Suomi on eri maata

Paluumuuttajalle on viimeistään tässä kuussa valjennut, että Suomi ON erilainen. En ole eläessäni ollut näin pitkään näin kylmissäni. Kenties satunnaisia kevätöitä kaverin mökillä nuoruudessa, tai viikonloppuretkellä jonkun asuntovaunussa, jossa ei ollut lämmitystä. 

Pitkään jatkuvalla kylmyydellä on jähmettävä vaikutus, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tammikuun tulipalopakkaset veivät selkävoiton talon lämmityksestä ja piti miettiä, millä selvitään. Suljin haikeana työhuoneen oven ja pelastin maalit ja liimat ja läppärin. Työhuoneen lämpötila laski lopulta +8C asteeseen. Muu huonetila pysyi 18C asteessa lisälämmittimin ja vasta viikon lopussa älysin, että puusaunaa lämmittämällä sekin osa talosta olisi pysynyt lämpimänä. Ymmärrän, miksi juuri suomalaiset keksivät saunan.

Onneksi olemme karaistuneet Irlannin kosteissa, nihkeissä talvissa, sillä 24/7 lämmitys on siellä harvinaista. Luulisi, että lähiomainenkin porskuttaisi tottuneena kerrospukeutumiseen, mutta hänelle olikin vaikeinta uskoa, miten paljon pitää miettiä kerroksia ulos mentäessä. Ulkona oli nimittäin mitä kaunein, aurinkoisin, kuulas pakkassää, ihanteellinen valokuvaukseen.

Kuuman veden heitto ilmaan pakkasella.

Yritin opettaa häntä pitkien kalsareiden ei-sukupuoliseen näppäryyteen, villasukkien autuuteen, toppahousuihin, kaulahuivin kiertämiseen kasvoille. Hansikkaat ja pipon hän jo ymmärtää pukea ennen uloslähtöä. Irlannissa ponkaistaan ulos takki auki, kaulahuivi liehuen, hanskat taskussa. Suomessa tuohon tyyliin menettäisi äärimmäisiä ruumiinjäseniään. En varmaan parantanut tilannetta kertoessani, miten kävi Suomen hiihtojoukkueen miehille kovalla pakkasella. Äärimmäisosien sulattelu se kuulemma vasta tuskallista onkin. 

Valokuvaaminen osoittautui hankalaksi, kun paljaat sormet eivät enää totelleet  eikä hän saanut kameran laukaisijaa alas. Jossain vaiheessa, olisiko ollut -20C asteen pakkasella jopa hengittäminen alkoi tuntua vaikealta, kuivuus yskitti. 

Onneksi sentään lunta ei tullut, sillä kolaaminen  eli kola-ing on lähiomaisen inhokki. Hänelle myös värien ja valon katoaminen kuukausiksi Suomen talven aikana on raskasta. Irlannissa nimittäin on vihreää läpi vuoden, narsissit ja lumikellot alkavat jo kukkia tähän aikaan, valoa on enemmän. Ikivihreät muratit ja pensaat ja vuorilla kukkivat kanervat tuovat väriä. Keväämmällä keltaisena leimuavat piikkihernepusikot (europeus ulex) läikittävät vehreitä rinteitä. Monet kukat, vaikkapa lähiomaisen edesmenneen äidin ruusut kuulemma kukkivat läpi talven. 

Kevättä Irlannissa.

Glendalough, Wicklow tähän aikaan vuodesta.

Tiedän, että maalis-huhtikuun tienoilla minäkin alan ehkä olla kyllästynyt lumeen ja jäähän. En vielä. 

Minä nimittäin rakastan lunta, se muistuttaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Rakastan lunta sen kaikissa muodoissa: höyhenenkuivasta pakkaslumesta nuoskan narskuntaan jalan alla, pumpulipalloista, jotka tömpsähtelevät männyn oksilta, taivaan pimentävistä hiutaleparvista, mannerlaatoista jotka liukuvat jyristen katolta niin että lasit kilisevät hyllyllä, upottavasta nietoslumesta pakkasen sirottamaan tomusokeriin, joka tekee koivuista valkoisen pitsisiä kuin negatiivissa.  

Suomen talvi pakottaa ihmiset sisälle, ja sen takia kulttuuri kukoistaa talvella. Taidenäyttelyt, teatteri, taideharrastukset ja elokuvat kiehtovat juuri nyt. Tekee mieli tavata ihmisiä kupposen äärellä. Hyvään kirjaan uppoaa ihan eri tavalla kuin kesän hälinässä. 

Naivistien talvinäyttely Iittalassa.

Eikä meiltä huumori lopu. Huumoria pitäisi jakaa ihmisille reseptivapaasti tai tiskin alta ja muistuttaa naurun tärkeydestä, paljon useammin kuin kolesterolia alentavasta margariinista tai kolmesta niksistä jolla vähentää ylipainoa - mehän sitäpaitsi  tarvitsemme rasvakerroksia kylmällä säällä! 

Suomessa on myös yksi ase kuivuuteen, joka vaivaa pakkasella. Se on rasva, jota kannattaa levittää huulille ennen pakkaseen menoa, etteivät nämä herkät ruumiinosat rohdu ja halkeile. Lähiomainen ei millään usko, että tämä toimii miehillekin. Viimeksi pysäytin hänet eteisessä, otin esiin salaisen aseeni ja komensin: Lipstick! Pout! Miesparka suipisti suutaan kuuliaisesti mutta sitten molemmat aloimme hihittää niin, ettei koko toimituksesta tullut mitään.

Kyllä Suomi on eri maata.

Pakkasrakkaus

​​​​​Pakkas-Suomessa muistot palaavat kirjaimellisesti iholle. On unohtanut, miltä kaikki tuntuu.

Katsoo lämpömittaria - sellainen on aivan elintärkeä kapistus Suomessa - ja yrittää pukea useampia kerroksia päälle, purskahtaa hikeen +21C sisätiloissa, ryntää ulos kimaltelevaan kauneuteen, nuuskaisee ilmaa ja...auts! Ensimmäisellä nuuhkaisulla muistaa, miltä yhteen jäätyvät nenäkarvat tuntuvat. Jonkin ajan kuluttua leuka alkaa muuttua tunnottomaksi. Nostaa villahuivia suun eteen, ja muistaa, että uloshengitys on kosteaa höyryä, joka silmälaseille tiivistyessään myös äkkiä jäätyy. Jäätyneet rillit muistuvat mieleen. Niitä ei saa puhtaaksi kuin raaputtamalla, ja sitä varten on otettava käsi pois hanskasta. Sitä ei voi tehdä, koska kylmettynyt käsi ei enää lämpiä. Sen muistaa, kun yrittää ottaa valokuvia kaikesta kauneudesta, ja pieniä nippeleitä ei voi käsitellä mieheltä pöllityiltä Thinsulate-villahansikkailla. Ihmettelee, mitä paleltumisvammoja ammattivalokuvaajat sietävät tallentaessaan jäätyneitä koskia ja auringonnousuja.

Jo ensimmäisellä kävelyretkellä huomaa myös, että huulet alkavat heti rohtua, eikä niitä auta nuoleskella, vaan pitää suunnistaa lähimmälle R-kioskille ja investoida huulirasvaan. Sen, kuten muittenkin rasvojen, on oltava vedettömiä, koska vesi voi jäätyä. Iholle. Miksi silmät eivät jäädy, vaikka vesi vuotaa niistä solkenaan, on arvoitus. 

Tässä vaiheessa mietiskelyäni tulee vastaan karvanaamainen pyöräilijä, jonka parta, viikset, kulmakarvat ja silmäripset ovat valkean kuuran peitossa.

Muistuu mieleen, miten äiti aina käski, että pitää hieroa nenää ja poskia, kun on pakkasta. Muuten käy niin kuin naapurin sedälle talvisodassa. Mielikuva punajuurenvärisestä nenästä saa hieromaan kasvoja, vaikka se sattuukin. Reidet alkavat jostain syystä aina kylmettyä ensimmäiseksi, vaikkeivät ne koskaan tunnu oikeasti paleltuvan. Sisälle lämpöön tullessa palaa lämpö reisiin kihisten ja kuumottaen kuin parhaankin lemmenyön jälkeen.

Kuljen ohi vanhojen talojen, ja mieleen nousee ihailu ja epäusko tätä kansaa kohtaan: miten tänne on eksytty aikoinaan, miten jääty eloon? Millainen mies elättää perheensä -25C asteen pakkasessa joka talvi, millainen nainen pitää vauvansa hengissä? Ei ainakaan tyhmä. Tyhmä olisi voinut eksyä Pohjolaan kesäyönä, mutta kuollut pois ensimmäisenä pakkastalvena. Ehkä niin tapahtuikin, evoluutio jätti vain viisaat, suunnitelmalliset, sitkeät. Sisukkaat.

Kuulin että salvo, tapa veistää hirrenpäät jotta ne sopivat nurkissa yhteen, on suomalainen keksintö. Eihän se talo muuten pystyssä pysyisi.

Puuta Suomessa riittää. Siitä suoja ihmiselle. Siitä tehtiin kaikki Suomessa ennen, säilytysastiat, ruokailuvälineet, työkalut. Suomalainen oppi käyttämään sitä, mitä ympäristöstä löytyi. Irlannissa taas riittää kiviä, ja niistä on talot ja aidat rakennettu, ei puusta koskaan. Puutalo on vieläkin erikoisuus Irlannissa ja epäluulon kohde.

Irlantilainen nääntyisi nälkään Suomessa, kun karjalle ei riittäisi tuoretta ruohoa ulkona ympäri vuoden, kun ei tietäisi mitä poimia ja säilöä talven varalle, kun ei huhkisi kesällä sen eteen että liiteri on täynnä polttopuuta. Ah, sure...ei auttaisi, kun kalat kurkkivat paksun jään alla ja metsälinnut piileskelevät kinoksien takana.

Suomessa ei säätä juuri kommentoida, vaikka aihetta olisi. Tänne voisi kuolla. Ei, elämä jatkuu. Autot lämmitetään sähkötöpselillä, jotta ne lähtevät käyntiin, takaronkissa on lapio jotta auton löytää lumen alta.

Ajetaan hiljaa ja nastarenkaat pitävät. Lumiaurat pitävät tiet auki jo yöpimeästä. Päiväkodin lapset kirmaavat ulkona toppapuvuissaan, nuori äiti lykkii vauvaansa vaunuissa, vanhukset hiippailevat rollaattoreillaan kauppaan. Paluumuuttaja vetää hanskat käteen ja pipon päähän ennen kuin menee ulos ovesta. Ei lähde irlantilaisittain takki repsottaen ja puolimatkassa taskusta pipoa etsien.

Tämä maa on niin hengästyttävän kaunis ja uskomaton. Aurinko tulee esiin, kultaa huurteiset puut, soittelee kristallisilla oksilla, vaihtelee taivaankannen väriä vaaleanpunaisesta linnunmunan siniseen ja vaaleanvihreään. Askeleet narskuvat alla, lumi on kevyttä ja hattaraista kuin höyhenet. Äänet ovat kaiuttomia, tulevat kuin muhvelin sisältä. Muffled.

     

Minua alkaa väsyttää hangessa kahlaaminen. Sen sijaan, että kiertäisin järven, tajuankin, että voin vain kävellä sen poikki. Keskellä järveä alkaa pelottaa vietävästi. Päätän luottaa edellä käyneen jalanjälkiin, ja hypähdän helpottuneena laiturille toisella puolella järveä. Kannatti!