Pages

Näytetään tekstit, joissa on tunniste budjettileikkaukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste budjettileikkaukset. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. maaliskuuta 2025

Oodi suomalaiselle naiselle

 Viimeisin tempaus kuvataiteen kurssillamme oli näyttelyn suunnittelu ja pystytys. Siis ei meidän töidemme näyttely, vaan opiston muiden oppilasryhmien taidonnäytteiden esittely. Helppo nakki, ajattelin, onhan noita näyttelyitä jo pystytetty, sekä omia että ryhmien.

Sitten näimme näyttelytilan: liki 500 neliötä liiketilaa kauppakeskuksessa, lasiseiniä ja viisi metriä korkeutta. Hui! Mietin, miten pitsiliinat ja puukulhot ja maalaukset saadaan täyttämään tuota tilaa. Kurssilla on vähän alle 20 naista. Miten ihmeessä saamme tämän aikaan parissa viikossa? 

Tiimityö oli se taikasana. Kurssin vetäjä, kokenut taiteilija ja opettaja antoi meille
työtehtäviä, jonka ympärille kehitimme tiimit, johon kukin sai hakeutua. Olin mielestäni ovela: sekasortoa ja kaaostahan tästä varmasti oli tulossa joten ilmoittauduin markkinointiryhmään. Silloinhan kaikki on jo valmista, kun aletaan markkinoida. Minulla on tiedonvälitys ollut verissä jo nuoresta pitäen. Some ja netti on tehnyt tiedottamisesta helppoa ja ilmaista. 

Täytyy myöntää, että pelkäsin, mitä niin suuri naisjoukko saa aikaan. Kinaa, väittelyjä, valtataisteluja, takana puhumista, epäluuloja. Olihan siitä kokemusta työ- ja järjestöelämässä ulkomailla, naapurisovusta puhumattakaan. Naiset sitä ja tätä. Apua!

Aika harhaan menin epäluuloineni. Olen sitä ikäpolvea, joka ei saanut opetella mitään puu- ja metallitöitä koulussa, saatoin vain kurkkia ovelta joskus ihmeissäni. Käsitöistä sain kuutosen (äidin neulomat villasukat huom!). Ulkomailla en ole koskaan nähnyt naisia, joilta sähköisten työkalujen käyttö käy ihan luonnostaan ja jotka eivät arkaile tikkailla tai kantaessaan painaviakin tavaroita. Suomalaisille naisille mikään ei ole este: opetellaan jos ei osata. 

Tästä aiheesta jaksan aina kiihtyä: miksei tytöille ja pojille Irlannissa opetettu (eikä vieläkään opeteta paikoittain) sekä kotitaloutta että puutöitä? Nehän ovat elämäntaitoja. Tyttärieni katolisessa tyttökoulussa ei edes ole puu- ja metalliluokkaa, poikieni poikakoulussa ei kotitaloustiloja. Sukupuolien erottaminen jatkuu edelleen, vaikka ala-asteella sentään pojat ja tytöt alkavat jo istua vierekkäin samassa koulussa, luojan kiitos. 

Suomalainen nainen on opiskellut yhteiskouluissa ainakin jo 1970-luvulta lähtien. Työelämässä sukupuolet sekoittuvat ja työskentelevät aika tasaveroisina. Otamme tämän Suomessa niin itsestäänselvänä, että unohtuu, miten ainutlaatuista se maailmassa on. 

Olin hämmästynyt, miten helposti kaikki loppujen lopuksi sujui. Viestit viuhuivat WhatsApissa ja meileissä, kuvia ja listoja kyhättiin, valvontavuorot kymmenelle päivälle sovittiin sutjakasti netissä. Teamsissä istuttiin ainakin kerran palaverissa, ihana suomen kielen sana. Olen ollut poissa työelämästä jo kahdeksan vuotta, joten melkein hengästyin ripeydestä, jolla kaikki eteni. 

Fyysisesti huomasin harmikseni, etten enää kiidä kuin ompelukone paikasta toiseen, kyykistele, konttaile ja kiipeile kuten mielessäni edelleen teen. Kuilu sen välillä, mihin yhä kuvittelen pystyväni ja mitä todellisuudessa tapahtuu, alkaa olla Ison Hautavajoaman luokkaa. Energiani simahti jo 150 teosnimeä leikellessä ja liimaillessa. Polvi sanoi itsensä irti (no kuvaannollisesti onneksi), vaikka sillä voi olla enemmän tekemistä ison kirjakaapin kantamisen kanssa - mutta se olikin eri projekti. 

Eniten minua ilahdutti naisenergia ja yhteistyö: miten helposti projekti sujui, kun neuvoteltiin, suunniteltiin ja kaikki kantoivat vastuunsa. En ainakaan todistanut yhtäkään riitaa. Enemmän tilassa oli naurunkäkätystä ja puheen pulputusta kuin kärvistelyä. Kaikki olivat vilpittömän ylpeitä ja onnellisia, kun yleisöpalaute oli luokkaa WOW! Avajaisissa ja valvontavuorollani tapasin monia opiston oppilaita ja kävijöitä, joiden kanssa oli kiva ihmetellä, mitä kaikkea kursseilla tehdään. Monelle taitajalle tämä oli ensimmäinen kerta, kun heidän töitään oli julkisesti näytteillä. Minullekin oli yllätys, miten moninaista tämänlaatuinen harrastaminen on: keramiikkaa, puutöitä, kankaankudontaa, grafiikkaa, nypläystä, lasitöitä, koruja, ikoneja, vaatesuunnittelua, eri maalaustekniikoita. 

Jos jotakin olisin halunnut vielä tempaista, niin viestiä säästöjen ja leikkauksien tekijöille: ymmärrättekö tämän arvoa? Hinnan te tiedätte, ja siitä leikkaatte, mutta tämän arvoa ei rahassa lasketa ikinä.  

Olen ylpeä suomalaisista naisista, kansalaisopiston perinteestä, kaikista mahdollisuuksista, joita meillä Suomessa on. Ei anneta tämän valua hiekkaan, ei anneta leikkauksille periksi. 

Olen ulkomailla eläessäni tottunut yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, nyt tuntuu, että olen taas omieni parissa, osa jotain ryhmää. Eikä tämä ole ainoa! Taiteen ja kulttuurin parissa tapaa kivoimmat ihmiset. Hullujahan me olemme, teemme työtä ihan ihmeellisten projektien parissa.

Minäkin olen jo loppusuoralla muotoiluprojektini kanssa: työnimi on Näkymätön ovi. Olen uskaltautunut käyttämään vannesahaa ja talttaa. Hitsaamisen taidan kuitenkin jättää väliin! Teoksessa on paljon symboliikkaa ja tuntuu, että siitä voi kasvaa vielä jotain isompaakin, kirjoittamista siitä ainakin pulppusi.


Ohessa kuvia näyttelystä, joka nyt on siis pakattu pois kuin joulukoristeet ikään, yhtä haikein mielin. Suurin osa kuvista lähiomaisen.


Tiedotteiden tuunaamista viime hetkellä.
Viitoitus paikalle on tärkeää!

 











Yleiskuva suurprojektista.




keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Sana vai kuva

Uskolliset lukijani, he molemmat, tietävät että olen vihdoin selättänyt kaksisuuntaisen luovuussyndroomani. Sen sijaan, että kiemurtelen kaksien impulssien kanssa ja käännän työtuoliani puolelta toiselle - läppäripöydältä maalauspöydälle - keskityn nyt vain ja yksinomaan kuvataiteen tekemiseen. Helpotus on mahtava. Ainakaan minun aivoni eivät selviä sekä sanojen pyörittelystä että visuaalisesta työskentelystä, ne tykittävät eri aivolohkoja tai sähköpiirejä. Blogikirjoittelua ei lasketa.

Olen siis eronnut kirjoittajaryhmästäni, haikeudella, myönnettäköön, pakannut käsikirjoitukset, kansiot ja kirjat piiloon ja käärinyt hihat kirjaimellisesti ylös. On ihanaa sotkea sormet pastellipölyyn ja öljymaaliin, hakata vasaralla lisää mosaiikinpaloja ja tehdä jotain käsinkosketeltavaa naputtelemisen sijaan. Aikuisten kuvataiteen peruskurssi, jonka juuri aloitin, pakottaa opiskelemaan perusteita, eli juuri sitä mitä olen aina tarvinnut ja halunnut. Elämä vain tuli väliin (lue: ex-mies, perhe ja työ, tässä järjestyksessä).



Kirjoittamista olen opiskellut vuosikymmeniä erinäisillä kursseilla ja saanut aikaan yhden romaanikässärin, omakustannerunokirjan sekä osallistunut kolmeen novelliantologiaan. Henkinen matka on tietty mittaamaton ja olen tavannut uskomattomia ihmisiä.

Yksi syy turhautumiseeni kirjoittamisen kanssa on tulosten 'vähäisyys'. Voit puurtaa romaanikässärin kanssa vuosikausia ja silti saada pelkkiä hylsyjä kustantamoilta. Näin voi kuulemma käydä ammattikirjailijoillekin. Juuri luin jostain, että vain 1-2% käsikirjoituksista tulee julkaistuksi. Kirjoittajaryhmästäni muutama on tässä onnistunutkin (vinkit lopussa). Omakustanteiden levittäminen olisi vaihtoehto, mitä voin vielä joskus harkita, e-kirjoina ainakin. 

Kuvataiteessa on paljon helpompi saada näkyvyyttä, fraasi jota inhoan, mutta sitähän se on. Töitä saa esille vaikka paikallisiin kirjastoihin, ryhmänäyttelyihin, kahviloihin, omille nettisivuille. Palaute on välitöntä ja usein positiivista. Joskus löytyy myös ostajia, mikä hyvittää kuluja. Ego saa päänsilitystä. Ymmärrän, että ammattitaiteilijoilla on yhtä vaikeaa kuin kirjailijoilla, mutta onneksi eläkkeeni pitää huolen laskuista ja saan vihdoinkin temmeltää rauhassa. Kansalaispalkka olisi hyvä idea taiteilijoillekin.

En tässä ole sanonut vielä sanaakaan kirjakustantamoiden ahdingosta, kirjailijoiden taistelusta elantoon, koko lukemisen ja lukutaidon kriisistä. Enkä sanokaan, aihe ahdistaa niin perusteellisesti. 

Minä opin lukemaan nelivuotiaana yläkerrassa asuneen Hilja-mummuni asiosta ja luin kaiken mikä eteen sattui. Ilman kirjastoa tämäkin harrastus olisi jäänyt toteutumatta. Eno kantoi meille röntgenkuvista jääneitä keltaisia papereita, joihin aloin riipustaa omia juttuja ja kuvittaa niitä. Joskus taiteentekokin voi olla sattumasta kiinni: siitä, että on ilmaisia kirjoja ja niin paljon paperia kuin tarvitsee, äiti joka ostaa värejä ja sakuroita. Koulu, jossa oppii kuvantekoa ja ainekirjoitusta. Kansanopisto, jossa pääaine oli Luova toiminta! Ystäviä, jotka pohtivat taidetta ja kirjallisuutta (tiedätte, keitä olette!). Kansalaisopistoja, joissa voi harrastaa taidetta.

Nykyinen hallitus, joka ymmärtää vain kaiken tämän hinnan, mutta ei sen arvoa, tappaa nämäkin sattumat ja tuhoaa monen polun luovuuteen. Taiteenteon - ja sen kulutuksen vaikutusta mielenterveyteen ei voi laskea rahassa. Kun kulttuuria sanotaan luksukseksi, ollaan jo näivettymisen tiellä.

Tärkeintä elämässäni on kuitenkin ollut lähiomainen, joka ensitapaamisessa kysyy kohtalokkaan kysymyksen: mikä on taidetta? 

Vastausta pohdimme edelleen, joka taidenäyttelyssä ja usein omien töittemme suhteen. Viime aikoina tekoälyn tuotokset ovat aloittaneet keskustelun uudestaan.


Kiitokset muuten Anneli Kannolle, joka inspiroi tätä blogia vimmaisella kirjoituksellaan: https://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/menkaa-toihin/


Viime kesäisiä kuvia galleriasta (Raxu Helminen)




Tänä kesänä toteutunee taas heinäkuinen galleria-kahvila Iittalan Kylätalossa Lasimäellä. Mukana toisen kyläläisen Raxu Helmisen monoprinttejä ja akvarelleja ja kahvilassa suussasulavia herkkuja. Minulta pastelli- ja öljymaalauksia, lähiomaiselta ehkä myös valokuvia.

Kaikki on vielä suunnitteilla, mutta tiedotan kun aikataulu varmistuu. Watch this space! Facebookista löytyy Iittalan Kylätalo -niminen sivu. Instagrammiin tulee kuulemma myös tietoa. Jännittävää!



Tässä kirjoittajaryhmäni julkaistut kirjailijat ja joitakin teoksiaan (anteeksi jos olen unohtanut jonkun): 

Sanna Hirvonen: Margit

Johanna Förster: Unien sirkus

Erkki Böös: Nimi tappolistalla

Alpo Tiilikka: Sysimökki


Muutama vuosi sitten kokosin runojani omakustanteeseen Runoja arjensiivujen välistä. Jaan sen nyt täällä ihan ilmaiseksi online, olkka hyvä. 

Valokuvat copyright Joe Tully, runot minun. Runokirjaa löytynee pöytälaatikosta vielä muutama ihan painettunakin.

Tässä linkki, toivottavasti toimii: linkki omakustanteeseen

Laitan sen kommentteihin, jos ei näytä toimivan. 





torstai 27. marraskuuta 2014

Vallankumous Irlannissa?



Toisinaan tuntuu, että Irlanti on kadottanut moraalisen kompassinsa kokonaan. Ainakin ne, jotka päättävät, miten tätä maata johdetaan ja mihin sen resursseja käytetään.

Että joku nousisi ja sanoisi pää pystyssä: tässä menee raja. Tämän pidemmälle emme suostu. Me pidämme huolen siitä, että sairaat hoidetaan ajallaan, vammaiset saavat tarvitsemansa tuen, omaishoitajat taloudellisen avun, vanhukset kaiken mahdollisen, lapset kunnolliset koulut ja päivähoidon, kaikki kansalaiset katon päänsä päälle. Että heikompaa ei jätetä. Että ihmisillä on väliä.

Tätä on jatkunut jo niin kauan. Eikä vain laman jälkeen.
Buumin aikana, nimeltäänThe Celtic Tiger, kun rahaa oli kuin roskaa, Irlannissa oli rottakouluja, tungosta sairaalan käytävillä, kodittomia kadulla kuolemassa, sosiaalityöntekijöitä burn-outin partaalla työmääränsä alla. Jotenkin rahaa ei vain koskaan riittänyt korjaamaan elämän perusasioita.

Kaikki kansalaiset tarvitsevat - ja heillä on tähän oikeus - katon päänsä päälle, koulutuksen, terveydenhuollon kehdosta hautaan. Nämä ovat perustarpeita, jotka hyvinvointivaltiossa pitäisi taata jokaiselle. Jos omaatuntoa ei kolkuta kodittomat kadulla nukkumassa, vanhukset tärisemässä paareilla tuntikausia, erityistukea vaille jäävät lapset 30 oppilaan kaaoksessa, voi tietysti vaatia verojen alennusta ja sitä, että jokainen nouskoon omalle orrelleen ihan omin voimin. 

Minä olen ollut kiitollinen kaikesta avusta, jonka olen yhteiskunnalta - veronmaksajalta - saanut vaikeina aikoina. Ilman sitä olisin ollut kerjäämässä tienposkessa lapsineni, yöpymässä kadulla, nälissäni roskiksia penkomassa. Askel normaalista elämästä katastrofiin on pieni, sillä turvaverkon silmät ovat juuri senkokoisia kuin millaisiksi päättäjät ne punovat.

Irlanti tuntuu päätyneen henkiseen korruptioon. Kirkko on menettänyt otettaan - sen apu oli muutenkin ehdollista ja rajallista. Katolinen kirkko Irlannissa on aina ollut kiinnostuneempi seksuaalisista moraalisäännöistä kuin taloudellisesta korruptiosta. Olemme kaikki katolisia, kirkko julisti - mutta jotkut katoliset olivat aina muita tasa-arvoisempia.

Katolisen dogman tilalle on tullut spirituaalinen tyhjiö, jota kaupalliset arvot ja kulutusjuhla yrittävät täyttää, turhaan. Ehkä pahinta on, että tuntuu, ettei kukaan päättäjistä välitä. Kaikesta voidaan leikata, vähentää, joustaa, venyä, katkeamispisteeseen ja ylikin. Kaikkien on kiristettävä vyötä. Ne, jotka ovat horjahtaneet normielämästä kriisiin, ovat niin järkyttyneitä ja nääntyneitä, ettei heistä ole mielenosoituksiin ja nälkälakkoihin. Kodittomilla, työttömillä, sairailla ja omaishoitajilla on muuta ratkottavaa.

Senpä takia viimeaikaiset mielenosoitukset vesimaksuja vastaan ovatkin niin yllättäviä! Suomalaiset ovat maksaneet talousvedestä jo kauan, henkilöluvun ja litramäärän mukaan. En ole kuullut kenenkään Suomessa repineen vesimittareita irti, tai uhkailleen niitä asentavia työmiehiä. Lieko kukaan Suomessa kieltäytynyt maksamasta vesilaskua sillä perusteella, että rahat eivät riitä? Vesilasku maksetaan siinä missä sähkö ja puhelinkin, kulutuksen mukaan. Tästä on kuitenkin tullut irlantilaisille korsi, joka mursi kamelin selän. Paljon suuremmat epäkohdat ja kiroukset on nielty hiljaa jupisten, pubissa tai keittiössä vaahdoten, tv-uutisille nyrkkiä heristäen.

Sinead O'Connor, laulaja joka on kuuluisa tinkimättömistä mielipiteistään (tunnustan, olen fani, siinä naisessa on jytyä!), sanoi viimelauantaisessa chat-showssa, että Irlanti on pettänyt vuoden 1916 vapaustaistelijat ja Irlannin itsenäisyyden puolesta kuolleet marttyyrit. Tämänkö takia he heittivät henkensä? Tästä yhteiskunnastako he unelmoivat päästyään Englannin suurtomaavallan ikeen alta? O'Connor yllytti kansalaisia väkivallattomaan vallankumoukseen, Gandhin tapaan (tuli kyllä mieleen, mitä Gandhi sanoisi, jos näkisi mitä hänen maastaan on tullut, kaikkien uhrauksien jälkeen).
Sopii lukea, mitä maanisät julistivat vuonna 1916.

Ehkä irlantilaiset eivät näe epätasa-arvon perustaa. Tai ne, joita se pahimmin kolhii, eivät kykene ymmärtämään syy-seuraus-yhteyttä. Poliittinen tietoisuus puuttuu, kaikki vetävät välistä ja huijaavat minkä ehtivät. Tämä on ristiriidassa irlantilaisen perusluonteen kanssa, sillä he ovat erittäin huomaavaisia, avuliaita ja empaattisia naamatusten.

Ehkä vesilaskut ovat vain selkeä, konkreettinen lovi jo kireään budjettiin joka kodissa. Sitä on helppo vastustaa. Koko vesimaksusysteemi Irlannissa on ollut fiasko alusta loppuun. Investointi vesijärjestelmään on täysin puuttunut: jopa 48% käyttövedestä menee hukkaan, kun aataminaikainen putkisto vuotaa kuin seula. Mittareilla löydettäisiin ainakin missä. Minua hävettää kertoa, että Irlannissa on kaupunkeja, joissa käsittelemätön viemärivesi valuu suoraan jokeen.

Mielenosoitusten johdosta laskuja on muutettu jo monta kertaa, nyt on luvattu yksi lasku  per vuosi, sama kaikille, kulutuksesta riippumatta. Arviot hilluvat ylös alas kuin pörssissä ikään. 



Voin kuvitella paniikkia Dail'issa, Irlannin eduskunnassa: Nyt ne repivät irti mittareita! Laskut alas! 
Kuuliaisille kansalaisille on luvattu sadan euron palkkio, jos rekisteröivät itsensä huhtikuuhun mennessä. Palkkio? Kun maassa ei ole kattavaa väestötietojärjestelmää, ei laskutusta voida hoitaa, elleivät taloudet itse ilmoita itseään.

Fiontan O'Toole, lempijournalistini, kyseli seuraavaa suurta ideaa Irlannin pelastamiseksi. Mikähän se mahtaisi olla? Vallankumous?

Monet ehdottavat kokonaan uuden puolueen perustamista, koska nykyisille ei riitä kannattajia, ja pelkillä sitoutumattomilla ei maata johdeta. Sunnuntailehdessä näkyi otsikoita kahden konservatiivipuolueen, Fine Gael'in ja Fianna Fail'in yhdistämisestä. Jopa jotakin, sittenhän kokonaan unohdettaisiin kansallissota, johon nämä puolueet perustavat erimielisyytensä. Siitä on kohta jo 100 vuotta, mutta se ole aika eikä mikään irlantilaisille. Tuoreessa muistissa.

Labour'in eli työväenpuolueen kannatus on romahtanut 8 %:iin. Sen kannattajat tuntevat tulleensa pahimmin petetyiksi. Puolueen naispuolisen johtajan ja Irlannin sisäministerin Joan Burtonin kimppuun hyökättiin hänen vieraillessaan köyhässä Jobstown'in kaupunginosassa Dublinissa. Vesipussi paiskattiin hänen naamalleen ja väkijoukko ympäröi parin tunnin ajan hänen autoaan, niin ettei hän päässyt poistumaan. Linkki uutiseen tästä.  

Sinn Fein-puolue on kerännyt vasemmiston ja köyhien kannatuksen, mutta sen hämärät yhteydet IRA-terroristijärjestöön takaavat, ettei siitä tule valtapuoluetta, eivätkä viimeaikaiset skandaalit avita sen suosiota.

Totuus on, ettei yksikään puolue tiedä, miten tästä eteenpäin. Kansa ei tiedä ketä äänestää, jos hallitus kaatuu. Mutta vesimaksuja vastustetaan, viimeiseen pisaraan asti.

Komiat hanat, harmi että voi käyttää vain kylmää ; )



P.S. Edelliseen blogiini liittyen: 
Paloturvallisuus olisi pitänyt olla viikon puheenaihe tällä viikolla, kun kuusi henkeä täpärästi pelastui tulipalossa kolmannesta kerroksesta, korttelin päässä tyttäreni asunnosta. Nuorin, parin kuukauden ikäinen vauva, heitettiin ikkunasta alas. Onneksi kopparina oli varmakätinen ohikulkija. Lapsen äiti taittoi jalkansa ja mursi hampaansa hypätessään ikkunasta. Uutislähetyksen ankkuri huokasi, että hengenmenolta sentään vältyttiin. Linkki uutiseen.

Tulipalo on verrattavissa luonnonoikkuun Irlannissa: eihän sille mitään voi. Suomessa alettaisiin heti hakea syyllistä viranomaisista. Missä oli varaulostie? Dublinin pormestari toivoi, että ihmiset avustaisivat perhettä, joka on menettänyt kaiken, onhan joulu tulossa.
Pelkään pahoin, että tarvitaan toinen Stardust-diskon kaltainen onnettomuus, ennen kuin täällä paloturvallisuutta edes vähän parannetaan. Stardust-palosta voi lukea tästä.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Sairaskertomus

--- Jättäkää väliin, jos olette allergisia sellaisille ---



Blogiini on tullut monen kuukauden mittainen tauko. Hämmästyksekseni lukijoita on riittänyt aiemmille blogeilleni viime päiviin asti, kiitos uteliaisuutenne ja sinnikkyytenne.

Elämä heitti odottamattomia kokemuksia peliin, Retki helvettiin ei jäänyt ainoaksi. Kyseinen sairaala tuli liiankin tutuksi.

Lähimmäiseni makasi pari kuukautta eri osastoilla, väliin eristyksessä, väliin huoneissa, joissa näki sen puolen elämästä, jota vältellään viimeiseen asti: sairauden ja kuoleman.

Vaikka nyt elämme pelossa, että sairaus uusiutuu, on todellista toivoa paranemisesta täysin normaaliksi. Potilas on kotona tällä hetkellä, tyhjä tila sängyssä on täyttynyt, samoin kipeä kohta sydämessäni. On aika jatkaa kirjoittamista.

On mahdotonta edes kuvitella etukäteen, miten perusteellisesti vakava sairaus muuttaa elämän, myös lähiomaisille. Millään muulla ei yhtäkkiä ole väliä, normaali arki on ulottumattomissa, tulevaisuus on harmaata sumua. Tavalliset elämää ylläpitävät toiminnot kuten nukkuminen ja syöminen muuttuvat työlääksi suorittamiseksi. Pienikin askare tuntuu ylivoimaiselta, kun ajatukset ovat muualla. Vuosien rutiini auttaa arkisia puuhia kuten kaupassa käynti tai bensan tankkaus. Minä yritin silti täyttää bensatankkia dieselillä, itkua vääntäen kun laite ei toiminut. Onneksi ei toiminut ja huomasin virheeni ajoissa. Kaupassa ostin vain tuttuja tuotteita, jotka tunnistin hyllyllä. Kassalla kädet vapisivat ja pankkikortin koodi unohtui.

Ruuanlaitto tuntui turhalta voimanponnistukselta, syöminen kyllästyttävältä jauhamiselta tyhjää keittiötä tuijottaen. Kodin hiljaisuus tuntui niin pahalta, että jätin radion soimaan lähteissäni, jotta se toivottaisi tervetulleeksi kun palaan. Öisin hamusin sohvatyynyjä vuoteen tyhjällä puolella, ahdistus herätti vähän väliä. Aloin puhua itsekseni, väitellä ja suunnitella, komennella itseäni jotta jaksan.

Elämä rytmittyi sairaalakäyntipäiviin ja välipäiviin. Ajomatkoista sairaalaan suoriuduin laulamalla karaokea: mitä kuristavampi paniikki, sen kovempaa lauloin - Kaija Koota ja Hectoria, vanhoja tuttuja. Hetkeksikään ei voinut antaa ajatusten livetä. Välipäivinä pesin potilaan vaatteita, tein ruokaa useammaksi päiväksi ja googlasin lääketieteellisiä termejä ja sairauksia. Farmakologiaankin yritin Erittäin Pienillä Aivoillani ja vitosen keskikoulun kemiallani perehtyä, kun potilas alkoi sairastua vakavammin lääkkeistä kuin alkuperäisestä taudista. Niskahiukseni nousivat kauhusta, mitä enemmän luin. Lääkäreiden yritykset parantaa ja lääkitä tuntuivat summittaiselta, hakuammunnalta uuden taudin kohdalla.

Potilaassa diagnosoitiin keuhkokuumeen lisäksi sci-fi-elokuvalta kuulostava H3N2 - upouusi mutaatio sikainfluenssaviruksesta. Sairaalassa oli ollut vain kolme vastaavaa tapausta, yksi potilaista oli kuollut.

Itse tauti käsitti pahimmillaan tuskaista kuumeilua ja kammottavia horkkakohtauksia. Lievimmillään potilas torkkui ja yski. Yhdessä vaiheessa potilas tuntui parantuneen ja pääsi kotiin, mutta oireet uusiutuivat.

Kun sikainfluenssavirus löytyi, eri osastoilla jo viikkoja yskinyt potilas siirrettiin kiireesti eristyshuoneeseen, jonne pääsi vain pukemalla kasvonaamarin, kumihanskat ja muoviessun. Siellä hän vietti kymmenen päivää.

Kun potilas pääsi tavalliselle osastolle toipumaan, kannoin huolta myös muista potilaista, joista useimmat olivat iäkkäitä ja dementoituneita. Henkilökuntaa oli aivan liian vähän, vain perustarpeet hoidettiin, aina ei niitäkään. Henkisesti järkkyneet huusivat ja valittivat tuntikaupalla kenenkään reagoimatta. Sitä, valittivatko he fyysistä vai henkistä tuskaansa, en tiedä.

Eräs dementoitunut vanha mies riisuutui kaiken päivää, kiskoi letkuja irti ja yritti päästä ylös vuoteesta. Kun hän sai molemmat jalat korkean laidan yli, kutsuin hoitajaa apuun. Kaksi vierustoveria kuoli viikon välein samassa huoneessa, pitkän taistelun jälkeen. Heitä ei viety mihinkään yksityishuoneeseen, vaan omaiset kokoontuivat sängyn ympärille neljän hengen huoneessa. Olin jotenkin naivisti kuvitellut, että ihmisen viimeisiä hetkiä varten hän ja omaiset saavat yksityisyyttä ja tilan hiljentyä ja surra. Näin ei käy kiireisessä sairaalassa. Mietin, eikö laman takia suljettuja osastoja voisi käyttää edes tähän tarkoitukseen. Saattohuoneiksi.

Tämä puoli elämästä on täysin näkymättömissä, jos pysyy terveenä eikä ole sairaita omaisia. Pääsiäisenä istuin yksin Dublinin rannalla auringossa ja katselin ympärillä kirmailevia lapsiperheitä ja käsi kädessä kulkevia pariskuntia ulkopuolisena kuin elokuvaa, häikäisevä auringonpaistekin tuntui pimeydeltä. En tule koskaan ohittamaan tuota sairaalaa - mitään sairaalaa - kuvittelematta osastoja toisensa jälkeen.

Lähiomaiseni sai kyllä ensiluokkaiset tutkimukset ja testit - sci-fi-taudinko takia? Verinäytteitä otettiin jopa 15 päivässä, häntä kuvattiin kaksi- ja kolmiulotteisesti, yhtenä päivänä hän oli niin radioaktiivinen, etten saanut edes halata häntä (halasin kumminkin!). Yksinkertaiset asiat, kuten ruoka oli kuitenkin ala-arvoista. Irkkuruokaa pahimmillaan: vanhoja ranskalaisia tai spagettia, läjä jotain leivitettyä lihaa, lammikko ruskeaa hyytynyttä kastiketta. Vihanneksia ei näkynyt. Mies oppi valitsemaan salaatin päivän toiseksi ateriaksi, kylmä kananpala salaatinlehden ja tomaatin kanssa oli edes visuaalisesti ravitsevampi. Hedelmiä kannoin hänelle kassikaupalla, samoin juomavettä, mysliä ja jogurttia. Lepoa ja hiljaisuutta en voinut loihtia, mutta vein korvatulpat ja -kuulokkeet, joilla osaston kauhuja saattoi häivyttää.




Sairaala on merkillinen ympäristö. Se on kuin suuri tehdas, joka hurisee yötä päivää, potilaita tulee sisään ja päästetään ulos, mutta se on olemassa vain itseään varten. Sairaalan ominaishaju käy kurkkuun jo eteishallissa ja ahdistus tarttuu
 väreistä: harmaata, ruskeaa, valkoista, kylmää pastellinvihreää. Mitään värioppeja ei hyödynnetä potilaiden mielentilan piristämiseksi, luontoa ja vuodenaikoja ei ole olemassa. Pysähdyin lumoutuneena tuijottamaan yhtä ainukaista kirsikkapuuta, joka kukki betonisella sisäpihalla. Tällaisessa erämaassa mukava sairaanhoitaja saattaa pelastaa päivän. Hymy, pieni huulenheitto, taputus kädelle, viiden minuutin juttuhetki saa potilaan tuntemaan, että on edelleen ihminen, eikä vain ruumis, jota pistellään, tökitään, mitataan ja kytketään laitteisiin.

Parantuminen on aina hengen ja ruumiin yhteisvoitto, potilaalla on kehon lisäksi myös mieli, jota pitää virkistää ja ruokkia, tukea ja kannustaa. Se tuntuu kaikessa tieteellisyydessä unohtuneen. 

On todellista sadismia hallitukselta leikata sairaaloiden henkilökuntaa niin tiukalle, että se ei ehdi kohtelemaan potilaita enää ihmisenä.

Eräs tuntemani sairaanhoitaja sanoi, että burn-outin ensioireita on tunne, että on ammatissaan epäonnistunut, "failure". Aikaa ja energiaa ei riitä 12-tuntisissa työvuoroissa edes perushoitotoimenpiteisiin kaikille potilaille, saati jutteluun. On tähdellisempää täyttää lomakkeita ja kirjoittaa raportteja kuin olla läsnä potilaan luona. Suurin osa tapaamastamme hoitohenkilökunnasta oli osaavia ja humaaneja, mutta silminnähden stressaantuneita. 

Kuulin vahingossa vanhemman, työelämään hiljattain palanneen hoitsun kertomusta ensiapuosastolta (A&E). Hän kertoi ennen tykänneensä siellä työskentelystä, nyt kaikki oli "kaaosta". Roskikset olivat täynnä, pyyhkeitä ei löytynyt, saati kaapuja potilaille, kellään ei ollut aikaa kysyä milloin potilas oli viimeksi syönyt tai juonut.


Toistaiseksi olemme päässeet pois tästä epänormaaliudesta, joka monelle on arkea. Nautimme keväästä, raittiista ilmasta, väreistä ja musiikista, toistemme kosketuksesta, pullosta hyvää viiniä, kävelystä käsikynkkää puistossa tai rannalla. 

Kulttuuriakin olemme harrastaneet, varovasti: kävimme katsomassa elokuvan Grand Hotel Budapest. Ei totisesti mikään viiden tähden klassikko, joksi sitä mainostettiin, mutta saimmehan nauraa ja ajatuksiin tuli muutakin kuin muistoja osastolta.

Tämän luettuanne, antakaa ylimääräinen halaus lähimmäisellenne, koskaan ei tiedä milloin kaikki nykäistään pois. Sairaana ollessa ei kaipaa suuria juhlahetkiä, vaan pieniä arjen asioita - niistä elämän onni muodostuu.