Länsi-Irlannin lumoa ja luitten lämmittelyä

Miniloma länsi-Irlannissa on aina riskaabeli yritys. Sään puolesta, ympäri vuoden. Paitsi talvella todennäköisemmin sataa koko loman ajan. Tai ainakin kerran päivässä. Viidestä reissupäivästä elokuussa kaksi oli kuivaa, tuulista ja ajoittain aurinkoista: bingo! Sillä länsi-Irlanti on yksi kauneimpia ja lumoavimpia paikkoja joita tiedän, mutta vain kuivalla säällä. Sadesäällä uhkeita vuoria ja kimaltelevaa merta ei ole olemassa, ne tuntuvat huhupuheilta. Tahmea tihkuva kosteus läpäisee kaiken, pilvet roikkuvat käsinkosketeltavan alhaalla. 

Irlanti on pieni kallioinen saari Atlannin valtameren laidalla, ja se on ensimmäisenä valtavien sademassojen tiellä, kun ne törmäävät Eurooppaan. Ja länsi-Irlanti ottaa sateet vastaan ensimmäisenä. Tuulettomia päiviä ei taida olla.

Meillä oli onnea, kun näimme Dooloughin vuorilaakson kuivana päivänä. Ihminen tuntuu siellä kovin pieneltä, ja asumaton laakso on yhtä jyhkeä ja villi kuin satoja ellei tuhansia vuosia sitten. Lähestyimme laaksoa pohjoisesta käsin. Musteenväriset pienet purosuonet puhkeavat pulleitten vihreiden seinämien välistä kuin paineella ja syöksyvät alas. Minusta oli liikuttavaa, että niille oli annettu nimetkin: Sruhaunnahillina, Fiddaunlaghfreagh, Fiddaundou, iirinkielisiä hellittelyjä. Itse järvi, Du Loch eli musta järvi, oli tummanpuhuva, syvä ja niin pelottava, ettei uiminen tullut edes mieleen. Vain jokunen sarvipäinen lammas liikkui vuorenrinteellä. Vaikken tiennyt mitään laakson historiasta, tuli minulle täällä outo olo. 

Tien viereen oli pystytetty pari muistomerkkiä. Sain tietää, että tämä oli Irlannin nälänhädän yksi päätepiste. Sadat nääntyivät tähän laaksoon etsiessään ruoka-avustusta, turhaan. Nälkäänäkevät perheet, jotka perunarutto ajoi tien päälle, lähtivät Louisboroughiin ruokakuponkien toivossa hyytävässa säässä maaliskuussa 1849. Heille kerrottiin, että arvon herrat ovat lähteneet metsästysmajalle Delphiin, jossa he ottavat vastaan anomuksia. Väki, kuutisensataa hekeä, lähti jalan 20 kilometrin matkalle. Moni oli niin heikossa kunnossa että tuupertui jo menomatkalla. Metsästysmajan porteille selviytyneitten piti odottaa tunteja, koska herrat olivat lounaalla. Sitten väki käännytettiin takaisin tyhjin käsin, ilman selitystä. Sää oli hirmuinen: laaksosta muovautui tuulitunneli, ja raekuuro pyyhki sen läpi. Nälkiintyneitä ihmisiä hukkui järveen, osa kuoli kylmyyteen. Kun tieto massakuolemasta kantautui kaupunkiin, tuli paikalle miehiä, jotka hautasivat ruumiit niille sijoillensa. Sanotaan, että joillakin nääntyneillä oli vielä ruohoa suussaan, jota he olivat yrittäneet syödä. Tämä on yksi synkimpiä Irlannin nälänhädän muistomerkkejä. Itse Jumala tuntui varmasti kääntäneen selkänsä ihmiselle tässä laaksossa. Minä vain vein yhden liuskekiven lisää pinon päälle. Linkki tarinaan. 

Westportin muodonmuutos ränsistyneestä, eristyneestä pikkukaupungista suosituksi turistikohteeksi on uskomaton. Westportin kaupunki perustettiin aikoinaan brittien toimesta sillin ja viljan vientisatamaksi, ja kun tämä elanto loppui, kaupungin alamäki alkoi. Nälkävuosina tämä oli viimeinen kotisatama, jonka Amerikkaan lähteneet näkivät. Monet eivät selvinneet matkasta, ja laivoilla oli julma nimi: coffin ships. Nykyisillä Välimeren ylittäjillä on sama uhka. Maanpakolaiset ovat aina merkinneet kiinnostavaa tulolähdettä välikäsille. Kunhan matkustajat maksavat matkansa, heistä ei ole sen jälkeen väliä. 

Westportin yksi vetonaula on läheinen pyhän Patrickin vuori eli Croagh Patrick, jonne tuhannet kiipeävät nähdäkseen vuoren laella olevan kirkon. Näkymät ovat kyllä muhkeat alempaakin.

Minä muistan hämärästi länsi-Irlannin köyhyyden lomareissuilta vuosien takaa. Lähisukulainen taas asui tällä paikkakunnalla kolmisenkymmentä vuotta sitten. Silloin siellä oli vain pieniä maalaiskauppoja, hikisiä pubeja ja traktoreita parkissa. Nykyään Westportin surullisesta maineesta ei näy jälkeäkään. Ravintolat ovat täynnä ruokailijoita, liikenne matelee keskustassa, hienot putiikit ovat auki turisteille. 

Sataman varastorakennuksiin, jotka lähisukulainen muistaa kolhoina aavetaloina, on tehty hotelli, loma-osakkeita, kauppoja sekä upea, valoisa taidegalleria Custom House Studios, jossa pistäydyimme.

  

Kolme taiteilijaa, kolme erilaista näyttelyä. Minua viehätti oudosti Pat Byrne'n mytologiset modernilegendat, samoin Gavin Porter'in henkeäsalpaavan taidokkaat piirrokset yläkerrassa.

Gavin Porter

Gavin Porter

Pat Byrne

Joillakin ihmisillä on vain taivaallinen piirrustuslahja. He piirtävät okaisen risun tai vaahteransiemenen, ja siitä syntyy jotain metafyysistä. Taas kerran totean: less is more. Niin värikylläisyydestä ja runsaudesta kuin muuten pidänkin. Barbara Trawinksin pienimuotoiset tutkielmat täydensivät kolmikon.

Valokuvaajan kanssa autoilu on Irlannissa yhtä tuskaa: aina kun eteen osuu välttämätön kuvauskohde, on peräpuskurissa toinen auto eikä missään näy levennystä johon voisi pysähtyä. Valo myös vaihtuu ahdistavan nopeasti: jos et heti kuvaa välkkyvän vihreää vuorenrinnettä, näky on kohta poissa. Vuorenhuippu katoaa kohta harmaaseen pilveen. Jos kuvat onnistuvat, ne ovat kyllä vaivan arvoisia!

Achill-saarella lämpötila putosi iltaan mennessä sen verran, että kynä tuskin pysyi kädessä kun yritin tehdä muistiinpanoja. Kahvit ja voileivät olivat lentää käsistä piknikpöydän ääressä. Jälleen kerran totesin, että Irlannissa ei kannata tuijottaa sen enempää kalenteriin kuin lämpömittariinkaan. Merituulen viima jähmettää aurinkoisena elokuun päivänäkin. Uima-asuksi sukelluspuku on paras, ja untuvatakille löytyy käyttöä kesälläkin.

Minulle reissun paras anti oli kuitenkin Lissadell'in kartano Sligossa. Kävimme ensin tunnollisina W.B.Yeats'in haudalla Drumcliffessä, vaikka luut, jotka hautaan tuotiin Ranskasta sodan päätyttyä eivät viime tietojen mukaan todennäköisesti olekaan kuuluisan runoilijan. Väliäpä luista, hautakivi oli komea runoineen. 

Enemmän tunnelmaa oli Lissadellin kartanossa, jossa Yeats kävi sekä lapsuudessaan pelaamassa krikettiä ja ratsastamassa että nuorena runoilijana vuosina 1894-95. Hän ystävystyi Evan ja Contancen, kahden Gore-Boothin siskoksen kanssa, ja ikuisti heidät runossaan: two girls in silk kimonos, both beautiful, one a gazelle. Eva oli uhkarohkea ratsastaja ja runoilija, ja Constancesta tuli taiteilija, suffragetti ja ensimmäinen naiskansanedustaja Westminsterin parlamenttiin. Hänet tuomittiin kuolemaan maanpetoksesta osallistuttuaan vuoden 1916 kansannousuun, mutta se muutettiin vankilatuomioksi. Varsinainen gaselli!

Oli mielenkiintoista astella sekä Constancen että Yeatsin jalanjäljissä kartanossa ja sen isossa puutarhassa. Paikka meni rappiolle vanhojen omistajien velkaannuttua ja sen osti varakas yksityinen irlantilaisperhe huutokaupasta v. 2003, kun Irlannin valtio kieltäytyi ostamasta sitä vedoten kalliiseen kunnostusbudjettiin. Omistajat ovat kunnostaneet taloa ja puutarhaa entiseen loistoonsa, puutarha avattiin kymmenisen vuotta sitten, kartano vasta viime vuonna pitkällisten lakijuttujen jälkeen. Me pääsimme kolmen vartin hengästyttävälle opastetulle kiertueelle. Valokuvaus oli kiellettyä sisällä, ja olisin mieluusti vaellellut varsinkin pohjakerroksen palvelijoitten maailmassa pitempään. Erinomainen opas oli paikallinen nuorimies, joka tunsi historian. Ylin kerros oli valitettavasti perheen omassa käytössä, mutta tanssisalit ja biljardihuoneet näimme. Wikipedia kertoo kohteesta enemmän: linkki historiaan. Lisää kuvia maista ja talosta tästä.

Kylmyys sai hytisemään kellarissa keskellä kesää - millaistakohan siellä on talvella? Lipunmyynti ja kahvila sijaitsee niinsanotussa ratsastushallissa, valtavan korkeassa kivikasarmissa, jossa kartanon hevosia ulkoilutettiin huonolla säällä, olipa yhdessä nurkassa hevosille uima-allaskin. Nälkävuosina halli toimi soppakeittiönä! Yläkerran museon vitriineissä oli valtavasti alkuperäisiä dokumentteja, taideteoksia ja esineitä. Paikan kylmyys ja kosteus sai kaikkien kirjojen etukannet kipristymään ja mieleen tuli, eikö näitäkin korvaamattomia museoaarteita voisi säilyttää sopivammassa paikassa? En voisi kuvitella, että jonkun suomalaisen kuuluisan kansanrunoilijan tai -taiteilijan jäämistöä säilytettäisiin näin ja vielä yksityisten toimesta. Kuuluisten tyttärien taideteokset homehtuvat kartanon kellarin kosteilla seinillä. Vika ei ole yksityisten omistajien, jäämistöä on niin valtavasti ja paikkaa on mahdoton pitää kuivana ja lämpimänä. Ohikulkevalta oppaalta muuten kuulin, että nykyisillä omistajilla on seitsemän lasta, ja he kaikki ovat kesätöissä sekä kartanossa että kahvilassa! Aika erikoista, kun omistajat ovat miljonäärejä. 

Kun opaskierros päättyi, meidät ohjattiin ulos palvelijoille tarkoitettua maanalaista tunnelia myöten, ja me päätimme pistäytyä alppipuutarhassa, vaikka tihkusade alkoi jo ripsua.

Se oli minunlaiselleni puutarhahullulle orgastinen kokemus. 

1900-luvun alussa loihditut kiviaidatut puutarhat menivät täysin rappiolle viime vuosikymmenien aikana, ja tämänpäiväistä kukkaloistoa arvostaa enemmän, kun tietää, mikä työ puutarhureilla on ollut paikkaa raivatessaan. Kivimuurit suojaavat merituulelta, Sligo Bay on hiekkarantoineen aivan muurin toisella puolella. Näkymät olivat uskomattomat. 

12 euron pääsymaksun olisin maksanut pelkästään tästä!  Harmittaa vieläkin, että ajanpuute ja tihkusade eväsi meiltä käynnin kartanon viktoriaanisessa keittiöpuutarhassa, josta olen nähnyt vain kuvia.

Hylätty kylä

Tiedän, että irlantilaisten katkeruus englantilaisia karatanoherroja kohtaan oli syvää, nälkävuodet jättivät ikuiset arvet, mutta mitä meillä olisi vertailukohteina hylättyihin kansan kivimajoihin, jos näitä kartanoita ei kunnostettaisi ja pidettäisi auki tavallisille tallaajille? Irlannin taide ja itsenäisyysliike kumpusi osittain näistä piireistä, eihän köyhillä ole varaa, aikaa ja energiaa kulttuuriin ja filosofointiin. Sama tapahtui Suomessa. Minusta nimenomaan kontrasti yläkerran ja alakerran asukkaiden välillä on sitä elävää historiaa, jonka tajuaa vasta kävellessään heidän jalanjäljissään. 

Viimeiseksi kohteeksi jäi pyramidien ikäisten kivirinkien tutkiminen Carrowmoressa. Mihin tarkoitukseen ne tehtiin? Hautaholveiksi, pyhätöiksi, kokouspaikoiksi? Nämäkin on tehty turistikohteiksi vasta hiljattain, ja osa tutkimustyöstä on tehty ruotsalaisten arkeologien toimesta. Lehmät olivat päässeet rikkomaan aidan parhaimmin säilyneen dolmenin ympärille, liukumiinoja sai varoa. Osa muinaisista kivistä on kuulemma päätynyt paikallisten maajussien kiviaitojen paikkaamiseen. Yhden pyhän kiviringin keskeltä meni jonkun maanviljelijän kiviaita, ja siinä se pysyy. Ei maata niin vaan myydä, edes arkeologisten pyhäinjäännösten takia. Jos olette nähneet Jim Sheridanin elokuvan The Field, ymmärrätte miksi maaomistus on niin pyhää Irlannissa. 

Oranssia ruostekukkaa, vihreitä niittyjä, lampaita, sinisiä vuoria, Atlannin merta. Seuraava maa-alue onkin Amerikka.

Mulrannyn rantaa. Hiekkasärkillä on nälänhädän massahautoja, kun uhreja oli liikaa haudattavaksi hautuumaille. Sananparren mukaan "Maisemaa ei voi syödä", mutta nykyään turistit tuovat elannon tähän maankolkkaan.

Kasvimaailman maahanmuuttajia jotka ovat integroituneet: joka paikassa villinä kasvavat oranssit ruostekukat eli Crocosmiat, rhododendronit ja verenpisarat eivät ole natiiveja kasveja! Violetit rhodot erityisesti on julistettu kiusankappaleiksi, joiden kitkeminen happamista suomaista on vaikeaa. Länsi-Irlannin kosteassa ja leppeässä ilmastossa kukoistaa muutenkin outoja lajeja: eukalyptus ja palmut. Entäs sitten aasit? 

Reissumme oli kesän ainoa, mutta lyhyydestään huolimatta antoisa.

 












Yövyimme B&B-tyyliin entisessä pappilassa, jossa pidetään kirjoittajaretriittejä: sinnepä joskus! Muistutan itseäni, että pitää ottaa sekä villasukat, pipo että tohvelit mukaan, niitä olisi nytkin tarvinnut iltasella. Länsi-Irlannin lumo ei luita lämmitä.

P.S. Ihan pakko vielä mainostaa uutta pyöräilyreittiä Mayo'ssa: The Great Western Greenway. Säälin usein Irlantiin tulleita turistipyöräilijöitä, sillä minusta kapeat ja jyrkät tiet eivät ollenkaan sovi pyöräilemiseen, varsinkaan perheille. Tämä upouusi fillarireitti on tehty erikseen autotien viereen ja kulkee läpi mitä upeimpien maisemien Achill-saarelle asti. Lisää tietoa löytyy mm. täältä.

Huom. vasemmanpuoleinen autoliikenne. Liikkuvaa mattoa muistuttava lammas ylittää tietä. 

Anselm Kieferin näyttely Mäntässä

Teimme opintoretken Mänttään, Gösta Serlachiuksen Taidemuseoon. Saksalaisen Anselm Kieferin jättitöiden näyttely jatkuu vielä 24.4.16 asti. Kannattaa poiketa.

Työt ovat kooltaan suurimpia, joita olen koskaan nähnyt, niihin voisi kävellä sisään ja eksyä. Serlachiuksen arkkitehtonisesti upea taidemuseo on niille mahtava paikka. Museo kumisi tyhjyyttään talvisena arkipäivänä, ja pysähdyin useasti vain tuijottelemaan ikkunoista näkyviä heijastuksia ja lumisia maisemia. Ihminen tuntuu pieneltä täällä.

Anselm Kieferin maalauksissa värit on riisuttu pois kuin suomalaisessa talvimaisemassa. Taitettua valkoista, okraa, ruskeaa, nokisen mustaa, tummanvihreää. 

Vaikka minulle värit maalauksessa ovat tärkeintä, nämä maalaukset iskivät juuri värimaailman minimalistisuudella. 

Kieferin työt vievät outoon maailmaan, melkein apokalyptiseen, samanaikaisesti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Vaikkei olisi lukenut mitään Saksan historiasta tai taiteilijan töistä, niistä välittyy pahan läsnäolo ja ihmisen mitättömyys maailman aikajanalla. Oudolla tavalla ne myös lohduttavat. Ruoho kasvaa ja lehdet putoavat runnellun maiseman ylle, kukat ottavat maan valtaansa, eläimet ja linnut ovat osa evoluutiota. Ihminen on vain väliaikainen ilmiö kaiken jatkuvuudessa, ehkä myös ihmisen pahuus. Ihmisen jälki näkyy kulttuurissa, sen tuotteissa, rakennuksissa, kirjoissa, tieteessä ja taiteessa. 

"Baabelin torni"-teoksessa viitataan tarinaan kansasta, joka pelastautuu vedenpaisumuksesta Nooan arkissa, ja alkaa sitten rakentaa valtavaa tornia taivaisiin, jotta näkisi Jumalan. Jumala tästä typeryydestä suivaantuu, ja hajottaa tornin tuusan nuusaksi ja samalla maailman kielet tuhansiksi pirstaleiksi. Turhaan ovat kansat sen jälkeen yrittäneet ymmärtää toisiaan. Ehkä se lisää ihmiselämän rikkautta, ehkä verottaa sitä. Jokainen kielimuurin taakse jäänyt voi miettiä tätä.

Ihmisen maisemaan jättämä jälki kiehtoo Kieferiä. 
Teoksessa "Mustat hiutaleet" maasta kohoaa nokisia koukkuja, jotka saattavat olla kirjaimia, tai hautaristejä, tai tulessa vääntyneitä puita. Kaiken yllä lepää lyijynraskas, avonainen kirja. Kummasta jää pysyvämpi jälki ihmiseen, raakuudesta vai luovuudesta?



Museon koko sopii Kieferin töille, ja parhaimmillaan työt on katsottavissa hiljaisena päivänä, kun saa vaeltaa saleissa yksin. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään turhauttavampaa kuin jonottaa katsomaan taideteoksia ja kurkkimaan muitten takaa, kuten usein käy pääkaupunkiseudun hittinäyttelyissä. Kiefer on kansainvälisesti merkittävä taiteilija ja tämä on ainutlaatuinen tilaisuus nähdä kolmisenkymmentä hänen teostaan Suomessa. 

Museon hieno maisemakahvila

Serlachiuksen museoon pääsee parhaiten omalla autolla - opaskylttejä ei kannata sekoittaa Gustaf Serlachiuksen Museoon, joka sijaitsee aivan Mäntän keskustassa. Gösta, joka on se Taidemuseo, sijaitsee parin kilometrin päässä Mäntästä. Meidän seurueemme pyöri opaskylttien perässä hyvän matkaa, kunnes viimein löysimme perille. Museon nettisivulla on kulkuyhteyksistä enemmänkin. 

Talvinen Suomi on oudon unelias, ja lumimaisemassa tuntuu kuin värit olisivat kadonneet. Jos eräs tuttavani lapsena luuli, että ihmiset eivät osanneet puhua mykkäfilmien aikaan ja kävelivätkin nopeammin ja nykivämmin kuin nykyihmiset, tuntuu minusta Suomessa joskus kuin olisin tipahtanut takaisin seiskytluvun mustavalkoiseen valokuvaan. 

Onneksi olemme jo matkalla valoa kohti, ja päivät pitenevät. Eräänä päivänä kuulin jo pontevaa linnunlaulua. Tiaiset, nuo aina ensimmäiseksi ennättävät. Ja katonreunalla pulut steppaavat aina vain lähemmäksi toisiaan. 

Ensi viikolla suuntaan taas Irlantiin, jossa jo narsissit ja helmihyasintit kukkivat ja ruoho on aina vihreää. Saa taas nähdä, onko ruoho vihreämpää aidan sillä puolen. Pahoin pelkään, että olen menettänyt sydämeni Suomelle.

Kulttuurielämyksiä Tampereella

Kulttuurikorppis on liehunut ahkerasti Tampereen nähtävyyksissä. Jostain syystä tämä kaupunki jää aina Helsingin ja Turun varjoon, vaikka mielestäni Tampere on jotenkin rouheampi ja viriilimpi kuin nuo edellämainitut. Ihmiset ovat ystävällisempiä, ja nysse-kuskit juttelevat. Kulttuurikohteet voi käydä läpi kävellen.

Kuljeskelin Tampereen museoalueella, entisen Finlaysonin ja Tampellan vaatetehtaiden punatiililabyrintissä. Tampere oli Suomen ensimmäinen todella teollistunut kaupunki, vähän kuin Manchester Englannissa. Vanha tehdasmaisema on mainiosti onnistuttu muuntamaan kulttuurikäyttöön. 

Kaarina Kaikkosen installaatio

Vapriikki on museokompleksi, jossa riittää koko päiväksi katsottavaa. Tällä kertaa ehdin koluta vain yhden osaston kunnolla, näyttelyn nimeltä 1918 joka kertoo Suomen sisällissodasta kuvin, äänitallentein ja efektein. Olen sen nähnyt kerran ennenkin, ja nyt oli aikaa perehtyä syvemmin. Ensimmäisellä kerralla näyttely oli shokki, miksi en 
koskaan tiennyt tästä? Koulussa aihe ohitettiin tosi nopeasti. Ehkä oli tärkeintä muistella yhteistä eikä jaettua rintamaa sodanjälkeisessä Suomessa. Historia myös kerrotaan voittajan suulla. Näitä kuvia ei näkynyt missään minun nuoruudessani (ovat onneksi nytkin vähän piilossa yhdessä huoneessa). 

Luonnontieteellisen osaston eli täytettyjen elukoitten näyttelyn ehdin käydä juoksemalla läpi. Onnistuin kuitenkin kuvaamaan täytetyn uroshirven läheltä. Kun latasin sen huvikseni luontokuvien sekaan Facebookiin, kysyi eräs irlantilainen, joka saa jäädä nimettömäksi, eikö hirvi huomannut minua, kun pääsin niin lähelle ottamaan kuvan. Auts.



Werstas, Työväenmuseo, joka muuten on ilmainen, oli liikuttava aikamatka. Taidan itsekin olla museotavaraa, kun huomaan katselevani hellyydellä 1960-ja -70-lukujen tekstiileitä, pyyhkeitä ja kankaita. Unohdin, että lapsuudessani kaikki oli Made in Finland. Museo sai tekstiilitehtaan elämään, varsinkin sen työntekijät. Erityisesti minua kiinnosti työväenaatteen alku ja ammattiyhdistysliikkeen synty.  Näin suurella työllä ja taistelulla luotiin työajat, työturvallisuussäädökset, lomat, sairaspäivärahat, eläkkeet. Mitään ei annettu, vaan siitä piti taistella, jopa lakkoilla. Tämä on syytä muistaa nyt, kun puhutaan saavutetuista eduista. Yksinään ei kukaan saavuttanut yhtään mitään.

Historia havisee Tampereella myös Tallipihan lehtipuissa. Vanhan kaupunginherran tallipihakorttelista on tehty artisaanikylä, jossa on kahviloita ja putiikkeja. Jostakin kulmasta katsottuna se näytti vähän Pariisilta. Odotan joulumarkkinoita! Tallipihan edusta ei juuri ole muuttunut sitten tämän kuvan ottamisen, paitsi että olin jäädä auton alle sommitellessani samaa kuvaa tänä päivänä!

Mältinrannan Taidekeskuksessa oli Pirkanmaan 6. triennaali (päättyy 29.9.15). Ilkka Virtasen työt pysäyttivät totaalisesti. Kun taide koskettaa, tai pikemminkin raastaa yllättäen, tietää että se on hyvää. Nämä taidokkaasti tehdyt puuveistokset kauhistuttivat, ensin luulin niitä luurangoiksi. Tarkemmin katsellessa niistä paljastui epämuodostumia, hybridejä, outoja eläimiä. Ne järkyttivät sen verran, että oli pakko ottaa kuvia ja toiseksi hakea näyttelyselosteesta teoksen nimi. Se oli 3 500 000 jKr. Joskus nimi avaa aivan uusia maailmoja taideteokseen, ja vie uudelle matkalle. Tässä tapauksessa katsojan oma mielikuvitus lähtee avaruusmatkalle tulevaisuuteen, miettimään dystopioita, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa oudot oliot. Mutaatioita, vai aivan uusi alku tälle maapallolle 3,5 miljoonan vuoden kuluttua? Sopii miettiä. 

Lattialle valahtanut, tammesta veistetty Trilobiitti n:o 10 toi mieleen Pompeijin tuhkamuumiot, Munch'in Huudon, ja muinaiset maljakot, kaikki yhdessä rysäyksessä. Jostain syystä se sai minut kyyneliin.

Aivan toisenlaisen esteettisen elämyksen toi kellaritilan taidelainaamo, josta olisin mielelläni vuokrannut seinälleni Mari Arvisen Arctic Flow'n, jossa on kaikki lempivärini. Tätä voisin katsella lopun elämääni, se on hintansa väärti, mutta budjettini ulottumattomissa. Taidelainaamosta saa muuten vuokrata töitä jopa 20 euroa/kk, ja jos työhön kiintyy, sen voi lunastaa ja vähentää vuokran hinnasta. Osamaksutaidetta?


Silmänurkastani näin mieshahmon seisovan gallerian toisessa päässä. Lähemmäs päästyäni tajusin, että se oli virkattu! Tuollaisen haluaisin vartioimaan eteistäni. Kova jätkä, paitsi että se on pehmolelu. Liisa Hietasen kätten jälkeä.

Veli.

Ja sitten teatteriretkeen. Taivaslaulu, Pauliina Rauhalan hienosta romaanista Seija Holman taitavasti toteuttama näytelmä Työväen Teatterissa liikutti. Muuta sanaa ei voi käyttää.  Lestadiolaisesta Viljasta ja Aleksista kertova tarina pohtii lestadiolaisuuden peruspilaria, ehkäisykieltoa ja sen seurauksia. Ohimennen puututaan myös saman uskonlahkon muihin synkkiin puoliin. Henkilökohtaisesti minulla on hyvin vähän positiivista kokemusta ja sanottavaa lestadiolaisuudesta, vaikka ymmärrän mihin kaaokseen se aikanaan syntyi Lars Leevin toimesta Lapissa, alkoholismin ja yhteisön hajoamisen takia. Nykypäivänä ei naisia pitäisi kenenkään määrätä jatkuviin raskauksiin. Perheenlisäyksen pitäisi olla jokaisen naisen valinta - ja nimeonomaan naisen itsensä, jonka on kestettävä raskauden ja synnytyksen vaivat ja komplikaatiot. Siihen ei yhdelläkään miehellä ole sanomista, anteeksi vain.

Näytelmän teema liippasi niin läheltä monessa kohtaa, että kyyneleet virtasivat. Suvi-Sini Peltolan uskomaton rooliveto Viljan viattomana tyttärenä oli melkein sietämätöntä katsottavaa. Lapset usein unohdetaan tyystin kaikissa aikuisten väittelyissä moraalikysymyksistä. Itse uskoa ei näytelmässä pilkattu, vaan mietittiin Raamatun sisintä sanomaa. Näytös oli loppuunmyyty.

Näytelmän lavastus oli osuvan minimalistinen, kirjassa esiintyvät pitkät tekstiosuudet oli hienosti taiottu esiin, värimaisema oli pinkki ja sininen. Teatterikamuni oli samaa mieltä, että päänäyttelijäpari oli kuitenkin liian freesi kuuden lapsen ja kaikkien koettelemuksien jälkeen. Minua myös nauratti ponnekkaasti lauletut virret: ne pitää laulaa hitaasti ja synkästi, paatoksella eikä pirteästi. Mutta sitä ei ehkä osaa kuin aito lestadiolainen.

Tallinpihan putiikeista löytyy rohtoa joka vaivaan.

P.S: Blogistani saattaa saada vaikutelman, että nautin kyynelehtimisestä. Mikään ei voisi olla lähempänä totuutta, kun on kyse taiteen vaikutuksesta!