuu kuin he ottaisivat minua kiinni. Kolmikymppisenä sain kolmannen lapseni, ja hän täytti nyt kolmekymmentä. Minun on ihan pakko olla häntä rutkasti vanhempi. Niin outoa on ajankulu, että kun nuorimman tyttären kanssa puhuimme keskimmäisen lähestyvistä kolmekymppisistä, hän kysyi: Äiti, missä sinä olit silloin? Laskin vuotta ja mietin, missähän minä olin ja mitä tein. Ai niin joo, olin synnyttämässä. Päivän naurut.

Itse asiassa aikaa on minulla nyt enemmän kuin koskaan. Pääsin pois turhauttavasta päivätyöstä pienelle varhaiseläkkeelle ja voin omistautua kirjoittamiselle, lukemiselle, piirtämiselle ja kulttuurille. Rahatilanne on tietty surkastunut, mutta se oli harkittu päätös. Ihminen tarvitsee aikaa, ei rahaa elämiseen. Silloin kun on töissä, on rahaa muttei aikaa.

Joillekin on onnistunut se, että tekee mieleistään työtä ja elää sillä. Jos kuulut tähän kategoriaan, kiitä onneasi – tai itseäsi hyvistä valinnoista. Tässä kohdin kateus sumentaa silmäni. Ehkä se on some-kateutta, toisten julkisivujen katselemisen aikaansaamaa angstia. Miksen minä? Sitten tulevat alemmuudentunto, vähättely, itsensä lyttääminen. Tiedänhän minä, että kateus on turhaa. Hätkähdyttävän usein olen kadehtinut jotakuta, tietämättä mitä julkisivun takana piilee, ja kuin kirouksena usein tälle ihmiselle on sitten tapahtunut jotain kauheaa. Niin että se siitä kadehtimisesta. Parasta, mitä kadehtiminen voi saada aikaan on se, että tekee elämälleen ja valinnoilleen jotain. Tässä iässä on vain aika loppumassa. Pitää elää kuin viimeistä päivää. Mitään ei kannata jättää sitku-periaatteella tulevaisuuteen.

Joskus elämä jatkuu ja jatkuu, ja terveys säilyy, ja järki päässä. Lempikirjailijani  Eeva Kilpi on nyt 91-vuotias. Hän on jo kertaalleen julkaissut Kuolinsiivous-nimisen kirjan, ja julkaisee edelleenkin lisää muistiinpanojaan, nyt Sinisen muistikirjan. Hän suri jo varhain vanhenemista, ja siitäkin on nyt monta vuosikymmentä! 

Lainaan Simopekka Virkkulan tekemää haastattelua 10.3.19 (se on vain Hämeen Sanomien tilaajille, en voi siis linkittää):

Eeva Kilpi oli 2000-luvun alussa vähän päälle seitsemänkymppinen, mutta jo tuskallisen tietoinen vanhuuden viheliäisyydestä.

“Vanhan mieli on väliin niin hauras että se tuntuu hajoavan kuin usva yöhön.”

Jyrkimmillään Kilpi julistaa vanhuuden olevan “järkyttävä kokemus”.

Toisinaan vanhuudelle heltiää muutama armollinenkin sana: ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa, ydin ei vanhene. Sitä paitsi ikä tuo “suurta sielullista runsautta”.

Miltä vanhuus tuntuu nyt, kun kokemusasiantuntijuutta on kertynyt yli viisitoista vuotta lisää? Merkitseekö ikä vitsausta vai viisastumista?

– Kunpa tietäisi! Mie en ole vielä kokonaan elänyt tätä elämää. Ties mitä voi tapahtua.

Näihin sanoihin on hyvä nojautua. Jos Eevakaan ei tiedä, ei pidä minunkaan murehtiman. Nuorempien kadehtiminen on vain hetkellistä vision sumenemista. 

Näin hän kirjoitti jo vuonna 2000 (Kootut runot 1972-2000):

Missä viivyt, seesteisyys?

Missä aikailet, tyyneys?

Kuinka kaipaankaan kaikkea sitä

mitä ikääntymisestä on luvattu ja kirjoitettu.

Vai eikö mitään siitä tulekaan

minun osakseni, oi Elämä?

Pelkkää viisautta ja intohimoa vain

hautaan saakka,

niinkö, oi Kohtalo?

Salli minun levähtää hetki

käsivarsillasi, oi Vanhuus,

ennen kuin kuolen.