Luovaa työtä

 Lähiomainen ei usein kisko minua ruutunsa ääreen youtubettajaa katsomaan, mutta tämän hän halusi minun katsovan. Kuulemma veisi vain 15 minuuttia elämästäni. Vähän nuristen istuin ja klikkasin Amie McNeen The case for making art when the world is on fire (TEDx Manchester, maaliskuu 2025, väliin tulee valitettavasti lyhyitä mainospätkiä jotka voi kyllä ohittaa).  

Eli miksi tehdä taidetta kun maailma palaa. Aihe on ollut usein mielessäni, kun katson yhä kammottavampia uutisia maailmalta, toivottomana ja turhautuneena kun ei voi milleen mitään. Eikä kukaan tunnu pystyvän lopettamaan kansanmurhaa, nälänhätiä, siviilien pommittamisia ja mitä kaikkea emme edes tiedä. Päinvastoin, uusia erimielisyyksiä ratkotaan ampumalla, pommittamalla ja kiduttamalla. 

Miksi siis tehdä taidetta? Ketä se hyödyttää? Ensimmäiseksi Amie korostaa, että kyseessä ei ole vain ammattitaide, vaan jokaisen ihmisen oma luovuus. Hän väittää, että myös puutarhanhoito, laulaminen, nikkarointi ja kokkaaminen on luovaa - itse asiassa kaikki, mitä ihminen tekee itse. Sen sijaan, että ottaa vastaan valmista ruudulta. Siihenhän olemme päätyneet vuosi vuodelta yhä enenevässä määrin - lapset ovat tähän jo nuutuneet. Ruudulta voi katsoa huikeita keramiikkatöitä, upeaa ja nopeaa maalaamista, ohikulkevan mestarin pianonsoittoa ostoskeskuksessa, taiturimaista tanssia kadulla. Kaikki on jo tehty ja niin monta kertaa paremmin kuin mihin ikinä itse pystyisi. Tekoälynkin väitetään päihittävän ihmisten tekemän taiteen.

Amie kertoi, että jos keskiverto ihminen kuluttaa kolme tuntia puhelimellaan (tai millä tahansa ruudulla) 15-79 ikävuoden välillä, tulee hän kuluttaneeksi elämästään kymmenen vuotta pelkästään ahmien ruutua. Jättämättä mitään muuta jälkeä elämästään! Meitä painostetaan kuluttamaan luomisen sijaan. Juuri siksi luovuus on niin vallankumouksellista, kun ihminen ottaa itse langat käsiinsä, ottaa takaisin  kalleimman ominaisuutensa eli keskittymisen johonkin aivan omaansa. Luovuus ei ole ajanhukkaa, itsekästä, tarpeetonta, pikkusievää. Se on aktivismia ja sillä on myös annettavaa muille ihmisille. 

Meillä oli paljon kävijöitä heinäkuun näyttelyssämme galleriassa ja usein päädyin innostamaan haparoivia ihmisiä taiteentekoon. Monille syttyi pilke ja he mumisivat, että kyllä minä koulussa tykkäsin kuvaamataidosta, mutta mutta. Ei mitään muttia, kannattaa aloittaa vaikka kansalaisopiston kursseilta, jos ei saa itse aikaiseksi aloittaa. Kaikki luovat projektit lisäävät onnellisuutta, kun vain antaa omaa aikaansa niille.

Kun vapaa-aikaa taas tuli näyttelyn jälkeen, innostuin tekemään mosaiikkitöitä ja tuntui kuin luovuus olisi purskahtanut kaikkialta. Muistin, että ei ihminen rahaa tarvitse elämäänsä vaan aikaa. Miten ajanpuutteesta on tullutkin niin yleinen valituksen aihe, myös meille eläkeläisille. Sitähän on aina ne samat 24 tuntia vuorokaudessa! Kun ei anna periksi turhuudelle.

En ole googlannut Amie McNeetä sen kummemmin, mutta hän näkyy kirjoittaneen myös kirjan samasta aiheesta ja työskentelee jonkinlaisena konsulttina luoville ihmisille. Oli virkistävää kuulla nuoren ihmisen ajatuksia, jotka niin osuivat omiin päätelmiimme, hän vain puki ne sanoiksi ja vielä esiintyi hyvin. Amie myös toi esiin nuorison yleistyvät depressiot, kun tulevaisuutta ei näy kuin dystopiana, millään ei ole mitään väliä, tarkoituksettomuus jyllää ja nuoret vaipuvat erilaisiin ruutuaddiktioihin, lateral experience. Kuten tavallista, innostuimme väittelemään lähiomaisen kanssa aiheesta. 

Kyynisenä vanhana naisena esitin vastalauseita, kuten aina kun joku innostuu idealistisesti jostain. Entä poliittinen aktivismi, vastuullinen elämäntapa, onko taide lopuksi ongelmajätettä? Totta kuitenkin on, että ei se ruutuun tuijottaminenkaan mitään eikä ketään auta, emme ole enää itsenäisiä ajattelijoita vaan virran vietävänä. 

Luen parhaillaan 70-luvun päiväkirjojani, joissa pohdin sivukaupalla elämää ja ihmisiä. Olen niin tykästynyt senikäiseen itseeni, joka tavoitteli rehellisyyttä ja aitoutta kaikessa ja laahasi syvällä. Kulutin aikaani lukemalla ja kirjoittamalla, ja yhden päiväkirjan kannessa on sitaatti joka sopii tähän loppuun kuin maalisuti silmään. Se on Ursula le Guinnin kirjasta Maameren velho:

Jollei halua olla virran pyörteissä hukkuva korsi, on oltava virta itse, päästä päähän, alkulähteiltä mereen.

 

Hyvää loppukesää kaikille lukijoilleni!

Pimeyden pohdiskelua

 Piti kirjoittaa blogi uuden oppimisen ja itsensä haastamisen hienoudesta. Siitä, miltä tuntuu, kuin aivoissa oikeasti yhteydet lisääntyvät neuronien välillä ja virkeys seuraa uupumusta opiskellessa. Miten upeaa on saada oppia taiteen tekemistä vielä tässä iässä.

En jaksakaan, sillä tämänpäiväinen väittely erään tuttavan kanssa Lähi-Idän sodasta sai minut järkkymään. Tuntuu, että tietynlaisilla ja -ikäisillä miehillä ei kertakaikkiaan ole enää empatiakykyä, vaan poliittiset mielipiteet jyräävät kaiken inhimillisen välittämisen. En tiedä, onko se suojamuuri, ettei tarvitse välittää, ja voi piiloutua sotia on aina ollut ja sodat loppuvat sotimalla, vahvempi voittaa -fraaseilla. Jos heidän mielestään sodalla on oikeutus, ei ole väliä ihmishenkien määrästä tai siviilien kärsimyksistä. Pitää kovettaa itsensä, sillä jotkut ovat oikeammassa kuin toiset ja hyökkäys on paras puolustus. Se, että lapset eivät mitenkään voi olla syyllisiä tai osapuolia mihinkään, ei merkitse mitään heille, koska joka tapauksessa kuolleiden lukumäärää ei kukaan tiedä, vääristelyä ja propagandaa kaikki. Ja ainahan sodassa siviileitä kuolee.

Katselin sitten suomalaiset uutiset, joissa luontoyhteydellä kuulemma parannetaan diabetes, masennus ja muut kansantaudit, säästetään jopa miljoonia. Niin yksinkertaista se on. Samassa lähetyksessä kerrotaan taas uusista ympäristörikoksista, joille nyt ei vaan voi mitään, koska kaivoksia tarvitaan, että saadaan akkuja noihin hiivatin sähköskoottereihin ja ties mihin. Sähkön säästäminen ei kuulu mihinkään kampanjaan, koska talouskasvu. 

Joskus tuntuu, että koko maailma on tullut hulluksi. Koomikoiden ja satiirikkojen ei tarvitse vaivautua, sillä ei tarvitse kuin katsoa uutiset tai avata some. Absurdit tarinat eivät enää ole kaunokirjallisuutta vaan todellisuutta. 

Olo tuntuu vaihteeksi harvinaisen voimattomalta tämän kaiken jääräpäisyyden ja välinpitämättömyyden keskellä, onko millään enää mitään väliä? Mitä yksi ihminen voi enää tehdä? 

Eräs tyttäristäni sanoi, kun kysyin kärsikö hän ilmastoahdistuksesta, että on se aina taustalla, lievänä masennuksena. 

Helsingin kirjamessuilla Juha Kauppinen (Martti Suosalon luontokato-monologin kirjoittaja) sanoi osuvasti, että nuorilla on aivan eri perspektiivi ympäristökatastrofiin kuin meillä vanhemmilla. Meillä on jo pitkä eletty elämä takana päin, keskustelut 2050- tai 2060-luvuista ovat melkoista teoriaa, tuskin enää olemme täällä sitä todistamassa. Nuorille aukeaa aivan erilainen tulevaisuus. Osaammeko edes asettaa itseämme heidän asemaansa?

Kirjamessuilla olin myös kuuntelemassa toimittaja Petri Sarasteen haastattelua kirjastaan Isäni vaiettu sotavankeus. Harvoin olen törmännyt kehenkään, jonka isällä on samanlaisia sotakokemuksia kuin omalla isälläni. Sarasteen isä ei koskaan kertonut vankeudestaan, mutta kirjoitti koneella 30-sivuiset tarkat muistelmat, jotka hänen vaimonsa sai antaa pojilleen vasta isän kuoltua. Ne ovat nyt kirjassa, kuten myös paljon muuta taustatietoa Suomessa vaietusta sotakokemuksesta. Sitä en tiennyt, että sotavankeuteen liittyi niin paljon häpeää ja muiden epäluuloa: miksi antauduit? Viranomaisia myöten. Psyykkisesti jo sota on hirveä kokemus, mutta sotavangin avuttomuus ja epätietoisuus kohtalostaan on varmasti vielä traumatisoivampaa. 

Kun tietää, miten isien sotatraumat vaikuttivat seuraavaankin sukupolveen eli meihin, kuten heidän puolisoihinsakin, ei voi kuin pudistella päätään katsellessa maailman marssia aina uuteen sotaan, yhä uusiin tappokoneisiin ja tehokkaampaan teknologiaan. Miehillä tuntuu siihen olevan erityinen intohimo ja vimma. Rauhanaate tuntuu naurettavalta hifistelyltä ja hippifilosofialta, vaikka se pitäisi olla jokaisen valtion päämäärä. Patriarkaalisten maiden vihan ja koston kierre vain jatkuu, diktatuureissa ja terrosristijärjestöissä ei naisia ja lapsia kuunnella. 

Olen seurannut maailmanpolitiikkaa nuoresta pitäen, vaikka minulla on pienet aivot kuten Nalle Puhilla, enkä aina pysy kärryillä kaikesta. Empatia ja pasifismi on kytenyt minussa jo lapsesta, kun altistuin isäni sotajutuille. Päällimmäisenä on jäänyt mieleen isäni toteamus, että sota on ihmisen äärimmäinen hulluus ja ihmisiä ne ovat siellä toisella puolellakin. 

Liekö tämä lokakuun loppu, pimenevät päivät ja uutiskanavoiden selailu, joka on  saanut tämän masennuksen aikaan. Surffailen Suomen uutisista Ulkolinjaan, TV7- kanavan yltiöhurmoksesta France24 lähetysten raakoihin uutisvideoihin, joita Suomessa ei näytetä. Jos oman elämän pikku murheet vaivaavat, katson Areenasta jonkun Kovan dokkarin ja elämä asettuu taas uomiinsa. 

Sitten vedän keuhkot täyteen syysilmaa, nautin viimeisistä aurinkoisista päivistä, katselen lajien kirjoa puutarhan linturuokinnassa. Vielä niitä on. Tiesittekö että eräät varpuset ja pääskyset ovat erittäin uhanalaisia lintulajeja? Jätän lehdet haravoimatta tänä syksynä, jos se jotenkin auttaisi. Lehtien alle piiloutuu ötököitä, jotka kelpaavat linnuille. 

Kyllä tämä tästä. Taideopinnot jatkuvat, tiedossa on paljon mukavia tapahtumia ja vieläpä matka Irlantiin jälkikasvua tapaamaan. Lähiomainen pakertaa oman taiteensa parissa, väittelemme kiivaasti välillä, mutta illalla kapuamme vuoteeseen ja nukahdamme toistemme lämpöön kuin koiranpennut. 

Hyvää Halloweenia! Kuvat Irlannista.

Hylätty talo Länsi-Irlannissa.

Irlannin ruskaa.

Festareita Irlannissa

Tässä iässä festarit merkitsevät jotain rauhallista, aivoja kihisyttävää ja mieluiten ilmaista. En ole koskaan ollut koukussa isoihin massakonsertteihin, mutta Irlannissa olen löytänyt paljon iloa kulttuurifestivaaleilta. Ikävää on vain se, että nykyään ne kaikki tuntuvat olevan maksullisia. Se jättää ulkopuolelle paljon aiheesta kiinnostuneita ihmisiä, joilla ei ole varaa 30 - 50 euron päiväpassiin.

Palasin Suomesta Irlantiin, ja jo ensimmäisenä viikonloppuna lähdin lähisukulaisen yllyttämänä komealta kalskahtavaan Wexford Literary Festival-tapahtumaan Enniscorthyyn. Ei hetimiten paikkakunta, jonka yhdistäisi kirjallisuuteen. Tapahtuma oli pienimuotoinen, vanhassa salissa oli ehkä parikymmentä naista. Miehiä puolitusinaa, joista kaksi esiintyjiä. 

Meteli oli korviahuumaava suomalaisiin kulttuuritapahtumiin tottuneelle! Tunsin itseni jotenkin jähmeäksi, mykäksi ja melkein pelokkaaksi, kun ympärillä naiset kälättivät ventovieraille kuin sydänystäville ja verkostuivat. Suomessa saa istua tällaisissa tilaisuuksissa sanomatta sanaakaan kenellekään, eikä kukaan ihmettele. Irlantilaisten kehonkieli näytti tuulimyllyiltä ja pirueteilta suomalaiseen nököttämiseen verrattuna. Myös puhetyylissä on eroa. Irlantilaiset kiittelevät, pyytelevät anteeksi ja veistävät jatkuvalla syötöllä pientä vitsiä ja herjaa, ja nauravat kovaan ääneen. Taukoja ei tule. Olin unohtanut kaiken tuon Suomen vuoden aikana. 




Itse paneelikeskustelut paljastuivat piankin pelkästään kaupallista kirjallisuutta käsitteleviksi. Mikä myy, ja miten, ja kenelle. Yksi kirjailijanalku sanoi kirjoittavansa amerikanenglannilla, koska haluaa myydä USA:han. Verkostoitumisen merkitystä korostettiin, agenttien tärkeyttä samoin, ja tutkimustyö ei koskenut niinkään kirjan aihetta vaan sitä, mitä genreä ja kohdeyleisöä agentit edustavat, ja mitä apua heistä on. Englanninkielisessä maailmassa kirjalliset agentit tekevät paljolti sitä editointityötä, jota kustannustoimittajat pakertavat kirjailijoiden kanssa Suomessa. Toisaalta vastauksen käsikirjoitukseensa voi saada jo parissa kuukaudessa agentin avulla, kun Suomessa odotusaika voi olla vuosikin - vaikka vastaus olisi kielteinen. 


Suomessa monetkaan kirjailijat eivät elä kirjojensa tuotolla, vaan apurahojen varassa tai sivuhommilla esim. opettajana. Harvalla on varaa agenttiin. Täällä päin on etumaksu yleistä, tai trilogian myyminen vain ekan käsikirjoituksen varassa, jopa esikoiskirjailijoilla. Toisaalta maailmankielellä kirjoittavalle on koko maailma auki ja painosmäärät saattavat nousta suuriksikin. Kirjat painetaan myös pokkareina paljon yleisemmin kuin Suomessa.

Omakustanteista oli ihan oma paneelikeskustelunsa, eikä siinä näyttänyt olevan mitään stigmaa. Kindleä ja amazonia suositeltiin, samoin somen käyttöä mainostamiseen. Suosittuja genrejä kannatti etsiä ja kirjoittaa, ja uusia vilauteltiin kuin juustolaatuja. Oli domestic tai grip noir (naisten tekemiä murhia!), chick noir (nuorten naisten kirjoittamia dekkareita), ja YA eli Young Adults, nuorisoromaaneita. Kaikki nousussa.

Minulta vei hitaana hämäläisenä koko päivän hoksata ja vasta kotimatkalla tajusin, että koko tapahtuma oli vain myyntimessu, jossa vinkattiin miten markkinoida itseä ja tekstejään. Myyminen, mahdollisimman nopeasti ja laajasti oli kaikkien päämäärä. Kirjallisuudesta, saati elämästä siellä ei puhuttu. Eteisen kirjapinoista yksikään ei kiinnostanut. 

FESTARIT - osa 2

Ihan oikea kirja keskellä niittyä.

Kirjallisuusfestareilla on eroa. Borris House Festival of Writing & Ideas antoi, mitä lupasi. 

Borris House, County Carlow.

Myyntiteltta. Enimmäkseen pokkareita täälläkin.

Tämä on järeän panosluokan tapahtuma, jossa on kansainvälisiä nimiä ja paneelikeskusteluja ja joiden kysymys- ja vastaussessiot muistuttavat pressitilaisuuksia. Kansainväliset kriisit, sotien dokumentointi, pakolaiskysymys, Venäjä, Pohjois-Korea...kirjat, jotka olivat myynnissä isossa kirjateltassa mainittiin sivuhuomautuksena. 

Giovanni ja McCue ennen tilaisuuden alkua Borris Housen kappelissa. Eturivissä sattumoisin Don McCullin, kuuluisa sotavalokuvaaja.

Olin ostanut liput (13e kpl) kolmeen non-fiction keskusteluun: ensin sotatantereilla liikkuva naisjournalisti Janinedi Giovanni joka haastatteli ihmisoikeuslakimiestä Jason McCue'ta, sitten kaksi Moskovan ex-kirjeenvaihtajaa, ja kolmanneksi Hyeonseo Lee, Pohjois-Koreasta paennut nainen jota haastatteli Irlannin pätevin journalisti Olivia O'Leary. Kolme maailman kipupisteitä käsittelevää jännittävää keskustelua, joista voisi kirjoittaa kustakin oman blogin. Oliko niillä jotain yhteistä?

Pysyvää rauhaa ei synny ilman oikeudenmukaisuutta. Mitä on oikeudenmukaisuus, se on sitten eri asia ja millä keinoin se voidaan saavuttaa. Afrikkalaiselle kylänmiehelle, jonka puoli sukua lojuu kaivossa murhattuna ja silvottuna, ei syyllisille langetettava kansainvälinen oikeustuomio merkitse mitään, hän tarvitsee vuohia. Vuohien avulla hän voi jatkaa elämäänsä. Toisaalta suuret korvausvaatimukset purevat diktatuureihin, koska heille vain raha ja valta merkitsee jotain. Tavalliset ihmiset harvoin saavat mitään oikeutta.  

Se, että kansalta viedään ajattelemisen ja päätöksenteon mahdollisuus, näkyi olevan yhteinen ongelma. Kun kaikki päätetään puolestasi, ja pelottelulla viedään sananvapaus, se lamaannuttaa ihmiset. Lopulta "Dear Leader" saa sinut uskomaan, ettei mitään ole tehtävissä eikä mikään itse asiassa ole edes huonosti. Kykenemättömys tehdä päätöksiä ja avuttomuus ovat ihmisen traumoja, kun itsekontrolli viedään. Näin käy mikrotasolla sairaassa perhesuhteessa, ja valtiotasolla kansan keskuudessa. 

Tuntui, kuin minua olisi viety maapallon kolkalta toiselle päivän aikana, vaikka oltiin Irlannin kauneimmassa maisemassa, entisen maanomistajan kartanon mailla, taustalla upeat siniset vuoret. 

Kotimatkalla ei puhuttu itsensä myymisestä vaan parannettiin maailmaa. Hengähdystauolla kaiken maailman kauheuden jälkeen (ja kotona televisiosta odotti lisää, Orlandon verilöyly!) tuntui uskomattomalta saada kävellä vapaasti kesäillassa, poiketa kurkkimaan autiotaloa hienon kivisillan kupeessa ja nauttia harvinaisesta ilta-auringosta. Vapaus tuntui kerrankin ihmeelliseltä asialta. Olimme vapaita puhumaan, matkustamaan, vaihtamaan maata, kieltä ja uskontoa, kirjoittamaan ja julkaisemaan. Meitä ei kukaan jahdannut, salakuunnellut, sensuroinut, tai uhkaillut.

Samastuin Hyeonseo Lee'n vierauden tunteisiin ja koti-ikävään ulkomailla, mutta hän ei todennäköisesti koskaan pääse takaisin synnyinmaahansa. Meillä, joiden pitää vain tehdä päätös muuttamisesta ja toteuttaa se, ei ole todellisuudessa mitään aavistusta maanpakolaisuudesta. 

Rohkea ja kekseliäs nuori nainen:, pohjoiskorealainen Hyeonseo Lee (oikealla), kirja "The Girl with  seven names" ilmestyi v. 2015, linkki: http://www.goodreads.com/book/show/25362017-the-girl-with-seven-names