Häähumua

 Yksi elämäni ihanimmista viikonlopuista takanapäin: nuorimmainen vietti häitään Irlannissa. Kun lähdimme Suomen harmaista, talven jälkeen niin kuolleista maisemista ja astuimme Irlantiin, tuntui kuin olisi siirtynyt mustavalkoisesta filmistä värilliseen. Vihreys ja kukkivat puut suorastaan satuttivat sarveiskalvoja.

Tutut lukijat tietävät, miten hirveästi jännitän esiintymistä. Tätä olin murehtinut jo viikkoja, ellei kuukausia: mitä jos jotain sattuu, enkä pääsekään? Entä jos sairastun, entä jos lento peruuntuu? Entä jos pyörryn vihkitilaisuudessa, jossa minun pitää sytyttää kynttilä? Miten enää osaan kävellä korkkareilla? Onko asuni tarpeeksi hieno?

Aivan turhaa pelkoa. Nuoripari halusi rennot, omannäköiset häät eikä mitään pönötystä. Yövyimme upeassa vuosisatoja vanhassa linnassa ja vihkiminen tapahtui siviiliseremonioihin varatussa entisessä kappelissa. He rikkoivat huolettomasti traditioita, joista eivät välittäneet. 

Toisaalta: se, että jättää tavanomaisen uskonnollisen kaavan syrjään, teettää työtä ja mielikuvitusta, jotta saa seremonioista mieleenjäävät. Vihkipaikassa ei ollut sen kummempaa alttaria, kukat ja kynttilät koristivat yksinkertaista paikkaa. Irlantilainen harppu soi taustamusiikkina. 

Kaunis morsian saapui isänsä käsikynkässä, pikkuinen morsiusneito tiputti kukkia, morsiuspojat toivat sormukset, mutta siihen tuttuus loppuikin. Vihkijä piti yksilöidyn puheen, lähiomainen luki runon ilmeikkäästi, morsiamen äiti luki otteen kirjasta. Ei pönötystä, uskonnollisia rukouksia ja valoja joihin tuskin kukaan enää uskoo. Pariskunta halusi käyttää kelttiläistä käsien sitomista (josta ilmaisu tying the knot!) symbolina lupautumiselleen, siskoni käsinkudottu pitsi nauhukkeena. Hindulainen seitsemän askelta otettiin hymyillen ja he antoivat toisilleen seppeleet. Varsinainen lain vaatima vihkivala oli yksinkertainen todistus: I do. Todistajat allekirjoittivat paperit.

Ajattelin, että tässä se nyt oli, kun pari julistettiin mieheksi ja vaimoksi. Sitten jymähti. Ovet aukesivat ja käytävää pitkin tuli kumisevan intialaisen rummun soittajia. Kaikki yhtyivät hihkuen taputtamaan ja nauramaan, paikka suorastaan räjähti. Silloin jännitykseni laukesi ja vain purskahdin itkuun. 

Häät ovat sitoutumisen symboli, kahden ihmisen lupautuminen toinen toisilleen. Se, että sen tekee kaikkein tärkeimpien ja rakkaiden ihmisten kanssa, luo uskomatonta  jaettua iloa ja hyvää tahtoa. Toki voi lupautumisen tehdä yksityisestikin, mutta harvoin elämässä on yhtä hyvää aihetta hurjiin juhliin! Aina kannattaa tanssia ja syödä hyvin rakkaitten läheisten kanssa. 

Koristelut olivat ihanasti luonnonkukkien näköisiä.

Bellingham Castle, Co. Louth.

Tervetulotoivotus linnaan.

Itse olin tanssilattian vanhin vielä kello 01 yöllä, vaikken tunnistanut mitään kappaleista. Totta puhuen, 70-luvun diskorytmiin tottuneena minulla oli vaikeuksia pysyä tahdissa, ja käsien huitomista pitää vielä harjoitella. Ei siihen aikaan, kun minä olin nuori...

Jos jotain opin tästä niin sen, miten vapauttavaa on, kun morsiuspari itse tekee päätökset ja loihtii juhlista omannäköisensä. Siihen ei äidillä tai anopilla pitäisi olla nokan koputtamista. Jos ei tykkää hääkakusta, ei tilaa kakkua. Jos häävalssi tuntuu typerältä, hihkutaan kaikki tanssilattialle jonkun hyvän biisin kanssa. Jos ei halua kadota häämatkalle, pidetään seuraavana päivänä toiset juhlat. Meille oli varattu Grand Canalin lauttamatka pitkin upeasti viheriöivää ja kukkivaa kanaalia pitkin Dublinin keskustassa. Taika jatkui: tihkusade loppui, ja koko matkan paistoi aurinko, saimme istua kannella, syödä ja juoda.

Nouseminen kanaalin sulussa oli jännää.

Kuljin puoli metriä maanpinnan yläpuolella koko matkan ajan, enkä saanut nukutuksi, kun kaikki tapaamiset, juttelut ja aistiärsykkeet vilisivät päässä. Onnea se oli kuitenkin ja kiitollisuutta: elämässäni on nyt juuri kaikki niin hyvin, on ihanaa tavata jälkikasvua ja seurata heidän varttumistaan. Ikinä en olisi uskonut elämäni vaikeina aikoina, että tämäkin vielä oli edessäpäin!

Ihan paras tunnustus rokkimummulle oli, kun 8-vuotias tyttärenpoika kysyi aivan tosissaan, aionko näyttää parhaat breakdance moovini tanssilattialla!

Ehkä seuraavissa häissä sitten.

P.S. Kuvat lähiomaisen ja omiani. Viralliset hääkuvat otti todella huomaamaton, rento nuori kuvaaja, enkä jaa hänen teoksiaan. Ne olivat poikkeuksellisen hienoja, ja jos tykkää sellaisesta tyylistä, kuvaaja on Dez ja osuuskunta on Bokeh Photopgraphy.

Erilainen juhannus

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmaksi käy houkutus tehdä asiat aina samalla tavalla. Kun ei koskaan kokeile mitään uutta, eikä aseta itseään mahdollisesti naurunalaiseksi menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, elämä sujuu rauhallisesti ja yllätyksittä. Siinä sen ikävä puoli onkin: ei tule yllätyksiä. 

Minulla on aina ollut ns. kutiavat jalat eli englannittain itchy feet. Palan halusta matkustella, nähdä uutta, kokeilla. Rahatilanne estää suuremmat seikkailut ja lähiomaisen tarve tehdä kaikki aina samalla tavalla hillitsee unelmiani. Joskus ulkomaalaisen kanssa avioituminen kuitenkin avaa silmiä, kun eteen tulee vaikka juhannuksen vietto. Suomalaisten on silloin tapana matkustaa kuin sopulilaumat korpeen, mökille, pois sivilisaatiosta ja kaikista vaivalla maksetuista mukavuuksista. Ulkomaalaiset tulevat katsomaan suurta suomalaista kansanjuhlaa ja hämmästyvät kun kaupungit ovat autioita ja ravintolat suurimmaksi osaksi kiinni. Missä kaikki ovat? Suomalaiset istuvat hartaina laiturinnokassa, saunassa, veneessä tai tuijottavat hiljaa nuotioon.

Lähiomainen ei pidä mökkeilystä. Opin sen kantapään kautta, kun kerran Suomen-lomalla vuokrasimme mökin. Tarkemmin kerroin kokemuksesta v. 2015 heinäkuun blogissa, jos haluatte tietää. Jos jotain olen pitkästä avioliitosta oppinut niin sen, että toista ei voi muuttaa. 

Annoin siis vapaat kädet hänelle suunnitella juhannusta. Aiemmin olemme yöpyneet Turun Bore-laivahostellissa, nyt hän halusi Porvooseen. Miksi sinne? Kun siellä kuulemma on katsottavaa ja kuvattavaa, vaikka kaikki olisi kiinni. Siispä vuokraamaan Air B&B -asuntoa. Minua ei erityisemmin innostanut kolmannen kerroksen keskustakaksio, mutta olihan siellä hissi ja ilmastointi ja lähiomaiselle tärkeä suihku. Ei mitään pyllistelyä saunassa pesuvadissa läträten, puhumattakaan puuseen kauheuksista. Hyttysiä kaupungissa tuskin näkisi. Rahaa säästyisi, kun saatoimme tehdä omat ateriat asunnolla. 

Olin aika ällistynyt, kun juhannuksesta tuli juuri sitä, mitä kaipasin: vaihtelua. Kuljeksimme jokivartta jäätelöä nuoleskellen, pittoreskejä maisemia ikuistaen, suljettuihin kahviloihin kurkistellen. Löysimme upean, urbaanin August Eklöfin puiston, Haikon kartanon, jokivarren terassin ilta-auringossa. Eivätkä kaikki turistit olleet suinkaan ulkomaalaisia, suomalaisista ainakin nuoremmat ovat löytäneet kaupunkijuhannuksen. 

Taiteilija työssään.

Asunto keskustassa oli hieno tukikohta ja mukavuudet tulivat tarpeeseen. Saunaa emme tosin tarvinneet helteellä. Kaikki toimi loistavasti. 

                                                

                                                                                          

Kulttuuripuolelta ehdimme katsastaa Runebergin kodin ja puutarhan - Porvoon triennaalista on parempi kun en sano yhtään mitään. Kansallisrunoilijamme pihaan tehty taideteos oli niin ruma että hävetti. Minusta se, että teokseen on käytetty kierrätysmateriaaleja ei vielä riitä, jotain pitäisi löytyä esteettiseltä puoleltakin.

Tommi Toijan herkkä työ oli edelliseltä triennaalilta v. 2021.

Minun juhannuksenviettooni ei ehtinyt syntyä nuorena muita perinteitä kuin älytön dokailu. Nykyään nukahdan jo muutaman viinilasillisen jälkeen. Ulkomailla tunsin hirveää koti-ikävää juhannuksena, kun sitä ei siellä juhlita. Nyt ajattelen, että saan tehdä perinteistä juuri sitä mitä haluan. Oikeastaan ainoa asia, mitä juhannuksesta oikeastaan kaipaan, on päästä uimaan saunasta, alasti! Sekin tuli tehtyä juhannusetkoilla tuttavan mökillä. 

Uiminen suomalaisessa, lämpimässä järvessä on minun mielikuvani taivaasta. Sitä voisi tehdä sen iankaikkisuuden, jota luvataan. Voin kellua välillä, jottei iankaikkisuudessa ala väsyttää. Se on lähin olotila, jossa olen lähestynyt nirvanaa, mielen täydellistä rauhaa. Kellukaa, ihmiset!

Rauha järkkyy ensi viikolla, kun pitkään valmistelemamme kesägalleria-kahvila aukeaa taas Iittalan Lasimäellä. Esillä on minun pastelli- ja öljymaalauksiani ja tuunattuja mosaiikkiesineitä, Raxu Helmisen gellipainotöitä ja akvarelleja ja kahvilan puolella Joe Tullyn valokuvia Suomesta. Kahvilassa voi lepuuttaa jalkoja ja nauttia herkuista. Itse olen paikalla parittomilla viikoilla.  Tervetuloa moikkaaman!

 

Pukki kuin pukki

Tämän syksyn maalauksia.

                                           

Miten äkkiä Suomessa voi yksi vuodenaika vaihtua toiseen! Viime kuussa vielä haikailin syksyn ruskaa, nyt kuljetaan niskat kyyryssä lumisateessa ja mietitään, laittaako pitkiä kalsareita vai ei, liukuesteitä vai ei. Kohtalon kysymyksiä autottomalle.

Onneksi joulu on nurkan takana; rakastan hidasta liukumista jouluun. Ensin joul- ei kun talvivalot, sitten kynttilöitä, sitten hiljalleen joulukoristeita. Ensimmäiset joulumyyjäiset ilahduttavat ja ensimmäisen joulupukin näkeminen naurattaa. 

Julkaisin Naamakossa kuvan Isosta Lapsesta (lähiomainen) joka hihkuu, kun näkee Tantyn (Santa) ja haluaa samaan kuvaan. Joku kysyi kommenteissa, mitä kuiskattiin pukin korvaan, ja lähiomainen siteerasi google-käännöstä hämmentyneenä: what did you whisper into a goat's ear?

Oli siinä aamukahvit lentää. En ole ikinä ajatellut, mitä pukki oikeastaan tarkoittaa. No vuohipukkia tietysti. Mutta miksi? Kuten tavallista näillä etymologisilla ristiretkillä, päädyn googlehaun syövereihin tuntikausiksi. 

Julbocken (kesk.) Skansenin ulkomuseossa  v.1910.
Pukinkonttia kantaa vissiin tiernapoika. 
Picture Wikimedia

Ilmeisesti joulupukki syntyi pakanallisen nuuttipukin hahmon mukaan. Lapsuudestani muistan kyllä, ettei se pukki mikään hou-hou-hou mukava setä ollut, vaan kysyi tiukasti, ollaanko täällä oltu kilttejä. Luterilaiseen ahdinkoon kuului, että sillä saattoi olla risujakin tuhmille. Karnevalistisella nuuttipukilla kuulemma oli turkki tai vuohennahka nurinpäin yllä ja sarvet päässä. Nykyisen punaisen asunsa pukki sai vasta 1930-luvulla, aivan, Coca-Cola-mainoksen mukaan. Nikolaus-pyhimys lisäsi lahjojen jaon. 

Kolme vuotta sitten ilmestyi Eero Perungan kirja Joulupukki - Tuhatvuotinen arvoitus (SKS), jossa lisää aiheesta. Lapin kansan artikkeli.  

Nuuttipukki v. 1926. Museovirasto.
Tämäpä lapsia ilahduttaa!
Kuvaaja Aino Oksanen.

Vuohipukki on kuitenkin innoittanut paljon muutakin kuin jouluhahmon. Suomessa sanasta juontuu keripukki, kantelupukki, huoripukki ja tietenkin syntipukki. Teologinen neuvonantajani kertoi tarinan sanan scapegoat alkuperästä, joka on Raamatussa. Kaikki maailman synnit pinottiin syntipukin päälle ja tämä lähetettiin erämaahan karkuun, escape. Toinen vuohi uhrattiin. En tiedä kummalla oli pahempi kohtalo. Mielenkiintoista on, että samansukuisella eläimellä eli lampaalla on eri rooli: musta lammas on syyllinen omaa syytään, kun taas syntipukki on yleensä syytön.

Irlannissa vietetään elokuussa edelleen Puck Fair-juhlaa Kerryn maakunnassa, jossa vuohi eli Puck kruunataan kuninkaaksi ja sitä viedään kulkueessa läpi kaupungin. Sen juuret ovat kelttiläisessä kalenterissa eli pakanauskossa. Etymologiset tutkimukseni ovat vielä kesken, kumpi tuli ensin, Puck vai pukki. Wordfoolery- blogi pohtii sanaa lisää. Seuraavassa elämässä valitsen etymologian!

Meillä oli Afrikassa kaksi vuohta, joita pidimme lie'assa pihamaalla, ja ne olivat todella arvaamattomia yksilöitä. Saattoivat rynnätä pää ojossa lasten kimppuun, ellei pitänyt varaansa. Ei ihme, että itse paholaiselle on annettu pukinsarvet ja sorkat. Kun katsoo vuohta silmiin, nuo oudot viirut kyllä saavat kananlihalle.

Viimeaikainen lohdutuskirjani (kaiken uutiskauheuden keskellä) on ollut Heli Laaksosen Luonnos. Vuohesta hän kertoo mm. näin:

Sen silmän mustuaiset ovat neliskanttiset kuin tiili, sillä ne eivät vääristä korkeuseroja niin kuin ympyriäiset. On vakaampi kirmata kivillä. 

Laaksosen kirja on sekoitus ällistyttäviä biologisia faktoja, hersyviä tarinoita ja jotenkin hellyttäviä kuvauksia eri eläin- ja kasvikunnan edustajista. Kuvitus on Helin itsensä ja ihme sinällään.

Ihmisestä hän sanoo:

Erikoistuntomerkkeinä voit tarkkailla

kauas erottuvia silmänvalkuaisia.

Niin paljonpuhuvasti eivät muut eläimet pyörittele silmiään.

Lopuksi: kaikkein ikävin pukki-muisto, jonka tiedän monen ikäiseni jakavan kanssani, oli voimistelunopettajan terhakka komento: Nyt haarahyppyä pukin yli! 

Auts. Vain masokistipukeille. 

Onnellinen ei-halloween

 Uskolliset lukijani taitavat tietää, että en erityisemmin pidä irlantilaisten kansallispyhistä, varsinkaan Halloweenista. Liikaa made in china krääsää, kalliita naamiaispukuja, ikäviä verisiä ja sadistisia feikkiasuja lasten yllä, aseita ja pelottelua kuin sitä ei maailmassa juuri nyt olisi enemmän kuin tarpeeksi. Oikeastaan ainoa mainio asia Halloweenissa on barm brack, makeahko setsuurin (kuka vielä muistaa setsuurin?) tyyppinen pyöreä leipä, jossa on makeita rusinoita sekä piilotettuna paperiin kääritty sormus. Siveltynä keltaisella, maukkaalla irlantilaisella voilla tämä on unohtumaton elämys! Resepti tästä.

Nykyään olen vain iloinen, ettei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei osaa nauttia Halloweenista. Tiedän, että monille lapsiperheille Irlannissa Halloween on odotettu juhla pimeyden keskellä eikä siinä mitään.

Suomessa vastaava juhla on tänä lauantaina 4.11. eli Pyhäinmiesten päivä, jota juhlitaan aivan päinvastaisin menoin: viemme esi-isien haudoille kynttilöitä ja lyhtyjä. Ei sen kummempaa, mutta hetki hiljentymistä satojen kynttilöiden loisteessa kolantaa sysimustaan suomalaissieluuni paremmin kuin muovikurpitsat ja noidanhatut. 

Sitäpaitsi siitähän koko All Hallows Eve eli kelttilaisten Samhain alunperin Irlannissa lähtikin: kunnioitettiin vainajien muistoa ja kaiverrettiin nauriista ja lantuista esi-isiä muistuttavia päitä. Lokakuun viimeisen päivän yönä esi-isien henget saattoivat leijailla vaarallisesti elävien keskuudessa, joten oli syytäkin olla varuillaan. Kurpitsoja ei Irlannissa silloin edes kasvatettu, ne tulivat myöhemmin Amerikasta. 

Pyhistä miehistä ja esi-isistä puheenollen: onnellinen lukija tapasi tänään erään lempikirjailijansa, joka esitelmöi Rottien pyhimys -kirjan pyhäinkuvista, joita näkee Hattulan kirkossa. Siellä varmaan minunkin esi-isäni ja -äitini ovat niitä ihmetelleet, sukuni tulee nimittäin Sääksmäeltä ja Pälkäneeltä. Oli hienoa nähdä pyhimysmaalaukset kunnolla kuvaruudulla, sillä niitä on vaikea hahmottaa niska kenossa paikan päällä kirkon holveissa. Anneli Kanto tiesi paljon mielenkiintoisia tarinoita maalausten yksityiskohdista. Osittain maalaukset ovat liikuttavia, kuten Jeesuksen ylösnousemus, jossa hänestä näkyy enää varpaat, kun hän katoaa kirkon kupoliin. Tai 'leijona' eli jalopeura, jollaista keskiaikaiset maalarit eivät tietenkään olleet koskaan nähneet eli se piti kuvitella. 

Sanasta kuvitella lähtee monia assosiaatioita: näinhän me olemme ammoisista ajoista kuvittaneet ajatuksiamme, muistojamme ja uskomuksiamme. Mielikuvituksen voimin. Mahtoi se olla tajuntaa räjäyttävä kokemus, kun rahvas ensi kerran pääsi astumaan kirkkoon ja näkemään näitä kuvituksia kristinuskon kertomuksista. Silloin ei ollut tätä kuvien tulvaa, joka pyyhkii aivojamme lähes koko ajan, avaamme minkä tahansa median. Hämäläisiä ei yhtään ihmetyttänyt, että Aatami ja Eeva paratiisista karkotettuina, syntiinlangenneina peittivät alastomuutensa saunavihdoilla. Kukaan ei viikunanlehtiä ollut nähnytkään, vihdan ymmärsivät kaikki. Nykyään sitä sanottaisiin lokalisaatioksi.

Jos joku sattumoisin ei vielä ole Rottien pyhimykseen (2021) tutustunut, se kannattaa lukea. Mainoita keskiaikaisia hahmoja ja juoni, joka pitää hyppysissään. Kuvataiteen harrastajana pidin myös tarkasta kuvauksesta maalareiden työnteosta ja seinämaalausten eri vaiheista. Kuten Anneli Kanto sanoi, nämä olivat ensimmäisiä maalauksia Suomessa sitten kalliomaalausten!

Anneli Kannon laajasta tuotannosta mainitsen vielä muut historialliset romaanit: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), Pyöveli (2015), Lahtarit (2017), Veriruusut (2018) sekä uusin Punaorvot (2023). Tätä viimeisintä säilytän aikaa varten, jolloin voin uppoutua siihen rauhassa. Ankea aihe mutta tärkeä. 

Kummallinen paradoksi tämä, että en kestä katsoa tai lukea  väkivaltaviihdettä missään muodossa, mutta tosielämään perustuvia fiktiivisiä historiateoksia kyllä. Anneli Kanto on osannut kirjoittaa vaikeistakin aiheista inhimillisesti ja lämmöllä, tehden hahmoista uskottavia kaikessa säröisyydessään. Hänen murrekielensä dialogeissa on sykähdyttävän aitoa - kuulen hämäläiset sukulaiseni, vaikka päähenkilöt Veriruusuissa ovat Tampereelta.

Eräs tuttavani totesi, että hän koki samanlaisen kauhistuttavan valaistumisen lukiessaan Veriruusuja kuin aikoinaan löytäessään Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen kuvauksen sisällissodasta. Ei yhtään liian kaukaa haettu vertaus. Kanto kirjoittaa Suomen historian tabuja julki ja antaa vaiennetuille äänen. Se ei ole pieni uroteko kirjallisuuden kentällä.

Kulttuurikorppikotka on onnellinen saadessaan kokea jotain todellistä, tärkeää ja  omaa identiteettiä valaisevaa. Hyvää Halloweenia!

P.S. Seuraan lempikirjailijaani Facebookissa, mutta hänellä on myös blogi.

Irlantilainen Halloween

Spoiler: tämä blogi ei kerro ihastuttavasta kelttiläisestä kansanperinteestä, jossa irlantilaiset kirmaavat takkatulen ympärillä, kertovat esi-isistä ja syövät kurpitsaa. Tai laulavat moniäänisesti pubissa hassuissa naamiaisasuissa. Tai iloisista lapsista, jotka juoksevat talosta taloon karkkia kerjäten. Siitä voi lukea monesta muusta blogista, jossa hehkutetaan Irlantia. Tässä kerrotaan mielensäpahoittajan ja kotiäidin ketutuksesta, kun on ulkopuolinen olo ja jokatalvinen masennus ottaa kynsiinsä.

Kun lapset olivat pieniä, yritin kovasti olla maassa maan tavalla. Ei siis suomalaistraditioita. Virpomista pääsiäisenä, vappuhuiskia ja juhannustaikoja oli turha istuttaa sekarotuisiin lapsiini. Suomalaisilla tontuilla oli sentään käyttöä ennen joulua, kun ne sai vahtimaan tuhmien lasten kolttosia, vähän kuin kaikkialle näkevä Taivaan Isä (jälkimmäisen istuttamisesta viattomien lasten mieliin piti katolinen kansakoulu huolen). 

Halloweenista ei Englannissa tiedetty (siellä juhlittiin vielä oudompaa Guy Fawkes Day'tä 5.11.) mutta Irlannissa All Hallows Day'stä kuuli väkisinkin lasten kautta, kun koulusta tuotiin mustasta villasta kyhättyjä hämähäkkejä, oransseja kreppipaperikurpitsoja ja Happy Halloween-kortteja. Happy Halloween? Silloin ei edes ollut googlea, jolla tarkistaa, missä mennään. Kuolemaa, esi-isien ja vainajien lepytystä, haamujen hortoilua hautausmaalla, verta, kirveitä, merirosvoja ja zombeja. Onnellinen juhla. Aviomies muisteli omaa lapsuuttaan ja etsi vintiltä vanhoja takkeja ja saappaita lapsille. 

Poika vihjasi, että muut kaverit ostavat halpakaupasta naamareita ja ihomaaleja (mitähän tämäkin on suomeksi?). Osasin sentään pitää silmät auki kaupassa ja ostaa Halloween-limpun, jossa on piilotettuna sormus onnekkaalle. Mitään muuta ruokatraditiota en löytänyt, lehdissä oli kyllä reseptejä kurpitsapiirakoille ja colcannonille - paistettua kaali/perunasosemössöä, yäks. Kurpitsat olivat megakalliita.  Halpakaupat pursuivat oranssia ja mustaa muovikrääsää ja elintarvikeväreillä pilattuja kemiallisen makuisia nallekarkkeja. Niitä piti olla paljon, samoin likaisia kuorineen myytäviä maapähkinöitä, joista sai takuuvarmasti ripulin koko lomaviikoksi. 

Näitä söivät Tiku ja Taku, Suomessa en ole nähnyt maapähkinöitä kuorineen myytävänä. 

Irlantilaista Halloweeniä vietetään 31.10. eikä minään muuna päivänä, ja maanantai on aina ns. Bank Holiday ja se viikko on lomaa koulusta. Ikävä vain, että sää on yleensä kuin paholaisen aikaansaamaa tähän aikaan vuodesta: myrskytuulta ja kaatosadetta päiväkaupalla. (Tämä syksy on ollut traditiossa outo poikkeus, kuiva, leuto ja tuuleton, tyyntä myrskyn edellä?)

En muista Halloweenista muuta kuin oman alkavan talvimasennukseni, kun joutuu pysyttelemään neljän seinän sisällä kuukausikaupalla, on pimeää ja kylmää sisälläkin. 

Yhtenä Halloween-iltana menin lasten mukana ovelta ovelle karkkikierrokselle, kun nuorin oli niin pieni, ettei häntä voinut laskea yksin. Joka naapurissa saimme odottaa ulkona, kun emäntä tai isäntä katosi sisälle karkkeja, omenoita ja pähkinöitä hakemaan. 

Yhteen, hiljattain alueelle muuttaneeseen perheeseen emme olleet vielä ehtineet tutustua. Ovi aukesi, ja täydelliseksi laittautunut rouva pyysi meidät sisälle. Takassa roihusi tuli, tyylikkäät koristeet somistivat huonetta, sohvapöydällä höyrysi jokin piirakka ja omatekoista kakkua, pienokaiset temmelsivät batmaneinä ja mikkihiirinä. Aviomies myhäili taustalla auttavaisena. Lapset saivat valita itse herkkunsa isoista vadeista. Raahasin heidät ulos, ennen kuin he tyhjensivät ne kokonaan säkkeihinsä. Itku oli tulla: siis noin Halloweeniä tulisi viettää!

Seuraavana Halloweeninä taivuin ostamaan 'roikkuvaa tekoihoa' (anteeksi kömpelö suomennos) pojalleni, joka halusi pukeutua zombiksi. Se levisi hienosti ja näytti ihan kuolleen iholta, kun sitä vähän repi riekaleiksi. Tytär pukeutui MINUN intialaishameeseeni ja otsapantaan ja lähti ensimmäisiin bileisiinsä hipiksi pukeutuneena, rauhanmerkkiä harjoitellen.

Illan päätteeksi, kun olin saanut pienimmät nukkumaan, pähkinänkuoret lakaistuksi matolta (viimemainittu on liiottelua, siihen ei energiaa riittänyt, ja lapsetkin nukahtivat itsekseen kuka minnekin), tuli poika itkien kylpyhuoneesta: 'Äiti, tää ei lähde irti!' Tosi juttu. Tekoiho oli jotain ihme lateksia, muoviliimaa, joka oli kiinni ihossa ja kulmakarvoissa kuin sementti. Yritin kaikkea mahdollista: rasvaa, meikinpoistoainetta, talousspriitä. Poika vain itkeä tuhersi, kun naama kirveli. Kirosin alimpaan helvettiin halpakaupan tuotteet ja koko Halloweenin. Kaavin lopulta liiman pois kamman ja kynsiviilan avulla, pala palalta. Poika ei antanut koskea kulmakarvoihin, ja meni nukkumaan oudosti harmaantunein kulmin, iho kuin rokonarvilla.

Minä vajosin punkan pohjalle ja kiitin, että kauhujen yö oli ohi. Kadulla koirat uikuttivat peloissaan noidannuolien vinkuessa, ja jossain tyttärelläni oli varmasti jännää. 

Maalla asuvana en nähnyt outoja naamiaisasuisia aikuisia, jotka örvelsivät pubeissa ja kaupunkien kaduilla, heihin tutustuin myöhemmässä, toisessa elämässä. Minä pukeuduin she-paholaiseksi, uusi miesystäväni pyhimykseksi, jolla oli omatekoinen lyyra ja sädekehä. Se oli hyvä alku. Halloween on hyvän ja pahan taistelun juhla. Horrid  Halloween!