Kuvakertomus

 Pitkän talven jälkeen tuli muutaman päivän kevätrysäys, ja nyt ollaan jo paistateltu toukokuuta jopa 28c asteen helteessä. Suomi yllätti jälleen! Kaikki on annettu anteeksi.

Ajattelin helteen piinaamilla aivoillani tehdä vaihteeksi kuvakertomuksen Suomesta, paikoista jotka olivat minulle merkittäviä ennen kuin lähdin maailmalle. 

Erinäisissä vanhojen kuvien ryhmissä aikaani viettäneenä voin sanoa, että jonkun paikan arkkitehtuurinen kauneus tai historiallinen merkittävyys ei merkitse yhtään mitään ihmisen tärkeimpien muistojen rinnalla. Jostain vanhasta lippakioskista tai rähmäisestä kaupasta voidaan väitellä viikkokaupalla, ja ikävän näköinen betonilähiö voi kirvoittaa kymmeniä hurjia, kipeitä tai romanttisia muistoja. Ulkosuomalaisena voin samastua hyvin Eeva Kilven tuntemuksiin, kun hän vihdoin pääsi käymään menetetyssä Karjalassa, omassa kotikylässään: Siis Hiitola oli olemassa! Minä en ollut kuvitellut sitä. 

Aloitetaanpa sitten alusta. Koska en voi julkistaa perheeni ja läheisten kuvia, pitää rönsyillä vähän. Synnyin Hätilään, joka silloin oli aivan Hämeenlinnan laitakaupunkia. Kotitien päässä oli Kutalanjoki, ja sen toisella puolen heinäpeltoja ja lehminiittyjä. Isäni aloitti puutarhanteon savimaasta.

Tällaisia rintamamiestaloja ja pikkutyttöjä oli Suomi silloin pullollaan. Kuusentaimi istutettiin nimikkopuukseni, ja se kesti kuutisenkymmentä vuotta ja kasvoi valtavaksi, ennen kuin nykyiset omistajat tulivat järkiinsä ja kaatoivat sen.

Äitini ikuisti maalauksessaan Idänpään mattojenpesupaikan.

Tässä se, mitä Kutalasta enää on paikoittain  jäljellä. Unissani uin ja kahlaan joessa vieläkin.

Tässä näkyy lapsuudenjärveni Katuma, otin kuvan vapisevin käsin kiivettyäni Kappolanvuoren maanmittaustorniin. Jos sellaisessa olette koskaan käyneet, tiedätte, että torniin vie vain kaiteettomat tikapuut ylös asti! Horisontissa taitaa näkyä itse Aulangon näkötorni. 

Maanmittaustorni näkyy Kappolan laella. Tämä oli lapsuuteni vuori! Kuva on otettu Kuusenalta, varjoinen ranta aivan Katistentien vierestä. Nämä maisemat on kuin tatuoitu minuun kiinni ja seurasivat mukanani ympäri maailmaa. Onnea on saada pulahtaa juuri tähän järveen ja maistaa juuri sen järven oma maku. Meillä oli soutuvenekin Katuman rannalla.

Lapsuuteni leikkipaikkaa, Leppäriä, joksi pientä lepikkoa kotini lähistöllä kutsuttiin, ei kukaan tietääkseni ole ikuistanut. Ikäväkseni jouduin olemaan mukana sen raivaamisessa kaupunkipuistoksi, kun olin kaupungilla kesätöissä. Entisestä luonnonmetsästä on jäljellä vain steriili leikkipaikka parturoituine nurmikoineen. En voi katsoa sitä nykyään.

Nuoruudessani harvoilla oli kameraa ja filmi oli kallista, joten kuvia on vähän. Koulustani, Hämeenlinnan Yhteiskoulusta nappasin tämän kuvan ennen kuin koko pulju vedettiin pari vuotta sitten maan tasalle. Sitä ennen pääsin hiippailemaan jopa koulun vintillä ja kaikissa luokkahuoneissa.

Juhlasali, jossa pidettiin aamuhartaudet, joulu- ja kevätjuhlat, oli aika ankeassa kunnossa. Minulle sali oli muistoissani se paikka, jolloin tajusin, että toinen ihminen on ihan yhtä lämmin kuin minäkin, kun joku poika tuli hakemaan koulukonvan 'hitaissa' ja kiedoin käsivarteni hänen selkäänsä!

Tätä kuvaa ei varmaan kukaan ymmärrä, siis miksi se on merkittävä. Mennessämme asemalle lapsena kuljimme sillan alta ja raiteiden yli, ja se tuntui joka kerran hurjalta. Ikinä meille ei sattunut mitään. Isäni oli töissä asemalla, ja meillä oli 'rautatieläisten' identiteetti. 

Asemasta tuli muutenkin tärkeä ulkomaille muuttaessani, sillä se oli useimmiten ensimmäinen paikka johon astuin kotikaupungissani, ja siellä sanottiin lukuisat kipeät hyvästit vanhemmilleni, kun taas lähdin.

Aseman puistossa olin myös nuorena kesätöissä, siihen aikaan kun Suomella oli vielä varaa pitää ruusuistutuksia, amppeleita ja pensasaitoja asemien puistoissa. Nyt saa olla iloinen edes ruohonkorresta jossain.
 

Kauppatori oli myös merkittävä paikka. Siellä myimme puutarhan omenoita siskoni kanssa jokunen kesä, juuri noiden toripenkkien takana seisten. Asuimme niin kaukana keskustasta, ettei lapsena usein päässyt 'kaupungille', mutta teini-iässä ei tarvittu kuin fillari tai talvella pelkkä nuoruuden hinku ja matka taittui helposti. Olin sanomattoman ujo nuorena ja kaupunkielämä pelotti, silti oli pakko mennä Partasen baariin ja sittemmin Centrumiin, joissa kummassakin oli omat pöytäporukkansa. 

Kun kahvila meni kiinni, tai meidät heitettiin ulos kun ei ollut rahaa kuin yhteen kahviin, istuimme näillä portailla. Ostoskeskus, joka olisi ollut auki illallakin, ei kuulunut edes unelmiimme. 

Alaikäisenä ei ollut asiaa kaupungin kapakoihin ja paljon illasta kului korttelia ympäri kävellessä. Kuuluisa Kirkkis eli Kirkkopuisto ei enää minun nuoruudessani ollut oleskelupaikka, olikohan järjestyksenpidolla jotain syytä siihen?

Nuorille oli hyvin vähän mitään aktiviteetteja, ellei halunnut liittyä seurakuntanuoriin tai partioon. Onneksi oli sellaisia paikkoja kuin elokuvakerho, joka räjäytti tajuntani kansainvälisillä art house elokuvillaan. 

Kino Tarina on aikaa sitten hävinnyt, mutta nämä elokuvat muistan vieläkin. Aikana, kun televisiosta tuli vain pari kanavaa ja harvoin mitään katsomisen arvoista, nämä ulkomaiset elokuvat avasivat maailmani. 

Aika oli puoluepoliittista, ja kerhossa käytiin kiistaa, minkä maiden elokuvia haluttiin. Näköjään olen tarkkasilmäisenä pitänyt lyijykynällä lukua sosialististen ja ei-sosialististen maiden saldosta!

Ennen elokuvaa katsojille jaettiin jonkun ahkerasti koneella naputeltu selostus ja arvio nähtävästä kuvasta - minulla on vieläkin pino näitä kellastuneita monisteita. Kiitos, keitä olittekin!

Elokuvakerhon jäsenhinta oli koululaiselle sopivan alhainen, sitä saattoi köyhäkin harrastaa. Taas yksi todistus kansalaisopistojen sivistävästä vaikutuksesta. Siitä ei pitäisi missään nimessä leikata.

Apparalle eli Ahvenistonjärvelle oli sen verran matkaa, että sinne ei usein päässyt. Onnekseni sain sieltä kahvilasta kesäduunin ja poljin matkan fillarilla, joskus 10 tuntia tiskin takana seisottuani. Samaisessa kahvilassa minulle kävi kaamea työtapaturma, kun monta litraa juuri kiehunutta kahvia kaatui keittimestä jaloilleni. Paloarvista ei sentään tullut pysyviä, mutta sen verran palovamman muistaa, että vieläkin, 50 vuotta tapahtuman jälkeen huomaan vaistomaisesti vetäväni jalkoja sivuun, kun joku kaataa kuppiini kahvia. Muuten duuni oli upea: kun pulju meni kiinni ja lattia oli pesty, sai juosta suoraan järveen! Tämä on yksi harvoista paikoista, joka on aivan entisellään, kiitos sen olympialais-statuksen. 

Sitten on taloja, joita ei enää ole olemassa, mutta joista on syntynyt runoja ja novelleja. Paikan ohittaessaan näkee edelleen sen talon mielessään ja kaikki palaa mieleen. Näinköhän vanhukset pysähtelevät ja katselevat menneisyyttä, jota kukaan muu ei näe? 

Minulla on onnea, kun saan palata kotimaahani, eikä vanhoja paikkoja ole räjäytetty tai tulvat tuhonneet. Niin monelle on jäänyt vain haalistunut valokuva, tai ei sitäkään, vain muistot joissa kulkee niin unissaan kuin valveilla. Jos ei enää ole edes läheisiä, joiden kanssa voi muistella vanhoja paikkoja, onko niitä enää olemassakaan?

Tässä talossa asuin heti koulun päättymisen jälkeen viiden nuoren kanssa. Talo ei ollut koskaan lukossa, takka ei vetänyt, vesi ei kulkenut sisään ja ulos kuin kantamalla ja puusee oli pihan perällä, mutta se oli elämäni hienoin kesä. Porukkaa lappasi sisään ovista, isot stereot pauhasivat, sauna lämpeni harva se ilta. Yksi elämänvaihe, lapsuus ja koulu oli ohi ja elämä apposen auki. Ehkä on hyvä, että paikka elää enää vain muistoissa. 

Joskus nuoruuteen liittyy maisema, jota on katsonut usein eri mielentiloissa ja elämänvaiheissa. Yksi mökkimaisema on pysynyt muuttumattomana, sinnikkään ystäväni ansiosta. Järvenlahti aukeaa aivan mökin edessä kuin valtaisa näyttöruutu: aina erilainen, säästä ja vuodenajoista riippuen. Niin harva näkymä on säilynyt muuttumattomana elämässäni. Lapsuuteni paikoista on enää vain rippeet jäljellä, mutta kaipuu järveen ja järvelle on aina sama. En koskaan kyllästy maalaamaan vettä!

Merkittävistä paikoista minua innoitti kirjoittamaan eräs Facebook-ystävä sekä juuri lukemani Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi - Nämä juhlat jatkuvat vielä.

Keskellä yötä

Empatia, eläytymisen ja samastumisen kirous. 

Istun naputtelemassa tätä keskellä yötä, kun heräsin ja uutisten selailu ja kommenttien lukeminen sotatilanteesta vain pahensi ahdistusta.

Verkkokalvolle on piirtynyt kymmeniä, ehkä satoja kuvia ihmisistä sodan riepotuksessa, jälleen kerran. Mietin, miltä tuntuu etsiä eloonjääneitä asunnosta, joka on täynnä rojua, seinän murennuttua pommituksessa. Katson, kun vanha nainen harjaa lasinsiruja ikkunalta. Perheitä lastenrattaineen valtavissa metrotunneleissa, katseet puhelimiinsa nauliutuneina. Toiset kiskomassa värikkäitä matkalaukkuja kuin lomamatkalle menossa, nyt vain ei tietoa määränpäästä. Autot jumittuneina monikaistaiselle valtatielle, pois pääkaupungista, johon povataan sissisotaa ja pommituksia.

Mietin, miltä tuntuu tehdä päätös paeta. Mitä ottaa mukaan? Entä jos perheessä on koira, kissa, huonojalkainen mummo, sairasteleva lapsi? Sukulainen sairaalassa, syöpähoidossa, saattohoidossa? Lähtisinkö sittenkin?

Entä jos olisin lääkäri, sairaanhoitaja, perheellinen? Jäisinkö vai pakenisinko sotaa?

Miltä tuntuu sammuttaa valot kodista, lukita ovi, miettiä milloin palaa takaisin? 

Nähdä pakokauhu ja paniikki muissa, avuttomuus ja epätietoisuus. Pelko rintamalle lähetetystä pojasta, miehestä, isästä. Halu suojella omaansa, paeta turvaan. Ei minun poikani, älä mene.

Tämä oli suomalaisten evakkojen osa viime sodassa. Niitäkin, jotka saivat jäädä koteihinsa odotti kauhu, taivaalta syöksyvien pommien muodossa. Rikkoutuneet miehet, kuolemanviestit tai kadonnut taistelussa. Oma isäni oli näistä viimeisessä kategoriassa. Hän pelastui kuin ihmeen kautta. Näin lähellä on sota minua, ja siksi olen ollut pasifisti lapsesta lähtien. 

Kasvoin uskovaisessa kodissa ja opin rukoilemaan. Jossain vaiheessa sopotin montakin ulkoa opittua rukousta, toivoin siunausta ja varjelusta erikseen jokaiselle perheenjäsenelle, unohtamatta koiraa ja kissaa. Litania muodostui niin pitkäksi, etten unisena tahtonut muistaa kaikkea, joten kirjoitin rivit ylös. Laitoin lapun tyynyni alle. Yhtenä päivänä lappu oli hävinnyt. Äitini oli sänkyä pedatessaan löytänyt sen. En koskaan kysynyt, edes aikuisena, mitä hän ajatteli lapusta, varsinkin omista sanoistani, jossa rukoilin, ettei Jumala antaisi tulla 'sotaa, tulipaloa ja isän ja äidin tappelua'.

Tunnen hätää sodan jalkoihin jääneitten puolesta. Näitä sotia on ympäri maailmaa koko ajan, me vain yleensä torjumme kuvat, kun ne eivät tapahdu läheisille maille. Tänä yönä lapsena tuntemani pelko palasi, näin tulessa roihuavia taloja joista jäi vain savupiippu, vaeltelevia ihmisjoukkoja. En tiedä, mitä voimme tehdä, ei ole viisaita sanoja. Solidaarisuus auttaa, protestit rauhan puolesta. Kaikkien protestit, myös hyökkääjäkansan. Väkivalta ei saa koskaan olla ensimmäinen ratkaisu mihinkään. Sillä tiellä odottaa vain koston kierre.

Empatia, eläytyminen ja samastuminen - ehkä se on naisellinen hyve, siunaus joka ainoana voi todella pelastaa ihmiskuntamme.

Alla viimeisin työni, jonka tein tummien pilvien vasta kerääntyessä taivaalle.

Lapsifeministi

Olen ollut feministi niin kauan kuin muistan. Jo lapsena, ennen kuin edes tiesin, mitä sana tarkoitti. Oivalsin jossain vaiheessa lapsuutta, että aikuisten maailmassa on kaksi aivan erilaista sukupuolta. Niillä on erilaiset odotukset ja roolit. Minä olin TYTTÖ.

 

Ensimmäinen leikkikaverini oli poika, pikkuveli. Kun se kasvoi kuolaavasta ja tytisevästä mytystä jänteväksi lapseksi, sain opettaa sille leikkejä. Olin sitä vanhempi - mukava uusi tilanne viidennelle lapselle, joka oli tottunut olemaan se pienin, aina. Sukupuoli ei tullut pääasiaksi. Ensimmäinen leikkikaverini naapurustossa, ainoa samanikäinen lapsi, oli myös poika. Olimme hyvät kaverukset, huutelimme toisiamme rappusilta takapihojen yli. Tykkäsimme toisistamme ehdoitta kuin vain lapset voivat.

 

Tajusin tilanteessa olevan jotain outoa vasta silloin, kun pojan äiti typeryyksissään kiusasi minua kysymällä, menenkö T:n kanssa naimisiin isona. En ollut ymmärtänyt, että olimme eri sukupuolta ja että ystävyydessämme oli jotain kummallista. Lopullisesti jouduin eroamaan parhaasta kaveristani, kun menin kouluun seitsenvuotiaana ja lapsia alettiin jakaa tyttöihin ja poikiin. Opin: tytöt eivät ole kavereita poikien kanssa. Saatettiin kyllä leikkiä yhdessä naattaa ja kymmenen tikkua laudalla, mutta paras kaveri oli aina samaa sukupuolta. Entinen leikkikaverini oli minua nuorempi ja ystävystyi sitten pikkuveljeni kanssa. Muistan, miten surullinen olin, kun tajusin menettäneeni hänet.

 

Siihen aikaan, 60-luvulla lapset puettiin joko tytöiksi tai pojiksi. Minulle annettiin hame ja sukkahousut, mahdottoman epäkäytännölliset asusteet leikkiessä. Minulle opetettiin, että hametta piti varoa, ettei housut näy. Vain talvella kylmimpään aikaan sai pitää mukavia pitkiksiä, joissa voi heittää vaikka kuperkeikkaa. 

 

Onneksi, onneksi tuli muoti ja Jamekset. Tytötkin saivat pitää housuja kesät talvet, kiipeillä puissa, ajaa huoletta polkupyörällä, roikkua tangossa alassuin. En tuntenut olevani sen kummempi kuin pojatkaan. Ne vain sattuivat olemaan vahvempia ja nopeampia joissain lajeissa kuin tytöt. Omat isosiskoni sitäpaitsi päihittivät pojat monessa, joten roolimalleja oli. Jostain tuli leima poikatyttö, mitä pidin kunniamerkkinä. En tykännyt rimssuista ja ruseteista, halusin olla vapaa. 

 

Rakastin koulua ensimmäisen luokan ajan pienessä puukoulussa. Sain kiitettäviä kaikissa aineissa ja olin open lemppari. Sitten koulu päätettiin sulkea ja oli siirryttävä valtavaan uuteen kansakouluun, jonne 8-vuotiaalle oli iankaikkinen koulumatka kävellen. Tulin heti koulukiusatuksi luokan rasavillipoikien toimesta. Olin uusi ja pinko, mistä syystä he vaanivat minua koulumatkalla. Minua kampitettiin, tönittiin, haukuttiin. Laukkuun ja kauluksesta alas tungettiin lunta. Laukusta revittiin kaikki ulos. Laukku heitettiin puuhun. Sain päähäni lumipalloja, joissa oli kiviä sisällä. En tiennyt mitään tapaa vastustaa näitä riiviöitä. Koulusta tuli painajainen, minusta kalpea ja häiriintynyt, numerot romahtivat. Aloin kiertää yhä kauempaa kotiin, välttääkseni kidutusta, kunnes vanhempani huolestuivat, missä vitkuttelin tunnin kotimatkalla. Oli pakko kertoa. Isä suuttui siitä niin, että meni seuraavana päivänä puhumaan opettajalle, ja pojat saivat muikkarin ja jälkkäriä. Kiusaaminen loppui. Seuraavana vuonna osa heistä päätyi senaikaiselle 'tarkkailuluokalle', minä taivaalliselle tyttöluokalle. Tunsin oloni turvalliseksi tyttöjen kanssa, poikia en kaivannut yhtään. Tyttöjä YMMÄRSIN. Heidän  kanssaan olin tasaveroinen.

 

Löysin vihdoin myös naapurustosta tytön kaveriksi, onneksi toisen poikatytön. Ajoimme fillarilla, kävimme uimassa, kiipesimme valtavan kuusen latvaan ja kokeilimme polttaa punaista norttia. Muistan sen vapauden tunteen, kun katselimme kauas järvelle puun keinuessa, ja näytimme niin aikuisilta tupakka huulessa. Olin kymmenvuotias. 

 

Menetin hänetkin, kun hän siirtyi oppikouluun ja toiseen maailmaan. Hänestä tuli kikattava teini, joka puhui pojista ja kokeili meikkejä. Minä laahasin edelleen poikatyttönä, elin kirjojen ja kirjoittamisen maailmassa, yksinäisenä. Vasta oppikoulussa aloin todella nähdä roolierot poikien ja tyttöjen välillä. Tajusin, että minulta odotettiin erilaista käytöstä kuin pojilta - tai pojille sallittiin niin paljon enemmän. Siitä alkoi jatkuva identiteetin etsiskely. Olinko poikatyttö, lukutoukka, hyvä jätkä vai hyvännäköinen. Pojat antoivat tytöille eri lempi/haukkumanimiä. 

Ikinä en kuitenkaan muista tunteneeni huonommuutta tai alempiarvoisuutta poikiin nähden. Se on ehkä lahja, jonka Suomi saattoi silloin antaa nuorelle tytölle. Sain kouluttautua, harrastaa, pukeutua vapaasti ja kulkea turvallisesti. On järkyttävää, että nuokaan eivät ole itsestäänselvyyksiä tytöille monissa maissa. Ulkonäkö ei vielä silloin ollut sellainen ahdistava määre, jolla tyttöjä arvotetaan nykyään, he itsekin arvottavat. Ehkä juuri se itsetunto pelasti, kun aikuisena jouduin sorretuksi ja mollatuksi ensimmäisessä liitossani ulkomailla. Suomalaista naista voi taivuttaa, muttei murtaa?

 

Naisen tasa-arvoisuus on minulle sisäsyntyistä, ja sen loukkaukset kuohuttavat. Sen takia minusta oli tyrmistyttävää lukea erästä vaalilehtistä. Puolueiden naisehdokkailta kysyttiin, ovatko he feministejä, ja jos eivät, miksi ei. Naisilta oli jo kysytty erilaisia asioita tasa-arvosta, jota he kaikki puolustivat kiivaasti. Kaksi naista vastasi: 'En ole feministi. Kannatan kaikkien aitoa tasa-arvoa.' (Puolueet: Liike Nyt ja Perussuomalaiset.)

 

Tuntuu, ettei kaikille vieläkään ole kirkastunut, mikä feminismin ydin on. Edes naisille. 

 

P.S. Tämän blogin innoitti Anu Silfverbergin Sinut on nähty (Teos, 2020). Suosittelen!

Ja hyvää naistenpäivää 2021!

Kun olin pieni

Kun olin pieni, minulla oli vilkas mielikuvitus. Ympärilläni oli muille näkymättömiä ystäviä ja eläimiä, joille jupisin, enkä koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Muut sisarukset tietysti huomasivat supinani, ja pelleilivät kustannuksillani. Joskus he istuivat tahallaan tovereideni päälle, vaikka olin juuri tarjonnut istumapaikkaa MINUN ystävilleni. Se sattui. Vessaankin piti mennä yhdessä, ja pidin ovea maltillisesti ja joskus kiireellä auki, jotta maailmani ehti mukaan. 

En muista, milloin mielikuvitushahmot katosivat elämästäni, mutta kun opin 4-vuotiaana lukemaan mummuni avustuksella, alkoi päässäni toisenlainen kuhina. Nyt sinne liihotteli muiden ihmisten mielikuvitusolentoja, joskus kuvien kanssa. 

Hyppy lasten kuvakirjoista pelkän tekstin varaan oli sekin yhdenlainen aikuistumisriitti. Nyt kuvittivat pelkät sanat maailmojani. Toki se poiki halun kirjoittaa itse tarinoita, joita keksin. Nyt luettuna irvistelen juttujeni opettavaisuutta ja moralismia, ja tajuan, että koulun lukukirjojen Topelius-saduilla oli vaikutusta siihen, miten kuvittelin oikeiden kirjailijoiden kirjoittavan. Silloin piti lasten olla tottelevaisia ja tuhmuudesta seurasi rangaistus. Piti olla kiltti tai ainakin reipas.

Teini-iässä elin jo hurjempaa 1970-lukua, jolloin konservatiiviset arvot kaatuivat rymisten. Päiväkirjoihin saattoi kirjoittaa villeimmätkin tuntemukset. En ehkä olisi selviytynyt murrosiästä hengissä ilman kirjoittamista. Kun en osannut puhua, kirjoitin. Jos Internetin äärettömyys ja sensuroimattomuus olisi silloin ollut olemassa, olisin ehkä retkahtanut todella outoihin maailmoihin. Kirjekavereihini kuului mm. linnakundeja. Siis miksi linnakundi halusi kirjoitella koulutytön kanssa? Vieläkin puistattaa. Silloin se oli jännää. Liftatessa saattoi tutustua ihan kaikenlaisiin ihmisiin, uteliaisuuteni oli rajaton. Kirjailijoitten piti elää! Nyt seuraan uutisista, mitä tapahtuu tällaisille uteliaille, naiveille, ihmisyyteen uskoville nuorille naisille päivittäin. Oliko minulla vain onnea, vai ovatko ihmiset muuttuneet hävyttömämmiksi. Korjaan: miehet. 

Kun olin pieni, äiti varoitteli namusedistä ja juopoista. Muutamaa hämmentävää itsensäpaljastajaa lukuunottamatta elin turvassa. Kerran isäni sai kiinni tällaisen miehen itse teosta, kun seurasi meitä kauempaa. Toiste ei mies enää koskaan näyttäytynyt niillä kulmilla! Tuntui niin hyvältä, kun meitä oli uskottu, meitä puolustettiin, ja meidän reviirimme oli suojattu. 

En tiedä, millaista on olla isä nykymaailmassa. Voisin kuvitella että sanomattoman ahdistavaa, kun netissä luuraavat koko maailman pervertit ja kaupungeissakin on turvatonta. Tuntuu vaikealta opettaa tyttöjä (ja poikia) varomaan, kun paha tuntuu vaanivan kaikkialla. Maskuliinisuus on jotenkin muuttanut muotoaan, hyväksikäyttäminen ei ole vähentynyt kaikesta valistuksesta ja rangaistuksista huolimatta. Luulen, että tässä eivät enää auta naisten voimaantumiset ja yhdistykset, vaan tarvitaan miesten johtamaa joukkovoimaa ja liikettä. Sitä odotellessa...

Lukukokemukseni on muuttunut iän ja elämän mukana. Nykyään suojelen itseäni raaoilta dekkareilta, dystopioilta, kidutusmässäilyiltä, raiskauskohtauksilta. En ymmärrä, miksi niitä pitää enää lisätä maailmaan, tuleehan niistä tiedotusvälineistä tuutin täydeltä ja värikuvina, jos haluaa tietää. Puuttuuko ihmisiltä samastumiskyky? Haetaanko extreemikokemuksia, kun ne puuttuvat tylsästä arjesta? Eikö mikään enää hätkäytä?

Kun olin pieni ja ensi kertaa luin kärsimyksestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja kuolemasta, se järkytti minua perinpohjin. Sanotaan, että lukeminen lisää empatiakykyä, kun voi samastua toisen, täysin erilaisen ihmisen tuntemuksiin ja kokemuksiin. Jos lukeminen ja sanojen kuvittaminen häviää maailmasta, miten käy empatian? Olisi mielenkiintoista tutkia, miten empatiakyky toimii vaikka nuorten pelimaailmassa. Ehkä se on häviävä voimavara, tarpeeton lajiominaisuus, naivi taito, jolle ei enää ole käyttöä. 

Siinä dystopiaa ihan tarpeeksi. Suljen silmät ja korvat maailman pahuudelta aina välillä, kutistun pieneen kuplaani karviashillopuuhissa, saunan lauteilla, uimassa lämpimässä järvessä, pyöräillessä rapisevalla hiekkatiellä. 

Kaipaan lapsuuteni kesäaamuihin, kun kaikki oli vielä edessä ja ystäväni kulkivat taskussa.