Koulumaailmaa

Irlannin koulusysteemi poikkeaa valtavasti suomalaisesta. Suomessa koulut ovat yhtä homogeenisiä kuin kulutusmaito. On sama, minkä tölkin avaat. Jatkaakseni meijeriteollisuudesta lainattua metaforaa, Irlannissa on kouluja, joihin vain creme de la creme pääsee, varallisuudesta riippuen. Siitä olenkin jo kirjoittanut toisessa blogissa  

Irlannissa on kuitenkin paljon muutakin, joka erottaa pieniä koululaisia, kun he aloittavat koulutiensä 4-5-vuotiaana. Ensimmäinen niistä on uskonto, toinen sukupuoli. Tämä on hyvä tietää, jos harkitsee Irlantiin muuttamista ja lasten kouluttamista täällä. Tämän oppii vasta kantapään kautta kuten minä, muuttaessamme kahden alle kouluikäisen kanssa maaseudulle Irlantiin, täysin tietämättömänä maan käytännöistä.

Ensinnäkin koulut on jaettu uskonnon mukaan, 90% on katolisia, loput protestantteja tai viime vuosina suurimpiin kaupunkeihin syntyneitä "uskonnottomia" (denominational) tai "moniuskoisia" (multidenominational), EducateTogether-kouluja. Uskonnolla on suuri rooli kouluissa edelleen: katolisissa alakouluissa Ensimmäiseen Ehtoolliseen (7v.) ja Konfirmaatioon (11v.) valmistautumiseeen tarvittava aika otetaan koulutunneista.Niin vanhanaikaista on edelleen myös alakoulun opettajainkoulutus, että sekin jakautuu kahtia katoliseen ja protestanttiseen. Uskonnon opetus on pakollista kouluissa, ja jos on käynyt protestanttisen kurssin, mahdollisuus työskennellä valtaosassa kouluista on minimaalinen, eihän heillä ole eväitä opastaa lapsia katolisiin sakramentteihin valmistautumisessa.  Minulle tämä kaikki tuli yllätyksenä. Minut oli kastettu luterilaiseksi, mieheni katoliseksi, kumpikaan meistä ei käynyt kirkossa eikä uskonto ollut mitenkään osa elämäämme. Maaseudulla, jonne päädyimme asumaan, ei ollut valinnanvaraa: oli vain katolisia kouluja. Itse asiassa vain se yksi.

Ensimmäiseen Ehtoolliseen tytöt puetaan kuin morsiusasuun.

Asia ei oikeastaan tullut ajankohtaiseksi ennen kuin esikoisen Ensimmäinen Ehtoollinen (First Communion) alkoi häämöttää: ilman kastetodistusta ei hän voisi tietenkään ottaa siihen osaa. Irlannissa voi yleensä luistaa säännöksistä ja laeista, tässä koulun rehtori oli vääjäämätön: kastettava oli. Keskustelimme vaihtoehdoista, ja mieheni mielipide oli, että lapset joutuisivat säälimättömän kiusaamisen kohteeksi ja syrjäytettäisiin pienessä kyläkoulussa, jos he eivät ottaisi osaa uskonnollisiin menoihin. Muistan, että yhden Australiasta palanneen perheen lapset eivät ottaneet osaa uskonnolliseen opetukseen. He joutuivat istumaan luokan perällä tai haettiin kotiin, sillä välin kun muu luokka pänttäsi rukouksia ja harjoitteli ohjelmaa suureen juhlaan. He muuttivat lähemmäs pääkaupunkia pian tämän jälkeen. Voin kuvitella, miten vaikea päivä se sunnuntai perheelle oli, kun kaikki muut, koko koulu meni kylän kirkkoon hienoine vaatteineen, valmistauduttaan päivään suunnattomin kustannuksin. 

Asut eivät ole paljon muuttuneet vuodesta 1900.

Joka vuosi lehdistössä päivitellään rahamäärää, jonka äidit (sillä äideille tämä näyttää olevan sydänasia) kuluttavat Ensimmäisen Ehtoollisen ja Konfirmaation juhlintaan Irlannissa. Ensinmainittua varten tytöt pukeutuvat morsiuspukuun, pojat pukuun ja solmioon. Konfirmaatiossa saa jo olla omat vaatteet, mutta myös muu perhe pukeutuu parhaimpiinsa, ja usein koko perhe ja suku menee päivälliselle ravintolaan. Järkyttävintä minusta oli se, että lapsille tärkeintä oli, miten paljon rahalahjoja he saivat! Seremonioitten uskonnollinen puoli näytti olevan samantekevää, kiinnostavampaa oli verrata lasten pukuja ja kampauksia. Minun esikoiseni sai viime tipassa lainaksi valkoisen hameen, ja anoppi osti valkoiset hansikkaat ja käsilaukun, enhän minä älynnyt että sellaisiakin tarvitaan. Juhlapäivän aamuna tytär muistutti, että hänellä piti olla rukouskirja, ilman sitä ei ehtoollista tippuisi. Oli sunnuntaiaamu, kaupat kiinni. Jokainen vanhempi tietää, että kun Ope sanoo jotain, sana on laki. Tytär jo itki kauhusta ajatellessaan, että hän olisi AINOA joka ei saisi ehtoollista. Mitä sillä kirjalla sitten tehdään? Pappi siunaa sen alttarilla. Siinä kiireessä, yrittäessani samalla pukea nuorempia kirkkovieraita, en keksinyt muuta kuin napata pienen valokuva-albumin ja päällystää sen valkoisella paperilla. Täydestä meni, eikä papin ilme värähtänytkään kun hän arvokkaasti otti alttarilla vastaan Kodakin uusimman kylkiäistuotteen piirustuspaperiin käärittynä ja siunasi sen. Tytär oli onnessaan. Tapauksesta viisastuneena seuraava lapsista saikin sitten kaiken: rukousnauhat, rukouskirjan, rosetin ja onnittelukortit luokkakavereille (niihin piti laittaa rahaa, mutta sitä en tehnyt).

Ensimmäiseen Ehtoolliseen liittyy paljon ylimääräistä.

Tällä kaikella ei pitäisi olla mitään tekemistä koulunkäynnin kanssa. Suomessa rippikoulu käydään kouluajan ulkopuolella - jos käydään. Irlannissa katolisella kirkolla on edelleen suuri valta kouluissa. Tästä myös johtuu, että sukupuolet erotellaan katolisissa kouluissa, koska aikoinaan kirkko koulutti opettajat: nunnat opettivat tyttöjä, munkkiveljekset poikia. Irlannissa pojat ja tytöt menevät eri kouluihin 4-5-vuotiaasta lähtien. Vain protestanttisissa vähemmistökouluissa ja maaseudulla, niin pienissä kouluissa joissa ei muuten saataisi luokkia kokoon, on yhdistettyjä kouluja. Minun lapsillani oli onnea, he pääsivät juuri tällaiseen kyläkouluun.

Viime vuonna paikkakunnallani on tehty aloite alakoulujen yhdistämisestä, ja tänä syksynä ensimmäistä kertaa kaikki pojat ja tytöt aloittavat koulutiensä yhdessä. Ylemmällä asteella (11-18v.) on neljä oppilaitosta, joista kaksi on yhdistettyjä, kaksi katolista, eroteltu sukupuolen mukaan. Jälkimmäiset ovat perua ajalta, kun nunnat ja munkit opettivat, tänä päivänä kummassakin on pelkkiä maallikko-opettajia. 

Tällaisia koulubusseja oli vielä muutama vuosikymmen sitten.

Irlannin kolmas erikoisuus (tosin Englannissa taitaa olla sama käytäntö) ovat koulupuvut, jokaisella koululla on omat värinsä sukkia ja solmioita myöten, villapuseroissa ja päällystakeissa on koulun logo. Katukuva ei paljolti eroa menneiltä ajoilta, uniformut kertovat heti, mitä koulua nuori käy, molemmat sukupuolet kauluspaidoissa ja solmioissa, pojilla suorat housut, tytöillä vekkihame ja polvisukat. 

Kuva koulu-univormuja myyvän yrityksen sivulta.

En ole koskaan saanut tyydyttävää selitystä siihen, miksi sukupuolet pitää erotella kouluihin. Yhteen tutkimustulokseen joskus vedotaan, jonka mukaan tytöt oppivat paremmin, kun poikia ei ole häiritsemässä. Katolisen kirkon dogma taitaa olla se tärkeämpi syy. Pelätään, että teini-ikäinen ei pysty keskittymään, kun vastakkainen sukupuoli istuu hiplausetäisyydellä.  Se, miten tämä sitten onnistuu paljon vaativammassa ympäristössä kuten yliopistossa tai työpaikalla, ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta, on mysteerio. Jos perheen lapsissa sattuu olemaan vain yhtä sukupuolta, lapsi saattaa käydä kaikki kouluvuotensa alusta loppuun vain oman sukupuolensa seurassa. Sukupuolten välinen kanssakäyminen rajoittuu koulun ulkopuolelle. Nuoret menettävät muutakin, kun eivät istu sekaluokissa: paikkakunnallani katolisen koulun pojat eivät voi opiskella kotitaloutta, tytöt taas puu- ja metallitöitä tai teknistä piirustusta.

Mitä muuta teinit sitten menettävät? Pojat eivät koskaan kuule tyttöjen mielipiteitä ja kokemuksia, kun keskustellaan yhteiskunnasta tai rooleista. Onko tämä syynä monelle miesvoittoiselle alalle, Irlannin eduskuntaan asti? Miehet eivät ole oppineet toimimaan arjessa ja työtilanteissa naisten kanssa ja päinvastoin. Stereotypiat ja ennakkoluulot toista sukupuolta kohtaan rehottavat, kun niitä ei ole voinut testata jokapäiväisessä kommunikoinnissa. 

Jos koulukiusaamista pelätään, valitettavasti sitä tapahtuu myös tyttö- ja poikakouluissa. Seksuaalisen häirinnän käsittelyyn taas oppii käytännössä, turvallisessa kouluyhteisössä, jossa on aikuisia puuttumassa tilanteeseen - ei pimeässä diskossa loppuillan humalatilassa. Eristäminen ei pelasta eikä suojaa ketään.  Jos jotain itse sekakoulussa opin, niin sen, että pojat ovat yhtä tyhmiä tai fiksuja kuin tytötkin, heillä on omat ongelmansa ja ryhmäkäyttäytymisensä, hekin ovat joskus avuttomia, masentuneita, hölmöjä. Siis ihmisiä, samanvertaisia. Eivät mitään mystisiä, arvaamattomia olentoja toiselta planeetalta.

Satuin istumaan yhtenä perjantaina pubissa, kun poikakoulun vanhimmat oppilaat tulivat iltaa aloittelemaan muutamalla oluella. Tyttöjä ei miesvaltaisessa pubissa näkynyt. Voin kuvitella, että tytöt istuivat vielä kotona meikkaamassa ja laittamassa tukkaansa - Irlannin nuoret naiset valmistautuvat ulos lähtöä varten kuin missikisaan. Sukupuolien törmäys tapahtui vasta myöhemmin, huumaavan meluisassa diskossa, pimeässä ja tungoksessa. Mitä toivoa siinä enää oli löytää mitään ihmisyyttä?

Rakkaimpia muistoja yhteiskouluajoistani oli koulun sosiaalinen elämä. Monimutkaiset pelit ja taistelut, rakastumiset ja rakastumisien torjumiset, ystävystyminen, väittelyt ja herjanheitto. Koulupäivän jälkeiset lorvimiset naulakolla ja pihalla, välkkärit, lintsaamiset, koulun diskot ja luokkaretket, bileet ja abijuhlat. Vaikka 15 ikävuoden tienoilla viimeistään tytöt usein tuntevat samanikäiset pojat liian lapsellisiksi ja etsivät vanhempaa seuraa, toveruus säilyy. Niitä muistoja en vaihtaisi mihinkään.

Pohdintaa Hyljätyistä

Usein ihmetellään, miksi uhrit vaikenevat niin kauan, tai eivät koskaan jaa kokemuksiaan. Joskus, kun muistot on täytynyt tukahduttaa, niille ei aikuisenakaan löydy sanoja, niistä puhuminen tuottaa niin paljon kipua, että hiljaisuus on helpompaa. Meidän uteliaisuutemme ja vaatimuksemme tietää ei kuitenkaan velvoita ihmisiä avautumaan. Mitä muistoilla tehdään? Kuka kirjaa ne ylös ja mihin? Mitä tukea on uhreille jälkeenpäin, kuka auttaa heitä tunnemyrskyssä, joka seuraa kun kipeitä tuntoja puretaan? Täytyy muistaa, että monelle uhrille menneistä puhuminen on aina tuskallinen kokemus, jonka jälkeen vapisee pitkään - sisäisesti, vaikkei ehkä ulkoisesti. Monet muistot on parasta jakaa vain ammattitaitoisen terapeutin kanssa pitkällä aikavälillä. Menneisyydestä kertominen on aina uudelleen elämistä, tuskan ja ahdistuksen kokemista uudestaan. 

Irlannin instituutioissa kärsineillä on toivonkipinä: julkisuus on näyttänyt sen, että he eivät ole yksin muistoinensa, heillä oli vastassa niin mahtava valtion ja kirkon koneisto, että he eivät mahtaneet milleen mitään. Kollektiivisella kokemuksella ja muistojen käsittelyllä on eheyttävä vaikutus. Pelkästään kuulluksi, uskotuksi tuleminen on vapauttavaa.

Olen miettinyt pitkään, miksi Magdalen-jupakassa ei esiinny yhtäkään miestä. Vastoin irlantilaista uskomusta, naiset eivät ole Neitsyt Marioita, eivätkä vauvat taivaallisen siitoksen hedelmiä, saati pitkäjalkaisen linnun tuomia. Seksiä on ollut Irlannissa aina, uskokaa pois, jo paljon ennen Gay Byrne'n radio- ja tv-ohjelmia, joissa sana mainittiin julkisesti. Esiaviollinen seksi oli yleistä, ja monet "keskosina" syntyneet lapset oli tehty kauan ennen hääyötä. Varmaankin useimmat näistä suhteista päätyivät avioliittoon, shotgun weddings eli tulevan appiukon uhatessa haulikolla jos ei muuten.

Siinä ei siis sinällään ollut mitään kummallista. Keitä siis olivat nämä Magdalen-instituutioihin teljetyt naiset ja tytöt? Miksi he eivät päätyneet naimisiin?

Historioitsijoilla on ollut hämmästyttävän vähän kiinnostusta näihin laitoksiin. Perinteisesti historiantutkimus on keskittynyt poliittisiin tapahtumiin ja miesten tekemään historiaan. Kun aloin etsiä juttuja jotka liittyvät Magdalen-pesuloihin, tuli netissä vastaani Limerickin taidekoulun naisopiskelijan Evelyn Glynn'in gradu eli thesis, taidekouluhan on entisen pesulan tiloissa. Hän on sittemmin koonnut aineistonsa nettisivuksi kuvineen. Sieltä löysin anekdoottitarinat, jotka valaisevat Magdaleenojen kohtaloa enemmän kuin mitkään tilastot. Koko totuutta emme tule koskaan tietämään.

Eräs entinen Magdalen-asukki kertoo, että tuli Limerickin Good Shepard-laitokseen 11-vuotiaana. Hänet oli raiskattu kolme, neljä kertaa ja he pelkäsivät tytön tulevan raskaaksi. He? Perhe? Kylän pappi? Nainen ei paljasta, kuka oli raiskaaja. Tuskin kukaan tuntematon, todennäköisimmin tytön isä, veli, eno tai naapurin setä. Joku jolla oli mahdollisuus käyttää tyttöä hyväksi useasti. Se ei ollut häpeä, mutta mahdollinen raskaaksi tulo kyllä, kun tyttö tulisi sukukypsäksi. Hän asui laitoksessa viisitoista vuotta.

Jotkut tarinat - paikallisten miesten suusta, mikä on uskottavaa, sillä nämä tarinat varmaan jaettiin vain miesten kesken pubeissa joissa naiset eivät käyneet - kertovat vaikutusvaltaisista poliitikoista, bisnesmiehistä, papeista ja varakkaista isännistä, joilla oli palvelijoita. Kun tyttö tuli raskaaksi (ehkäisyvälineet olivat kiellettyjä Irlannissa vuoteen1980 asti), ratkaistiin julkinen häpeä lähettämällä tyttö Magdaleneen sovittamaan rikostaan. Jossakin vanhassa lehdessä vitsailtiin dublinilaisista äiti-ja lapsi-kodeista: puolet niistä on kansanedustajien äpäriä! Varmasti liioittelua, mutta selittäisi sen, miksi laitoksia ei haluttu tutkia julkisuudessa. Monella miehellä saattoi olla niinsanotusti oma lehmä ojassa.

Eräs limerickiläinen mies kertoo kehitysvammaisesta tytöstä, joka tuli raskaaksi, lähetettiin synnytettyään takaisin kotiin ja tuli heti uudestaan raskaaksi, saaden kaiken kaikkiaan kolme lasta laitoksessa.

Maajussien esikoispoikien piti ennen vanhaan odottaa isänsä kuolemaa, ennen kuin he perivät tilan. Erään anekdootin mukaan vanhapojat saivat käydä valikoimassa itselleen nuoren vaimon Limerickin Magdalen-laitoksesta. Kertojan mukaan jotkut näistä avioliitoista olivat onnellisiakin, vaikka ikäero oli suuri. Jotkut sulhaset eivät kuitenkaan perimiehelliseen tapaan halunneet foal on the heel, perässä seuraavaa varsanpoikasta, eli toisen miehen lasta jonka morsmaikku jo oli synnyttänyt instituutissa. Naisilla itsellään ei juuri ollut sananvaltaa, usein ei edes tietoa, missä heidän lapsensa oli.

Eräs tarina kertoo 32-vuotiaasta tyttärestä, joka tuli etsimään äitiään Limerickin Magdalenistä. Paljastui, että he olivat asuneet 16 vuotta samassa laitoksessa toisistaan tietämättä. Lapset erotettiin äideistään ja sijoitettiin "orpokotiin" - julma nimitys, kun lapset eivät edes olleet orpoja - toiselle puolelle valtavaa laitosta. Kontakti äidin ja lapsen välillä oli tiukasti kiellettyä.




Joka-aamuiseen messuun kulkivat langenneet naiset yhtä maanalaista tunnelia pitkin, äpärälapset toista. Kirkko oli rakennettu ristin muotoon, naiset istuivat yhdessä siivessä, lapset toisessa, nunnat kolmannessa. Vain ehtoollisjonossa äidit saattoivat epätoivoisesti kurkotella nähdäkseen, oliko heidän lapsensa paikalla, kuka hän mahtoi olla. Varmuutta ei saanut, koska suuri osa "orvoista" myytiin katolisille aviopareille USA:han. Australiaan, Kanadaan. 

Viimeaikainen skandaali Tuam'in joukkohaudasta paljasti, että lapsikuolleisuus laitoksissa oli jopa 50%, infektiot levisivät nopeasti eikä lapsia hoidettu. Äideillä ei ollut mahdollisuutta edes tietää, oliko heidän lapsensa elossa vai kuollut, adoptoitu vai edelleen laitoksessa.

Tällainen julmuus tuntuu käsittämättömältä ja kohtuuttomalta nykyperspektiivistä. Näitä laitoksia oli kymmeniä, naisten lukumääräksi arvioitu 30 000 pelkästään 1900-luvulla, syntyneiden lasten lukumäärä on tuntematon. Joukkohautojen paljastuttua on käynyt ilmi, että haudatuista ei ole nimiä, ei synnyin- tai kuolinaikoja.

Eräs tulkinta laitosten tarkoitusperästä osuu mielestäni asian ytimeen: jos aviottomat lapset  olisi hyväksytty ja äitien annettu pitää ja hoitaa ne, yhteiskunnan tuella, olisi se ollut viesti siitä, että avioliitto ei olekaan pyhä ja ainutkertainen tukipilari. Olisi nähty, että isättömistä perheistä voi kasvaa kunnon kansalaisia, au-äidit kykenevät perheen hoitoon, seksi ja sen hedelmä ei olekaan kuolemansynti ja kirous avioliiton ulkopuolella.

Hyvän Paimenen Sisarten nunnakunnalla on erikoinen neljäs vala (tottelevaisuuden, siveyden ja köyhyyden lisäksi): Vannon, että uurastan langenneiden naisten ja tyttöjen käännyttämiseksi, niiden jotka tarvitsevat turvapaikkaa maailman viettelyksiltä (vapaasti suomennettuna Wikipedia-sivulta).

Naisilla, jotka päätyivät Magdaleenoiksi, annettiin stigma jo nimensä takia. Magdaleena oli Raamatussa Neitsyt Marian vastakohta, prostituoitu. Laitokseen tullessaan naiset menettivät nimensä, vaatteensa, koko identiteettinsä. Heidät puettiin rumiin mekkoihin, hiukset leikattiin, muurien ulkopuolella he saattoivat liikkua vain nunnien saattamana, ryhmässä, joka ei saanut kommunikoida ulkopuolisten kanssa. Jotkut eivät olleet raskaana eivätkä edes tienneet, miksi heidät oli sinne lähetetty, mikä heidän rikoksensa oli. Magdalen-pesula ei ollut työharjoittelupaikka tai ammattikurssi, vaan rangaistuslaitos. Se tarjosi kyllä suojan ja ruuan, mutta pois pääsi vain karkaamalla tai jos perhe halusi syntipukkinsa takaisin. Monet Magdaleenoista pelastautuivat Englantiin loppuelämäkseen, ja he olivatkin ensimmäisiä, jotka suostuivat haastatelluiksi kun ensimmäistä tv-dokumenttia tehtiin vuonna 1998.

Informaatiosodan ja propagandakampanjoiden raivotessa mediassa on vaikea uskoa enää yhdenkään valokuvan tai videon autenttisuutta. Jäljelle jää ihmisten omat kertomukset, anekdootit, ja outoa kyllä, tunnen luottavani niihin enemmän kuin mihinkään muuhun. Tiedän, että irlantilaisilla on kyky liioitella ja rönsyillä parantaakseen tarinaa. Nämä tarinat ovat kuitenkin todenmakuisia, miksi kukaan keksisi sellaisia? On vaikeaa tulla julkisuuteen tapahtuneista, jotka ovat olleet suuri tabu. Uhrien suurin pelko on aina, ettei heitä uskota, se on vaientanut heidät. Sitä on heille toisteltu, jotta he pysyisivät vaiti: ei tuota kukaan usko.

Kaikkein kipein kysymys uhreille, joiden omaiset veivät heidät laitokseen, onkin, miksi niin tehtiin? Miksi heitä ei haettu pois? Muurien takana elettiin monta yksinäistä elämää, sovittamassa koko yhteiskunnan syntejä. 

Haastatelluista (erittäin harvoista) nunnista monet eivät vieläkään näe teoissaan muuta kuin hyväntekeväisyyttä ja taivaallisen tahdon noudattamista. Hehän ruokkivat ja vaatettivat syntisiä ja orpoja, pitivät huolta muitten hylkäämistä. He järjestivät äpärille mahdollisuuden hyvään perheeseen, hoisivat sosiaalisia ongelmia joita muut eivät halunneet.

Vielä on kovin pitkä matka siihen, että näkyviksi tulleille annettaisiin myös näkyvä korvaus menetetyistä vuosista, uuvuttavasta työstä ja kärsimyksestä. Tällä kertaa minusta maksajaksi olisi pantava upporikas katolinen kirkko eikä irlantilainen veronmaksaja. Nunnilla on maata ja kiinteistöjä, ja yhä vähemmän nunnia. Valtiollinen Limerickin taidekoulu osti kiinteistönsä nunnilta summaan 750 000 puntaa vuonna 1993.

Totuutta on kuitenkin vaikea piilotella loputtomasti, se pulpahtaa pintaan ennemmin tai myöhemmin. Sillä on kuitenkin jo kiire, ellei peräti ole jo liian myöhä. Kuinka kauan nunnien annetaan pantata arkistojaan ja tietoja, kenties korvaamatonta todistusaineistoa tuhoten? 

Adoptioprosessista ja sen rahaliikenteestä on niukalti tietoja. USA:ssa ja Australiassa on tuhansia ihmisiä, joilla on biologiset vanhemmat Irlannissa, mutta jotka eivät kykene jäljittämään heitä. Usein on jo liian myöhäistä. Vuosia ja elämää ei saa takaisin.

Irlannissa juhlitaan juuri ensimmäisessä maailmansodassa taistelleita miehiä, jotka palvelivat brittiläisessä armeijassa. Heistäkin vaiettiin aivan viime aikoihin asti. Joko Irlanti olisi kypsä kollektiivisen totuuden kohtaamiseeen myös Magdalen-naisten kohdalla?