Outo uusi Irlanti

En ole käyttänyt meikkiä tai laittautunut kohta vuoteen, toteaa eräs nuori tyttö. Deittisovellusta on ollut kuulemma pakko käyttää, kun bilemestat ovat olleet kiinni eikä ihmisiä muutenkaan enää voi vapaasti tavata missään. Matkustamisesta ulkomaille ei ole enää kukaan haaveillut, kun pelkästään ajaminen toiselle puolen maata on ollut pitkään kiellettyä. Pahimmillaan on voinut vain käydä kaupassa tai ulkoilla 2 kilometrin päässä kotoa. Onnekkaita he, joilla on iso puisto tai ranta luvallisen välimatkan päässä. 

Tämä entisessä kotimaassani Irlannissa, jota pandemia on koetellut paljon pahemmin kuin Suomea. 

En totta puhuen voi kuvitella, millainen Irlanti on ilman pubeja (vähän sama jos saunominen kiellettäisiin Suomessa?), tai millaista on elää pystymättä käymään muuta kuin ruokaostoksilla. Kun kysyin, miten isoissa hypermarketeissa pidetään ostajat pois vaate- ja sisustusosastoilta, ne on kuulemma ERISTETTY TEIPEIN, ja ei-oleelliset ostokset joutuu palauttamaan kassalla. Ei kuulosta Irlannilta, jonka minä tunsin, koska shoppailu oli niin monelle viikonlopun ajanviete. Nettiostaminen on suorastaan räjähtänyt.

Suurin ryntäys on kuulemma syntynyt ulkoiluun, kun kaikki muu on ollut kiellettyä. Ravintolat, pubit, yökerhot, teatterit, elokuvat, harrastekerhot, treenit ja kuntosalit ovat olleet kiinni. Jopa koulut ja lastentarhat ovat olleet suljettuja. Tuttu huomautti nähneensä kolme keski-ikäistä miestä kävelyllä - ennen heidät olisi bongannut ainoastaan matkalla pubiin tai futismatsiin. Nyt he ilmeisesti tapasivat toisensa JUTELLAKSEEN! Samainen tuttu ihmetteli, miten pyöräilystä on pandemian aikana tullut himottu harrastus. Viime viikkojen kaunis sää sai ihmiset hellevaatteisiin ja viettämään aikaa rannalla, jopa uimaan. Uimaan huhtikuussa? Kun merivesi jäätää kädet ja jalat tunnottomiksi vielä heinäkuussakin. 

Entinen kotimaa on käynyt läpi myllerryksen, jota turhaan yritän kuvitella. Nyt rajoituksia on alettu varovasti purkaa rokotussuojan myötä, ja toukokuussa voi taas matkustaa ympäri maata. Olen yrittänyt pysyä kärryillä uutisista netin ja Irlannin kontaktien myötä, mutta varmaan missannut myös paljon. (Blogin asiavirheistä vastaan yksin ja oikaisut ovat tervetulleita!)

En vieläkään käsitä, miten rankkojen rajoitusten noudattaminen on ylipäänsä onnistunut kansalta, joka totaalisesti torppasi vesimaksut (me ei vaan makseta!), ajoi harjoittelijan ajokortilla vuosikymmeniä ja jossa käteisellä sai heti mojovan alennuksen remonttimiehiltä. Lait ja määräykset ovat ihan ok, taito on osata kiertää niitä. Toki koronarajoitusten kiertelyssäkin on ollut huippuja: lennot 'välttämättömiin ajanvarauksiin' hammaslääkärille Kanarian saarille, kotitekoiset laittomat 'pubit' eli shebeenit, kymmenien ihmisten kotibileet pihateltassa. Suurin osa kansasta on kuitenkin noudattanut rajoituksia. Korkea koronakuolleisuus ja täydet sairaalat ovat pysäyttäneet ihmiset.

Matkustamisen avaaminen ulkomaille rokotepassin avulla tulee olemaan kiintoisa aihe: suomalaistyylistä väestörekisteriä ei Irlannissa ole, ei OmaKanta-tietoja netissä eikä Kela-korttia. En tiedä onko edes poliisin antamaa henkilöllisyyskorttia. Rokotepassi on monelle täysin uusi asia (vaikka trooppisiin maihin oli ainakin ennen rokotepassi, Yellow Card jota vailla et maahan päässyt, ilman isorokko-, keltatauti- ym. rokotteita).

Englantilaiset vastustavat kovasti minkään henkilötietokortin suunnittelua, koska se rikkoo yksilönvapautta, ja Irlannissa moni on samaa mieltä. Tätä en ole koskaan ymmärtänyt, vielä vähemmän nyt kun lähes jokainen kantaa taskussaan jäljitintä joka tietää meistä kaiken. Tärkeämpää on seurata politiikkaa ja pitää huolta diktatuuria havittelevien häviöstä.

Mutta ilmassa on kevättä ja toivoa kesästä, jolloin toivottavasti rajat aukeavat edes kahden rokotteen saaneille. Minä kuovin jo maata, niin ikävä on aikuisia lapsiani ja lapsenlapsia. Ymmärrän, etten ehkä olisi saanut heitä tavata kovin usein, vaikka olisin jäänytkin Irlantiin - ja aina olisi ollut vakavan tartunnan pelko, mutta kesällä on kulunut kaksi vuotta kun olen oikeasti saanut halata heitä. En ajattele tätä useinkaan, koska se ei mitään auta, mutta nyt kun toivo on taas syttynyt, tunteet tulevat pinnalle. 

Tätä en ikinä olisi voinut kuvitella, kun paluumuutin Suomeen: ajattelin että kolmen tunnin lento ei ole matka eikä mikään. 

Samalla tavalla ajattelin muuten aikoinaan, kun ulkomaille lähdin. Ei tullut silloin mieleen, että tuhansien kilometrien välimatka on iso este, jos ei ole varaa matkustaa. Kun vielä hankkii suurperheen, matkasta - ja majoituksesta - tulee aina vain hankalampi. Pahimmillaan tauko Suomen-vierailuihin venyi kymmeneksi vuodeksi. En myöskään osannut kuvitella sitä ahdistusta ja kiireen tuntua, kun käy ohikiitävillä visiiteillä. Suru eroamisesta on läsnä jo tapaamisessa.

En haikaile enää yhtäkään ulkomaanmatkaa kiinnostaviin maihin. Rakkaista ihmisistä sen sijaan on tullut mittaamattoman tärkeitä.

Entä miten kävi nuorelle naiselle, joka lakkasi meikkaamasta ja etsi kumppania deittisovelluksilla? Hyvin. Hän sanoi, että entisten meluisten pubien sijaan, jossa kaikki ovat tuiterissa ja hälinässä ei voi keskustella, nykyään mennään kävelylle puistoon. Hän sanoi, että huomaa aika nopeasti, tuleeko kipinää vai ei, kun vain juttelee uuden ihmisen kanssa puoli tuntia tihkusateessa. Sellainen tyyppi ihme kyllä löytyi, puheesta ei tullut loppua, eikä tyyppi edes ole nähnyt tyttöä meikeissä ja bilehepeneissä! Ensimmäinen yhteinen reissu kuulemma on suunniteltu: telttaretki vuorille. Jos poutasäälle on oma pyhimyksensä, sellaista kannattaa rukoilla.

Kuvat viimeiseltä Irlannin-reissulta. Snif!

Suomessa alkaa vappuviikonloppu perinteisen kylmänä ja vähälumisena. Eiköhän meillekin riitä fillaripiknik puistossa, ja  lähiomaisen kanssa eivät tunnetusti jutut lopu. 

Klara vappen!

Näen unta irlantilaisesta aamiaisesta.

Jälki jonka jätät

Jos viime kuukaudet ovat opettaneet jotain, niin ainakin sen, että emme todellakaan kontrolloi yhtään mitään. Emme yksilöinä, emme kansakuntina, emme varsinkaan tätä planeettaa. Mikä tahansa on mahdollista, sekin mitä ei voi kuvitella.

Osallistuin viitisen vuotta sitten dystopia-seminaariin, joka kesti viikonlopun verran. Kirjailijat ja tutkijat esittelivät mitä ihmeellisempiä fiktionaalisia dystopioita. Alkoi itse asiassa olla jo pulaa uusista tavoista tuhota maailma, ja ikävästä toistosta varoitettiin. Kuuntelin näitä ilmeettömiä tai väliin  humoristisia esityksiä erilaisista malleista, joilla ihmiskunta tulee tuhoutumaan. Sehän oli pelkkää fiktiota, mukava genre jossa rellestää. Dystopioilla oli sitäpaitsi paremmat mahdollisuudet myydä elokuvaoikeuksia kuin ihmissuhdedraamoilla. Äksöniä nyt halutaan. On vain yhä vaikeampi shokeerata ihmisiä, kun väkivalta on niin tavallista viihdettä, ettei siihen kukaan enää reagoi.

Tunsin kasvavaa pahoinvointia ja turhautumista seminaarin aikana, ja päätin yrittää kirjoittaa jotain ihan muuta, termi jota käytetään luovan kirjoituksen kurssilla kun joku väistää tahallaan ohjeistuksen ja kirjoittaa ihan omiaan. Ajattelin, että täytyy olla mahdollista kirjoittaa utopiasta, maailmasta jossa on ongelmia ja ristiriitoja mutta ne voidaan ratkaista ei-väkivaltaisesti, demokraattisesti.  

En ole koskaan ollut sci-fin fanittaja, ja kun sci-fi jakso tuli eteen kirjoittajakurssilla, lupasin kyllä tulla kuuntelemaan, mutta en osallistuisi, ei ole minun juttuni. Oppitunnin päätteeksi tuli kotitehtävä:  Tulevaisuuden kaupunki. Kun pääsin huoneeseeni, kaikki jotenkin purskahti yli laidan ja aloin vain kirjoittaa. Paikka, aika ja henkilöt tulivat kuin annettuna, ja mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän halusin elää siinä maailmassa. Kirjailijat kutsuvat kai tilaa sanalla  flow, virta. Kuljin pitkin kylää muistikirja taskussa ja pysähtelin vähän väliä kirjoittamaan, kun henkilöhahmot alkoivat puhua. Voisin vannoa, että koko teksti tuli saneltuna jostain ylempää, kirjoitin sitä vain muistiin. Viikonlopun tuomat mietteet lennättivät minut utopiaan, josta olen aina haaveillut. Jonkin aikaa mietin, ketä siellä voisi asustaa, minkälaisia ihmisiä, ja mitä enemmän ajattelin valtaapitävien miesten pelejä ja asenteita, sitä varmemmin tajusin, ettei maailmassani voisi olla yhtä ainutta miestä. Utopiasta tulikin dystopia, maailmaani tuli idästä virus joka tuhosi miessukupuolen ja jätti naiset selviytymään pieninä saarekkeina, toisistaan tietämättä. Muistan ajatelleeni, että hengittämällä leviävä virus oli täysin yliampuvaa, mutta tarvitsi vain googlata biologisia aseita ja dystopiasta tuli melko realistista. Vähänpä tiesin! 

Käsikirjoitus jatkoi kasvamistaan, henkilökirjo vakiintui, yhteisöstä tuli toimiva ja hengittävä, ja aloin vuoden alussa jo työstää romaanin loppua, kun....varmaan arvaattekin. Syyllisyys ja pahoinvointi valitsemastani aiheesta lamautti kaiken kirjoittamisen. Seurasin pakkomielteenomaisesti uutisia koronaviruksen leviämisestä ja kauhistuin: minäkö tämän kuvittelin ja kuvitin sitä jo viisi vuotta sitten? Miten kevyesti sivuutin koko pandemian ja siirryin kauniiseen utopiaan, virus oli vain sivujuonne itse aiheeseen pääsemiseksi. Miten vähän tiesin sellaisesta taudista ja miten siihen kuollaan, oikeasti. 

Tiedämme paljon enemmän korronaviruksesta nyt kuin helmi-maaliskuussa, kun taivas tuntui pimenevän ja henkeä ahdisti nähdäkin muita ihmisiä. Suomessa ollaan toimittu vastuullisesti ja viisaasti ja tilannne on normalisoitumassa, mutta ainoastaan sen takia, että pidämme rajat suht kiinni. Pandemia jatkaa kiertokulkuaan maailmassa ja on vaikea nähdä sen katoavan koskaan kokonaan. En tiedä, pystynkö jatkamaan käsikirjoitustani.

Kun kirjoittaminen uupuu, maalaaminen herää. Innostuin taas maalaamaan uudella etäkurssilla.

Kontrollin käsite on kirjoittajalle mielenkiintoinen, varsinkin kun kontrolli katoaa. Irlantilainen Sally Rooney, menestysromaanin Normal People kirjoittaja ja siitä tehdyn vielä menestyksekkäämmän tv-sarjan yksi käsikirjoittaja, keskusteli kontrollin menettämisestä eräässä haastattelussaan. Hän ei usko yksilön autonomiaan ja pitää mukavana myyttinä ajatusta siitä, että ohjaamme omaa kohtaloamme. Pienet ja isot asiat elämässä saattavat muuttaa sen suuntaa perinpohjaisesti. Sairaudet, taloudellinen ahdinko tai vammat vetävät maton jalkojen alta. Elämäämme voi ilmaantua ihmisiä, jotka ovat tuhoisia ja muuttavat kaiken. 

Yksilön kaikkivoipaisuus on self-help-oppaiden perusta; kaikki on mahdollista kun vain tahtoo tarpeeksi paljon. Kukaan ei kuitenkaan elä eristyksissä muista, muilla ihmisillä on suuri vaikutus, JÄLKI elämämme valintoihin. Ei tarvitse kuin ajatella opettajien koskaan unohtumattomia kommentteja, lannistavia vanhempia, epäluotettavia ystäviä, pettäviä rakastettuja. 

Tätä voi myös katsoa postitiiviselta kantilta. Tarvitaan vain yksi kannustava ope, hyvä sisarus, uskollinen ystävä, maailmaasyleilevä rakkaus. Ne pienet säikeet, jotka pitävät meidän itsetuntomme kiinni elämässä pimeinä hetkinä. 

Syy, miksi Normal People on ollut niin suosittu ympäri maailmaa, on upeiden näyttelijöiden ja ohjauksen lisäksi varmaan se, että niin moni muistaa SEN ihmisen, joka jätti pysyvän jäljen.  Usein nimenomaan nuoruudessa, kun oli vielä orvaskesi ja kaikki sattui. Pienet tapaukset, sattumat, väärinkäsitykset ja virhevalinnat aiheuttivat jotain peruuttamatonta. 

Normal People-sarjassa oli henkeäsalpaavaa seurata kuin kärpäsenä katossa kahden nuoren kipuilua, tajuta laajemmat syyt ja seuraukset, elää pieni matka toisten ihmisten suurta draamaa. Harvoin olen koukuttunut mihinkään tv-sarjaan yhtä paljon. Se vei myös aivan toiseen maailmaan, unohdukseen tästä epävarmuudesta ja kaaoksesta, johon meidät sysättiin. Oli myös ihanaa nähdä upeita Irlannin maisemia ja kuulla rakasta aksenttia. 

Mikä outo kevät tämä on ollut! Kesä tuntuu taas tutulta ja turvalliselta ja antaa tilaa hengittää ja miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Meillä on vain tämä päivä. Minkälaisen jäljen jätät tänään? 

Sama maisema, kokeilin pystysuoraa muotoa. Armollisempi valo.

Ikä ei ole vain numero

Olen ajatellut ikääntymistä enemmän kuin koskaan viimeiset pari kuukautta. Myös sitä toista vaihtoehtoa ikääntymiseen, joka on elämän päättyminen tähän. Joskus on tuntunut, että tasapainottelemme jäälautalla, josta irtoilee kappale toisensa jälkeen. Peruuttamattomasti. Eteenpäin mennään, yhä kiihtyvää vauhtia, mutta mitään mitä putoaa matkalla pois, ei enää saa takaisin. Ehkä vielä parempi vertaus olisi koskenlasku, sillä koskea matkataan vain yhteen suuntaan. Missä vaiheessa purossa kelluminen muuttui tällaiseksi kauhun tasapainoksi, en tiedä. Poikkeustila varmaan pakotti katsomaan muutakin kuin ohikiitäviä maisemia.

En ole koskaan vielä tuntenut itseäni vanhaksi. Se on ilmeisesti suhteellinen käsite muillekin ja määritellään yleensä ulkopuolelta, muitten toimesta. Yli kahdeksankymppinen äitini kertoi aikoinaan toisesta hoivakodin asukista  sanoin 'se oikein vanha nainen'. Vanhuuden identiteettiä näköjään tuuppii edellään.

Tämä pandemia on asettanut vanhat omaksi kategoriakseen. Korkea ikä ei olekaan enää vain numero, vaan tulkitsijasta riippuen kotiarestiin asettava määre, suojelun kohde, resurssien tuhlaaja tai laumasuojan takia uhrattava turhake. 60 vuotta on se ensimmäinen riskiryhmä, mutta koska niin monet vielä pakertavat työelämässä, heitä ei voida suojella. 70 vuotta ja siitä ylöspäin on sitten virallinen riskiryhmä monessa maassa. 

Biologinen kello tarkoitti aikoinaan jotain ihan muuta, hedelmällistä aikaa, kutsu jota itse tottelin jo ennen kuin hälytys tuli edes ajankohtaiseksi. Ikkuna lasten tekemiseen on väistämätön biologinen tosiasia, ja ikä on siinäkin muuta kuin numero, tilastot hedelmällisyyden häviämiseen ovat faktoja. Nyt on tullut uusi biologinen kello, elämän luomisen sijaan elämän päättyminen. Sen todennäköisyyttä on alettu pandemian takia arvioida sellaisella kylmyydellä, etten uskonut sen olevan mahdollista meidän yhteiskunnassamme. 

Puhun tässä ehkä enemmän Suomesta kuin Irlannista, koska en enää ole siellä nuuskimassa ilmapiiriä. Epäilen, että siellä ikäihmisillä on edelleen korkea arvo, riippumatta siitä, missä terveydentilassa he ovat henkisesti ja fyysisesti. Yli seitsemänkymppisten suojelua kutsutaan siellä nimellä hellästi cocooning, mikä toi minulle ensimmäiseksi mieleen koteloidut toukat, joista sitten kuoriutuu perhosia. Mediassa kerrotut, omaisten lähettämät tarinat covid-19 viruksen uhreista ovat kuin sotasankarikronikoita. 

Toki Irlannissa kuolleitten lukumäärä on paljon korkeampi kuin Suomessa. Suurin suru tuntuu koskevan sitä, ettei voida järjestää kunniallisia hautajaisia ihmisjoukkoineen, vaan omainen haudataan pienen lähipiirin seurassa, kokemus jota kuvattiin surrealistiseksi, julmaksi. Suomessa sellaiset hautajaiset ovat normaalia tavallisina aikoinakin: 'siunattu hiljaisuudessa' on tavallinen kuolinilmoituksen fraasi. Ei tehrä tästä ny numeroa. Niin irlantilaisia hautajaisia kuin vierastinkin, noita nopeasti järjestettyjä, meluisia joukkotapaamisia, joissa jotkut vieraat eivät edes tunne vainajaa, ei minua viehätä tämä suomalainen minimalismikaan. Kyllä ihmisen elämää pitäisi päästä juhlimaan ja siitä kertomaan muutkin kuin aivan lähiomaiset. Jokaisella ihmisellä on tarina. Usein hän on koskettanut työtovereita, mahdollisia asiakkaita tai oppilaita, naapureita, harrastuskamuja, entisiä rakastettuja, nuoruudenystäviä...heitä varten hautajaisia pidetään. Hekin  haluavat vielä kerran muistella.

Pandemia on pakottanut meidät arvioimaan elämän pituutta aivan eri tavalla. Onko suurempi suru, jos kuuskymppinen työssäkäyvä kuolee kuin osastolla makaava dementikko? Entä virkeä yhdeksänkymppinen kuin nelikymppinen alkoholisti? Sanotaan, että sairaanhoidossa on aina tehty valintoja. Uskon sen, mutta näin räikeitä valintoja ei lääkäreillä ole varmaan ollut koskaan tehtävänään. Onneksi Suomessa ei jouduttu valitsemaan, kenelle tehohoitopaikka annetaan ja kuka ansaitsee elvytyksen. Tehohoitajan lähiomaisena en haluaisi kenenkään luhistuvan työvuoron jälkeen, kun ei resurssien puutteessa kyennyt pelastamaan kaikkia, joita olisi pitänyt. 

Räikeimpänä koen tässä ajassa sen, että minua arvotetaan ikäni perusteella. Ymmärrän toki suojautua ja eristyä jo riskiryhmäläisen kanssa elävänä, mutta se, että nuorten, terveempien elämä jotenkin koetaan mielekkäämpänä ja tärkeämpänä, ahdistaa. Kokonaan toisella tasolla ovat arpomiset talouden ja ihmishenkien säästämisen välillä. 'Kuolema on luonnollista, vanheneminen altistaa hauraudelle, pitää hyväksyä tosiasiat, ei tältä nyt voi välttyä, vanhat tulevat kuolemaan kun virus kulkee'. Ikään kuin tässä iässä tuo olisi jokin uutinen! Totta kai vanheneminen vähentää selviytymisprosentteja. Kuka silti on valmis kuolemaan pandemiaan? Käsi ylös vaan.

Haluaisin nähdä sen yli kuuskymppisen, joka ei ole tietoinen terveytensä hitaasta rapistumisesta ja siitä miten pitää ponnistella kunnon ylläpitämiseksi. Elämä näkyy ja tuntuu kehossa. Kipeä selkä ja rypyt naamalla eivät tule siloisesta, helposta elämästä. Mieli sen sijaan pysyy ajattomana, se kasvattaa kerroksia, se laajenee ja syvenee, kun turhat ahdistukset elämän tarkoituksesta, urasta, riittävyydestä ja ulkonäöstä karisevat. Nuoria katselee joskus kadehtien, mutta päällimmäisenä on ärsytys siitä, miten turhia he usein murehtivat.

Sitten muistaa, miten sekaisin ja eksynyt itsekin oli, silloin kun terveyttä ei edes ajatellut ja energiatasot aina palautuivat. Elämä oli jatkumo, vanhuus jotain naurettavaa jossain kaukana. Kuuskymppinen oli ikäloppu, oikeastaan kaikki vanhat ajatteli samaan laariin, eikä heidän kuolemaansa hämmästellyt. Omanikäisten kuolema oli järkyttävä poikkeus. Nyt luen äitini tapaan kuolinilmoituksia, ja rauhoitun kun huomaan, että viikate käy vielä edellä: jokunen 1920-luvulla syntynyt, enemmistö 30-luvulla syntyneitä, sitten jo lähelle hiipimässä tuttuja 40-lukulaisia, jokunen omanikäinen. Biologinen kello käy, putouksen kohina alkaa kuulua.

Se tässä vanhenemisessa on hyvää, että kaikki turha karisee. Osaa nauttia hetkistä, kun kaikki on hyvin, mikään ei kolota, nukkuu sikeästi, ruoka maistuu ja ajoittain vielä luovuuskin purskahtaa valloilleen. Tietää, mistä pitää eikä tuhlaa aikaansa siihen, mistä ‘pitäisi’ tykätä. On ihanaa nähdä jälkikasvun kypsyvän ja kukoistavan, lastenlasten varttuvan. Se, että on elossa, tuntuu käsinkosketeltavan hyvältä, eikä se koskaan ole tuntunut niin uhanlaiselta kuin nyt. 

Jos selviämme tästä korona-ajasta, ehkä meillä on vielä aikaa muuttaa suuntaa niin, että nuoremmatkin sukupolvet kokisivat tämän eloonjäämisen ilon. Ikä kun ei ole vain numero.



P.S. Kuvat tällä kertaa lähiomaisen, suurin osa Irlannista. Lisää löytyy os.  www.joetullyphotography.com.

Vedenjakaja

Enpä ole koskaan tuntenut ihmiselämää näin epävarmaksi. Henkilökohtaisessa elämässäni kyllä, monessa kohtaa, kun ei tiennyt, mihin suuntaan lähteä, eikä kukaan voinut tehdä päätöstä puolestani. Nyt kyseessä on koko maailman epävarmuus tulevasta.

Tämä pandemian aika on jotenkin suistanut maailman radaltaan. Mikään ei enää ole niin kuin ennen, kaikki on muuttunut muutamassa viikossa. Useilta ihmisiltä on mennyt tuottava ja hyvä elanto, kaikilta nyt jo liikkumavapaus, monilta myös terveys ja henki. Vapauksia ja etuuksia on rajoitettu, joita kukaan ei ole enää ’meidän’ maailmassamme kyseenalaistanut, koska ne olivat itsestäänselvyyksiä. Kokoontuminen, liikkuminen, matkustaminen, shoppailu, vierailut, opiskelu, kulttuuritapahtumat, urheilu...

Sci-fi romaanit ja elokuvat, joissa tällaista tapahtui, olivat viihdettä: kamalaa, jos joskus kävisi noin! Monet ovat verranneet tätä dystopioihin: aamulla herää ja vähän aikaa luulee, että kaikki on hyvin, sitten oikeasti herää todellisuuteen. Jotenkin tätä ei vaan voi uskoa. Tilanne tuntuu samalta, kun on saanut syöpädiagnoosin ja aina välillä unohtaa sen, sitten se taas palaa.

Kalenteri, jossa vielä pari viikkoa oli menoja sinne ja tänne, ammottaa nyt tyhjänä. Ei ole enää kiire. Eläkeläiselläkään. Viikon kohokohta on päästä yksin kauppaan ruokaostoksille. Onneksi kukaan ei vielä ole heristänyt sormea ja luullut minua riskiryhmän ikäiseksi karkuriksi, uppiniskaiseksi vanhukseksi.

Meillä pitäisi olla asiat hyvin, meidän kahden hengen kuplassamme. On vakaa toimeentulo, mukava koti, piha, pääsemme vielä luontoon kävelylle. Lähiomaisen terveys on palannut, minun pienet kramppani tulleet ja menneet. Meillä on ajanvietettä sisätiloissa tavallisestikin. Silti mieli on järkkynyt, pelko kytee jokaista uutislähetystä katsoessa. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mielikuvitukseni käy läpi maailmanlopun skenaarioita ylikuormitetuissa sairaaloissa. En edes halua ajatella mitä vielä köyhemmissä maissa tulee tapahtumaan. Pelkään jokaista ihmiskontaktia: saanko nyt tartunnan? Kestääkö terveys? Miten lähiomaisen käy, jos itse sairastun? Tosin päin en edes halua ajatella.

Perusturvallisuutta ei niin vain saa takaisin, kun se on järkkynyt. Olen tullut toimeen aika äärimmäisissä olosuhteissa, ilman mukavuuksia ja ylellisyyttä, mutta tällaista levottomuutta en ole kokenut koskaan, näin yleismaailmallista. Voin kuvitella, että niiden, joille talouden kaatuminen ja liikkumisen rajoitus on ollut täysin odottamatonta, ei ole helppoa alistua epävarmuuteen ja voimattomuuden tunteeseen. Adrenaliini jyskyttää, ja sitten sanotaan että nyt pitää vain pysyä neljän seinän sisällä. Aikajana venyy, meneekö tähän viikkoja vai kuukausia, koko kesäkö? Kukaan ei tiedä.

Olen usein rauhoitellut itseäni vaikeina aikoina: kukaan ei vielä ole ovea jyskyttämässä ja viemässä jonnekin. Kun katsoo ikkunasta ulos, siellä on aivan rauhallista. Emme ole nälissämme, ei ole pulaa vedestä tai suojasta. Yhteiskunta toimii ja on järjestyksenalainen. Meidän yhteiskuntamme. Tämä voi olla se kohta ajanlaskussa, jossa aletaan todella puntaroida arvoja. Toivoa on.

Tuntuu hullulta yrittää paeta todellisuutta, mutta ehkä juuri se meidän on tehtävä: blokattava uutiset, pelko, kaiken outous. Katseltava dokumentteja jostain ihan eri aiheesta, naurettava typerille komedioille ja somevitseille. Luettava aivan eri aikakausista ja ihmisistä. Seurattava viattomia eläimiä, ruudulta tai livenä, nehän eivät tiedä pandemiasta yhtään mitään. Hengitettävä syvään metsässä. Tehtävä käsillämme jotain hyödyllistä. Tätä voi harjoittaa jaksoissa joka päivä. Sitten taas jaksaa uutispäivityksiä.

Yhtenä päivänä sain päähäni tehdä kreikkalaista ruokaa, lihapullia oudoilla mausteilla, tzatsikia, uuniranskalaisia. Taustalle kreikkalaista musiikkia, lasillinen joulusta asti säästynyttä punaviiniä ja hopla! Oli kuin olisimme oikeasti käyneet jossain muualla. Minua lähemmin tuntevat ymmärtävät tilaisuuden ainutlaatuisuuden: minähän inhoan ruuanlaittoa. Nyt kun ei edes voi käydä missään lounaalla,  on keksittävä itse vaihtelua. Hyvä aika kokeilla kaikkea uutta, niiden ostosreissujen antamissa rajoissa.

Onnekseni minulla on seurana lähiomainen, niin introvertti kuin olenkin. En ikinä kyllästy väittelemään, keskustelemaan ja pohtimaan hänen kanssaan. Huumorimme on yhtä mustaa ja se on viimeaikaisten sairastelujen jälkeen saanut yhä surrealistisempia sävyjä. Kaverit ja suku ovat myös pitäneet enemmän yhteyttä kuin koskaan, kaikilla näköjään yhtäkkiä jää aikaa ottaa yhteyttä, kun ei olla mennä tohottamassa koko ajan. Jälkikasvu on pitänyt yhteyttä Whatsapp-ryhmän avulla ja skypessä.

  

En aio tsempata ketään tekopirteillä neuvoilla, elämme merkillisiä aikoja. Siitä olen onnellinen, että asumme nyt Suomessa ja olemme molemmat saaneet hyvää terveydenhuoltoa täällä ja nopeasti eikä vuosien odottamisen jälkeen. Täällä ei kysytä vakuutusta tai tiliotetta, ennen kuin hoidetaan.

Pidetään huolta, että hoitohenkilökunta jaksaa jatkossakin, ei kuormiteta heidän venymistään yhtään enempää. Kiitoksen ja myötätunnon sana heille ei maksa mitään. Se, mikä maksaa, olisi tehtävä pikimmiten: palkkojen tuntuva korotus kaikille niille, jotka tekevät tärkeintä työtä maailmassa, mutta saavat vähiten palkkaa: lastenhoitajat, opettajat, kotiavustajat, tavarakuskit, ruokakaupan työntekijät, laitossiivoojat, terveysalojen hoitajat, teknikot, suojavarusteiden tekijät. Toivottavasti yhteiskunta on nyt tajunnut miten korvaamattomia he ovat!

Yksi on varma; kevät tulee tänäkin vuonna. Valoa päin!