Räkämärkä marraskuu

Mitä ihmettä voi kirjoittaa sysipimeänä, räkämärkänä marraskuun viimeisenä päivänä? Että kohta on joulu, kohta on joulu...?

Kun lumet sulivat.

Mitähän me pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat tekisimme ilman joulua pilkkomassa tätä pimeyttä. Kolme, neljä kuukautta henkeä ahdistavaa pimeyttä ja luihin käyvää kylmyyttä ilman mitään, mikä irrottaisi arjesta? Jouluhan nimittäin oli olemassa paljon ennen kristinuskoa ja senkin ajoituksesta ollaan aika epävarmoja. Varmuuden vuoksi lykättiin messiaan syntymä samaan ajanjaksoon kuin pakanalliset hillumiset ja taiat, ettei tulisi kilpailua, tai että pakanat pikemminkin unohtaisivat omat juhlansa. Joulupukki oli kuitenkin eläinhahmo Suomessa  alunperin: pukki.

Minun lapsuudessani joulupukki oli vielä harmaatakkinen, vanha ja kiukkuisenpuoleinen ukko, joka oli pelottava ja arvaamaton ja jolle piti olla kiltti, muuten sai vain risuja. Se todistettiin, kun kauhukseni eräs nimeltä mainitsematon sisarus saikin vain risuja yhtenä jouluna. Tuijotimme suu kauhusta auki vanhempiamme: ei näin voi tapahtua! En muista, oliko vanhemman kädessä oikeasti Koivuniemen herra, vai kuvittelenko vain sen, muistan vain pienen sisaruksen leuan väpätyksen. Tilanne selkisi, kun heti perään sisään kannettiin niin iso lahja, ettei sitä voitu edes paketoida: ohjattava mahakelkka, sellainen josta kukaan ei ollut osannut edes haaveilla. Se olikin vekutusta, kummallinen sana, jolla selitettiin kaikenlaista tyhmää, mitä aikuiset keksivät lasten iloksi. Ikinä en ole ollut niin kauhuissani joulupukin tekosista. 

Elämä on arvaamatonta ja pelottavaa, sen tietää jokainen tähän ikään tullut. Koko ajan jokin on vaanimassa, ja jos jostain syystä huokaa hetkeksi helpotuksesta, somessa pyörii jo seuraava kauhun aihe. Milloin syöpävaara siitä tai tästä ruuasta, milloin aivosumu liiasta ruudun tuijottelusta. Olen alkanut epäillä nivelvauriota vasemmassa peukalontyvessä, johon nojaan uutta kenkäpuhelintani, niin painavaa ja kookasta ettei se mahdu mihinkään taskuun. Jouduin luopumaan piskuisesta iPhonestani, joka oli kuulemma liian vanha päivittämään pankkiasetuksiani. Tämä nykyinen hävitti kaikki vanhat Whatsapp-postaukset, kuvat ja videot, kun vaihdoin systeemiä. Sivut aukeavat, tai siis yleensä eivät aukea viuhtomalla vai sanotaanko nykysuomeksi slaiding (yök). Otteeni on kuulemma liian raju, sanoo lähiomainen sivusilmällä seuratessaan. Harjoittelen kyllä hentoisempaa liu'uttamista, mutta kymmenennen pyyhkäisyn kerran jälkeen raivo alkaa nousta. Onko sillekin jo nimi? Puhelinraivo? 

Haimme piristystä livenä tänään, eli unohdimme ruudut ja koneet ja pyyhälsimme Voipaalan kartanon joulutapahtumaan. Se toimi! Löysin kaikkea pientä ja kivaa tuliaisiksi Irlannin matkaa varten, tapasin tuttuja ja hihitin suomalaisia joululauluja kuten ratkiriemukas Varpunen jouluaamuna. Ei ihme, että lapseni Irlannissa anelivat, etten soittaisi enää suomalaisia joululauluja: mammy they are so sad!

Voipaalan taidekeskuksessa kahvi ja gluteeniton Budapestin kääretorttu oli taivaallista ja taidenäyttely seinillä katsomisen arvoista:  Laine & Jäntti feat. Outi Heiskanen. (Feat. tarkoittaa featuring, outo valinta näyttelyn nimeksi, minäkään en tajunnut sitä.) Mutta kuvat olivat upeita grafiikan ja maalauksen yhdistelmiä. Mennään ehkä uudestaan katsomaan ennen 2.2.25, kun se sulkeutuu. 

Isoisäni oli kotoisin Sääksmäeltä, Annilan kylästä, joten tunnen aina oloni kotoisaksi siellä. Hän joutui huutolaispojaksi lapsena ja ehti kuolla ennen kuin synnyin, joten Aukustista ei ole kuin pari valokuvaa jäljellä. Siinäpä olisi tarinaa kerrakseen ja todellista kauhua: nälkävuodet ja kulkutaudit ja joutuminen eroon omasta perheestä. Melkoisen pieniä nämä meikäläisen murheet loppujen lopuksi. 

Eli jotenkin ollaan päästy marraskuun loppuun. Irlannissa on eilen äänestetty seuraavasta eduskunnasta, vaikka arvaan, ettei mikään tule muuttumaan. Minä pääsen kuitenkin parin viikon kuluttua tapaamaan jälkikasvua, mikä varmasti piristää! 

Olen alkanut vähentää, leikkeleiden ja suklaan lisäksi myös kauhukuvien katselua, johon uutisetkin nykyään kuuluvat, dokkareista puhumattakaan, koska en enää saa öisin unta. Olen varmaan ylitiedostava ja valmiiksi melankolinen, jotta voisin katsoa todellisuutta. Tarvitsen kaikki voimani tästä pimeydestä nousemiseen. Tsemppiä teille lukijat, toivomme todella valkeaa, lumista joulua!

Näin upea auringonlasku yhden pimeän päivän päätteeksi!

Pukki kuin pukki

Tämän syksyn maalauksia.

                                           

Miten äkkiä Suomessa voi yksi vuodenaika vaihtua toiseen! Viime kuussa vielä haikailin syksyn ruskaa, nyt kuljetaan niskat kyyryssä lumisateessa ja mietitään, laittaako pitkiä kalsareita vai ei, liukuesteitä vai ei. Kohtalon kysymyksiä autottomalle.

Onneksi joulu on nurkan takana; rakastan hidasta liukumista jouluun. Ensin joul- ei kun talvivalot, sitten kynttilöitä, sitten hiljalleen joulukoristeita. Ensimmäiset joulumyyjäiset ilahduttavat ja ensimmäisen joulupukin näkeminen naurattaa. 

Julkaisin Naamakossa kuvan Isosta Lapsesta (lähiomainen) joka hihkuu, kun näkee Tantyn (Santa) ja haluaa samaan kuvaan. Joku kysyi kommenteissa, mitä kuiskattiin pukin korvaan, ja lähiomainen siteerasi google-käännöstä hämmentyneenä: what did you whisper into a goat's ear?

Oli siinä aamukahvit lentää. En ole ikinä ajatellut, mitä pukki oikeastaan tarkoittaa. No vuohipukkia tietysti. Mutta miksi? Kuten tavallista näillä etymologisilla ristiretkillä, päädyn googlehaun syövereihin tuntikausiksi. 

Julbocken (kesk.) Skansenin ulkomuseossa  v.1910.
Pukinkonttia kantaa vissiin tiernapoika. 
Picture Wikimedia

Ilmeisesti joulupukki syntyi pakanallisen nuuttipukin hahmon mukaan. Lapsuudestani muistan kyllä, ettei se pukki mikään hou-hou-hou mukava setä ollut, vaan kysyi tiukasti, ollaanko täällä oltu kilttejä. Luterilaiseen ahdinkoon kuului, että sillä saattoi olla risujakin tuhmille. Karnevalistisella nuuttipukilla kuulemma oli turkki tai vuohennahka nurinpäin yllä ja sarvet päässä. Nykyisen punaisen asunsa pukki sai vasta 1930-luvulla, aivan, Coca-Cola-mainoksen mukaan. Nikolaus-pyhimys lisäsi lahjojen jaon. 

Kolme vuotta sitten ilmestyi Eero Perungan kirja Joulupukki - Tuhatvuotinen arvoitus (SKS), jossa lisää aiheesta. Lapin kansan artikkeli.  

Nuuttipukki v. 1926. Museovirasto.
Tämäpä lapsia ilahduttaa!
Kuvaaja Aino Oksanen.

Vuohipukki on kuitenkin innoittanut paljon muutakin kuin jouluhahmon. Suomessa sanasta juontuu keripukki, kantelupukki, huoripukki ja tietenkin syntipukki. Teologinen neuvonantajani kertoi tarinan sanan scapegoat alkuperästä, joka on Raamatussa. Kaikki maailman synnit pinottiin syntipukin päälle ja tämä lähetettiin erämaahan karkuun, escape. Toinen vuohi uhrattiin. En tiedä kummalla oli pahempi kohtalo. Mielenkiintoista on, että samansukuisella eläimellä eli lampaalla on eri rooli: musta lammas on syyllinen omaa syytään, kun taas syntipukki on yleensä syytön.

Irlannissa vietetään elokuussa edelleen Puck Fair-juhlaa Kerryn maakunnassa, jossa vuohi eli Puck kruunataan kuninkaaksi ja sitä viedään kulkueessa läpi kaupungin. Sen juuret ovat kelttiläisessä kalenterissa eli pakanauskossa. Etymologiset tutkimukseni ovat vielä kesken, kumpi tuli ensin, Puck vai pukki. Wordfoolery- blogi pohtii sanaa lisää. Seuraavassa elämässä valitsen etymologian!

Meillä oli Afrikassa kaksi vuohta, joita pidimme lie'assa pihamaalla, ja ne olivat todella arvaamattomia yksilöitä. Saattoivat rynnätä pää ojossa lasten kimppuun, ellei pitänyt varaansa. Ei ihme, että itse paholaiselle on annettu pukinsarvet ja sorkat. Kun katsoo vuohta silmiin, nuo oudot viirut kyllä saavat kananlihalle.

Viimeaikainen lohdutuskirjani (kaiken uutiskauheuden keskellä) on ollut Heli Laaksosen Luonnos. Vuohesta hän kertoo mm. näin:

Sen silmän mustuaiset ovat neliskanttiset kuin tiili, sillä ne eivät vääristä korkeuseroja niin kuin ympyriäiset. On vakaampi kirmata kivillä. 

Laaksosen kirja on sekoitus ällistyttäviä biologisia faktoja, hersyviä tarinoita ja jotenkin hellyttäviä kuvauksia eri eläin- ja kasvikunnan edustajista. Kuvitus on Helin itsensä ja ihme sinällään.

Ihmisestä hän sanoo:

Erikoistuntomerkkeinä voit tarkkailla

kauas erottuvia silmänvalkuaisia.

Niin paljonpuhuvasti eivät muut eläimet pyörittele silmiään.

Lopuksi: kaikkein ikävin pukki-muisto, jonka tiedän monen ikäiseni jakavan kanssani, oli voimistelunopettajan terhakka komento: Nyt haarahyppyä pukin yli! 

Auts. Vain masokistipukeille. 

Onnellinen äiti

Vuosi 2021 vetelee viimeisiään. Omalaatuinen maailmamme on edelleen kummallinen, kuin eläisimme jungilaista unta, jossa kaikki näemme samaa painajaista. Totta puhuen en enää aina jaksa muistaa koko pandemiaa.  Meillä ei ole mitään hätää, olemme saaneet liikkua ja tavata ihmisiä kolmannen piikin turvin, olemme säästyneet taudeilta ja oireilta. 

Elämä on sen sijaan kirkastunut kovin, sen ainutlaatuisuus ja lyhyys. Tärkeysjärjestys on muuttunut. Ihmisistä on tullut tärkeitä, yhteisen tuokion viettämisestä juhlaa. Puhumattakaan omien karhunpentujen halaamisesta, kun vihdoin nähdään. Jonkinlainen haikeus sävytti yhdessäolon iloa, aika tuntui loppuvan kesken, mietin jopa, milloin pääsemme tapaamaan seuraavan kerran. 

Yritin luoda suomalaisen joulun jälkikasvulleni, nyt kun kerrankin olin oikeassa maassa. Irlannissa jouluaaton viettäminen juhlana oli aina hankalaa, kun kaupat ja pubit olivat auki yömyöhään, ja itse Joulu saapui vasta aamutuimaan joulupäivänä, joulupukin ängetessä savupiipusta alas lahjoinensa. Olin aina surullinen jouluaattona, kun tiesin, miten koti-Suomessa hiljennyttiin. Sama hiivatin nyyhkiminen juhannuksena, vappuna, itsenäisyyspäivänä, eihän niitä muualla maailmassa juuri juhlita. Nyt olimme kuitenkin Suomessa! 

Olin hankkinut piparitaikinan, kinkun, rosollia ja puurtanut laatikoita. Kala ei joulupöytäämme kuulu, hajukin ellottaa. Lähiomainen toimitti joulukuusen ja teki jäälyhdyt. Vuoden Tärkein Ateria onnistui, ja sekoitimme iloisesti kulttuureja kiskomalla crackers eli paukkukarkkeja, joissa on paukahtavat nallit ja sisällä silkkipaperihattu ja mauttomia vitsejä. Muutamissa oli Charades-kompakysymyksiä, eli pitää pantomiimilla esittää joku elokuva tai kirja, jota muut yrittävät arvailla. Olen aina pitänyt leikkiä älyttömyyden huippuna, mutta nyt se olikin hauskaa. Näin sitä voi luopua eettisistä normeistaan noin vaan vanhuuden kynnyksellä. 

Oli ihanaa kulkea lumisessa maisemassa kylille ja metsään. Koin oikean Solstice-hetken, jollaista ihmiset jonottavat vuosikausia päästäkseen Newgrangeen, kun talvipäivän seisauksen päivänä auringonsäde valaisee tuokioksi muinaisen kiviluolan. Nähdä aurinko jouluna ja kuolla! En muista moista näkeneeni ennen. Tyttäret huokailivat, että he tunsivat kävelevänsä joulukortissa. Jopa jäätynyt järvi oli heille ihmetys, he olivat hyppineet uimaan laiturilta viimeksi pari vuotta sitten kesällä. Nyt kävelimme vetten päällä.

Emme tehneet mitään erityistä, söimme hyvin, ulkoilimme, katsoimme elokuvia ja pelasimme Scrabblea. Ja juttelimme. Joulusaunassakin ehdittiin käydä. Silti tuntui, kuin olisin saanut erityisen lahjan. Tyttäret olivat onnistuneet pääsemään läpi rajoitusten, koronapassitarkastusten, lentokentän tungosten ja jopa kirimään turvatarkastuksesta lähtöportille Dublinissa vauhdilla, jossa muut jäivät vain vinkumaan. Pitkistä jaloista ja juoksutaidosta on näköjään evoluuttista hyötyä tällekin sukupolvelle. Kun mikään matkustamisessa ei enää ole itsestäänselvää, tulee perille pääsemisestä palkinto!

Takaisin lähtiessä heidän piti vielä hankkia antigen-testi ja ehtiä saada tulokset ennen lentoa. Ajattelin, ettei haittaa olla paikalla aikaisin, ja onneksi hoitsu vinkkasi heidät testiin ennen ajanvarausta. Tulokset olivat negatiivisia! Istuimme Narinkkatorin Hiljaisuuden Kappelissa ja kiitimme jälkeenpäin, no, minä ainakin. En uskonut, että he pääsisivät ajoissa läpi tungoksen, joka lentokentällä vallitsi, mutta sekin onnistui. Vilkutin kaksin käsin, kun he selvittivät turvatarkastuksen ja pyyhin kyyneleitä kasvomaskiin. Pala sydäntä siinä irtosi samalla. 

Napanuora äidistä lapseen tuntuu aina pysyvän, vaikka sitä ei lapsi näe ja tuntuisi tooosi nololta, jos sen sanoisi. Side venyy, muttei koskaan katkea. Ymmärrän järjellä, että he ovat aikuisia ihmisiä, itseään kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia, ja me vain jousia, joista he sinkoavat, mutta sisukseni elävät ihan omaa elämäänsä, särkevät ja hohtavat.  Aika ajoin kuvittelen, millaista heidän elämänsä tulee olemaan, miten he muuttuvat, vanhenevat, miten muistelevat minua sitten kun olen mennyt. Sanovat, tosin englanniksi, muistatko kun äiti aina kertoi...! Kuten omat sisarukseni, kun tapaamme ja kiistelemme, oliko se näin vai noin, kun kaikilla on omat muistonsa. 

Kovin onnellisena ja kiitollisena päätän tämän vuoden. Näyttelyni onnistui hienosti, tapasin suuren joukon ihania ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka pitivät töistä ja jopa ostivat niitä. Siitä nöyrä kiitos. Jatkan innolla uusia maisemia. 

Digihelmiä: YLE Areenassa (ja muuallakin) Ailo, pienen poron suuri seikkailu, juuri sopiva luonnon joulunäytelmä. Ja totta kai MuBu eli Muistojen bulevardi Ylen radiossa. Vanhoja hyviä levyjä. Myös äitini päiväkirjassaan mainitsema Intiaanin lemmenkutsu, jonka löysin kuin löysinkin netistä. Että minunkin vanhempani olivat nuoria ja hulluja joskus? Kuunnelkaa.

Rauhan vuotta 2022 kaikille lukijoilleni! 

Neljä kiloa kakkosnelosta

Vuoden viimeinen blogi. Luin innoitukseksi edellisvuosien vastaavat vuosikatsaukset. Miten järkeviltä ja näpsäköiltä ne tuntuvat! Viime vuonna listasin jopa vuoden 2019 parhaat kirjat ja omat aikaansaannokset. 

Tämä vuonna kaikki on jotenkin ollut kuin sumua. Vaikka aikaa on ollut enemmän kuin koskaan, en ole voinut keskittyä lukemiseen. Kun korona saapui, meillä oli samaan aikaan muitakin terveyshuolia ja kaikkinainen luovuus kohdallani pysähtyi. Sanat kuivuivat. Mitä väliä jollain fiktion kirjoittamisella kun pandemia jyrää ihmisiä alleen? Mitä järkeä missään? 

Joku sanoi oivaltavasti, että pandemiauutiset saivat ihmiset adrenaliinin myötä hälytystilaan, piti olla koko ajan valppaana ja seurata uutisia. Ei siinä voinut paneutua ihmissuhdetarinoihin ja kielenhuoltoon, en minä ainakaan. 

Nyt ollaan kuljettu pandemia kintereillä jo vajaa vuosi ja valoa näkyy tunnelin päästä. Pitää vain jaksaa kulkea varoen tämä loppumatka ja odotella rokotusta. Ja jos se ei toimi, tai tulee uusia viruksia, osataan sekin ottaa paremmin kuin viime keväänä. 

Onneksi korona on tuonut myös uusia tuulia mukanaan: etäyhteydet. Ikinä en ole ollut niin iloinen internetin tuomista mahdollisuuksista kuin tänä vuonna. 

Opin uudestaan maalaamaan ja piirtämään, kirjoituskurssi siirtyi nettiin ja zoom-tapaamisiin, lapset viestittelivät WhatsAppsilla, jopa sisarukset alkoivat pitää yhteyttä tänä ilmaisten puhelujen aikana. Australiaan asti voi nykyään soitella ilmaiseksi, täytyy vain muistaa huikea aikaero. Ja se, että jouluna siellä on keskikesä! Zoomilla on tavattu uusia ja vanhoja kavereita. Zoomissa pätee muuten yksi sääntö: mitä pienempi ryhmä, sen helpompi kommunikoida. 

Kun sitten uskaltaa tavata jonkun desinfoituneena ja turvavälein, ero on kuin oikealla teatteriesityksellä ja nettileffalla. Hyvänen aika, tässähän on aistikokemuksia, tässähän voi tapahtua mitä vain! Ei voi vain painaa mikkiä äänettömälle tai pysäyttää nauhaa. Tavallaan ymmärrän nyt pelimaailmaan uppoutuneita nörttejä. Livenä on outoa.

Jostain syystä liikkuva kuva on ollut viihdykkeenä helpompi korona-aikaan kuin kirjat. Olen katsonut upeasta YLEn Areenasta lukemattomia järisyttäviä dokkareita, vanhoja suomalaisleffoja ja audiopuolelta kuunnellut Muistojen Bulevardia ja etnomusiikkia. Mediaa, jossa ei ole mainoksia, arvostaa yhä enemmän. 

Lähiomainen uiskentelee omassa englanninkielisessä mediakuplassaan. Joskus istumme lähes selätysten: hän katselee omia tv-kanaviaan, minä suomalaisia, hänellä luurit korvilla. Sopu säilyy. Yhdessä luemme Irlannin uutiset joka päivä, missä mennään, mitkä ovat koronaluvut. Onneksi tähän mennessä läheiset siellä ovat välttyneet sairastumasta. Edelleen Irlantiin on näkymätön side, päivittelemme ja siunailemme uutisia kuin yhä asuisimme siellä. 

Hauskinta on ollut lähiomaisen kääntymys: nyt onkin Irlannissa kaikki paremmin! Hän puhuu välillä hurmoksessaan jo kielillä: no, iiriä se vain on, joka on pulpahtanut pintaan etäisyyden ansiosta. Joulupaketissa tulleet Tayto-perunasipsit hän suorastaan nuoli pussista, ja minikokoisen plum puddingin lämmittäminen mikrossa oli harras seremonia. 

Tunnustetaan tässä nyt sekin, että onnistuin sössimään joulupäivänä pyhän kalkkunanpaiston. Joko paistoaika oli liian pitkä tai lämpötila liian korkea, mutta paistopussista kuoriutui kuivin lintuyksilö jonka olen nähnyt sitten dodojen. 

Viipaloiminen muistutti lähinnä puupölkyn sahaamista. Neljä kiloa kakkosnelosta syötiin kuitenkin urheasti: siivuina, currykastikkeessa, voileivissä ja keitoissa. Tänä iltana menossa vihoviimeinen satsi. Mitä ei tekisi monikulttuuristen traditioiden eteen! Paitsi että kieltäydyin keittämästä muumion luista sellaista maukasta lientä kuten lähiomaisen edesmennyt äiti osasi tehdä ja muut kunnon mammyt. Joku raja. 

Huumoria on pakko olla elämässä, vaikka mikä olisi. 

Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi, sanovat karjalaiset, nuo sisukkaat sissit, kaikkensa menettäneet ja uuden aloittaneet. Irlantilaisissa on paljon samaa, huumori kantaa, haudanvakavaa on vain hauta. 

Värikästä, luovaa, kepeämpää uutta vuotta 2021 kaikille lukijoilleni!

Jouluhartaus

Ensimmäinen täysjärkinen joulu tulossa. Viime jouluna oltiin juuri muutettu uuteen taloon, selvitty keittiö- ja putkirempasta, ja minä retkahdin väsymyksestä flunssaan. Onneksi suomalainen lähisukulainen saapui piristämään. 

Tänä jouluna on jo traditioita täälläkin, osataan luoda lunta, lähiomainen lämmittää saunan tuossa tuokiossa, pyöräytti jäälyhdynkin ilokseni, ja minä älysin käyttää autotallia jättimäisenä pakastinarkkuna jouluruuille. Pakkasta tällä hetkellä -9c! Olemme oppineet pukemaan KAIKKI vaatteet ylle ennen ulos lähtöä, myös hansikkaat ja hatun. Kylmä kangistaa nopeasti. 

Ei voi muuta kuin ihastella Suomen kauneutta. Lumi on höyhenenkevyttä pakkasella, se valaisee polut ja vaimentaa kovat äänet, pakkanen kirjoo kukkia varaston ikkunaan ja kiteitä oksille. Kohta on aika käydä laduille! Suomalaiset tulisivat kyllä kaipaamaan lunta, jos se joskus ilmaston lämpenemisen takia katoaisi. Näillä korkeuksilla talven pimeys on ahdistavaa, valo tuskin lisääntyy keskipäivään mennessä aamusta, ja alkaa sitten taas hiipua. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt auringon! Lumi tuo edes illuusion valosta.

Oma suhtautumiseni jouluun on kohentunut, kun olen päässyt päättämään itse sen vietosta. Suomessa ei myöskään altistu yhtä paljon blingille kuin Irlannissa - vai suojelenko vain itseäni nykyään paremmin kulutusbakkanaalilta?

Joulu on monille ahdistuksen, riittämättömyyden, kaipauksen ja yksinäisyyden aikaa. Olen huomannut, että se on onneksi myös aikaa, kun otetaan yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin, kyläillään ja kirjoitellaan. Edes jouluna!

Olen vihdoinkin saanut rauhan elämääni. Olen sinut menneisyyteni kanssa, löytänyt luovuuteni, armahtanut itseni suorittamisen paineesta. Odotan uteliaana, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Ainakin pääsen tapaamaan jälkikasvua, josta on kehkeytynyt ihmeellisiä, välkkyjä, persoonallisia aikuisia, joiden kanssa voi pohtia elämää ja maailmaa - ei kuten äiti ja lapsi, vaan aikuisena aikuiselle. Olen kiitollinen, että he ovat edelleen osa elämääni, ylimääräinen bonus jota en tunne ansainneeni. Minulla on myös muutama hyvä, sinnikäs ystävä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Lähiomaisen kainalossa on hyvä herätä joka aamu. En olisi voinut valita parempaa väittelijää, kannustajaa, kriitikkoa, työparia, naurattajaa ja matkakumppania. Kiintymys tuo vain yhden surun: joskus meidänkin aikamme loppuu.

En ole uskovainen, mutta joskus täyttää mieleni hartaus ja kiitollisuus kaikesta, mitä olen saanut. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta nyt on maljani piripinnassa. Kiitos elämälle!

Onnellista joulua ja rauhallista uutta vuotta!

Kotona, mutta missä

Kohta kaksi viikkoa takana "kotimaassa" Irlannissa. Tyttäreni näytti minulle mietelauseen, josta piti, aikoo lähettää tämän siskolleen Uuteen Seelantiin: Home is where the heart is. Koti on siellä missä sydänkin. 

 

Jäin miettimään tätä. Missä se sydän sitten on? Voiko se olla useammassa paikassa, riippuen siitä, missä kulloinkin tuntee itsensä kotoisaksi? Siellä, minne ikävöi? Ulkosuomalaisella - ja jokaisella, joka on lähtenyt pois syntymämaastaan - on aina kaiho jonnekin. Ulkomailla Suomeen, ja kun pääsee Suomeen, takaisin ulkomaille, josta on jo tullut koti. 

Mikä tekee ihmiselle kodin? Kun katselin Suomen rännässä värjötteleviä pakolaisia, voin kuvitella että ei ainakaan tämä uusi, kylmä maa ole heille koti. Koti voisi olla siellä vain, jos saisi koko suvun taas ympärilleen ja perheen kokoon. Samaa määrettä käyttäen olen ollut koditon suurimman osan elämääni. Vai onko koti vain se, minkä itse luot, missä tahansa oletkin. Onko koti se perhe, minkä itse saat aikaiseksi. Entä kun ikää tulee, lapset kasvavat aikuiseksi ja haluavat oman elämän, entä jos puoliso kuolee tai tulee ero? Monelle naiselle lasten lähtö kotoa on se hetki, jolloin kotia koetellaan. Onko puolisossa tarpeeksi luomaan kotia, odotellessa lasten kyläilyä, lastenlasten ilmaantumista, äitiyden kertautumista kun saa taas hoitaa pikkuisia. 

Irlannissa suuret sukujoulut ovat mainosten ja tarinoiden ydin. Perhe saapuu vaikka toiselta puolen maapalloa vanhaan kotitaloon jouluksi, tai vuokraa isommat tilat, jotta kaikki mahtuvat. On istuttava entisen keittiönpöydän ääreen, käytävä jouluaattona tutussa pubissa moikkamassa lapsuuden kavereita. Aamulla on odoteltava kun Mammy paistaa irlantilaisen aamiaisen, jonka jälkeen mennään messuun. Sitten lahjoja, syömistä, ähkyä ja lisää juomista, hassuja hattuja paukkukarkeista ja tyhmiä vitsejä, telkasta samat vanhat elokuvat, nuokkumista kuumottavan takkatulen ääressä. Vierailuja sukulaisten luona, lisää keksilaatikoita, viinipulloja, suklaata. 

Sain joululahjaksi Anne Enright'in The Green Road, joka kertoo aivan mainioon tapaan tyypillisestä irlantilaisesta perheestä, joka kirjan lopussa kokoontuu vanhan leskiäidin luo viimeistä joulua viettämään, kun äiti on uhannut myydä vanhan kotipaikan. Tsehovilaisissa tunnelmissa perhesiteitä koetellaan. Tätä ennen ollaan seurattu kunkin perheenjäsenen elämää ympäri maapalloa ja muistijälkiä perheen elämästä - jokaisella niin erilaisia. Tässä kirjassa minusta on pähkinänkuoressa perheen ydin: ihmisiä, joita emme ole valinneet elämäämme, mutta joihin meillä kuitenkin on syvät ja ainutlaatuiset siteet. (Kirjaa ei tietääkseni ole vielä suomennettu, mutta tämä on ehdottomasti parempi kuin Enright'in aiempi Unohdettu valssi)

Suomalaiset joulut ovat vaisuja ja hartaita irlantilaiseen ilonpitoon ja pubikulttuuriin verrattuna. Suomessa jouluvaloja on vain nimeksi ja vain yhtä väriä: valkoista. Kaupoissa korvat eivät mene lukkoon joulumusiikista, koristeet ovat käsintehtyjä ja hyvän maun mukaisia, ja joululaulut...ahh, niin melankolisia. Jouluaattona jonotetaan hautausmaalle sytyttämään kynttilä vainajien muistoksi, kun taas Irlannissa pubit ovat ääriään myöten täynnä.

Huomaan, etten oikein osaa nauttia enää kummastakaan kulttuurista. Oikeastaan ainoa hyvä puoli joulussa on se, että ihmiset todella yrittävät nähdä toisiaan, niitäkin joita ei muuten tule tavanneeksi. Joulu ei kuitenkaan poista sukuriitoja ja vanhoja kaunoja, päinvastoin. Joulu asettaa kaiken kuin suurennuslasin alle. Itse olen vihdoin tajunnut, että oman perheeni kohdalla tuskin enää koskaan kokoonnumme kaikki saman katon alle. Edes jouluna. Ja näinhän se meni omien vanhempieni kohdallakin, vaikka minä ulkomaille karanneena aina haaveilin perhejouluista kotona Suomessa. Sisarukseni menivät naimisiin, muuttivat muualle, perustivat perheen, saivat omia lapsia, ja halusivat viettää joulut omassa kodissaan. Minäkään en päässyt koskaan enää vanhempieni luo jouluksi. 


Kotimaa-ajatusta olen miettinyt perhettä enemmän. Sillä se, että perhe hajoaa kun lapset kasvavat, on selvää. Mutta kotimaa on valinnan asia ulkosuomalaiselle. Minä olen kuin kotonani Irlannissa, mutta silti kaipaan Suomeen. Ehkä juurruin tänne vain lasten avulla, ja kun he ovat jatkaneet omia polkujaan, ei enää ole mitään siteitä tänne. Jos muuttaisin Suomeen, voisimme kyläillä puolin ja toisin, lentokoneet kulkevat kyllä molempiin suuntiin. 

Ajatuskin siitä, että jäisin Irlantiin loppuiäkseni kauhistuttaa. Olenko vain ollut pitkällä matkalla koko aikuisikäni? Ja nyt haluan ympyrän sulkeutuvan. Haluan kotikaupunkiini, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa osaan kulkea vaikka silmät kiinni. Jossa voin katsoa vastaantulijoita: tunnetaanko me? Jossa olen jonkun tytär, luokkakaveri, naapurin likka, nuoruuden heila, pikkusisko, täti, serkku, käly...ennen kuin meistä kaikista tulee niin vanhoja että emme enää muista edes toisiamme. Ja sitten on ihan sama, missä koti on.

Joka tapauksessa, uusi vuosi 2016 houkuttelee aloittamaan jotain uutta ja jännittävää. Joku sanoi, että onnellisuus on kiitollisuutta. Että on päässyt tänne asti, näitten mutkien kautta, että on onnellinen tässä vanhassa nahassa, jossa vielä eloa on. Cheers!

Henk.koht. joulusanoma

Minut haastettiin Naamakossa listaamaan 5 positiivista asiaa elämässäni viiden päivän ajan. Otin haasteen vastaan. Ensimmäinen päivä oli todella vaikea: tylsää töissä, ja joulukuinen Irlanti tarkoittaa harmaita päiviä ja vaakasuoraa sadetta. TV tuottaa kaaosta: pakonomaista yllytystä ilahduttaa omaisia: osta, osta, osta. Talossamme on tapana mykistää tv-mainokset, koska saan niistä allergista kutinaa muutenkin, ja epäilen niiden tuhoavan aivosoluja piemmällä aikavälillä. Rima katsojille mainoksissa on niin alhaalla, että sen yli hyppää vaikka nilkat yhteensidottuna. Mielenkiintoiset dokumentit ja syvälliset elokuvat tuhoutuvat täysin joulpukin loikatessa ruutuun kulkusten kilistessä, maireasti hymyilevän kotimarttyyrin kantaessa kuollutta jättikalkkunaa suvun notkuvaan joulupöytään.

Mutta positiivisuutta piti hakemani. Sitä löytyi, kun käänsi kivet ja kannot. Joka päivästä löytyi asioita, joista voi aidosti olla onnellinen ja kiitollinen. Minulle joulunalusaika on aina ristiriitainen: aikaisempien vuosien surulliset ja avioriitojen pilaamat joulut tulevat vyöryen päälle, muistot iskevät yksi kerrallaan. Joku joululaulu, pienten lasten äänet, joululahjojen paketointi...

Nyt totesin olevani onnellinen siitä, että olen oman elämäni herra ja on varaa mennä ja ostaa hyvää ruokaa ja melkein mitä vain haluan. Köyhyys on surkeaa joka perheessä, mutta kaikkein surkeinta se on joulun alla lapsiperheissä, kun lapset vielä uskovat joulupukkiin. Tänä jouluna otan osaa suomalaiseen hyväntekeväisyyteen Facebookissa, jossa lähetetään paketti tietyille perheille, jotka ovat pyytäneet avustusta. Voin uskoa, ettei suomalaisen ole helppo pyytää avustusta, mutta lastensa eteen tekee mitä vain. Varsinkin jouluna.

Jouluna koko maailman surkeus ja köyhyys kaatuu päälle. Suree kodittomia nukkumassa kovalla betonilla kylmässä. Suree alkoholistiperheiden seinille heiteltyjä lapsia. Suree niitä, jotka viettävät joulunsa sairaalassa kattoa tuijottaen.

Minä olen onnellinen, että selvisin avioliittohelvetistä, samoin lapseni, olemme kaikki terveitä, minulla on taas rakkautta ja hellyyttä ja kunnioitusta elämässäni. Sen puolesta kannatti taistella. Minulla on nyt hyvä mies ja kaunis koti, rahaa, toiveita ja unelmia. Kärsimyksen kautta kirkkauteen, sanoo protestanttinen ääni sisälläni. Olisin kyllä ihan mielelläni jättänyt kärsimyspolut kiertämättä, enkä soisi niitä kellekään muullekaan. Sen ajan yksinäisyys on tuoreesti muistissa.

P.S. Jos joulumieltä löytyy lukijoista, vielä ehtii lähettämään jotain ihmisille, joille pienikin merkitsee paljon. Linkit: Jouluapua sekä arkiapuri



Joululahjaksi kaikille tarjoan kuvakokoelman Irlannista, sillä kaikesta narinastani huolimatta Irlanti on todella kaunis maa. Kuvat ovat omiani tai sitten lähiomaisen ottamia. Meri, vuoret ja niityt ovat olleet täällä aina. 

Rauhallista Joulua!

Tyypillinen talo jostakin etelä-Irlannista.

Wicklow'in lammashakoja.

Hiekkadyyneille syntyy isojakin lampia talven aikana, jotka kuivuvat kokonaan kesäksi.

Itärannikolla eroosio ja myrskyt muovaavat maisemaa.

Pyhän Kevinin luola Glendalough'issa-

Suomalaisfiilistä Glendalough'issa

Pyhä paikka, jossa sielu virkistyy.

Rathoath, ikivanha kivilinnake, Co. Carlow

Rhododendronit kukoistavat Irlannissa ja ovat upeita keväällä.

The Raven- luonnonsuojelualueen pieni lampi 

Viime kesä oli todella poutainen. Siitä huolimatta merivesi on aina kylmää.

Laskuvesi jättää kivat raidat hiekkaan. Nousuvesi peittää taas nämäkin kivet.

Hellettä Clogga'n rannalla.

Naurulokkeja dyyneillä.

Kitschiä hautausmaalla.

Our Lady's Island, Co. Wexford

Wexfordin pienellä hiekkaniemellä.

Viime kesän ainoita sadepäiviä. 

Merimetsot näkee usein kuivattelemassa siipiään.

Pienen Inistioge-kylän upea silta. Joutsenia näkee enemmän kuin tarpeeksi.

Kivisillat ovat upeita kaarineen.

Irlannin kevät on huumaava.

Sugarloaf-niminen vuori Powerscourtin tiluksilta päin.

Lough Tay eli Tay-järvi Wicklowin vuorilla.

Wicklowin vuoria.

Auringonlasku elokuisella pellolla.

Kasveista innostuneille riittää katsomista.

Wicklow Head.

V. 2010 tuli Irlannissakin lunta!

Teille ei ollut mitään asiaa kesärenkailla.

Lumisade Irlannin merellä.