Parviälyn antologia

 Yksi parhaista asioista Suomeen paluumuutossa on yhteyden löytyminen omaan äidinkieleeni. Rakastan omaa kieltäni, sen puhumista, kirjoittamista ja sen lukemista. Itsestäänselvyys, kun asuu Suomessa, mutta harvinainen luksus, jos on ulkosuomalainen. 

Ulkomailla asuessani kannoin Suomesta laukkukaupalla suomenkielisiä kirjoja. Paransin ja hioin omaa suomen tasoani luovan kirjoittamisen kirjekursseilla (joiksi etäopintoja silloin sanottiin) ja Oriveden Opiston kesäkursseilla. Puhumista saatoin harjoittaa vain lomilla ja puhelimessa. Netin tultua kotimaa aukeni järisyttävällä tavalla, jota nuoremmat eivät voi ymmärtääkään.

Nyt, kun asun Suomessa, nautin oman kieleni soinnuista ja väreistä, murteista ja slangista. En silti tiedä, miten antiikkiselta itse kuulostan, kun neljänkymmenen vuoden poissaolo on vienyt yhteiset kokemukset muiden suomalaisten kanssa. Katson Areenasta dokumentteja Suomen lamavuosista ja politiikan kiemuroista, joista minulla ei ole aavistustakaan, saati populäärikulttuurista. 

Jollain tavalla olen väliinputoaja, sillä en koskaan sopeutunut irlantilaiseen kulttuuriin, eikä minulla tietenkään voinut olla lapsuuden tai edes teini-iän muistoja sieltä. Lähiomainen on ainoa jokapäiväinen kontaktini Irlantiin enää, meillä on palanen yhteistä historiaa mukanamme.

Onnekseni pääsin v. 2018 mahtavaan kirjoittajaryhmään, joka kokoontuu kuukausittain Helsingissä. Minulla on ollut uskomaton onni löytää niin upea kirjoittamisen opettaja! Meitä on vaihtelevasti alle 10 kirjoittajaa ryhmässä, kovin erilaisia tyylejä ja kiinnostuksia. Aloitamme session yleensä open antamalla kirjoitusharjoituksella. Merkillistä on, että kirjoitusblokista kärsivänäkin tekstiä syntyy, kun ope käskee! 

Viimeksi piti improvisoida tekstiä, jolle annettiin vain muutama avainsana: tänä aamuna, nenä, itku, pöydän pinta, kaihoisa, rakastan!, tärkeää on. Nämä tykitettiin yksitellen viiden minuutin välein ja tarinaa piti muokata sitä mukaa. Tarina siitäkin tuli.

Seuraavassa harjoituksessa piti keksiä parin sanan ideoita novelliin, ne sekoitettiin ryhmän kesken ja sitten piti kirjoittaa suunnitelma. Minulle osui: vene, oudot äänet, kesken jääneet lauseet. Aika merkillinen juonikehitys siitäkin tuli! Kummallisinta on, että kun tähän leikkiin ryhtyy, ei ole aavistustakaan, mitä tuleman pitää. Kertaakaan en ole jäänyt tyhjän päälle. Harjoitukset toimivat kuten äänenavaus tai lihaslämmittely muissa lajeissa. Usko omaan osaamiseen palaa.

Viime kerran teoria-aihe oli romaanin tai tekstin rakenne.  Minulle tämän suunnittelu on aina tuottanut tuskaa, kun olen pikemminkin intuitiivinen kirjoittaja: istuessani kirjoittamaan minulla on vain sumuinen idea henkilöistä ja tapahtumista, parhaimmillaan vain ranskalaisten viivojen koristama luettelo. Pikemminkin minua ohjaa palo, kuin kutkutus, jano tai himo, jonka perään lähden. Joskus katson itsekin tekstiä ihmetellen, mistä se tuli. Rakennetta voin katsoa vasta jälkeen päin.

Ryhmässä palautteen saaminen on ollut tosi tärkeää, ja olemme opiskelleet sekä sen antamista että vastaanottamista. Tärkeää, ettei vain hymistellä 'ihan kiva' tai loukata toista sydänjuuria myöten. Tekstit lähetetään ryhmän sisäiseen Google driveen, joissa niitä voi kirjallisesti kommentoida pienryhmissä ja myös tunnin lopussa suullisesti.

Kirjoittamisen lisäksi ryhmä paneutuu erilaisiin kirjoihin aiheen mukaan ja meillä vierailee myös eturivin suomalaisia kirjailijoita kertomassa omasta työstään ja antamassa tehtäviä ja palautetta.

Jotkut ryhmässämme ovat jo julkaisseet omakustanteita ja toiset saaneet kustannussopimuksen. Toivo elää!

Olen työstänyt pitkää käsikirjoitustani alkuvuodet ja osallistunut ryhmän kolmeen novelliantologiaan, joista viimeisin on nyt valmiina netissä ja piakkoin paperikirjana, nimeltään Minuuttibaari ja muita välähdyksiä.

Kokoelmassa on 14 novellia kahdeksalta kirjoittajalta. Tarinat ovat tyyleiltään kovin erilaisia, eri vuosikymmeniltä, mutta niitä ankkuroi sama  tapahtumapaikka, Helsingin päärautatieasema. 

Huomasin projektin edetessä, että minulla oli kovin vähän tietoa siitä, mitä asemalla olisi voinut tapahtua viime vuosikymmeninä, niinpä valitsin 1960- ja 70-luvun. Minulle maalaisena Hesan asema on aina ollut eksoottinen paikka. Lisäsin fantasian joka syntyi kirjoitusharjoituksesta, 'mitä päähenkilö tekee asemalla 20 vuotta myöhemmin?' 

Kun saa tällaisen projektin valmiiksi, ei voi olla kuin kiitollinen kaikesta työstä, joka tekstien yhteiseen puurtamiseen on mennyt. Tunnit tekstejä lukien, kommentoiden, kirjoittaen, uusien versioiden lukeminen, sitten oikoluku - vähiten mieluisin osio minulle - otsikon etsiminen, järjestyksen löytäminen kovin erilaisille novelleille...!

Antologiassa esittäydymme itse ja kerromme, miten novellit syntyivät ja ope sanoo painavan sanansa. Mielestäni se on hieno fiktiivinen kokoelma ihmiselämiä (ja vähän muutakin) niinkin tutun paikan kuin Helsingin aseman maisemissa, 1960-luvulta nykypäivään - ja niin, tulevaisuuteenkin. 

Mikä muu helsinkiläinen rakennus on toiminut samassa tehtävässä yli sata vuotta, joka ikinen päivä? Miten monta miljoonaa kulkua on sen läpi tehty? Kuinka monet treffit, erot, hyvästit ja yksinäiset kohtalot on eletty sen suojissa?

Iso suositus antologialle, joka löytyy netistä eri verkkomyymälöissä, vaikkapa tästä.

Hyvä me!

Summa summarum

Opintovuosi kuroutuu kiinni Suomessa. Muutamia huippuhetkiä ja huomioita:

• Hetki, kun minun novelliani luettiin pienryhmässä, otsa rypyssä. Ulkona alkoi hitaasti sataa isoja, pehmeitä lumihiutaleita. Ensi lumi! Täydellisen onnen tuokio.

• Keskittynyt, hiljainen piiri ihmisiä hahmottamassa hiilellä tai musteella mallia, jokainen yksin omassa maailmassaan ja silti yhdessä. Luomisen, oppimisen ja jakamisen riemua. Tähtisilmäisiä oppijoita - kuten itsekin - ja vanhoja konkareita. Etsimässä täydellistä viivaa, varjostusta, kättä.

• Harhailu suomalaisessa metsässä, tuttujen lintujen ja kasvien tunnistamista. Istuminen mättäällä, eikä kiirettä mihinkään.
• Ne kymmenet kerrat, kun saa nauraa silmät vesissä ja lopulta mahalihakset kipeinä nuorten hulvattomia sanaleikkejä ja tilannehuumoria. Jos nauru pidentää ikää, elän satavuotiaaksi tällä kuurilla.
• Suomi on täynnä lahjakkaita kuvataiteilijoita, kirjoittajia, muusikoita, tanssijoita ja näyttelijöitä, jotka tekevät sitä työtä sen takia, että rakastavat sitä.  Taide on elävää ja sisäisesti palkitsevaa. Sitä ei voi rahalla mitata, koska se ei perustu arvoihin, joita rahalla voi määritellä. Ikävää on tietysti, että taiteilijoidenkin on maksettava vuokra tai asuntovelka, elätettävä lapsia, käytävä kaupassa. Se kaikki on erittäin tarkasti rahassa määritelty. Aika, joka kuluu rahaseteleiden ansaitsemiseen, on usein pois luovasta työstä. Oli se sitten apurahojen hakemista, opetustyötä, hanttihommia tai tukiviidakossa rämpimistä.

• Tajusin, miten valtavan määrän työtä kirjan tai kokoelman tekeminen vaatii, miten vähän rahallista voittoa siitä saa, joskus myös olematonta kiitosta tai edes kritiikkiä. Ja silti, ja silti, kirjoittajat vain kirjoittavat, koska on sisäinen pakko.
• Se hetki, kun vihdoin alan ymmärtää jotain kirjoittamisen tekniikasta. Jokin perusjuttu selkiää, ja tuntee aidosti edenneensä jossain. 
• Luova työ on yleensä niin yksinäistä, että on ollut upeaa jakaa se prosessi muitten samanhenkisten kanssa, kerrankin. En päässyt opiskelemaan aikoinani mitään luovaa, nyt tiedän mikä on sen alan vetovoima: löytää hengenheimolaisia, ihmisiä, jotka ilahtuvat sanasta, soinnusta tai muodosta.

• Rakastan omaa äidinkieltäni. Sen olen aina tiennyt, jo lapsesta. Vaihdoin pääkieleni englantiin liki 40 vuodeksi, elin petturina ja hurvittelin toisen kielen kanssa. Nyt olen palannut takaisin nuoruuden rakkauteni pariin ja aion pysyä sille uskollisena. Se vaatii eroa pitkäaikaisesta kanssakulkijasta, johon on jo ehtinyt tottua. Koskaan en tietenkään englannista luovu, koska se on perheeni kieli, mutta selkäytimeni puhuu ja kirjoittaa suomea. Ehkä on rikkautta olla kaksiavioinen?
• Ja siitä lopulliseen, hiekan kivulla hieromaan helmeen simpukan puristuksessa: haluan asua Suomessa. Rakastan tätä maata ja sen ihmisiä niin paljon. Olen ollut onnellinen ja levollinen täällä. Vihdoinkin kotona! Nähtäväksi jää, miten onnistun järjestämään paluumuuton. Mutta päätös on tehty.

• P.S. KIITOS kaikille ystäville ja sukulaisille, teille jotka kaivoitte esiin kahvipaketin tai viinipullon, loihditte outoja gluteenittomia herkkuja vuokseni, levititte sängyt ja puhtaat lakanat, ruokitte ja kuuntelitte. Tiedätte millaisia kultakimpaleita olette. Suomi on täynnä ihania ihmisiä!

Seuraavat blogit tulevatkin sitten taas Irlannista. Kultturishokkia odotellessa...

Sofi Oksanen kävi kylässä

Sofi Oksanen haastattelijansa, Anne Appelbaumin kanssa Dublinissa (virallisen Facebook-sivun kuva)

Sunnuntaina 24.5.2015 Sofi Oksanen tuli Suomesta haastateltavaksi Dublinin kansainvälisille kirjallisuusfestareille. Olin bongannut hänen nimensä jo aikoja sitten ja tilannut kaksi lippua. Tyttäreni pääsi mukaani jännittävään tilaisuuteen. 
Smock Alley Theatre on perustettu jo 1600-luvulla, aivan Liffey-joen kupeeseen, muinaisen viikinkiasutuksen paikalle, joten historiaa seinät tihkuivat jo muutenkin. Haastattelijana lavalla, toisessa muhkeassa nahkanojatuolissa oli Anne Applebaum, palkittu Venäjän historiantutkija, jolla tuntui olevan hyvä pohja kysymyksiin. Yleisöä oli ehkä puolet kapasiteetistä, mikä oli hyvä saavutus, ottaen huomioon että oli sunnuntaiaamu kello 12! Tilaisuuden avaaja tervehti yleisöä irlantilaiseen tapaan toivomalla, että kaikki olivat "toipuneet edellisen illan juhlista". (Edellisenä päivänä nimittäin Irlannissa hyväksyttiin kansanäänestyksellä homoavioliitto tasaveroiseksi!) 

En tiedä, kuinka moni irlantilainen on edes kuullut Sofi Oksasesta, mutta paikalla olijat tunsivat hänet. Tilaisuus oli englanniksi, Sofi oli sujuva vastauksissaan. 

Häneltä kysyttiin, mistä hän ammentaa taustatietonsa romaaneihinsa. Historiantutkimuksessa on kahdenlaisia dokumentteja: ensikäden tietoa ja toissijaista. Sofi kuuluu lukevan primäärisiä dokumentteja; kuulusteluasiakirjoja, raportteja, kirjeitä ja päiväkirjoja aikakaudelta, jolta on esimerkiksi kirjoittanut viimeisimmän "Kun kyyhkyset katosivat". Toisaalta hän on akuutisti tietoinen propagandan mahdollisuudesta. Pitää aina kysyä: kenelle ja mihin tarkoitukseen dokumentti on tarkoitettu? Ovatko päiväkirjat tai kirjeet rehellisiä ja avoimia? Tahallista harhaanjohtamista voi harjoittaa missä muodossa tahansa, toivoen että jälkipolvet lukevat. Tai totuutta, jotta se paljastuisi. Kirjailija taas muovaa aineistoa edelleen, fiktiossa, omien tarkoitusperiensä mukaan. 

Toissijaisia, sekundäärisiä dokumentteja kuten lehtiartikkeleita ja historiankirjoja taas voidaan tehdä selkeämmin propagandana. Sitäkin voi lukea oppiakseen. Prpagandassa kielellä ja sananvalinnalla on valtava merkitys, samoin sillä mikä jätetään sanomatta. Kun sen taidon oppii, Sofin mukaan samoja propagandanlaatijoita saatettiin käyttää sekä natsipropagandan että kommunistipropagandan luomiseen. Käännettiin vain se takki.




Sofi Oksasta on syytetty siitä, että hän esiintyy asiantuntijana, vaikka hän kirjoittaa "vain fiktiota". Oksanen on kuitenkin kirjoittanut muutakin, mm. toimittanut yhdessä virolaisen Imbi Pajusen kanssa artikkelikokoelman Viron lähihistoriasta Kaiken takana oli pelko - Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. Se on hidasta ja perinpohjaista luettavaa, aikakauden analyysiä. Kuinka moni suomalainen jaksaa analyysiä? Minultakin on kirja vielä puolessa välissä. 

Tilaisuuden kiinnostavin osio koostui yleisön kysymyksistä. Paikalla oli ainakin suomalaisia, virolaisia, ruotsalaisia ja irlantilaisia. Joidenkin aksentteja en kyennyt tunnistamaan. Tämänkaltaisia kysymyksiä Sofille sateli:

• Millä kielellä kirjoitat, ja mitä kaikkia kieliä osaat? (Ainainen ihme täällä yksikielisyyden maassa!)

Sofi vastasi kirjoittavansa tietenkin äidinkielellään suomeksi. Muista kielistä hän tunnusti ruotsin, viron, englannin, ranskan ja oliko vielä saksakin mukana. Viroa lukuunottamatta ei mitenkään harvinaista Suomessa.

• Miten kirjasi on otettu vastaan Virossa? 

Kuulemma varsinkin nuoret ovat ottaneet hänet vastaan mielenkiinnolla, koskapa eivät tiedä mitään Viron itsenäisyyttä edeltävistä ajoista. Niistä on aina vaiettu. Kun lähes joka suvussa (myös Sofin omassa) on sekä ilmiannettuja, ilmiantajia, keskitysleireille vietyjä ja kadonneita, ei niistä ajoista puhuta - kuten ei puhuttu Suomen sisällissodasta minun nuoruudessani. 

• Eikö Suomen miehitys Venäjän toimesta ollutkin onnea Suomelle, koska saitte siten oikeuden äidinkielenne virallistamiseen - sen sijaan, että ruotsi olisi jäänyt pääkieleksi? (Tässä kohdin mietin, mikä hiivatin miehitys...kunnes muistin tsaarin ajat!) 

Sofi ei ollut samaa mieltä, koska suomen kielen aseman ajajat olivat itse asiassa ruotsinkielisiä suomalaisia kuten Runeberg. Hän myönsi, että tsaari Aleksanteri II oli Suomelle ystävällinen ja myötämielinen, mistä syystä hänen patsaansa edelleen seisoo Senaatintorilla. Minä hypin hihkuen katsomossa, noh, mielessäni ainakin, oli niin ihanaa kuulla väiteltävän oman pienen maansa kielestä ja sen asemasta! Keskellä Dublinia! Ikään kuin se olisi tärkeää! Tyttäreni oli pudonnut kärryiltä jo ajat sitten.

• Eikä kuitenkin ole ilmiselvää, miksi suomettuminen ei ollut vältettävissä - pieni maa, juuri sodasta selvinneenä, mitä muutakaan olisitte voineet tehdä?

Sofin mukaan suomettuminen määräsi kaikkea Suomessa monen vuosikymmenen ajan, jopa Suomen koulujen historiankirjat piti hyväksyttää Moskovassa. Tässä kohtaa hölmistyin. Liekö totta? Aikamoisessa propagandasumussa olen sitten kasvanut. Itse asiassa luin suomettumisesta vasta 1980-luvulla Lontoossa lehdistä, käsite Finlandisation oli minulle täysi mysteerio molemmilla kielillä. Olisipa mukava lukea vanhoja koulukirjoja ihan uudella silmällä! Koulukirjoissahan on tiivistettynä se, mitä halutaan menneisyydestä muistaa. Se, mitä jätetään pois, halutaan unohdettavan. Kansallinen identiteetti on helpompi aloittaa nuorista mielistä. Mitään ykskantaista totuutta ei historiasta ole, vain monia totuuksia. 

Kulttuurikorppikotka nauttii kuuntelusta, mutta potee armotonta esiintymisfobiaa. Tällä kerralla, aiheen innostavuuden takia, uskallauduin viittaamaan saadakseni mikrofonin, ja vaikka vuoroani odotellessa pulssi löi tuhatta ja sataa, sain luetuksi paperille kirjoittamani kysymyksen:

• Miten kirjasi on otettu vastaan Venäjällä? 

Kaksi Sofin kirjoista on käännetty venäjäksi - tämä tieto hämmästytti minua. Toiseen oli kuitenkin lisätty aika värikäs takasivun selostus, onneksi joku huomasi sen ennen kuin se meni painoon. Totuushan on, että kirjailija, joka ei itse osaa käännöskieltä, on täysin kustantajan ja kääntäjän armoilla. Vastaanotto ei kuulemma ollut hyvä.  Oksanen on nostanut pikkuruisen Viron ja sen historian maailmankartalle. Kunpa joku tekisi saman Suomelle!

Se, mikä minua Sofin kirjoissa viehättää, on aiheen uutuus. En ole koskaan tiennyt mitään Virosta tai sen historiasta, ja minua oikeastaan järkyttää, että kaikki tämä tapahtui vain lauttamatkan päässä kotimaastani, sukulaiskansalle, jonka kieltä ainoana voin vähän ymmärtää ja joka kuulostaa niin tutulta. Suomesta poissaollessani on tämäkin Pandoran lipas auennut. Tuntuu käsittämättömältä, että karkotukset, kidutukset, kuulustelut, ilmiannot ja miehitys olivat arkipäivää niin lähellä kotimaatani. Ja että liippasi läheltä, ettei meille käynyt samoin.

Sofin kirjoissa on, kuten hän itsekin maailmankiertueillaan hämmästyksekseen huomasi, universaalisia teemoja. Meksikossa hänen kirjansa ymmärrettiin heti: näin tapahtui meilläkin. Kaiken takana on pelko sopisi monen pienen maan kommunaalisen alitajunnan teemaksi. Niin moni maa on tullut vallatuksi ja kantaväestön on täytynyt sopeutua tilanteeseen. On ollut ilmiantajia, salaisia suhteita, takinkääntäjiä, propagandaa, vaiettuja tapahtumia, kipeitä muistoja. Niin Irlannissakin. Armeijat ja ideologiat vaihtelevat, ihmisten tunnot ovat universaalisia. Myös se, että joku lähisukulainen katoaa jäljettömiin, on ihmiselle usein elämänmittainen trauma. Voimme käsitellä kuoleman, surra ja haudata; epätietoisuus on pahinta. Adoptoidut lapset etsivät äitiään, keskitysleireille hävinneiden nimiä etsitään arkistoista, kadonneeksi ilmoitettua ei voi haudata. 

Totuus haluaa kuitenkin aina tulla julki, valhetta voi jatkaa vain määrällisen ajan. Sofi ei kuitenkaan sorru kirjoissaan tekemään kenestäkään sankaria, niin helppoa kuin se olisikin. Ehkä hän kammoaa propagandaa niin paljon, että ei halua minkäänlaista mustavalkoisuutta kirjoihinsa.

Käsintehty virolainen postikortti nyky-Tallinnasta

Ulkosuomalaisena, äidinkieleni vuosiksi menettäneenä, ymmärrän myös oman kielen merkitystä kansallisen identiteetin suojelemisessa. Sofi kertoi, että Neuvostoliiton vallan aikoina kaikki vähäkin, mitä sai käsiinsä viron kielellä, luettiin innokkaasti, vaikka kasvioppaat. Muistan itse lukeneeni hartaudella Helsingin Sanomia Finnairin toimistossa Lontoossa: mainokset, kuolinilmoitukset, kaikki. Olin olemassa. 

Nykyäänhän netin ansiosta kenenkään ei tarvitse kärsiä äidinkielen puutteesta. Jotain oma kieli tekee aivoissa, niin hyvältä tuntuu ajatustenvaihto muitten ulkosuomalaisten kanssa Facebookissa tai kasvokkain. Tunnen olevani eri persoonallisuus kielen mukaan. Kumpi sitten on se oikea? Molemmat?

Pääsin lopuksi kirjakauppaan ostamaan englanniksi käännetyn When the Doves disappeared lähisukulaiselle, ja sain kirjailijan tunnusmerkillisen allekirjoituksen. Kuten aina, olisi ollut paljon sanottavaa, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Rohkea nainen Sofi on, siitä ei pääse. Toivottavasti hänen kansainvälinen maineensa ja julkisuutensa suojelee häntä. Ei ole helppoa kaivella menneitä, joista mieluiten vaiettaisiin. 

Sofi Helsingin kirjamessuilla 2011

Näillä kirjallisuusfestareilla tapaa myös aika outoja tyyppejä. Kaksi vanhempaa naista vieressäni puhkesi juttelemaan kanssani tilaisuuden jälkeen; toinen taisi olla paikalla muuten vain, niin tylsiintyneeltä hän vaikutti. Hän tunnusti, että olisi halunnut tehdä Sofille vain yhden kysymyksen: Miksi tuollainen kampaus?

Katsoin häntä kuin ulkoavaruudesta tullutta. Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Virolainen lehtipuukuja

Tallinnan upeita mustia petunioita puistossa.

P.S. Sofi Oksanen esiintyi muuten myös Helsingissä päivää aiemmin, HelsinkiLit-festarilla, yhdessä venäläisen Mihail Siskinin kanssa. Katselin heidän englanninkielisen keskustelunsa YLE Areenalta, mutta en tiedä miten kauan tallenne on voimassa - sivulla ilmoitetaan toistaiseksi. Jos haluaa jotenkin ymmärtää, mitä Venäjällä oikein tapahtuu, tämä keskustelu valaisi sitä, vaikka siitä jäi pohjattoman surullinen tunne.  Mihailin sinisten surullisten silmien ilme jäi kaivamaan. Linkki, http://areena.yle.fi/1-2822752, niin kauan kuin se toimii, 53 minuuttia, ei tekstitystä suomeksi.

Kielenhuoltoa ja -puoltoa

Ulkomaille muuttaessa ehkä järkyttävintä oli kielen vaihto. Englanninkielisten lasteni on huomattavasti helpompaa matkustella ja vaihtaa asuinmaata: miltei missä tahansa voi tulla ymmärretyksi englannilla. Sanonkin usein, että se on lottovoitto, jota irlantilaiset eivät ymmärrä saaneensa. Suomalaisilla kielen imperiumia ei ole.

1970-luvulla lukiossa oli englannin opetukseen juuri lisätty "kuuntelun ymmärtäminen", eikä "puhumista" harjoitettu - saati testattu - mitenkään, niin uskomattomalta kuin se nyt kuulostaakin. Sain ällän englannista, vaikken juuri ymmärtänyt kuulemaani, tai osannut ilmaista itseäni ääneen englanniksi. Ujona koin kielenvaihdon todella vaikeaksi. Kotimaassa olin nauttinut kielestä, sananvivahteista, kirjallisuudesta, kirjoittanut runoja. Englannissa tunsin itseni kauhistuttavan tyhmäksi. Itsetuntoni romahti, mykistyin vuosiksi. Änkytin kuin lapsi, ja putosin kärryiltä vähän väliä. Tunsin empatiaa afasia-potilaita kohtaan, jotka kärsivät kun heitä luullaan yksinkertaisiksi puhevaikeuksien takia.

Suomen kieli rappeutui väistämättä, kun kaikki energia meni kommunikointiin uudella kielellä, niin työelämässä, opiskelussa kuin parisuhteessakin. Mikään ei ole turhauttavamnpaa kuin yrittää riidellä vieraalla kielellä! Tai ymmärtää vitsiä.

Joskus olen varma, että muutan persoonallisuutta kielen mukaan. Vain äidinkieleni raaputtaa sosiaalisen irkun alta sen korpisuomalaisen, joka ei juuri puhu, nauttii luonnosta, miettii syntyjä syviä, luo. En pysty luovaan kirjoittamiseen englanniksi, niin kaksikielinen kuin olenkin. Tuntuu, että matkin englantilaista ilmaisua, sen sijaan että luon sitä kuten äidinkielelläni. Kykenen esseisiin, polemiikkiin, jopa hassutteluun toisella kielelläni, ja rakastan käännöstöitä, mutta sieluni kuoriutuu auki vain selkäytimestä käsin. Joskus mietin, tunteeko perheeni minua ollenkaan, kun ilmaisen itseäni vieraalla kielellä.

Jotain non-verbaalista suomalaisuutta minussa kuitenkin on edelleen. Tyttäreni tapasivat sukulaisiani yksissä häissä ja palasivat raportoiden, että sisareni muistuttivat niin kovasti minua, että heitä huvitti: ääntä, ilmeitä ja kehon kieltä myöten niin ÄITIÄ! Jotakin ilmeisesti jää perusolemukseen, vaikka eläisi puoli elämää valepuvussa vieraalla maalla.

Suuri suruni on, etten kyennyt opettamaan äidinkieltäni lapsilleni.Suomen kielen siirtäminen lapsille vieraassa maassa on haastavaa. Se oli 1980- ja -90-luvuilla todella vaikeaa, kun Internettiä, Skypeä ja halpalentoja ei ollut. Muita suomalaisia tapasi tosi harvoin.                                                                         

Yhteydenpito oli kallista ja "kielenhuolto" perustui perheen lähettämiin kirja- ja videopaketteihin. Jopa äänikirjeitä eli itse äänitettyjä kasetteja lähetettiin silloin - minulla on edelleen tallella jo poisnukkuneen äitini puhetta ja laulua lapsenlapsilleen, nyt CD:lle siirrettynä. Myös omaa, koti-ikävää tihkuvaa puhettani, jossa jo havaitsee kankeutta ja hapuilua. Muutama sukujuhlissa äänitetty "ryhmäviesti" on myös hätkähdyttävä aikamatka 1980-luvun äänimaailmaan: taustalla pienten lasten ääniä, äiti surruttaa "Pamiksilla" kermavaahtoa, TV:ssä kuulutetaan neuvostoliittolainen luonto-ohjelma. Sisarukseni ovat äänessä nuorina aikuisina, elämä edessään. Isä lähettää terveisiä ja "Jumalan siunausta" tyttärelleen, ääni värähtäen.

Äidinkielen opettamisesta lapsille olen käynyt muutaman kipeän väittelyn ulkosuomalaisfoorumeilla. Joillekin se on ylpeä itsestäänselvyys - ja hyi ja häpeä äitejä, jotka siihen eivät "vaivaudu". Kaksikielisyyden puolestapuhujana epäonnistuminen oli sitäkin kirpaisevampaa. Ketään en kuitenkaan siitä tuomitsisi, tuskin kukaan helpolla luopuu äidinkielestään.

Kadehdin Irlannin siirtolaisyhteisöjä: kiinalaisia, intialaisia, puolalaisia, latvialaisia, joilla on valmiit verkostot ja oma kieli käytettävissään.

Äidinkieli on niin tärkeä, että sitä soisi tuettavan jokaisen maahanmuuttajan kohdalla, myös Suomessa. Maahanmuuttajan lapsi oppii kyllä nopeasti uuden kielen, ja tulee olemaan siinä vanhempiaan sujuvampi, mutta kotikielen ja oman kulttuurin vaaliminen on tärkeää 

vanhemman itsetunnolle. 

"Kummallisen" kielen pajattaminen sulkee kuitenkin muut ulkopuolelle. Viisivuotiaani supatti minulle koulun portilla "Äiti, puhu englantia täällä!" Lapset eivät halua olla poikkeavia. Jos puolisokaan ei ymmärrä toista kieltä, on kommunikointi perheen sisällä aina vain ongelmallisempaa. Läksyissä auttaminen suomeksi osoittautui ylivoimaiseksi. Sanavarastoa oli vaikea pitää yllä, mitä vanhemmaksi lapset varttuivat. Suomi-koulut, jotka sitkeästi ylläpitävät toimintaansa monessa maassa, olivat tavoittamattomissa.

Ennen kuin tuomitsee ulkosuomalaisen, kannattaisi ensin "astella vuosi hänen mokkasiineissaan", kuten intiaanisananlasku kuuluu. Monella ulkosuomalaisella on itselläänkin vain rippeet äidinkielestä, mitä kauemmin he ovat poissa kotimaasta.

Ehkä en onnistunut suomen kielessä. Jotain kuitenkin huomaan siirtäneeni lapsilleni suomalaisuudesta: rehellisyyden, rauhallisuuden, lujan oikeudentunnon. Kuten oma äitini tapasi sanoa meistä, vähän puolustellen, vähän uhmakkaasti: "Ihmisiä on vaan niistäkin tullu!"