Häähumua

 Yksi elämäni ihanimmista viikonlopuista takanapäin: nuorimmainen vietti häitään Irlannissa. Kun lähdimme Suomen harmaista, talven jälkeen niin kuolleista maisemista ja astuimme Irlantiin, tuntui kuin olisi siirtynyt mustavalkoisesta filmistä värilliseen. Vihreys ja kukkivat puut suorastaan satuttivat sarveiskalvoja.

Tutut lukijat tietävät, miten hirveästi jännitän esiintymistä. Tätä olin murehtinut jo viikkoja, ellei kuukausia: mitä jos jotain sattuu, enkä pääsekään? Entä jos sairastun, entä jos lento peruuntuu? Entä jos pyörryn vihkitilaisuudessa, jossa minun pitää sytyttää kynttilä? Miten enää osaan kävellä korkkareilla? Onko asuni tarpeeksi hieno?

Aivan turhaa pelkoa. Nuoripari halusi rennot, omannäköiset häät eikä mitään pönötystä. Yövyimme upeassa vuosisatoja vanhassa linnassa ja vihkiminen tapahtui siviiliseremonioihin varatussa entisessä kappelissa. He rikkoivat huolettomasti traditioita, joista eivät välittäneet. 

Toisaalta: se, että jättää tavanomaisen uskonnollisen kaavan syrjään, teettää työtä ja mielikuvitusta, jotta saa seremonioista mieleenjäävät. Vihkipaikassa ei ollut sen kummempaa alttaria, kukat ja kynttilät koristivat yksinkertaista paikkaa. Irlantilainen harppu soi taustamusiikkina. 

Kaunis morsian saapui isänsä käsikynkässä, pikkuinen morsiusneito tiputti kukkia, morsiuspojat toivat sormukset, mutta siihen tuttuus loppuikin. Vihkijä piti yksilöidyn puheen, lähiomainen luki runon ilmeikkäästi, morsiamen äiti luki otteen kirjasta. Ei pönötystä, uskonnollisia rukouksia ja valoja joihin tuskin kukaan enää uskoo. Pariskunta halusi käyttää kelttiläistä käsien sitomista (josta ilmaisu tying the knot!) symbolina lupautumiselleen, siskoni käsinkudottu pitsi nauhukkeena. Hindulainen seitsemän askelta otettiin hymyillen ja he antoivat toisilleen seppeleet. Varsinainen lain vaatima vihkivala oli yksinkertainen todistus: I do. Todistajat allekirjoittivat paperit.

Ajattelin, että tässä se nyt oli, kun pari julistettiin mieheksi ja vaimoksi. Sitten jymähti. Ovet aukesivat ja käytävää pitkin tuli kumisevan intialaisen rummun soittajia. Kaikki yhtyivät hihkuen taputtamaan ja nauramaan, paikka suorastaan räjähti. Silloin jännitykseni laukesi ja vain purskahdin itkuun. 

Häät ovat sitoutumisen symboli, kahden ihmisen lupautuminen toinen toisilleen. Se, että sen tekee kaikkein tärkeimpien ja rakkaiden ihmisten kanssa, luo uskomatonta  jaettua iloa ja hyvää tahtoa. Toki voi lupautumisen tehdä yksityisestikin, mutta harvoin elämässä on yhtä hyvää aihetta hurjiin juhliin! Aina kannattaa tanssia ja syödä hyvin rakkaitten läheisten kanssa. 

Koristelut olivat ihanasti luonnonkukkien näköisiä.

Bellingham Castle, Co. Louth.

Tervetulotoivotus linnaan.

Itse olin tanssilattian vanhin vielä kello 01 yöllä, vaikken tunnistanut mitään kappaleista. Totta puhuen, 70-luvun diskorytmiin tottuneena minulla oli vaikeuksia pysyä tahdissa, ja käsien huitomista pitää vielä harjoitella. Ei siihen aikaan, kun minä olin nuori...

Jos jotain opin tästä niin sen, miten vapauttavaa on, kun morsiuspari itse tekee päätökset ja loihtii juhlista omannäköisensä. Siihen ei äidillä tai anopilla pitäisi olla nokan koputtamista. Jos ei tykkää hääkakusta, ei tilaa kakkua. Jos häävalssi tuntuu typerältä, hihkutaan kaikki tanssilattialle jonkun hyvän biisin kanssa. Jos ei halua kadota häämatkalle, pidetään seuraavana päivänä toiset juhlat. Meille oli varattu Grand Canalin lauttamatka pitkin upeasti viheriöivää ja kukkivaa kanaalia pitkin Dublinin keskustassa. Taika jatkui: tihkusade loppui, ja koko matkan paistoi aurinko, saimme istua kannella, syödä ja juoda.

Nouseminen kanaalin sulussa oli jännää.

Kuljin puoli metriä maanpinnan yläpuolella koko matkan ajan, enkä saanut nukutuksi, kun kaikki tapaamiset, juttelut ja aistiärsykkeet vilisivät päässä. Onnea se oli kuitenkin ja kiitollisuutta: elämässäni on nyt juuri kaikki niin hyvin, on ihanaa tavata jälkikasvua ja seurata heidän varttumistaan. Ikinä en olisi uskonut elämäni vaikeina aikoina, että tämäkin vielä oli edessäpäin!

Ihan paras tunnustus rokkimummulle oli, kun 8-vuotias tyttärenpoika kysyi aivan tosissaan, aionko näyttää parhaat breakdance moovini tanssilattialla!

Ehkä seuraavissa häissä sitten.

P.S. Kuvat lähiomaisen ja omiani. Viralliset hääkuvat otti todella huomaamaton, rento nuori kuvaaja, enkä jaa hänen teoksiaan. Ne olivat poikkeuksellisen hienoja, ja jos tykkää sellaisesta tyylistä, kuvaaja on Dez ja osuuskunta on Bokeh Photopgraphy.

Irkkujoulua ja matkantekoa

 Taas on selvitty yhdestä ulkomaanmatkasta. Vaikka matkaa kuinka odottaa, tuntuu että keho ei enää selviä samalla tavalla kuin ennen. Kontrasti oman rauhallisen eläkeläiselämän ja maailman välillä on kuromaton. En tiedä, olenko ainoa, joka ahdistuu kun näkee liikaa ihmisiä. Itse asiassa ahdistuin ihmispaljoudesta jo ensi kertaa Lontooseen päästyäni nuorena. Tajuaa oman vähäpätöisyytensä miljoonien joukossa. Nyt on mukana myös se ikävä tosiasia, että lukeudun vanhimpiin matkustajiin niin lentokentillä kuin koneessakin. Samastun hätääntyneihin kasvoihin, kun lähtöportti vaihtuu, ehditäänkö? Juokseminen ei piru vieköön ole enää vaihtoehto. Matkalaukun heilauttaminen hyllylle on oma voimanponnistuksensa, samoin jonottaminen. Enkä mielestäni ole mitenkään huonokuntoisemmasta päästä. 

Tiedän, miltä hattiwatista tuntuu.

Olin valinnut välilaskun Amsterdamin Schipolissa säästösyistä, mutta tulomatkalla vannoin, ettei enää ikinä. Minulla sattuu nykyään olemaan sekä gluteeniallergia että vastikään diagnosoitu diabetes, joten verensokerin ylläpito on aikamoista taiteilua. Amsterdamiin päästessä olin jo syönyt kaikki tuomani hätävarat. Schipolista en löytänyt ainuttakaan gluteenitonta ateriaa, ja sokeriarvojen tippuminen aiheuttaa kummallisia tunteita: aivosumua, väsymystä, jopa itkuisuutta. Koneessa oli kyllä tarjoiltu ihania ilmaisia voileipiä, mutta ei mitään gluteenitonta, kysymystäni jopa hämmästeltiin. Viimeisillä voimillani raahauduin ostamaan 15 euron tonnikalasalaatin, tiedättehän sellaisen saippuarasiakokoon pakatun muovitörpön jossa on puolet pinaatinlehtiä, muutama kalakokkare mutta myös pieniä perunoita, joiden avulla selvin Dubliniin asti. 

Niin vehreää joulukuussakin!

Siinä vali-vali osasto. Kentältä minut tultiin hakemaan autolla ja muutenkin jälkikasvu piti minua kuin kukkaa kämmenellä. Minulle tuotiin teekupposia sohvalle, aamiainen oli täysin gluteeniton, kaikki ateriat samoin. Ensi alkuun raahattiin grandma Delganyn vuorille, joita irlantilaiset kutsuvat kukkuloiksi. Toisena päivänä sentään pysyteltiin Brayn rantapromenadilla eikä yletty kuin puoleen väliin rannalta nousevaa mäkeä. Kolmantena päivänä onnistuin ylittämään 10 000 askeleen rajan IMMAn (Irish Museum of Modern Art) käytävillä ja kaupungilla pyöriessä. Jälkikasvu osteli pahvikahveja ja maiskutti croissanteja kävellessään kuin ei mitään, minä tajusin, että sellainenkin on minulle täysin outoa. Oli ihan tarpeeksi haastetta  pysytellä heidän vauhdissaan, saati että vielä olisin syönytkin samalla.

Ensivaikutelmia Dublinista? Mikä kiire ja tungos joka paikassa. Julkinen liikenne on kyllä olemassa, mutta kaikilla on silti auto (usein kaksikin), ja kadut on rakennettu suunnilleen muulia ja kärrejä varten joskus satoja vuosia sitten. Suljin silmäni tämän tästä jälkikasvuni pujotellessa autolla yksikaistaisia katuja kovaa vauhtia, karttaa ruudulta seuraten.

Santy eli joulupukki pistäytyi hevosrattailla kylällä. Tonttulakkia pitävät aikuisetkin.

Muistin myös, miten hulluna irlantilaiset ovat jouluun. Lattiasta kattoon joulukoristeita ja lahjoja, vilkkuvia valoja, joulumusiikkia täysillä. Vertaa suomalaiseen ostoskeskukseen, jossa on muutama kullanvärinen pallo katossa ja jos oikein pinnistelee, saattaa kuulla Syvian joululaulun taustalla kuin hautajaisissa. 

Käyntini aikana ei kertaakaan satanut, mikä on varmaan ennätys, ja kaikki olivat sen takia suunnattoman hyväntuulisia. Irlantilaiset ovat kovin ystävällisiä, nauravaisia ja puheliaita, kaikki on jotenkin helpompaa. Puistoissa ja kävelyreiteillä koirat juoksevat iloisesti vapaana, nuuskivat toisiaan eikä kukaan astu sivuun koiraansa tiukasti pidellen kuin se olisi jokin verenhimoinen hurtta kuten Suomessa. Ihmisten perusilme vaihtuu kohdatessa hymyyn. Vertaa Suomeen, hmm.

Jäikö ikävä Irlantia? Ei silti. Olen etääntynyt paikasta, jossa asuin liki 40 vuotta ja tunnen itseni siellä turistiksi. Jälkikasvua oli ihanaa tavata, heillä on kaikki hyvin, asunto, työtä ja terveyttä, ystäviä ja toisensa. Irlannin lauha sää ja vehreys piristi, mutta lyhyelläkään visiitillä ei voi olla huomaamatta säröjä: asuntopula, liikenteen kaaos, satunnaiset törmäämiset päihdeongelmaisiin ja kodittomiin. Terveydenhoitoa en onneksi tarvinnut, luojan kiitos.

Tuliaisiksi lähiomaiselle raahasin koko repertuaarin irlantilaista jouluruokaa, kaikki samoista aineista tehtyjä: mince pies, pudding ja joulukakku. Aattoateriaksi paistoin kunnon pekonikinkun. Ulkosuomalaisena on oppinut syömään vain sitä, mistä tykkää, meillä ei siis jouluna syödä kalaa eikä rosollia, mutta itse tehty lanttulaatikko on poikaa edelleen. Suosittelen tätä a la carte kansallismielisyyttä: voi poimia rusinat kummastakin kulttuurista, omasta ja toisen. Joulua voi viettää sekä aattoiltana että joulupäivänä. Tänä jouluna pukki jäi jumiin savupiippuun ja ilmestyi vasta aamulla. Ei tainnut tajuta että piipusta pääsi vain kiukaalle. Omille lapsilleni aikoinaan kerroin taika-avaimesta, ettei pukin täydy korventua takkatulessa. 

Lukevien lasteni antamia kirjalahjoja. Lähiomainen saa lukea minulle runon joka aamu.

Aivot ovat siitä kummalliset, että kun on matkustanut 15 tuntia putkeen erilaisten pyörien ja kiskojen päällä, kotiin tultaessa ja pysähtyessä tuntuu kuin edelleen kulkisi kovaa vauhtia. Jonkilainen merisairauden muoto kaiketi. Onneksi se häipyy, kun saa nukutuksi kunnolla ja verensokerin mallilleen!

Nyt on taas arki, vaihdoin uuden vuosikalenterin seinälle ja siivosin työhuoneen. Kirjoitusprojekteja ja taiteentekoa alkaa jo siintää mielessä, taidekurssini jatkuu uusine haasteineen. 

Vähään aikaan ei tee mieli matkustaa, kiitosta vaan. Mikähän siinä joskus niin viehättikin?

 Tyypillistä maisemaa: tilkkupeltoja.

Erilainen juhannus

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmaksi käy houkutus tehdä asiat aina samalla tavalla. Kun ei koskaan kokeile mitään uutta, eikä aseta itseään mahdollisesti naurunalaiseksi menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, elämä sujuu rauhallisesti ja yllätyksittä. Siinä sen ikävä puoli onkin: ei tule yllätyksiä. 

Minulla on aina ollut ns. kutiavat jalat eli englannittain itchy feet. Palan halusta matkustella, nähdä uutta, kokeilla. Rahatilanne estää suuremmat seikkailut ja lähiomaisen tarve tehdä kaikki aina samalla tavalla hillitsee unelmiani. Joskus ulkomaalaisen kanssa avioituminen kuitenkin avaa silmiä, kun eteen tulee vaikka juhannuksen vietto. Suomalaisten on silloin tapana matkustaa kuin sopulilaumat korpeen, mökille, pois sivilisaatiosta ja kaikista vaivalla maksetuista mukavuuksista. Ulkomaalaiset tulevat katsomaan suurta suomalaista kansanjuhlaa ja hämmästyvät kun kaupungit ovat autioita ja ravintolat suurimmaksi osaksi kiinni. Missä kaikki ovat? Suomalaiset istuvat hartaina laiturinnokassa, saunassa, veneessä tai tuijottavat hiljaa nuotioon.

Lähiomainen ei pidä mökkeilystä. Opin sen kantapään kautta, kun kerran Suomen-lomalla vuokrasimme mökin. Tarkemmin kerroin kokemuksesta v. 2015 heinäkuun blogissa, jos haluatte tietää. Jos jotain olen pitkästä avioliitosta oppinut niin sen, että toista ei voi muuttaa. 

Annoin siis vapaat kädet hänelle suunnitella juhannusta. Aiemmin olemme yöpyneet Turun Bore-laivahostellissa, nyt hän halusi Porvooseen. Miksi sinne? Kun siellä kuulemma on katsottavaa ja kuvattavaa, vaikka kaikki olisi kiinni. Siispä vuokraamaan Air B&B -asuntoa. Minua ei erityisemmin innostanut kolmannen kerroksen keskustakaksio, mutta olihan siellä hissi ja ilmastointi ja lähiomaiselle tärkeä suihku. Ei mitään pyllistelyä saunassa pesuvadissa läträten, puhumattakaan puuseen kauheuksista. Hyttysiä kaupungissa tuskin näkisi. Rahaa säästyisi, kun saatoimme tehdä omat ateriat asunnolla. 

Olin aika ällistynyt, kun juhannuksesta tuli juuri sitä, mitä kaipasin: vaihtelua. Kuljeksimme jokivartta jäätelöä nuoleskellen, pittoreskejä maisemia ikuistaen, suljettuihin kahviloihin kurkistellen. Löysimme upean, urbaanin August Eklöfin puiston, Haikon kartanon, jokivarren terassin ilta-auringossa. Eivätkä kaikki turistit olleet suinkaan ulkomaalaisia, suomalaisista ainakin nuoremmat ovat löytäneet kaupunkijuhannuksen. 

Taiteilija työssään.

Asunto keskustassa oli hieno tukikohta ja mukavuudet tulivat tarpeeseen. Saunaa emme tosin tarvinneet helteellä. Kaikki toimi loistavasti. 

                                                

                                                                                          

Kulttuuripuolelta ehdimme katsastaa Runebergin kodin ja puutarhan - Porvoon triennaalista on parempi kun en sano yhtään mitään. Kansallisrunoilijamme pihaan tehty taideteos oli niin ruma että hävetti. Minusta se, että teokseen on käytetty kierrätysmateriaaleja ei vielä riitä, jotain pitäisi löytyä esteettiseltä puoleltakin.

Tommi Toijan herkkä työ oli edelliseltä triennaalilta v. 2021.

Minun juhannuksenviettooni ei ehtinyt syntyä nuorena muita perinteitä kuin älytön dokailu. Nykyään nukahdan jo muutaman viinilasillisen jälkeen. Ulkomailla tunsin hirveää koti-ikävää juhannuksena, kun sitä ei siellä juhlita. Nyt ajattelen, että saan tehdä perinteistä juuri sitä mitä haluan. Oikeastaan ainoa asia, mitä juhannuksesta oikeastaan kaipaan, on päästä uimaan saunasta, alasti! Sekin tuli tehtyä juhannusetkoilla tuttavan mökillä. 

Uiminen suomalaisessa, lämpimässä järvessä on minun mielikuvani taivaasta. Sitä voisi tehdä sen iankaikkisuuden, jota luvataan. Voin kellua välillä, jottei iankaikkisuudessa ala väsyttää. Se on lähin olotila, jossa olen lähestynyt nirvanaa, mielen täydellistä rauhaa. Kellukaa, ihmiset!

Rauha järkkyy ensi viikolla, kun pitkään valmistelemamme kesägalleria-kahvila aukeaa taas Iittalan Lasimäellä. Esillä on minun pastelli- ja öljymaalauksiani ja tuunattuja mosaiikkiesineitä, Raxu Helmisen gellipainotöitä ja akvarelleja ja kahvilan puolella Joe Tullyn valokuvia Suomesta. Kahvilassa voi lepuuttaa jalkoja ja nauttia herkuista. Itse olen paikalla parittomilla viikoilla.  Tervetuloa moikkaaman!

 

Totuuden hetki

 Kuten viime blogissani mainitsin, kävin taas Irlannissa jälkikasvua katsomassa, mikä oli tietenkin ihanaa ja sydäntä riipaisevaa. On silti outoa, kun tuntee olevansa lähes turisti entisessä kotimaassaan, eikä oikein enää osaa kuvitella asuvansa siellä. Kaunista ja rehevää Irlannissa oli, eikä ihme, sillä kuten jokainen tapaamani valitti: heinäkuussa satoi joka päivä. Vehreydellä on hintansa.

Minulta kysyttiin useaan kertaan, miten lähiomaiseni on asettunut Suomeen. Ihan hyvin, vastaan aina, mutta tosiasiahan on, että en oikeastaan tiedä, kun en ole häneltä koskaan sitä kysynyt. Uskaltanut kysyä?

Nyt aiheeseen tulee tarkistus. Tenttasin miestä tekemilläni erittäin syväluotaavilla ja valaisevilla kysymyksillä, joiden kuvittelin avaavan hänen - muutenkin ylitsevuotavan - sanaisen arkkunsa. Joihinkin kysymyksiin sain vain kyllä/ei -vastauksia, joten rustasin niitä yhteen muiden kanssa. Vannon, että en ole sensuroinut niitä, ja kuten näette, sain vähän nieleskellä totuuden kanssa. Ei varmaan tekisi pahaa itse kunkin parisuhteessa tehdä tällainen kysely, kun tehdään elämään isompia muutoksia!

Tässä suomennettuna kysymyssarjani:

1.Miten päätös Suomeen muuttamisesta syntyi?

- Minut käskettiin. Seurasin vaimoani hänen kotimaahansa.

2. Mikä on ollut positiivista tai yllättävää muutossa?

- Se, että tulen toimeen englannilla, erityisesti nuorempien ihmisten kanssa (alle 40-vuotiaiden erityisesti). Hiljaisuus ulkona luonnossa. Se, että natiivi iirinkielen taitoni on palautunut muistiini.

3. Muuta positiivista Suomessa?

- Se, että tuntee olonsa turvalliseksi kaduilla kävellessään. Julkisen liikenteen laatu ja tiheys, pyöräilytiet. Ihmisten täsmällisyys. Kokoukset, ajanvaraukset ja tapahtumat alkavat aina ajallaan. Juomaveden hyvä laatu.

4. Mikä on ollut vaikeinta sopeutumisessa?

- Kieli. Myös se, että ihmiset eivät kommunikoi toistensa kanssa kuten Irlannissa. 

5. Miten se, että et puhu tai lue suomea on vaikuttanut sopeutumiseen?

- Kaupassa on vaikea tietää, mitä on ostamassa eli kylttien lukeminen. Olen kyllä kokeillut Google Lens-sovellusta viime aikoina. Netissä on joskus vaikeaa toimia virastojen/pankkien kanssa, koska englanninkieliset käännökset ovat niin huonoja. En esimerkiksi vieläkään tiedä, mitä 'jatka' sanan käännös 'Jack' tarkoittaa! Olen oppinut vain vähän suomea.

6. Mitä inhoat Suomessa?

- Talvea. Se on liian pitkä, liian kylmä ja liian pimeä. Se masentaa minua. Myös vierastan suomalaisten ylenpalttista nationalismia, mihin kuuluu se, että Suomi on aina paras kaikessa!

7. Mitä kaipaat Irlannista? 

Merta, luontoa, vuoria, pensasaitoja, vanhaa arkkitehtuuria, kaupunkien simppeliä ja kaaottista rakentamista. Kaipaan myös irlantilaista ruokaa. Liha ja meijerituotteet ovat maukkaampia ja kasvisten valikoima on parempi Irlannissa. Suomalainen ruoka on vähän mautonta. Ikävöin ihmisiä ja tapaa, jolla irlantilaiset avautuvat juttelussa ja kaipaan heidän ilkikurista huumorintajuaan.

8. Mitä neuvoja antaisit ulkomaalaisille, jotka harkitsevat muuttoa Suomeen asumaan?

- Suomi on vaikea maa asettua asumaan, erityisesti jos muutat yksin ja sinulla ei ole ketään läheistä suomalaista ystävää tai puolisoa. Suomen kieli on erittäin vaikea oppia eikä muistuta mitään muuta kieltä, jonka saatat tuntea! Pidä yhteyttä omiin juuriisi!

Siinäpä sitä totuutta. 

Lopuksi kuvia niille, jotka Irlantia rakastavat. Ei siellä (ihan) aina sada. Minulla oli monta ihanaa matkapäivää.

Kaalit olivat aivan häkellyttävän isoja.

Killruddery Gardens, County Wicklow.

Irkkujen kyläjuhlasuosikki: köydenveto. 

Kaikki kasvaa että kohisee.

Silta Galwayssä, vettä riitti.

Muraali Galwayssä.

Galwayn katujen tungosta.

Keskittymistä kaaoksen keskellä.

Lempikirjakauppani Galwayssä: Charlie Byrne's.

Tyypillinen turistituoteikkuna. Käsinkudottuja villapaitoja.

Eräs rakkaista laulajista, Sinead O'Connor menehtyi.26.7.23.

Dublin sateessa ei juuri innosta. 

Näkymä Dublinia reunustavilta vuorilta. Howthin niemi horisontissa.

Hiekkaranta Wicklowissa, Irlannin itärannikolla. Kun aurinko paistaa, on rynnättävä ulos.

Tyypillinen maalaismaisema: aitoja, nurmea, lehtipuita, rautaportti.

Killruddery Gardens, hieno kartanopuisto Wicklowissa. Seuraava kaatosade jo tulossa.

Onnellinen äiti

Vuosi 2021 vetelee viimeisiään. Omalaatuinen maailmamme on edelleen kummallinen, kuin eläisimme jungilaista unta, jossa kaikki näemme samaa painajaista. Totta puhuen en enää aina jaksa muistaa koko pandemiaa.  Meillä ei ole mitään hätää, olemme saaneet liikkua ja tavata ihmisiä kolmannen piikin turvin, olemme säästyneet taudeilta ja oireilta. 

Elämä on sen sijaan kirkastunut kovin, sen ainutlaatuisuus ja lyhyys. Tärkeysjärjestys on muuttunut. Ihmisistä on tullut tärkeitä, yhteisen tuokion viettämisestä juhlaa. Puhumattakaan omien karhunpentujen halaamisesta, kun vihdoin nähdään. Jonkinlainen haikeus sävytti yhdessäolon iloa, aika tuntui loppuvan kesken, mietin jopa, milloin pääsemme tapaamaan seuraavan kerran. 

Yritin luoda suomalaisen joulun jälkikasvulleni, nyt kun kerrankin olin oikeassa maassa. Irlannissa jouluaaton viettäminen juhlana oli aina hankalaa, kun kaupat ja pubit olivat auki yömyöhään, ja itse Joulu saapui vasta aamutuimaan joulupäivänä, joulupukin ängetessä savupiipusta alas lahjoinensa. Olin aina surullinen jouluaattona, kun tiesin, miten koti-Suomessa hiljennyttiin. Sama hiivatin nyyhkiminen juhannuksena, vappuna, itsenäisyyspäivänä, eihän niitä muualla maailmassa juuri juhlita. Nyt olimme kuitenkin Suomessa! 

Olin hankkinut piparitaikinan, kinkun, rosollia ja puurtanut laatikoita. Kala ei joulupöytäämme kuulu, hajukin ellottaa. Lähiomainen toimitti joulukuusen ja teki jäälyhdyt. Vuoden Tärkein Ateria onnistui, ja sekoitimme iloisesti kulttuureja kiskomalla crackers eli paukkukarkkeja, joissa on paukahtavat nallit ja sisällä silkkipaperihattu ja mauttomia vitsejä. Muutamissa oli Charades-kompakysymyksiä, eli pitää pantomiimilla esittää joku elokuva tai kirja, jota muut yrittävät arvailla. Olen aina pitänyt leikkiä älyttömyyden huippuna, mutta nyt se olikin hauskaa. Näin sitä voi luopua eettisistä normeistaan noin vaan vanhuuden kynnyksellä. 

Oli ihanaa kulkea lumisessa maisemassa kylille ja metsään. Koin oikean Solstice-hetken, jollaista ihmiset jonottavat vuosikausia päästäkseen Newgrangeen, kun talvipäivän seisauksen päivänä auringonsäde valaisee tuokioksi muinaisen kiviluolan. Nähdä aurinko jouluna ja kuolla! En muista moista näkeneeni ennen. Tyttäret huokailivat, että he tunsivat kävelevänsä joulukortissa. Jopa jäätynyt järvi oli heille ihmetys, he olivat hyppineet uimaan laiturilta viimeksi pari vuotta sitten kesällä. Nyt kävelimme vetten päällä.

Emme tehneet mitään erityistä, söimme hyvin, ulkoilimme, katsoimme elokuvia ja pelasimme Scrabblea. Ja juttelimme. Joulusaunassakin ehdittiin käydä. Silti tuntui, kuin olisin saanut erityisen lahjan. Tyttäret olivat onnistuneet pääsemään läpi rajoitusten, koronapassitarkastusten, lentokentän tungosten ja jopa kirimään turvatarkastuksesta lähtöportille Dublinissa vauhdilla, jossa muut jäivät vain vinkumaan. Pitkistä jaloista ja juoksutaidosta on näköjään evoluuttista hyötyä tällekin sukupolvelle. Kun mikään matkustamisessa ei enää ole itsestäänselvää, tulee perille pääsemisestä palkinto!

Takaisin lähtiessä heidän piti vielä hankkia antigen-testi ja ehtiä saada tulokset ennen lentoa. Ajattelin, ettei haittaa olla paikalla aikaisin, ja onneksi hoitsu vinkkasi heidät testiin ennen ajanvarausta. Tulokset olivat negatiivisia! Istuimme Narinkkatorin Hiljaisuuden Kappelissa ja kiitimme jälkeenpäin, no, minä ainakin. En uskonut, että he pääsisivät ajoissa läpi tungoksen, joka lentokentällä vallitsi, mutta sekin onnistui. Vilkutin kaksin käsin, kun he selvittivät turvatarkastuksen ja pyyhin kyyneleitä kasvomaskiin. Pala sydäntä siinä irtosi samalla. 

Napanuora äidistä lapseen tuntuu aina pysyvän, vaikka sitä ei lapsi näe ja tuntuisi tooosi nololta, jos sen sanoisi. Side venyy, muttei koskaan katkea. Ymmärrän järjellä, että he ovat aikuisia ihmisiä, itseään kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia, ja me vain jousia, joista he sinkoavat, mutta sisukseni elävät ihan omaa elämäänsä, särkevät ja hohtavat.  Aika ajoin kuvittelen, millaista heidän elämänsä tulee olemaan, miten he muuttuvat, vanhenevat, miten muistelevat minua sitten kun olen mennyt. Sanovat, tosin englanniksi, muistatko kun äiti aina kertoi...! Kuten omat sisarukseni, kun tapaamme ja kiistelemme, oliko se näin vai noin, kun kaikilla on omat muistonsa. 

Kovin onnellisena ja kiitollisena päätän tämän vuoden. Näyttelyni onnistui hienosti, tapasin suuren joukon ihania ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka pitivät töistä ja jopa ostivat niitä. Siitä nöyrä kiitos. Jatkan innolla uusia maisemia. 

Digihelmiä: YLE Areenassa (ja muuallakin) Ailo, pienen poron suuri seikkailu, juuri sopiva luonnon joulunäytelmä. Ja totta kai MuBu eli Muistojen bulevardi Ylen radiossa. Vanhoja hyviä levyjä. Myös äitini päiväkirjassaan mainitsema Intiaanin lemmenkutsu, jonka löysin kuin löysinkin netistä. Että minunkin vanhempani olivat nuoria ja hulluja joskus? Kuunnelkaa.

Rauhan vuotta 2022 kaikille lukijoilleni!