Elämännälkä

Viime vuosi ja puolet kuluneesta vuodesta kuluivat hissutellen. Ei uskallettu liikkua väkijoukoissa, ei juuri julkisilla pitempiä matkoja, ei tavattu uusia ihmisiä eikä juuri vanhoja tuttujakaan. Kaikki pistettiin lokeroon sitten joskus kun. Nyt kun kaksi rokotetta on nahoissa ja mikrosirut luistelevat suonissa, olemme taas uskaltautuneet vaikka mihin. Jopa pääkaupunkireissulle. Edelleen tuntuu vaikealta istua täydessä lähijunassa, ja gallerioissa annan väljästi tilaa muille. Kahvilassa ei voi syödä ja juoda maskin kanssa, muuten olemme hikoilleet tunnollisesti tuon inhottavan naamasuojan kanssa julkisissa sisätiloissa.

Mistä tietää, että tulee tuppukylästä? Tuijottaa Helsingissä ihmisiä ja katsoo, tunteeko ketään. Ihmettelee, miten erilaisia ihmisiä on pienessä Suomessakin. Nykii toista hihasta, katso, huomasitko tuon. Veikkaan, että omalla autolla liikkuvat jäävät paljosta paitsi. Junissa ja busseissa näkee ja kuulee vaikka mitä. Ei aina niin ylevää, joskus huvittavaa tai surullistakin. Kirjoittavalle ihmiselle mielin määrin tarinanpoikasia. Olen niin kaivannut satunnaisten keskustelujen salakuuntelua!

En muista ikinä kuvanneeni ostoskeskusta aiemmin. Ihmispaljous järkytti.

Jaakko Niemelä, Quay 6, Helsinki Biennaali, Vallisaari. Teoksen katto näyttää tason, jolle merivesi nousee, jos jäätiköt sulavat. Tai kun.

Olemme kolunneet myyjäisiä, markkinoita, museoita, gallerioita, muutaman kulttuurisaaren, istuneet ulkokahviloissa, syöneet lounaita. Niin tavallista, että pari vuotta sitten sellaisia tuskin viitsi postata Facebookiin. Nyt ihmiset hehkuttavat: drinkillä kavereitten kanssa! Siskon kanssa kirpparilla! Syömässä ulkona! Vähemmän onkin yhtäkkiä enemmän elämännälän tyydyttämiseen. FOMO - Fear of missing out, paitsi jäämisen pelko - tuntuu hassulta kun niin pienet asiat tekevät iloiseksi. 

Muistan viime keväältä yhden juttuhetken naapurustossa, kun ensimmäisiä rokotteita alettiin Suomessa saada. Se oli niin iso asia ja toivonkipinä, että liityin juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Alkusysäyksenä heidän uusi koiranpentunsa, joka koronasta taivaallisen tietämättömänä iloisesti tervehti ja nuuski jokaisen. En ollut jutellut juuri kenenkään kanssa viikkokausiin ja hetki tuntui juhlalliselta, kun vertailimme - tosin epäluonnollisen välimatkan päässä toisistamme - kuka oli saanut minkäkin ajanvarauksen ja rokotteen ja missä. Se hetki ilahdutti pitkään!

Absence makes the heart grow fonder, ero lisää ikävää, sanotaan. On kulunut enemmän kuin vuosi, kun olen kasvotusten tavannut monia kavereita ja tuttuja. Sen kivempaa onkin tavata! Parin viikon kuluttua pääsen vihdoin Irlantiin ja rutistamaan lapsia ja lapsenlapsia. Tulee olemaan vaikeaa taas erota, mutta ehkä nämä rajoitukset vihdoin helpottavat ja hekin pääsevät vielä tänne. Toki koronatilanne voi milloin tahansa taas pahentua.

Elämännälkää olen potenut monessa ikävaiheessa. Esiteininä, kun kuunteli avoimesta ikkunasta kaupungin humua kauempana, eikä vielä uskaltautunut kylille. Murkkuna, kun mieli paloi maailmalle. Nuorena äitinä, kun pienet lapset sitoivat ja työllistivät. Eronneena, kun oma elämä alkoi uudestaan. Nyt tuntuu, että pitää taas päästä kulkemaan ja menemään, pitkän eristymisen jälkeen. Lähiomainen mutisee, että hänen vaimollaan on kutisevat jalat. Niin onkin, ja levottomat siiventyngät valmiina lepattamaan. Kalenteri on alkanut täyttyä tapaamisista ja menoista pikku hiljaa.

Jotain levottomuutta siinäkin, että blogi tuli kirjoitetuksi klo 04 aamuyöstä. Se on varmaan se mikrosiru kun pörisee suonissa.

Muutama maalauskin on valmistunut, helteistä huolimatta. Kuvia alkaa kerääntyä sen verran, että olen miettinyt yksityisnäyttelyn pitämistä. Olen kyllä osallistunut ryhmänäyttelyihin Irlannissa, mutta tämä on haastavampaa. Työnimikin on jo valmiina: Paluumuuttajan paratiisi!

Kirjoittajaryhmämme sai koronasta huolimatta aikaan elämänmakuisen novellikokoelman, joka on löyhästi sijoitettu Katajanokan vankilaympäristöön Helsingissä. Vankila palvelee nykyään Hotel Katajanokkana ja julkkarit on elokuussa! Kirjaa saa netistä klikkaamalla, saatavana sekä e-kirjana että painettuna: linkki

Tuulinen päivä Ahvenistolla. Öljy 50 X 70cm.

Olisinpa kala! Öljy, 50 x 70cm.

Rypsipelto. Öljy, 50 x 40cm










Vinkkejä Suomen-matkoihin:

  Helsinki BiennaaliVallisaaressa (vain lauttamaksu) 26.9. asti.
Valtava Ars-Hämeen Rönsyt-näyttely ja muitakin Hämeenlinnan keskustassa, ilmainen, 29.8. asti.
Tuusulanjärven taiteilijapolku, Erkkolassa Taneli Eskolan valokuvanäyttely 19.9. asti. 
Kämp Galleria (Mikonk. ostoskeskuksessa) Stanley Kubrickin valokuvanäyttely 29.8. asti
Iittalan Naivistinen näyttely 29.8. asti

Ja tietysti aina ihanat Seurasaari ja Suomenlinna. Kulttuurikorppikselle välttämätön uimaretkikin onnistui kaikissa muissa kohteissa paitsi Kämp-ostoskeskuksessa! Ja sieltäkin olisi ollut kivenheitto Kauppatorin allaselämykseen. Hämeenlinnassa voi valita useammasta järvestä jos haluaa uimaan.

Paratiisi

Vähemmälläkin hehkuttamisella voisi selvitä paluumuuttajan elokuusta. Paratiisi on kuitenkin sana, joka parhaiten kuvaa mennyttä kesää. Jos jotakin, oli liian kuumaa, mikä sekin taitaa olla harvinainen valitus näillä pohjoisilla metsämailla. 

Ahmimme kulttuuria ähkyyn asti, Hämeenlinnassa oli loputtomiin ja samanaikaisesti tapahtumia, festareita, konsertteja, näyttelyjä ja toriravintoloita. Kotikulmillakin riitti ihmettelemistä. Naivismi-näyttelyyn vein jälkikasvuakin, joka oli tullut vierailemaan uudessa kodissamme. Naivismia katsellessa ihmiset aina alkavat hymyillä, olo keventyy. Maailmanloppu ei ainakaan vielä ole käsillä.

Kia-Maria Aho: Paratiisi 2018, öljy, Naivismi -näyttely Iittalassa.

Helteen riivaamana pakenimme merelle, Helsingin Pihlajasaareen makaamaan kallioille kuin sisiliskot. Helpotti.

Kotimatkalla piti tehdä terassikierros Helsingin rantaa pitkin. Enpä tiedä monta pääkaupunkia, jossa voisi vastaavaa nauttia. Siis molempia: päivä luonnossa ja varttitunnissa taas keskikaupungissa. 

Kesällä Suomi on aivan eri maa kuin talvella. Ihmiset kuoriutuvat vaatteistaan, puhumattomuudestaan, estoistaan. Lihasjännitys laukenee ja hymy nousee kasvoille herkemmin. Huolimatta suomalaisten kännäilymaineesta, humalaista öykkäröintiä en nähnyt, ehkä lähdimme kotiin liian varhaisessa vaiheessa? Luulen, että nuoret eivät kuitenkaan enää juo samalla epätoivoisella, tajuttomuutta halajavalla tavalla kuten itse aikoinamme. 

Tapasin sukua, omaa ja jälkikasvuista. Mikään ei ole niin juurruttavaa kuin tutut naamat ja jutut! Meistä lähtee ääntä ja naurua kun kokoonnumme yhteen. Aikuiset lapseni lipsahtivat lapsuusriemuihin, kun löysivät suomalaiset leikkipuistot ja uimarannat. Kävimme myös pikaisesti soutelemassa harvinaisen tuulisella järvellä. Tämä karhuemo ei sallinut huomattavasti huippukuntoisempien poikasten soutaa suurissa aalloissa, koska Äitiys. Huomasin myös, että olin osoittanut kuopukselle paikan veneen keskeltä, koska hän on pienin. Kaverilla on kokoa melkein kaksi metriä ja todennäköisesti eniten painoakin. Sisaruusjärjestys pysyy läpi aikuisiän! Omalla pikkuveljelläni on myös kokoa sisarussarjasta eniten, mutta pikkuveljeksi hän jää loppuiäkseen.

Kulttuurikierrokset käsittivät laidasta laitaan elämyksiä, Moottoriradan autokilpailuista (!!!) Taiteiden yön irkkukonsertteihin. Jälkimmäinen oli hauska elämys, kun lähiomainen lauloi mukana, mutta puoli säkeistöä edellä. Minulla on sama kokemus vain lestadiolaisten seuroissa virsien laulamisesta. Vastako ne on tuolla? 

Kansallinen tempo on varmaan geneettinen ominaisuus, jota ei niin vain muuteta. Lähiomainen tuskailee jatkuvasti paikallisten hitautta, joka minusta näyttää ihan normaalilta harkintakyvyltä. Ollaan sitäpaitsi Hämeessä! Täällähän ei hötkyillä. Minä olen ihan tyytyväinen maani ja ihmisten hiljaisuuteen, en ainakaan erotu joukosta eikä kukaan kysele olenko okei. 

Olen nauttinut myös ensimmäistä kertaa puutarhan antimista, Irlannissa meillä ei juuri ollut tilaa hedelmäviljelyyn pihassa. Nyt riittää poimimista, hilloamista, mehustamista, kuivattamista. 

Tein selkäni kanssa sopimuksen, että en enää raivaa lisää maata ja istuta uutta. Pihalta löytyi vanhoja pallogrillin puolikkaita, joihin kuitenkin istutin yrttejä. Ihanaa pyrähtää pihalle ja saksia tuoretta tilliä uusien perunoiden päälle!

En muista elämästäni yhtäkään onnellisempaa vuotta. Aina on ollut jotain huolta, surua, painetta, tai riitaa. Jos ei muuta, niin Suomen-ikävää. Vähä vähältä uskon, että kuulun tänne, eikä ole kiirettä enää minnekään. Lähiomainen ryömii puutarhassa ja kuvaa pieniä ohutjalkaisia sieniä ja mikroskooppisia kukkia. Ilokseni hänkin rakastaa metsiä ja pyöräilyä. Soutaminen sujuu jo suhteellisen suoraa linjaa. 

Tälla hetkellä saunan lauteet ovat täynnä kuivuvia sieniä. Eihän tällaisia aarteita voi jättää poimimatta!  

Myös olen löytänyt salaisen leipojan itsestäni. Minähän olen aina inhonnut ruuanlaittoa, suurperheen loputonta työtä. Jos vain mahdollista, luistan siitä, häpeällisellä tavalla tai toisella, joista ei puhuta jotten menetä lopullisesti irkkuäidin kruunua. Sivumuistin hakusanoilla lounasbuffetti ja einekset saattaa löytyä jotain. Yllättäen huomasin kuitenkin leipovani!

Minulla on  outo kymmenen vuoden sykli, syntymävuodestani lähtien. Jotain suurta ja elämää muuttavaa on tapahtunut aina kymmenen vuoden välein, joko hyvässä tai pahassa. Toivon, että tämä vuosi tulee jäämään niiden hyvien käännekohtien listaan! 

Suuntaamme syksyyn, uusiin harrastuksiin ja haasteisiin. Molemmilla on uusi ihonvärikin: mahonki, kuten tyttäreni lohkaisi. 

Kesä ja keski-ikäinen nainen

En olisi ikinä uskonut, että heinäkuun 31. päivänä vuonna 2018 makaan mahallani rantaniityllä, kuuntelen haapojen lempeää lipitystä ja annan järviveden kuivua iholle - eikä minun täydy lähteä Suomesta - ei huomenna, ensi viikolla, ei koskaan enää! Olen nyt juurtunut takaisin kotimaahani.

Olen kerännyt punaherukoita tuolilla istuen, oksa kerrallaan, kuten äitini, ja ylikypsien marjojen rapistessa maahan muistan, että olisi pitänyt laittaa sanomalehtiä alle. Mitään ei saanut mennä hukkaan. Olen keittänyt mehua ja opetellut tekemään raparperihilloketta ja herukkahyytelöä. Olen katsonut välillä hikisenä peiliin ja kauhistunut: äitihän se siellä! Hiuksetkin samalla tavalla hiuspannalla litistettynä. Näinköhän sukupolvet jäävät perimään, pieniä hippusia tarttuu kiinni edesmenneiltä polvilta, jokin ilme, äänensävy, sananparsi tai tapa.

Pesen mustikoitten mustaamat sormeni, tartun emaliseen saippuarasiaan, jota pitelivät paljon ahkerammat ja osaavammat emännät ennen minua. Kättelyä sukupolvien yli. Aikamatkailua tämä on, ajaudun takaisin lapsuuteeni ja nuoruuteeni, aloitan elämäni alusta.

Näinköhän. En vain ole enää ihan se sama. Riittävästi löydän kuitenkin itseäni, jotta voin rakentua uudelleen, eheytyä, parantua. Päivä päivältä kasvan kokoon, muistan kuka olin. En ymmärtänytkään, miten paljon takkusin ikävissä menneissä, kun ympäristö jatkuvasti muistutti siitä.

Rosa Liksom sanoo kirjassaan Everstinna: Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhan pallaa. Ja seuraavalla sivulla: Mikhään ei silti katoa pois.

Nyt naurahtelen, kun mieleen tulee muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Tuo talo, tuo baari, tämä ranta. Vain hyviä muistoja.

Yllätin itseni kirjoittamasta pojalleni, ettei vanhenemista pidä koskaan pelätä. Tämä on niin hienoa! Koskaan ei ole yksin. Yksittäiset ihmiset ja tapahtumat kulkevat kuin vesi harson lävitse. Joskus ikävätkin, mutta ne voi kortistoida siististi mappiin Ö. Enää niillä ei ole voimaa nujertaa ja ahdistaa toimintakyvyttömäksi

Polkaisen pyöräni alas mäkeä, kesätuuli hiuksissa, enkä oikeasti tiedä, olenko kohta kuusikymmentä vai kuusitoista.

Aika on venyvää, sanoi eräskin runoilija. Sellaista muotoa ei ole vielä keksitty, joka kuvaisi aikaa. Jana aasta beehen se ei ole, älkää uskoko hautakivien päivämääriä. Niiden välille, edelle ja jälkeen mahtuu monta luuppia, spiraalia, siksakkia ja kaksois-lutzia. Elämä on tanssia alusta loppuun

Ja blogin otsikko on tietenkin poimittu rakkaan Eeva Kilven kirjasta. Hän muuten kirjoitti kuolemattomat sanat: Minkä yksintanssijan maailma minussa menettääkään. Monta muutakin Eevan runoa elän, joka päivä.

Kaunista kesää ja elämää lukijoille!