Näin se kävi

Minkälaista on paluumuuttaminen Suomeen? Miten se sujuu?

Heti perään: eläkeläisen paluumuutto. Sillä tarinoita on yhtä monta kuin on paluumuuttajaakin. Eläkeläisilläkin on eroa: kuka tulee sinkkuna, kuka leskenä, kuka toisen suomalaisen kanssa, kuka ummikko ulkomaalaisen. Joillakin voi olla aikuisia lapsia täällä, joillakin ei ole enää lähisukua lainkaan. Se, jolla on toinen asunto jo odottamassa täällä, on eri lähtökuopissa kuin sellainen jonka pitää aloittaa kiinteistövälittäjien sivuilta. Taloudellinen tilannekin ratkaisee paljon.

Aloitetaan siis rajaamalla aihe, kuten kunnon opintotyössä. Näin paluumuuttoni kävi:

Jäin varhaiseläkkeelle Irlannissa erityiskouluavustajan työstäni, kun itseäni vanhempi lähiomainen jo onnellisena porskutteli eläkeläisenä. Irlannissa eläkeläiset ovat kuin Herran kukkarossa: kansaneläkettä ei veroteta, julkisilla liikkuminen on koko maassa ilmaista - myös 'saattajalle' eli tässä tapauksessa minulle, terveyspalvelut ovat pääasiassa ilmaisia yli 70-vuotiaille, ja lista jatkuu. Koti-ikäväni oli silti hallitsematon.

Perheen suhteen löytyi vihdoin rako taloudellisesti. Irlannissa (kuten melkein kaikkialla maailmassa, vaikkei sitä Pohjoismaissa tule ajatelleeksi) vanhemmat kustantavat lasten yliopisto-opiskelut, eli mitään jipii, lapseni on nyt 18v ja olen vapaa -ilmiötä ei ole, vaan siitä se taloudellinen kivireki vasta alkaa, kun nuori muuttaa opiskelemaan. Minulla oli onnea. Vaikka kolme jälkikasvustani oli samaan  aikaan yliopistossa, yksi sai komean stipendin ja toisen opinnot maksoi osaksi valtio, joten pääsin helpommalla. En tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman tätä apua, josta olen ikuisesti kiitollinen. Kaikki jälkikasvuni on nyt koulutettu ja työelämässä.

Tämän rumban loputtua tajusin, että nyt tai ei koskaan! Maksoin velat tunnollisesti pois ja aloin suunnitella paluumuuttoa. Kunnostin talon ja laitoin sen myyntiin, luovuin irtaimistosta ja autosta. Lähiomainen oli jo käännytetty ajatukselle Suomeen muutosta. Lyhyesti: olin kertonut, että nyt minä menen, haluatko tulla mukaan? Itse lähtö oli niin stressaava, että blogista tuli silloin terapiavuodatus. Linkki!

Tulimme siis Suomeen pienen muuttokuorman kanssa, netistä etukäteen löydettyyn vuokra-asuntoon. Olin katsellut asuntoja Suomessa jo vuosia - oikeastaan siitä lähtien kun se oli netissä mahdollista. Alun romanttisten, romahtamaisillaan olevien hirsimökkien sijaan alkoi näytölle ilmestyä rivitaloja ja kerrostaloasuntoja julkisen liikenteen lähellä. Lähiomainen huokasi helpotuksesta. Paikkakuntakin oli selvä: juurilleni kotikaupunkiin Hämeeseen, ainoa paikka jossa osaisin suunnistaa ilman karttaa.

Kävimme näytöissä ja pohdimme elämistä kiinteistöyhteisöissä. Irlannissa ei oikein tunneta termejä asunto-osake ja yhtiövastike, kiinteistönvälittäjien ei edes tarvitse mainita vastikkeita, tietoja pitää erikseen kysyä. Kaikki hinnat ovat myös ns. velattomia, toisen asuntovelkaa ei voi 'siirtää'. Jokainen asunto on erillinen kauppa ja omistussuhde, jokainen vastaa omista remonteistaan. Yksityisesti omistetut kerrostalot ovat sen verran uusia, etten tiedä, miten kiinteistöjen huolto kustannetaan, saati yhteiset remontit. Suurin osa Irlannin asunnoista on pari- tai rivitaloja, myös kaupungeissa, eikä kaukolämpöä ole. Meille idea asunto-osakkuudesta oli siis ihan vieras, halusimme asua omillamme. Helpottaa, kun ei tarvitse riidellä kuin yhden ihmisen kanssa remonttilaskuista! Oma piha ja rauha oli myös ykkösenä listalla. 

Kaikki tämä löytyi, ja olemme olleet onnellisia ratkaisuumme. Ei tarvitse kuunnella naapureita seinän takana eikä varoa oman elämisen ääniä. Saunan jälkeen voi vilvoitella omalla pihalla. Yllätin itseni myös puutarhan hedelmien säilöjänä. Lähiomainen voi rauhassa kontata kameransa kanssa kukkien ja hyönteisten perässä. Toivon, että voimme asua tässä hamaan loppuun asti, yksikerroksisessa mökissä.

Ehkä suurin muutos on ollut autosta luopuminen, minkä teimme monestakin syystä: rahansäästön ja kunnon säilyttämisen takia, ja säästyyhän ympäristökin. Julkisilla kyllä Suomessa pääsee maaseudullakin, kun valitsee radanvarren asunnon. Eläkeläiset saavat liput puoleen hintaan. Pitää vain tottua tarkkaan aikataulujen lukuun ja matkan suunnitteluun. Fillareilla on helppo liikkua suomalaisilla pyöräteillä, ja lähijuniin saa ne mukaan ilmaiseksi. Minun vanhempani eivät koskaan omistaneet autoa, joten ajatus ei ole minulle vieras. Opin ajamaan autoa Irlannissa pakon edessä vasta nelikymppisenä, kun muutin maalle, eikä julkisia ollut. Lähiomainen joskus haikailee auton perään sen tuoman vapauden takia, enkä poissulje sitä, jos vaikka liikuntakyky heikkenee. Pienen skootterin hän on itselleen hankkinut. Toisaalta haukon henkeä katsellessani näitä suomalaisia teräsvaareja ja -mummuja, jotka raahautuvat rollaattoreillaan ja potkukelkoillaan liikenteessä. Voihan sitä surkutella, Irlannissa omaiset kuskaavat vanhuksiaan paljon enemmän, mutta itsenäisesti liikkuminen on kyllä aina hyvästä!

Arki ei itse asiassa ole täällä kovinkaan erilaista kuin Irlannissa. Netistä löytyvät tutut irlantilaiset ja englantilaiset radio- ja tv-asemat, lapsiin pidetään yhteyttä Skypessä ja somessa. Lähiomainen on innostunut valokuvauksesta kuten ennenkin ja pitää kohta kolmannen näyttelynsä. Minä sen sijaan olen päässyt kiinni omaan kulttuuriini. Luen jatkuvasti, käyn lukupiireissä, kirjoituskurssilla, näyttelyissä ja tapahtumissa. Paljon voi harrastaa Suomessa ilmaiseksi! Luonto on myös aina lähellä, jokamiehenoikeus valtuuttaa samoilemaan.

Sitä kaipasin niin kovasti ulkomailla: omia juuriani, en jonkun toisen kulttuurin juuria. Vanhemmiten ne ovat tulleet minulle tärkeiksi. Vanhat kaverit ja sukulaiset maadoittavat tänne ja tuntuu kuin vihdoinkin kuuluisin jonnekin. Lähiomainenkin on solahtanut jonkinlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Mikäpä irlantilaista pysäyttäisi.

En kadu päivääkään paluumuuttoani. Ja nyt, kun olemme tutustuneet suomalaiseen terveydenhuoltoon, olen levollisella mielellä. Ainakin meidän kohdallamme palvelut ovat olleet ensiluokkaisia, monin tavoin parempiakin kuin Irlannissa. Suomessa on hyvä olla.

Jos paluumuutto mitenkään askarruttaa teitä ulkomaille päätyneitä, suosittelen verkostoitumista. Suomi-Seurasta saa neuvoja ja oppaita, Facebookissa on Paluumuuttajat-yhteisö. Mitä paremmin pohjustat muuttoa, sen helpompaa siitä tulee. 

Idean tammikuun blogiin sain kuuntelemalla Sisuradion ohjelmaa paluumuutosta.

Linkki Suomi-Seuraan.

Alla lähiomaisen kuvia lumesta, joka on nyt kyllä jo hävinnyt.

Hämeen kirjeenvaihtajan kevätraportti

Vain Suomessa on taivas näin sininen! Koko talven aikana ei ollut montaakaan päivää, ettemme säitten puolesta olisi voineet  ulkoilla. Irlannissa haaleansininen taivas vilahtaa  sadekuurojen lomassa, Suomessa on poutaa koko päivän. Kylmä minulla ei ole ollut kuin Lapissa, ja silloin oli -18c!

Tuuli on harvinaisuus sisämaassa, toisin kuin Irlannissa jossa kesälläkin voi olla kylmä viima. Suomessa kylmyys hohkaa syvältä jäätyneestä maasta, ei ilmasta.

Jouluvalojen johdot pihalla ovat edelleen jäätyneen lumen alla. Aurinko alentaa kuitenkin hankia päivä päivältä, suorastaan silmissä. Katolta pudonneet lumet ovat jäätyneet valliksi ja vielä viime viikolla hakkasin rautakangella viisisenttistä jäätä ulkorappusista. Varjossa lumi säilyy kauimmin.

Pääsiäisaattona näin itse pääsiäispupun köpittelevän hangessa kamarin ikkunan alta. Iso ja ruskea, pitkät takajalat kuin kengurulla. Koko talven olen yrittänyt nähdä sitä öisin, hiipinyt ikkunasta toiseen. Turhaan. Aamulla oli aina uudet ilkkuvat jäljet hangessa. 

Järven jää, jolla kuukausi sitten vielä saattoi hiihtää, on jo ruskehtava ja virtapaikoissa sula. Pajujen kuoressa loistaa tumma puna ja vihreä. Koivut ovat aloittamassa oman punerruksensa, vai pitäisikö sanoa punastumisensa. Auringon lämpö kasvoilla tuntuu lahjalta, johon kääntää päätään aina kun voi. Enkä ole ainoa. Koko Suomi on kääntynyt aurinkoon päin.

Menneen talven lumia

Vaahtokarkkeja

Suomalaista ruohoa

Leskenlehtiä ei vielä ole näkynyt, ei juuri edes vihreää ruohoa. Mutta kuten entinen irkkuemäntä sanoi maahisista: en minä niihin usko, mutta kyllä niitä siellä on. Edit: lähiomainen bongasi kaksi kirkkaankeltaista nappia ojasta eilen.

Peipon luritus puussa: mikä ihmeiden ihme, pysäytti minut niille sijoilleni. Talitinttien kaksisointuista kiekumista on kuullut jo pitkään: ti-tyy, ti-tyy, yhä uudelleen. Lähiomainen nimittää niitä ruostuneiksi saranoiksi. Mustarastas etsii matoja sulaneen lumen jättämästä lammikosta. Eilen näimme kiikareilla punarastaan pihapensaassa. Olohuoneen ikkunasta! Irlannissa ainoat muuttolinnut, jotka oikeastaan huomasin joka vuosi, olivat pääskyset. Minua vaivaa, kun en tunnista kaikkia linnunääniä. Olen unohtanut.

Se vapauden tunne, kun vaihtaa talvisaappaista ekaa kertaa lenkkareihin ja polkaisee pyörällä alas hiekkaista rapisevaa mäkeä! Mikä vauhti! Koko pitkän talven olemme töpötelleet lumessa ja hyvin lyhyin askelin jäällä. Lähiomainen haaveili potkukelkasta katsellessaan mummojen huristelua 'moottorittomalla skiidulla'. Nyt polkee kauppareissun viidessä minuutissa.

Luonnon lisäksi olen alkanut tottua myös ihmisten jähmeyteen ja hitauteen. Kylillä kohdatessa katsotaan kyllä pitkään silmiin, muttei tervehditä. Yritän opettaa lähiomaiselle, että vieraalle voi sanoa  'päivää' mutta ei 'hei'. Muistin sen vasta itsekin hiljattain. 'Päivää' tosin on ulkomaalaiselle miltei mahdoton lausua. Keskustellessa suomeksi - ja etenkin puhelimessa - huomaan, että olen liian nopea, puhun päälle. Irlannissa on tyypillistä arvata toisen lauseenloppu ja keskeyttää, kun taas Suomessa pitää todella odottaa, ettei toinen vain pidä mietintätaukoa tai vedä henkeä, vaan on valmis kuulemaan oman repliikkisi. Päälle puhuminen hämmentää ja sekoittaa suomalaisen, samoin huumorin jatkuva viljeleminen. Molemmat ovat irlantilaisen sosiaalisten taitojen asetuksissa jo lastenohjelmista lähtien. Vitsailu yllättää Suomessa, sille on oma aikansa ja sitä sanotaan kaskun kertomiseksi. Tähän tapaan: 'amerikkalainen, venäläinen ja suomalainen menivät kapakkaan'. Kasku kerrotaan hi-taas-ti.

Irlantilaista ruohoa

Pari lyhyttä Irlannin-matkaa tuli tehdyksi talvella, ja molemmilla kerroilla se mikä Dublinissa yllätti, oli ihmisten paljous ja meteli, sosiaaliset tavat - ja liikenteen aggressiivisuus. Muunkinlaista aggressiota tulin todistaneeksi, kun burgeribaarin ulkopuolella O'Connollin pääkadulla nuoret huppupäät ryöstivät humalaisen. Lavastivat sen riidaksi, mutta uhri alkoi huutaa apua, kun häntä alettiin potkia ja hakata maassa. Entisen välituntivalvojan rooli ja sanat pulpahtivat minusta, mutten jäänyt paikalle, kun muita jo kerääntyi ympärille auttamaan miestä ja sättimään teinejä. Muuta en nähnyt teinien saaneen saaliikseen kuin halvan kännykän, ja epäilen, että he tekivät näytöksensä vain  saadakseen 'kicksejä'. Jokapäiväistä Dublinissa. En tiedä millaista viikonloppuhulinaa Suomessa on, mutta ei täällä humalaisia näy eikä tappeluja, ainakaan arkisin. Muutenkin olo on turvallisempi kuin missään muualla maailmassa. Poliisista oikeasti tykätään, myös somessa!

Ei elämä paluumuuttajana kuitenkaan ole sen ihmeellisempää kuin arki ulkomailla. Pääkieleni lähiomaisen kanssa on edelleen englanti, radion ja netti-television äänimaailma samoin. Roikumme liikaa netissä, luemme sängyssä blogeja ja uutisia toisillemme, kumpikin omalta tabletiltaan. Käymme kävelyretkillä luonnossa, taidenäyttelyissä ja ostoskeskuksissa. Kunto on noussut sen jälkeen, kun luovuimme autosta ja käytämme julkisia - ja omia jalkojamme. Aherramme kumpikin omien projektiemme kimpussa. Pidämme yhteyttä jälkikasvuun ja sukulaisiin netissä ja Skypellä. Aamiainen syödään sängyssä, hän tekee sen, minä päivällisen. Se syödään pöydän ääressä. Ai niin, sauna lämpiää kerran viikossa. Lähiomainen on lakannut valittamasta kuumuutta ja osaa jo nauttia löylyistä. Osaa jopa lämmittää hyvän saunan, puukiukaalla.

Heidi  Köngäksen vaikuttava 'Sandra'

Suurin yksittäinen muutos elämässä ovat omat kulttuuriharrastukseni, joihin ei ollut mahdollisuutta Irlannissa. Olen sukeltanut syvälle vuoden 1918 historiallisiin tapahtumiin, järkyttynyt ja vaikuttunut. En ole tiennyt omaa historiaani.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmasta, Hämeenlinnan vankileirillä 1918

Kuron kiinni 40 vuoden rästiä suomalaisessa kirjallisuudessa, tutustun uuteen kuvataiteeseen, koluan museoita ja katselen Areenasta suomalaisia dokkareita ja leffoja. Haen verkostoja, joissa räpistellä samanmielisten kanssa. Humina ja huippaus päässä kaikesta uudesta on himmennyt tasaiseksi onnen hyrinäksi. Olen onnellinen jokaisesta aamusta Suomessa.

Kevään tuloa en ole koskaan odottanut näin paljon, näin kauan. Se on uskomatonta pitkän pimeyden ja kylmyyden jälkeen, kuin kuolleista herääminen. Ei mikään yllätys, että kristinuskon pääsiäissanoma ajoitettiin juuri kevääseen. Ylösnousemuksen, jälleensyntymisen ihme!

Ihan vähän ikävä Irlannin ensimmäistä kukkaa, Camelia-pensaassa.