Häähumua

 Yksi elämäni ihanimmista viikonlopuista takanapäin: nuorimmainen vietti häitään Irlannissa. Kun lähdimme Suomen harmaista, talven jälkeen niin kuolleista maisemista ja astuimme Irlantiin, tuntui kuin olisi siirtynyt mustavalkoisesta filmistä värilliseen. Vihreys ja kukkivat puut suorastaan satuttivat sarveiskalvoja.

Tutut lukijat tietävät, miten hirveästi jännitän esiintymistä. Tätä olin murehtinut jo viikkoja, ellei kuukausia: mitä jos jotain sattuu, enkä pääsekään? Entä jos sairastun, entä jos lento peruuntuu? Entä jos pyörryn vihkitilaisuudessa, jossa minun pitää sytyttää kynttilä? Miten enää osaan kävellä korkkareilla? Onko asuni tarpeeksi hieno?

Aivan turhaa pelkoa. Nuoripari halusi rennot, omannäköiset häät eikä mitään pönötystä. Yövyimme upeassa vuosisatoja vanhassa linnassa ja vihkiminen tapahtui siviiliseremonioihin varatussa entisessä kappelissa. He rikkoivat huolettomasti traditioita, joista eivät välittäneet. 

Toisaalta: se, että jättää tavanomaisen uskonnollisen kaavan syrjään, teettää työtä ja mielikuvitusta, jotta saa seremonioista mieleenjäävät. Vihkipaikassa ei ollut sen kummempaa alttaria, kukat ja kynttilät koristivat yksinkertaista paikkaa. Irlantilainen harppu soi taustamusiikkina. 

Kaunis morsian saapui isänsä käsikynkässä, pikkuinen morsiusneito tiputti kukkia, morsiuspojat toivat sormukset, mutta siihen tuttuus loppuikin. Vihkijä piti yksilöidyn puheen, lähiomainen luki runon ilmeikkäästi, morsiamen äiti luki otteen kirjasta. Ei pönötystä, uskonnollisia rukouksia ja valoja joihin tuskin kukaan enää uskoo. Pariskunta halusi käyttää kelttiläistä käsien sitomista (josta ilmaisu tying the knot!) symbolina lupautumiselleen, siskoni käsinkudottu pitsi nauhukkeena. Hindulainen seitsemän askelta otettiin hymyillen ja he antoivat toisilleen seppeleet. Varsinainen lain vaatima vihkivala oli yksinkertainen todistus: I do. Todistajat allekirjoittivat paperit.

Ajattelin, että tässä se nyt oli, kun pari julistettiin mieheksi ja vaimoksi. Sitten jymähti. Ovet aukesivat ja käytävää pitkin tuli kumisevan intialaisen rummun soittajia. Kaikki yhtyivät hihkuen taputtamaan ja nauramaan, paikka suorastaan räjähti. Silloin jännitykseni laukesi ja vain purskahdin itkuun. 

Häät ovat sitoutumisen symboli, kahden ihmisen lupautuminen toinen toisilleen. Se, että sen tekee kaikkein tärkeimpien ja rakkaiden ihmisten kanssa, luo uskomatonta  jaettua iloa ja hyvää tahtoa. Toki voi lupautumisen tehdä yksityisestikin, mutta harvoin elämässä on yhtä hyvää aihetta hurjiin juhliin! Aina kannattaa tanssia ja syödä hyvin rakkaitten läheisten kanssa. 

Koristelut olivat ihanasti luonnonkukkien näköisiä.

Bellingham Castle, Co. Louth.

Tervetulotoivotus linnaan.

Itse olin tanssilattian vanhin vielä kello 01 yöllä, vaikken tunnistanut mitään kappaleista. Totta puhuen, 70-luvun diskorytmiin tottuneena minulla oli vaikeuksia pysyä tahdissa, ja käsien huitomista pitää vielä harjoitella. Ei siihen aikaan, kun minä olin nuori...

Jos jotain opin tästä niin sen, miten vapauttavaa on, kun morsiuspari itse tekee päätökset ja loihtii juhlista omannäköisensä. Siihen ei äidillä tai anopilla pitäisi olla nokan koputtamista. Jos ei tykkää hääkakusta, ei tilaa kakkua. Jos häävalssi tuntuu typerältä, hihkutaan kaikki tanssilattialle jonkun hyvän biisin kanssa. Jos ei halua kadota häämatkalle, pidetään seuraavana päivänä toiset juhlat. Meille oli varattu Grand Canalin lauttamatka pitkin upeasti viheriöivää ja kukkivaa kanaalia pitkin Dublinin keskustassa. Taika jatkui: tihkusade loppui, ja koko matkan paistoi aurinko, saimme istua kannella, syödä ja juoda.

Nouseminen kanaalin sulussa oli jännää.

Kuljin puoli metriä maanpinnan yläpuolella koko matkan ajan, enkä saanut nukutuksi, kun kaikki tapaamiset, juttelut ja aistiärsykkeet vilisivät päässä. Onnea se oli kuitenkin ja kiitollisuutta: elämässäni on nyt juuri kaikki niin hyvin, on ihanaa tavata jälkikasvua ja seurata heidän varttumistaan. Ikinä en olisi uskonut elämäni vaikeina aikoina, että tämäkin vielä oli edessäpäin!

Ihan paras tunnustus rokkimummulle oli, kun 8-vuotias tyttärenpoika kysyi aivan tosissaan, aionko näyttää parhaat breakdance moovini tanssilattialla!

Ehkä seuraavissa häissä sitten.

P.S. Kuvat lähiomaisen ja omiani. Viralliset hääkuvat otti todella huomaamaton, rento nuori kuvaaja, enkä jaa hänen teoksiaan. Ne olivat poikkeuksellisen hienoja, ja jos tykkää sellaisesta tyylistä, kuvaaja on Dez ja osuuskunta on Bokeh Photopgraphy.

Aidalla

 Ulkosuomalaisten piireissä törmää usein väittelyihin, miten asiat oikeasti ovat jossain maassa. Itsekin sorrun usein yleistämään, vaikka kokemukseni on aina subjektiivinen ja rajoittunut. Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomea ei enää ole olemassa, eikä sitä saa enää takaisin. Elin nelisenkymmentä vuotta ulkomailla, siitä viitisen vuotta Lontoossa, Kreetalla  ja vähän Afrikassakin, loput Irlannin itärannikolla pikkukaupungissa. Mitä oikeasti tiedän mistään maasta? Miten paljon tapasin ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, siirtolaisia, pakolaisia, kanta-asukkaita, vaikka kielimuuria ei juuri ollutkaan? Mikä minä olen kritisoimaan yhtäkään paikkaa, jossa olen asunut? 

Blogia kirjoittaessa, varsinkin jos se ei ole henkilökohtaisesta elämästä kirjoitettua, pitää tarkistaa faktoja useampaan kertaan. Näin tein Irlannin-blogeja kirjoittaessani. Paljon oli kuitenkin mutu-tietoa, jota sitten kyseenalaistettiin, kun muilla ulkkiksilla oli erilaisia kokemuksia. Usein kirjoitin asioista ja asenteista, jotka olivat peruja kymmenien vuosien takaisista omista kokemuksistani. Mutta blogi ei onneksi ole asia-artikkeli eikä edes kolumni, eikä sanoistaan juuri joudu vastuuteen. Ulkosuomalaisten blogeja lukiessa kannattaa muistaa, että ne ovat usein hyvin henkilökohtaisen kokemuksen värittämiä eivätkä mitään kaikenkattavia katsauksia ja matkaoppaita. Oikeiden journalistien pitää ottaa selvää paljon laajemmin asioista ja historiasta, kun kirjoittaa jostain ulkomaasta. Meillä ulkkiksislla on jotain muuta annettavaa: värikkäitä ja omakohtaisia tarinoita. Joskus ne pureutuvat yhteen asiaan syvemmin kuin yksikään laajalti tietoja hankkinut ammattikirjoittaja, koska kokemus on aito ja oma, maassa vuosikymmenien asumisen sävyttämä, ja se voi sisältää sellaisia arjen kokemuksia, joita ei vaan löydä google-haulla. 

Paluumuuttaja istuu aina kuin aidalla, sitting on a fence, kuten englanninkielisessä  vertauskuvassa. Näkee aidan molemmille puolille, muttei osaa valita puolta. Ulkomaalaisen miehen vaimona näen kotimaani koko ajan toisen silmin. Nauran käsittämättömän pitkille sanoille (jotka minulle tietty ovat kolmen, neljän sanan yhdyssanoja), ihmettelen google-käännöksiä, taivastelen kapulakieltä virallisissa papereissa. Huomaan, että sellainenkin asia kuin savun haju on suomalaiselle tuttu ja rakas, muisto mökki-iltojen, leirinuotioiden ja saunanlämmittämisen tunnelmista. Lähiomainen tuulettaa sitä vimmaisesti vaatteistaan – tai minun takistani, jos olen erehtynyt makkaraorgioihin. Toisaalta on ihanaa, kun ei tarvitse rakastaa, ei siis edes ostaa, saati maistaa mämmiä, simaa, tippaleipiä, graavilohta, silliä, voileipäkakkua tai sahtia. Lähiomainen ei edes tiedä, että sellaisiakin pitäisi nauttia tiettyinä juhlapäivinä. Ei kerrota.

Aidalla riekkuminen on hauskaa: näkee, mikä on ihanaa ja hyvää Suomessa, sitä miksi halusi palata takaisin, ja toisaalta näkee, miksi muunmaalaiset kummastelevat tapoja ja asenteita. Se ehkä on ulkomailla asumisen paras anti: ei enää ota mitään niin itsestäänselvänä. Asiat voi tehdä näinkin, joskus tämä tapa toimii paremmin, meilläkin olisi tässä opittavaa. Sitten taas tekisi mieli kailottaa koko maailmalle, miten hieno idea ovat kevyenliikenteen väylät, joita on ihan joka kylässä Suomessa, turvallisia ja kunnossapidettyjä. Tai lastentarhalaisten retket metsään, tekemään majoja ja keräämään lehtiä. Sellainen keksintö kuin napakelkka sai meidät hihkumaan viime talvena paikallisella järvenjäällä – erään kyläläisen aikaansaannos, ihan ilmaiseksi ja kaikkien huviksi. Potkukelkkoja oli myös lainassa. Suomi yllättää monessa kohdin.

Elämä tuntuu meillä loksahtaneen täällä kohdilleen. Viime näyttely, jonka pidimme, oli  yleisömenestys. Minun paikallisista maisemista tekemäni maalaukset herättivät paljon keskustelua ja muistelua, ja väittäisin että ne toivat sellaisiakin ihmisiä pop-up galleriaamme, jotka eivät usein taidenäyttelyissä käy. Lähiomaisen valokuvat poikivat myös juttuhetkiä, jotka usein alkoivat epäröivällä väitteellä: en puhu englantia – ja kuitenkin ujot suomalaiset päätyivät juttelemaan ulkomaalaisen kanssa! Kolmas jäsen, graafikko ja akvarellimaalari  taitelijaryppäässämme oli aivan uusi tuttavuus, joka tuntui heti vanhalta tutulta, sopi mainiosti joukkoon ja oli sopivan erilainen tyyliltään ja tekniikaltaan. Jälleen kerran pakko todeta, että samanlainen huumorintaju pelastaa paljon! Toivomme jatkoa yhteiselle innostuksellemme kesällä. 

Suomen ja Irlannin visioita

Päärynägallerian satoa

Pienen Kylägallerian vieraita

Koronan hälvettyä olemme huiskineet muutenkin kyläluutina: seikkailin purkutuomion saaneen, entisen yhteiskouluni vintillä ja käytävillä ja ostin älyttömiä juttuja parilla kympillä. 

Ei, tätä emme ostaneet. 

Osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa myyjäisiin omalla tuotannollani. Kävin kylän taidereitin suunnittelukokouksessa.  Vietimme ihanan iltapäivän Tampereella Spring Gathering-irkkufestareilla, mainiota musisointia niin suomalaisten kuin irlantilaisten toimesta. Kävimme kyläläisten kirppiksellä. Kesäprojekteja varten keräsimme ison nipun pajupiiskoja. Ihanaa on, kun jää ja lumi sulaa ja pääsee taas liikkumaan!

Vinkkinä paluumuuttajille: jos haluaa sopeutua kotimaahansa uudestaan, on tärkeää verkostoitua. Aloitin kuntoilusta, mikä sinänsä oli hyvä, mutta eihän siinä kehenkään tutustu. Kerhot ja piirit, jossa tehdään jotain yhdessä ja jutellaan, on paljon parempi alusta. Vapaaehtoisten toiminta, taidepiirit ja kurssit, lukupiirit, käsityöjutut, jopa kierrätys ja kirpparitouhu tuo samanmielisiä ihmisiä yhteen. Paluumuuttajilla on myös Facebook-ryhmiä, jotka järjestävät tapaamisia ja joissa voi huudella apua tai ärsytyksiään. Minusta paljon parjattu Facebook on mainio väline, jos haluaa tutustua myös livenä ihmisiin ja käydä tapahtumissa. Ja vikkelästi pois sellaisista Fb-ryhmistä, joissa käydään kimppuun kuin sika limppuun, oli aihe mikä tahansa. Maailmassa on aivan tarpeeksi vihapuhetta ja herjailua muutenkin, ei sitä tarvitse kotiinsa päästää.

Kuukauden digihelmiä: YLE Areenassa Sadan vuoden sankarit, aivan ihana, lohduttava, voimannuttava dokkarisarja 'noin' satavuotiaista suomalaisista, joissa kipinää riittää.

Irlantilaisen traditionaalisen musiikin helmiä, 1600-luvun sokean säveltäjän Turlough O'Carolanin sävellys, joka avasi allekirjoittaneen kyynelhanat irkkukonsertissa. Tässä isolla kokoonpanolla, jossa myös uileann pipes eli kyynärpäillä 'poljettavat' säkkipillit. Kappaleen nimi on iirinkielellä: Si bheag, si mhor (aksenttimerkit puuttuvat). Tampereella sen esittivät Thomas Johnston ja Eadaoin Ni Mhaicin. 

Kolmas sykähdyttävä elämys, näitä random kohtaamisia eetterissä: Joan Baez ja Paul Simon v. 2016 laulamassa The Boxer Että sellaisia seitsemänkymppisiä! 

Huomasin, että paikallisessa supermarketissa raahattiin ilmapalloja etuoven tienoille. Se on kai vappu tulossa. En ole koskaan ikävöinyt vappua ulkomailla, juhannusta ja jouluaattoa kylläkin. Muistaakseni vappuun liittyy runsas alkomahoolin käyttö, mutta jostain syystä en muista siitä paljon. Ehkä teen aattona talvikeliin sopivan kuuman juoman rum and blackcurrant juice, onhan vappuna aina kylmää ja lumista! Slainte!

Ja ei, ei sanaakaan sodasta. Olen yrittänyt tasapainotella uutistenluvun ja oman elämäni kanssa niin, että jälkimmäinen voittaa. Ei sitä kuitenkaan voi unohtaa päiväksikään. Huoli ja suru on suuri.

Kyivin rauniot, 2022. 30x30.

Luopumisen tuska

Kevät tulee Suomessa yhtäkkiä, tuskallisen pitkän odottelun jälkeen. Olimme jo täysin kyllästyneitä valkoiseen ja mustaan. Yritin selittää lähiomaiselle, että tippuvat räystäät ja lisääntyvä valo ON Suomen kevättä, mutta hän vain kuiskasi masentuneena, että tämä lumi ei enää ole kivaa. Sitten tulee lämpöaalto, lumi kutistuu kihisten mättäiltä ja nurmelta, kunnes sitä on enää kuusimetsien synkimmissä varjoissa - ja meidän takapihalla, jossa yks kaks vyöryneet kattolumet jähmettyivät ikijäätiköksi. Rikoin raivoissani tuon napajäätikön viimein rautalapiolla, kun kukkia alkoi jo ilmaantua oljenväriselle nurmelle. 

Kaikki tapahtuu sitten pikavauhtia: juuri kun olet bongannut tienpölystä ekat leskenlehdet, naama aurinkoa päin niin kukalla kuin ihmiselläkin, tulevat vuokot, tulppaanit, pinkit kirsikkapuut ja vihdoin omenankukat kuin lumisade. Kevät tulee liian nopeasti, hiirenkorvat venyvät kunnon lehdiksi ja vehreästä harsosta tulee vain sitä keskivihreää lehtimetsää. Haluaisi pysäyttää ajan. 

Ilmassa lentää koko ajan jotain: keltaista siitepölysavua kuusista, hahtuvia ties mistä puusta kuin linnun höyheniä, koivun siemeniä, terälehtiä. Nenäonteloni ovat olleet tukossa jo vapusta, näinkö allerginen olen omalle maalleni?

Ensimmäinen uinti kuuman mökkisaunan jälkeen, kuin olisi kuoriutunut talvinahastaan: talviturkkihan siinä vajosi pohjaan, vanhan orvaskeden paino. Kuikan uikutus, kurjet yli pään, lokit, en kestä! Oikeastaan en kestä Suomen kevättä. Se on liian raju, nopea, menee livahtaa käsistä kuin koko elämä, saa aikaan pakahdusta ja kaipuuta, minne, kun ei itsekään tiedä. Kaipasin jotakuta ja jonnekin, jo nuorena keväisin, eikä edes se rakastettu vierellä riittänyt. Ehkä silloin aavisti tiedosta julmimman: mikään ei kestä ikuisesti, et saa pitää mitään, elämä on pelkkää luopumista. On vain tämä hetki, ja sekin on kohta ohi. 

Sillä eikö elämä ole pelkkää luopumista? Synnytät lapsen ja luovutat sen elämälle, omilleen. Tapaat rakastetun, ja menetät hänet. Luot kodin, josta joudut kuitenkin joskus luopumaan. Pidät huolta vanhenevista sukulaisista ja katselet heidän vaipumistaan tuolle puolen. Ystävät ja tutut katoavat yksi toisensa jälkeen. Oma terveys ja voimat kutistuvat, vaikka taistelet vastaan kaikin keinoin. Luovut maisemista, rakkaista taloista, lapsuuden paikoista. 

Eeva Kilpi oivalsi Kuolinsiivous-kirjassaan: vain vuodenajat tulevat aina takaisin, mikään muu ei palaa, mikään muu ei ole varmaa. Ilmastonmuutos saattaa vielä viedä tämänkin meiltä.

Onko ihme, että vanhukset saavat muistisairauksia, kun mikään ei enää ole kuin ennen? Itsekin kuljen joskus typertyneenä Helsingissä - miehiä pyyhältää ohi sähköpotkulaudalla seisten salkku kädessä, junassa nainen pajattaa itsekseen työasioita ohueen mikkiin, joka kaiketi on yhteydessä johonkin tärkeään. Kirjastossa nuoret istuvat tietokone sylissään, ei kirja. Pienet koneet nielaisevat kortteja, piipittävät bussilippuja, laskuttavat maitotölkistä, jota näytät niille. Ääni hississä kertoo, mihin olet menossa: kulkusuunta alas. 

Tuttua on oikeastaan enää ihminen, jonka muistat nuoruudestasi. Syntyy hetken yhteys, kun jaatte muistoja ja tarinoita yhteisistä tuttavista, kädet jotka pitelevät kahvikuppia, tutut silmät jotka yhä tunnistat vanhenevista kasvoista. Omatkin kasvot alkavat vääristyä, äitihän se peilistä nykyään katsoo. Odotan kauhulla päivää, jolloin törmään kokopeilissä omaan Hilja-mummuuni.

Sitä ennen on kuolemattomuuden hetkiä: taide-elämyksiä Ellen Thesleffin ja Pawel Althamerin omakuvien äärellä, sukelluksia kirjallisuuteen, järkytystä dokkareita katsoessa unettomina öinä, oivalluksia kirjailijoiden haastatteluja seuratessa. Elämää isompia asioita, jolloin kaiken menetetyn sijaan saa jotain, mittaamatonta.  

Arkisemmin - tämän kevään saavutuksia: omakustanne runokokoelma lähiomaisen valokuvilla, ja vielä ammattimaisempi novelliantologia kirjoittajaryhmän kanssa. Jälkimmäistä juhlittiin kuohuvalla ja pienillä julkkareilla Töölön kirjastossa. Olen nyt painetun sanan kirjoittaja! 

Oli ilo olla osa niin osaavaa, kannustavaa, huumorintajuista, pohtivaa ryhmää. Toivottavasti jatkamme syksyllä! Tästä en haluaisi luopua.

Otin myös osaa ulkosuomalaisten antologiaan runoilla ja yhdellä novellilla. Siitä kuulemme vielä myöhemmin.

Kuolemattomia novelleja kokoelmasta 

Yksinäinen imuri ja muita henkilöitä on 

tarjolla tästä linkistä. Myös sähköisessä 

muodossa e-kirjana. 

P.S. Blogin kaikki kuvat tällä kertaa lähiomaisen. 

Pahoittelut blogin layoutista, rivit menivät miten sattuu, 

rivivälejä näyttää olevan mahdoton korjata näillä 

blogityökaluilla. Saatte olla kiitollisia etten julkaissut 

vahingossa mustaa tekstiä 

mustalla pohjalla! 

Hämeen kirjeenvaihtajan kevätraportti

Vain Suomessa on taivas näin sininen! Koko talven aikana ei ollut montaakaan päivää, ettemme säitten puolesta olisi voineet  ulkoilla. Irlannissa haaleansininen taivas vilahtaa  sadekuurojen lomassa, Suomessa on poutaa koko päivän. Kylmä minulla ei ole ollut kuin Lapissa, ja silloin oli -18c!

Tuuli on harvinaisuus sisämaassa, toisin kuin Irlannissa jossa kesälläkin voi olla kylmä viima. Suomessa kylmyys hohkaa syvältä jäätyneestä maasta, ei ilmasta.

Jouluvalojen johdot pihalla ovat edelleen jäätyneen lumen alla. Aurinko alentaa kuitenkin hankia päivä päivältä, suorastaan silmissä. Katolta pudonneet lumet ovat jäätyneet valliksi ja vielä viime viikolla hakkasin rautakangella viisisenttistä jäätä ulkorappusista. Varjossa lumi säilyy kauimmin.

Pääsiäisaattona näin itse pääsiäispupun köpittelevän hangessa kamarin ikkunan alta. Iso ja ruskea, pitkät takajalat kuin kengurulla. Koko talven olen yrittänyt nähdä sitä öisin, hiipinyt ikkunasta toiseen. Turhaan. Aamulla oli aina uudet ilkkuvat jäljet hangessa. 

Järven jää, jolla kuukausi sitten vielä saattoi hiihtää, on jo ruskehtava ja virtapaikoissa sula. Pajujen kuoressa loistaa tumma puna ja vihreä. Koivut ovat aloittamassa oman punerruksensa, vai pitäisikö sanoa punastumisensa. Auringon lämpö kasvoilla tuntuu lahjalta, johon kääntää päätään aina kun voi. Enkä ole ainoa. Koko Suomi on kääntynyt aurinkoon päin.

Menneen talven lumia

Vaahtokarkkeja

Suomalaista ruohoa

Leskenlehtiä ei vielä ole näkynyt, ei juuri edes vihreää ruohoa. Mutta kuten entinen irkkuemäntä sanoi maahisista: en minä niihin usko, mutta kyllä niitä siellä on. Edit: lähiomainen bongasi kaksi kirkkaankeltaista nappia ojasta eilen.

Peipon luritus puussa: mikä ihmeiden ihme, pysäytti minut niille sijoilleni. Talitinttien kaksisointuista kiekumista on kuullut jo pitkään: ti-tyy, ti-tyy, yhä uudelleen. Lähiomainen nimittää niitä ruostuneiksi saranoiksi. Mustarastas etsii matoja sulaneen lumen jättämästä lammikosta. Eilen näimme kiikareilla punarastaan pihapensaassa. Olohuoneen ikkunasta! Irlannissa ainoat muuttolinnut, jotka oikeastaan huomasin joka vuosi, olivat pääskyset. Minua vaivaa, kun en tunnista kaikkia linnunääniä. Olen unohtanut.

Se vapauden tunne, kun vaihtaa talvisaappaista ekaa kertaa lenkkareihin ja polkaisee pyörällä alas hiekkaista rapisevaa mäkeä! Mikä vauhti! Koko pitkän talven olemme töpötelleet lumessa ja hyvin lyhyin askelin jäällä. Lähiomainen haaveili potkukelkasta katsellessaan mummojen huristelua 'moottorittomalla skiidulla'. Nyt polkee kauppareissun viidessä minuutissa.

Luonnon lisäksi olen alkanut tottua myös ihmisten jähmeyteen ja hitauteen. Kylillä kohdatessa katsotaan kyllä pitkään silmiin, muttei tervehditä. Yritän opettaa lähiomaiselle, että vieraalle voi sanoa  'päivää' mutta ei 'hei'. Muistin sen vasta itsekin hiljattain. 'Päivää' tosin on ulkomaalaiselle miltei mahdoton lausua. Keskustellessa suomeksi - ja etenkin puhelimessa - huomaan, että olen liian nopea, puhun päälle. Irlannissa on tyypillistä arvata toisen lauseenloppu ja keskeyttää, kun taas Suomessa pitää todella odottaa, ettei toinen vain pidä mietintätaukoa tai vedä henkeä, vaan on valmis kuulemaan oman repliikkisi. Päälle puhuminen hämmentää ja sekoittaa suomalaisen, samoin huumorin jatkuva viljeleminen. Molemmat ovat irlantilaisen sosiaalisten taitojen asetuksissa jo lastenohjelmista lähtien. Vitsailu yllättää Suomessa, sille on oma aikansa ja sitä sanotaan kaskun kertomiseksi. Tähän tapaan: 'amerikkalainen, venäläinen ja suomalainen menivät kapakkaan'. Kasku kerrotaan hi-taas-ti.

Irlantilaista ruohoa

Pari lyhyttä Irlannin-matkaa tuli tehdyksi talvella, ja molemmilla kerroilla se mikä Dublinissa yllätti, oli ihmisten paljous ja meteli, sosiaaliset tavat - ja liikenteen aggressiivisuus. Muunkinlaista aggressiota tulin todistaneeksi, kun burgeribaarin ulkopuolella O'Connollin pääkadulla nuoret huppupäät ryöstivät humalaisen. Lavastivat sen riidaksi, mutta uhri alkoi huutaa apua, kun häntä alettiin potkia ja hakata maassa. Entisen välituntivalvojan rooli ja sanat pulpahtivat minusta, mutten jäänyt paikalle, kun muita jo kerääntyi ympärille auttamaan miestä ja sättimään teinejä. Muuta en nähnyt teinien saaneen saaliikseen kuin halvan kännykän, ja epäilen, että he tekivät näytöksensä vain  saadakseen 'kicksejä'. Jokapäiväistä Dublinissa. En tiedä millaista viikonloppuhulinaa Suomessa on, mutta ei täällä humalaisia näy eikä tappeluja, ainakaan arkisin. Muutenkin olo on turvallisempi kuin missään muualla maailmassa. Poliisista oikeasti tykätään, myös somessa!

Ei elämä paluumuuttajana kuitenkaan ole sen ihmeellisempää kuin arki ulkomailla. Pääkieleni lähiomaisen kanssa on edelleen englanti, radion ja netti-television äänimaailma samoin. Roikumme liikaa netissä, luemme sängyssä blogeja ja uutisia toisillemme, kumpikin omalta tabletiltaan. Käymme kävelyretkillä luonnossa, taidenäyttelyissä ja ostoskeskuksissa. Kunto on noussut sen jälkeen, kun luovuimme autosta ja käytämme julkisia - ja omia jalkojamme. Aherramme kumpikin omien projektiemme kimpussa. Pidämme yhteyttä jälkikasvuun ja sukulaisiin netissä ja Skypellä. Aamiainen syödään sängyssä, hän tekee sen, minä päivällisen. Se syödään pöydän ääressä. Ai niin, sauna lämpiää kerran viikossa. Lähiomainen on lakannut valittamasta kuumuutta ja osaa jo nauttia löylyistä. Osaa jopa lämmittää hyvän saunan, puukiukaalla.

Heidi  Köngäksen vaikuttava 'Sandra'

Suurin yksittäinen muutos elämässä ovat omat kulttuuriharrastukseni, joihin ei ollut mahdollisuutta Irlannissa. Olen sukeltanut syvälle vuoden 1918 historiallisiin tapahtumiin, järkyttynyt ja vaikuttunut. En ole tiennyt omaa historiaani.

Helsingin yliopistomuseon kokoelmasta, Hämeenlinnan vankileirillä 1918

Kuron kiinni 40 vuoden rästiä suomalaisessa kirjallisuudessa, tutustun uuteen kuvataiteeseen, koluan museoita ja katselen Areenasta suomalaisia dokkareita ja leffoja. Haen verkostoja, joissa räpistellä samanmielisten kanssa. Humina ja huippaus päässä kaikesta uudesta on himmennyt tasaiseksi onnen hyrinäksi. Olen onnellinen jokaisesta aamusta Suomessa.

Kevään tuloa en ole koskaan odottanut näin paljon, näin kauan. Se on uskomatonta pitkän pimeyden ja kylmyyden jälkeen, kuin kuolleista herääminen. Ei mikään yllätys, että kristinuskon pääsiäissanoma ajoitettiin juuri kevääseen. Ylösnousemuksen, jälleensyntymisen ihme!

Ihan vähän ikävä Irlannin ensimmäistä kukkaa, Camelia-pensaassa.