Ikä ei ole vain numero

Olen ajatellut ikääntymistä enemmän kuin koskaan viimeiset pari kuukautta. Myös sitä toista vaihtoehtoa ikääntymiseen, joka on elämän päättyminen tähän. Joskus on tuntunut, että tasapainottelemme jäälautalla, josta irtoilee kappale toisensa jälkeen. Peruuttamattomasti. Eteenpäin mennään, yhä kiihtyvää vauhtia, mutta mitään mitä putoaa matkalla pois, ei enää saa takaisin. Ehkä vielä parempi vertaus olisi koskenlasku, sillä koskea matkataan vain yhteen suuntaan. Missä vaiheessa purossa kelluminen muuttui tällaiseksi kauhun tasapainoksi, en tiedä. Poikkeustila varmaan pakotti katsomaan muutakin kuin ohikiitäviä maisemia.

En ole koskaan vielä tuntenut itseäni vanhaksi. Se on ilmeisesti suhteellinen käsite muillekin ja määritellään yleensä ulkopuolelta, muitten toimesta. Yli kahdeksankymppinen äitini kertoi aikoinaan toisesta hoivakodin asukista  sanoin 'se oikein vanha nainen'. Vanhuuden identiteettiä näköjään tuuppii edellään.

Tämä pandemia on asettanut vanhat omaksi kategoriakseen. Korkea ikä ei olekaan enää vain numero, vaan tulkitsijasta riippuen kotiarestiin asettava määre, suojelun kohde, resurssien tuhlaaja tai laumasuojan takia uhrattava turhake. 60 vuotta on se ensimmäinen riskiryhmä, mutta koska niin monet vielä pakertavat työelämässä, heitä ei voida suojella. 70 vuotta ja siitä ylöspäin on sitten virallinen riskiryhmä monessa maassa. 

Biologinen kello tarkoitti aikoinaan jotain ihan muuta, hedelmällistä aikaa, kutsu jota itse tottelin jo ennen kuin hälytys tuli edes ajankohtaiseksi. Ikkuna lasten tekemiseen on väistämätön biologinen tosiasia, ja ikä on siinäkin muuta kuin numero, tilastot hedelmällisyyden häviämiseen ovat faktoja. Nyt on tullut uusi biologinen kello, elämän luomisen sijaan elämän päättyminen. Sen todennäköisyyttä on alettu pandemian takia arvioida sellaisella kylmyydellä, etten uskonut sen olevan mahdollista meidän yhteiskunnassamme. 

Puhun tässä ehkä enemmän Suomesta kuin Irlannista, koska en enää ole siellä nuuskimassa ilmapiiriä. Epäilen, että siellä ikäihmisillä on edelleen korkea arvo, riippumatta siitä, missä terveydentilassa he ovat henkisesti ja fyysisesti. Yli seitsemänkymppisten suojelua kutsutaan siellä nimellä hellästi cocooning, mikä toi minulle ensimmäiseksi mieleen koteloidut toukat, joista sitten kuoriutuu perhosia. Mediassa kerrotut, omaisten lähettämät tarinat covid-19 viruksen uhreista ovat kuin sotasankarikronikoita. 

Toki Irlannissa kuolleitten lukumäärä on paljon korkeampi kuin Suomessa. Suurin suru tuntuu koskevan sitä, ettei voida järjestää kunniallisia hautajaisia ihmisjoukkoineen, vaan omainen haudataan pienen lähipiirin seurassa, kokemus jota kuvattiin surrealistiseksi, julmaksi. Suomessa sellaiset hautajaiset ovat normaalia tavallisina aikoinakin: 'siunattu hiljaisuudessa' on tavallinen kuolinilmoituksen fraasi. Ei tehrä tästä ny numeroa. Niin irlantilaisia hautajaisia kuin vierastinkin, noita nopeasti järjestettyjä, meluisia joukkotapaamisia, joissa jotkut vieraat eivät edes tunne vainajaa, ei minua viehätä tämä suomalainen minimalismikaan. Kyllä ihmisen elämää pitäisi päästä juhlimaan ja siitä kertomaan muutkin kuin aivan lähiomaiset. Jokaisella ihmisellä on tarina. Usein hän on koskettanut työtovereita, mahdollisia asiakkaita tai oppilaita, naapureita, harrastuskamuja, entisiä rakastettuja, nuoruudenystäviä...heitä varten hautajaisia pidetään. Hekin  haluavat vielä kerran muistella.

Pandemia on pakottanut meidät arvioimaan elämän pituutta aivan eri tavalla. Onko suurempi suru, jos kuuskymppinen työssäkäyvä kuolee kuin osastolla makaava dementikko? Entä virkeä yhdeksänkymppinen kuin nelikymppinen alkoholisti? Sanotaan, että sairaanhoidossa on aina tehty valintoja. Uskon sen, mutta näin räikeitä valintoja ei lääkäreillä ole varmaan ollut koskaan tehtävänään. Onneksi Suomessa ei jouduttu valitsemaan, kenelle tehohoitopaikka annetaan ja kuka ansaitsee elvytyksen. Tehohoitajan lähiomaisena en haluaisi kenenkään luhistuvan työvuoron jälkeen, kun ei resurssien puutteessa kyennyt pelastamaan kaikkia, joita olisi pitänyt. 

Räikeimpänä koen tässä ajassa sen, että minua arvotetaan ikäni perusteella. Ymmärrän toki suojautua ja eristyä jo riskiryhmäläisen kanssa elävänä, mutta se, että nuorten, terveempien elämä jotenkin koetaan mielekkäämpänä ja tärkeämpänä, ahdistaa. Kokonaan toisella tasolla ovat arpomiset talouden ja ihmishenkien säästämisen välillä. 'Kuolema on luonnollista, vanheneminen altistaa hauraudelle, pitää hyväksyä tosiasiat, ei tältä nyt voi välttyä, vanhat tulevat kuolemaan kun virus kulkee'. Ikään kuin tässä iässä tuo olisi jokin uutinen! Totta kai vanheneminen vähentää selviytymisprosentteja. Kuka silti on valmis kuolemaan pandemiaan? Käsi ylös vaan.

Haluaisin nähdä sen yli kuuskymppisen, joka ei ole tietoinen terveytensä hitaasta rapistumisesta ja siitä miten pitää ponnistella kunnon ylläpitämiseksi. Elämä näkyy ja tuntuu kehossa. Kipeä selkä ja rypyt naamalla eivät tule siloisesta, helposta elämästä. Mieli sen sijaan pysyy ajattomana, se kasvattaa kerroksia, se laajenee ja syvenee, kun turhat ahdistukset elämän tarkoituksesta, urasta, riittävyydestä ja ulkonäöstä karisevat. Nuoria katselee joskus kadehtien, mutta päällimmäisenä on ärsytys siitä, miten turhia he usein murehtivat.

Sitten muistaa, miten sekaisin ja eksynyt itsekin oli, silloin kun terveyttä ei edes ajatellut ja energiatasot aina palautuivat. Elämä oli jatkumo, vanhuus jotain naurettavaa jossain kaukana. Kuuskymppinen oli ikäloppu, oikeastaan kaikki vanhat ajatteli samaan laariin, eikä heidän kuolemaansa hämmästellyt. Omanikäisten kuolema oli järkyttävä poikkeus. Nyt luen äitini tapaan kuolinilmoituksia, ja rauhoitun kun huomaan, että viikate käy vielä edellä: jokunen 1920-luvulla syntynyt, enemmistö 30-luvulla syntyneitä, sitten jo lähelle hiipimässä tuttuja 40-lukulaisia, jokunen omanikäinen. Biologinen kello käy, putouksen kohina alkaa kuulua.

Se tässä vanhenemisessa on hyvää, että kaikki turha karisee. Osaa nauttia hetkistä, kun kaikki on hyvin, mikään ei kolota, nukkuu sikeästi, ruoka maistuu ja ajoittain vielä luovuuskin purskahtaa valloilleen. Tietää, mistä pitää eikä tuhlaa aikaansa siihen, mistä ‘pitäisi’ tykätä. On ihanaa nähdä jälkikasvun kypsyvän ja kukoistavan, lastenlasten varttuvan. Se, että on elossa, tuntuu käsinkosketeltavan hyvältä, eikä se koskaan ole tuntunut niin uhanlaiselta kuin nyt. 

Jos selviämme tästä korona-ajasta, ehkä meillä on vielä aikaa muuttaa suuntaa niin, että nuoremmatkin sukupolvet kokisivat tämän eloonjäämisen ilon. Ikä kun ei ole vain numero.



P.S. Kuvat tällä kertaa lähiomaisen, suurin osa Irlannista. Lisää löytyy os.  www.joetullyphotography.com.

Syntyjä syviä

Kulttuurikorppikotkalla oli erikoiset joulunpyhät. Tuntui, että moni asia muuttui, peruuttamattomasti, maailmankaikkeus nytkähti hitusen.

Pitkän odotuksen jälkeen tulin jouluaattona isoäidiksi - maailman ensimmäinen lapsenlapsi syntyi. Muutamaa päivää myöhemmin kuulin järkyttävän suru-uutisen: lähinaapuri, ikäiseni rouva jonka olen tuntenut parikymmentä vuotta, teki itsemurhan. Englantilaisen sananparren mukaan luoja avaa yhden oven, kun toinen sulkeutuu. Minä jäin vaappumaan puoliväliin; suunnaton riemu pienestä elämästä karisi suru-uutisen myötä.

Miksi joku haluaa päättää päivänsä, kun kaikki on päällisin puolin hyvin? Talovelka maksettu, lapset aikuistuneet ja pariutuneet, yksi lapsenlapsikin, toinen tulossa? Kaikki järjestyksessä ja loppuun hoidettu. Joulunpyhätkin kunniallisesti ohi, lahjapaperit viikattu kierrätykseen, viimeiset kalkkunanjämät käytetty kastikkeeseen. Ei muuta tehtävää enää jäljellä kuin viimeinen henkäys. Naapurinrouva oli venyttänyt voimansa äärimmilleen, aina hoitanut mallikelpoisesti kodin, miehen, lapset ja lapsenlapset, vanhat sukulaiset, koskaan ajattelematta itseään tai omia tarpeitaan. Kun sitruunaa on tarpeeksi rutistettu, se on kuiva kuin korppu, hyödytön.  

Emme saa koskaan tietää, miten kauan rouva oli tekoaan harkinnut, miksi siihen päätyi. Sen verran tiedän depressiosta, että kun se ottaa kylmään kouraansa, ei halua muuta kuin sen tuskan loppumisen. Omaiset olivat yhtä ymmällään ja shokissa, kukaan ei ollut osannut odottaa tätä. Kaikista naapureista hän olisi ollut viimeinen, jonka olisin arvannut päätyvän itsemurhaan. Avunhuuto se ei ollut. Rouva meni ja ajoi enonsa luo maalle ja hirtti itsensä takapihan puuhun, sillä välin kun vanha eno oli hoidettavana sairaalassa.

Tällaiset tapaukset pysäyttävät aina totaalisesti. Yritin muistaa, milloin olin viimeksi nähnyt rouvan. Keväällä ja kesällä, etupihan istutuksia ja pensasaitoja hoitaessamme päädyimme usein juttelemaan ja nauramaan. Talven tullen naapurit vain puikahtavat etuovelta autoon ja taas takaisin, sadetta ja tuulta pakoillen. Viimeisen kerran olin nähnyt rouvan istuvan autossaan, kun ajoin pihaani, heilutin ja hymyilin kuten aina, hän vain katsoi lävitseni kuin ei olisi huomannutkaan. Muistin miten vähän ihmettelin sitä, sitten olin vain kiirehtinyt kotiin arkihuolineni. Emme olleet niin läheisiä, että olisimme enää käyneet kylässä, siitä oli jo aikaa kun lapset juoksivat pihasta toiseen. Mieleeni tulee nyt, ettei hän koskaan ollut sellainen nainen, jota olisi voinut pyytää kaveriksi kävelylle tai elokuviin. Hänellä ei koskaan olisi ollut aikaa, koska PERHE. Oli turha edes kysyä.

Näin kuljemme toistemme ohi elämässä, kuin laivat sumussa. Oletamme, että puhe ja nauru naapurin puolelta jatkuu aina, että äidit ja isoäidit jaksavat loputtomiin. Elämä jatkuu.

Hautajaiset olivat valtavat, kirkko tupaten täynnä. Ihmettelin, oliko näin moni ihminen todella tuntenut hiljaisen rouvan, mutta sitten muistin, että Irlannissa kaikki kynnelle kykenevät menevät hautajaisiin, to show respect - osoittamaan tukea ja kunnioitusta vainajan omaisille. Kutsua ei tarvita.

Katoliseen hautaustoimitukseen kuuluu monta erikoisuutta, jota ei luterilaisessa tilaisuudessa näe. Hautajaiset, jotka pidetään heti parin päivän sisällä pääkirkossa, ovat samalla messu ehtoollisineen. Edellisenä iltana arkku tuodaan kirkkoon hautaustoimistosta, ellei ruumiinvalvojaisia, wake, pidetä vainajan kotona.  Seppeleitä ja kukkia ei kirkossa lasketa arkulle. Omaiset saattavat pitää puheita, kirkossa voi olla musiikkia tai laulua. Pappi pitää muistopuheen vainajalle. Tässä tilaisuudessa hän ylisti rouvaa ahkeraksi ja työteliääksi ihmiseksi. Pidin siitä, että hän sanoi: kenenkään meistä ei auta tuomita, jätetään se Jumalalle. Ennen vanhaan itsemurha oli suuri synti, eikä sen tehnyttä voinut edes haudata siunattuun kirkkomaahan. Nykyään tätä ylimääräistä tuskaa ei enää aiheuteta omaisille. 

Pappi kuitenkin joutui kuvailemaan henkilöä, jota hän ei sen kummemmin tuntenut, ja painotti naapurini vaatimatonta uraa lomamökkien siivoojana, vanhustenhoitajana ja poimijana herkkusieniviljelmillä. Minusta kummallisin tapa Irlannissa on viedä alttarille lahjoja, gifts. Tässä tapauksessa vietiin alttarille pieni kennollinen herkkusieniä. Rouva oli myös kirjoittanut riimillisiä runoja, ja yksi luettiinkin. Mietin, siinäkö oli hänen elämänsä summa. Hiljattain kuulin toisista hautajaisista, joissa alttarille vietiin kupillinen teetä. Pienet ovat irlantilaisäitien elämän kohokohdat.

Messuun sisältyy myös paljon rukouksia, joiden aikana joko noustaan seisomaan tai polvistutaan. Kunnioituksesta nousin kyllä ylös, mutta en polvistunut. 

Messun jälkeen arkku kannettiin kuuden kantajan olalla ulos odottavaan ruumisautoon, ja kirkkoväki aloitti hiljaisen ja hitaan kävelyn hautausmaalle. Suomessa siunauskappeli ja hautausmaa ovat samassa, Irlannissa saatetaan kävellä kulkueessa parinkin kilometrin matka pääkirkosta hautausmaalle. (Dublinissa ja isommissa kaupungeissa kulkue etenee autosaattueessa, ei kävellen.)
Kaikki liikenne pysähtyy, kadunvarren liikkeet sammuttavat valonsa ja vetävät uutimensa. Kadulla kulkijat pysähtyvät ja tekevät ristinmerkin, autot sammuttavat moottorin. Jos ohitetaan vainajan kotitalo tai entinen työpaikka matkalla, sen kohdalle pysähdytään pariksi minuutiksi. Jos vainaja on tuttu paikallisille kouluille, joiden ohi kuljetaan, vaikkapa vahtimestarin tai oppilaan äiti, lähetetään koulusta guard of honour eli yksi luokka reunustamaan katua, henkilökunnastakin menevät ne jotka pääsevät. 



Kun matka on niin pitkä hautausmaalle, saattoväki alkaa jo rupatella. Tämä on minusta sietämätöntä, ja yritän aina päästä mahdollisimman etupäähän kulkuetta, jotta saan rauhassa surra ja hiljentyä. Minusta on loukkaavaa omaisia kohtaan jutella kovaäänisesti niitä näitä ja jopa nauraa, kuten irlantilaiset usein tekevät. Heidän on vaikea pysyä hiljaa edes hautajaisissa. Monet eivät tunne kovin hyvin edesmennyttä, ja osallistuminen on muodollisuus. Joillekin se on tilaisuus tavata tuttuja, joita ei ole pitkään aikaan nähnyt. 

Nämä hautajaiset olivat todella synkät, jäätävä tuuli ja sade piiskasi saattoväkeä aukealla uudella hautausmaalla. Pappi siunasi jälleen kerran. Joku vainajan mielilaulu soitettiin cd-soittimella, lähiomaiset laskivat kukin yhden ruusun hautaan jäähyväisiksi. Pieni tyttärentytär sai tehtäväkseen avata valkoisen niinikorin kannen, ja sieltä lehahti lentoon kolme valkoista kyyhkystä. Tyttö oli niin pieni, ettei jaksanut enää seistä, vaan istui hautaa peittävälle korokkeelle. Muistaako hän mitään koko hautajaisista, kolme-nelivuotias? Entä isoäidistään?

Minkäänlaista muodollista muistotilaisuutta suomalaiseen tapaan ei messun lisäksi yleensä järjestetä, jälkeenpäin saatetaan mennä pubiin syömään kolmiovoileipiä ja keittoa, ehkä juomaan lasi viskiä. Tässä tapauksessa väki vain lähti hiljaa kotiinsa.

Koko episodi järkytti minua perinpohjin, itkin avoimesti, onneksi minulla oli tytär ja poika vierelläni. Tapaus pani minut myös miettimään syntyjä syviä. Miten voi käydä, jos antaa kaikensa. Kirjaimellisesti, niin ettei ole enää voimia itselle, ei kelleen lopulta.

Päätin, että tämä on oleva minun vuoteni. Olen uhrannut henkilökohtaisesti paljon perheeni eteen, ehkä nyt olisi minun haaveideni vuoro? Päätös viettää sapattivuosi kypsyi, kun katselin sateen piiskaamaa hautuumaata. Vaikka elämä jatkuu uusien lastenlapsien kautta, minun aikani on rajallinen, ei ole kuin tämä päivä.

Siperialaisella Tuvan-kansalla on jännittävä kielikuva tulevaisuudesta puhuttaessa. Menneisyys on edessä, tulevaisuus levittäytyy takanamme. Se on niin totta: me emme kulje tulevaisuuteen eteenpäin pälyillen, vaan takaperin, olkamme yli kurkistellen. Vaikka kuinka haluaisimme, emme näe tulevaisuuteen, vaan vain sen mikä on jo mennyttä. Koskaan ei tiedä, mitä seuraava askel tuo tullessaan.

 

Copyright: Markku Verkasalo

Joka ainut hetki

Vaikuttava. Mieleenpainuva. Itkettävä. Hymyilyttävä. Ajatuksia herättävä. Ristiriitainen. Surullinen, pohjattoman surullinen, koska jo alussa tietää, miten lopussa käy. Tilinteko eletystä elämästä, ja elämättömästä. Valintoja, joita ei saa tekemättömiksi. Syyllisyyttä, jota kantaa toisten valinnoista ja kohtaloista.

Hugo Hamiltonin Every single minute-kirjaa (ei vielä suomennettu) lukee välillä hengästyen. Tarpeellinen, pysäyttävä kirja, jonka tekee ainutlaatuiseksi se, että tarina perustuu elävään elämään ja todellisiin henkilöihin, Hugo Hamiltoniin itseensä sekä Nuala O'Faolain'iin. Kirjailijoista toisen tapasin hiljattain (siitä ehkä seuraavassa blogissa). Jotkut kirjailijat tuntuvat niin tutuilta kirjojensa kautta, että heidät tekee mieli kutsua kahville, istua pöytään juttelemaan kuin vanhat tutut. Olen varma, että olisin nauttinut juttuhetkistä myös Nuala O'Faolain'in kanssa. Olisin kertonut, miten yksi sisaruksistani kaukana Suomessa luki hänen kirjansa suomeksi käännettynä ja samastui täysin hänen sankarettareensa. Elämä liippaa toista fiktiossa, yli maitten ja kulttuurien. Nuala olisi varmaan saanut minut avautumaan ja kertomaan koko elämäntarinansa, sellainen hän kuulemma Hugo Hamiltonin mukaan oli, jututti kaikkia.

Nuala menehtyi yllättävästi syöpään vuonna 2008, joten meillä on enää vain hänen kirjansa, ja Hugon vasta ilmestynyt teos hänen viimeisestä seikkailustaan, jonka hän halusi tehdä Berliiniin.

Kun ihminen sairastuu vakavasti, aikakäsitys muuttuu. Tuntuu mahdottomalta puhua tulevaisuudesta, kompastuu sellaisiinkin tavanomaisiin sanontoihin kuten ensi jouluna tai kesäloman jälkeen. Hugo kohtasi tämän silmästä silmään: mistä keskustella ihmisen kanssa, jolla on enää viikkoja jäljellä? 

Muistan järkyttyneeni jo nuorena - elämänvaiheessa, jossa ollaan kuolemattomia - elokuvasta Love Story, jossa kuoleva sankaritar haluaa väitellä rakastettunsa kanssa musiikista. Mies puuskahtaa, onko sillä nyt mitään merkitystä, mitä väliä enää, johon Jennifer: No mistä sitten haluat, että puhumme? Hautajaisista?

Hugo Hamiltonin kirjassa vauhti yllättää. Tuntuu, että Una'n ja Liam'in matka kestää viikkoja, kun lopussa paljastuu, että heillä oli vain viikonloppu. Siihen mahtuu paljon, kun matkustetaan myös molempien menneisyydessä, jota kumpikin yrittää selvittää. Kun ei voi enää sanoa, että sitten joskus tai vanhoilla päivilläni, menneisyyden valinnat on kohdattava ja tunnustettava. Nuala (siis kirjan Una) katuu katkerasti sitä, ettei nuorena pitänyt huolta traumatisoituneesta veljestään, joka sittemmin joi itsensä kuoliaaksi. Mitä hyötyä hänen kirjoittajaurastaan ja maineestaan, kuuluisuudesta ja laajasta ystäväpiiristä, kun hän petti sen, joka häntä eniten tarvitsi? Hylkäsi, jätti, ei ollut muka aikaa veljelle.

Samoin olen yllätyksekseni nähnyt lempilaulajani, Nina Simone'n itkevän yhdessä dokumentissa. Hän katui, ettei ollut viettänyt enemmän aikaa tyttärensä eikä lapsenlapsensa kanssa. Mitä järkeä kaikissa niissä konserteissa ja kiertueissa, mitä iloa levytyksistä ja palkinnoista? Onko se luovan uran kääntöpuoli, että se vie mennessään niin totaalisesti, ettei energiaa ja aikaa jää tärkeille ihmissuhteille? Miksi muistan vain naistaiteilijoita, jotka tätä katuvat?


Anteeksiannon olemusta pohditaan kirjassa myös paljon ja monelta kantilta. Nykyään anteeksiannon katsotaan olevan välttämätöntä, jotta väärinkohdeltu uhri eheytyy. On annettava anteeksi hyväksikäyttäjälle, sortajalle, kiduttajalle. Olen Unan kanssa samaa mieltä, että ei pidä antaa anteeksi. Muutenhan mikään ei muutu. Varsinkin, kun useimmat sortajista eivät edes näe teoissaan mitään väärää, eivät pyydä anteeksi, kieltävät kaiken.

Unan ja Liamin tyypillisisä irkkuperheissä ei puhuttu mistään vaikeasta, salaisuuksista vaiettiin, lapsilla ei ollut sanoja käsittelemään tapahtunutta. Vasta aikuisena, vuosikymmenien päästä, alkoi käsittää mitä perheessä tapahtui. Vaikeneminen on yksi tehokkaimpia sorron muotoja. Kun sanoja ei ole, tekojakaan ei ole. Mitään ei tapahtunut. Sanaton kipu ja hätä jää vaiti tekemään tuhoaan ihmisen mielessä kuin myyrät maanalaisissa tunneleissa.

Nuala O'Faolainia kiitettiin ja kannustettiin hänen paljastaessaan irlantilaisen perhe-elämän raadollisuuden kirjoissaan Are you somebody (suom. Tunnenko minä teidät?) ja Almost there.

Ihmiset puhdistuivat hänen kirjoittaessaan ulos kaiken sen saastan, joka hänen kotonaan rehotti. Näin ei Irlannissa ole tehty, perheongelmat on aina pidetty visusti maton alla. Korkeintaan papilla oli oikeus tietää. Katolisen kirkon perusyksikkö ja tukipilari on perhe, yhteiskunta perustuu kirkolliseen avioliittoon ja sen sisällä siitettyyn lapsilaumaan. Kaikki muu suljettiin julmasti yhteisön ulkopuolelle, joskus kirjaimellisesti haudattiin maahan. 

Karmaisevin osoitus kirkon yksinvallasta on viimeaikainen uutinen lähes 800 lapsen joukkohaudasta Tuamissa, Länsi-Irlannissa. Näillä äpäriksi luokitelluilla ei ollut edes arkkua, saati ristiä tai hautakiveä. He olivat tulosta Irlannin julmasta tavasta erottaa au-äidit yhteiskunnasta ja lapsistaan. Lapsikuolleisuus näissä orpokodeissa oli jopa 50%. Kyseessä ei ole mikään keskiaikainen joukkohauta, vaan se on ollut käytössä vuodesta 1925 vuoteen 1961 asti. Linkki tästä.

Anteeksi ei saa antaa, sillä siinä piileee unohduksen vaara. Kaikkihan on nyt muka niin hyvin, kirkko on uudistunut ja toteuttaa lastensuojelulakeja visusti. Irlannissa elää kuitenkin edelleen vaikenemisen kulttuuri. Se on hämmentävää, kun siihen törmää, kuin näkymättömään muuriin. Ihmiset vain vaikenevat, tulee kiusallinen tauko - kaikki tauot ovat irlantilaisille kiusallisia - katsotaan poispäin tai kengänkärkiin, sitten vaihdetaan lennossa kepeämpään aiheeseen, johonkin hauskaan.

Una ja Liam yrittivät matkansa aikana luopua vaikenemisesta, Berliini oli vain kulissina sisäiselle matkanteolle. Molemmilla oli kipeitä, pitkään vaiettuja salaisuuksia, nyt oli ainutlaatuinen tilaisuus tulla sinuksi menneitten kanssa. Unan kohdalla sillä oli jo kiire, sillä elämää oli enää jäljellä vähän. Unan kunniaksi on sanottava, että hän ei antanut itselleenkään anteeksi.

Sekin, että tunnustaa tekonsa ja tekemättä jättämisensä, toki helpottaa. Kieltäminen ja tukahduttaminen vie energiaa. Lukija jää väistämättä miettimään: mitähän minä kadun kuolinvuoteellani?

En tiedä, millainen lukukokemus tästä kirjasta olisi jäänyt ilman taustatietoja. Nuala O'Faolain ja Hugo Hamilton ovat ainakin Irlannin kulttuuripiireissä kuuluisia ja heidän yksityiselämänsä tunnettua. Romanttista suhdetta heillä ei ollut, vaan sen sijaan syvä ystävyys, harvinainen miehen ja naisen välillä. Hugo kärsi ankaran kaksikielisestä kodistaan: syntyperäinen saksalainen äiti puhui saksaa, iirinkieli-intoilijaisä vain iiriä. Muun Dublinin puhuma englanti oli kodissa rankaisun uhalla kiellettyä. Speckled People-kirja (ei vielä suomennettu) kuvaa tätä monikulttuurisuuden ristiriitaa. Tosin hänen lapsuutensa vaikuttaa lähes normaalilta verrattuna Nualan painajaisperheeseen: alkoholisoitunut äiti, kulttuuripiireissä keikistelevä journalisti-isä, joka ei piitannut yhdeksänlapsisesta perheestään, jatkuva rahan ja rakkauden puute, lasten laiminlyönti.

Kahden totuutta pelkäämättömän kirjalijan yhteinen matka menneisyyteen - tosin kummankin omaan, johon toisella on vain lupa kurkistaa, aina ei sitäkään - on kiehtova lukukertomus. Berliini on tälle hyvä näyttämö, tarpeeksi vieras etäännyttämiselle, tarpeeksi kiinnostava erilaisuudessaan. 

Una jaksoi suuttua vielä viimeisillä voimillaan Berliinin Kansallisoopperan Don Carlos-tulkinnasta, johon hän karvaasti pettyi. Una suuttui niin, että huuteli täysillä katsomosta, saksalaisten järkytykseksi.

Sellaisesta elämnänvoimasta minä pidän. Ei pidä koskaan luovuttaa. Viha, pettymys, raivo ovat hyviä tunteita, oikeutettuja elämässä, kun ihmistä petetään. Väkivaltaan asti niitä ei pidä päästää, mutta vaikeneminen on kuolemaksi. Niin varmaan Nualakin tunsi.