Kulttuurimatkoja

No, koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla jotain, mikä on jäänyt väliin. En ole koskaan ollut pakettimatkalla. Sellaisella, jolla viedään kentältä bussilla hotelliin, aamulla bussilla kiertoajelulle ja taas takaisin katettuun buffet-pöytään. Oma aika on aikataulutettu nähtävyyksien väliin. 

Olen aina suunnitellut omat matkani, netin tultua lennoista ja yöpymisistä lähtien - muistaako kukaan enää matkatoimistoja ja tiskin takana lentoja etsivää virkailijaa? 

Ensimmäisen kerran ylitin Suomen rajat Tukholman laivan kannella nukkuen, sitten liftaillen kaverini kanssa. Englantiin muutin välivuodeksi junalla reppu selässä. Kerran matkustin Magic Bus-nimisessä kidutusvälineessä Lontoosta Ateenaan. Kuski taisi poltella tai naukkailla jotain loppumatkasta, jotta pysyisi hereillä. Tuntui että luut tärisivät vielä tuntikausia jäkeenpäin.

Se, että joku muu suunnittelee lomamatkasi, oli siis uutta. Tarjous oli niin halpa, ettei siitä voinut kieltäytyä marraskuun pimeydessä. Oli erikoista tulla komennetuksi lähtöön aamukahdeksalta ja jonottaa rivissä bussiin ja taas ulos. Juuri kun löytyi joku tavattoman kiinnostava historiallinen kohde, kuten Pyhän Barnabasin kirkko ikoneineen tai roomalainen kylpylä, oli taas lähdettävä. Muutaman päivän kuluttua retket alkoivat jo tuntua työltä. Onneksi toinen viikko oli omaa aikaa.

Totta on, että emme ehkä olisi omin päin nähneet Kyproksesta niin paljon, mutta taatusti olisimme viihtyneet paremmin omin nokkinemme. Huomasin taas, että sekä minä että lähiomainen kuulumme johonkin vaikeasti määriteltävään vähemmistöön, joka innostuu tuhansia vuosia vanhoista manteleista ja käsintehdyistä keraamisista korvakoruista. Moni muu näköjään ei.

Meitä yritettiin kyllä  houkutella persialaisilla matoilla, kultakoruilla, jalokivillä ja nahkatakeilla, mutta budjetti ei ihan riittänyt näihin tuliaisiin. Ymmärsin, että tämä oli halvan matkan hinta. Tästä kaupanteosta jäi ikävä maku, enkä usko että se vaurastuttaa paikallisia sentin vertaa.

Toisaalta se, että yhtäkkiä lähtee tutuista ympyröistä johonkin toiseen kulttuuriin, vaikka vain Välimerelle, tuntuu ravisuttavan aivoja. Se tekee hyvää samalla tavalla kuin hikijumppa keholle. 

Se, kun jättää sumuisen marraskuisen Suomen ja näkee täysikuun lämpimässä illassa tai ui aamuseitsemältä meressä, joka on niin suolainen, että sitä kelluu itsestään. Oman puutarhan hedelmät Suomessa lilluvat purkeissa ja pakastimessa, kun taas Välimeren maissa voi vielä poimia hedelmiä suoraan puusta.

Toisessa ääripäässä katselee Facesta tuttujen pulskia lemmikkejä, kissoja ja koiria joilla on nimet ja lelut kuin lapsilla, ja sitten näkee laumoittain nälkäisiä kissoja norkoilemassa terasseilla ja hotellien pihoilla. Kukaan ei näistä elukoista välitä ja turistisesongin kuivuessa mietin, miten niiden käy. 

Suomessa valokuvataan pöyristyneenä jos näkee roskia kadulla. Lomamatkallamme emme voineet olla näkemättä bussista roskaa täynnä olevia ojia, muovipullojen vuoria ja kaatopaikkoja jokaisella tyhjällä tontilla. Luksushotellin miljoonakasinon aulassa haisi ihan se itse, kun viemärit eivät vedä. Kaikki oli erittäin siistiä hotellin alueella, jota koko ajan siivottiin, mutta heti vieressä oli jäteoja. Miten näitten käy, kun tulee talvi, rankkasateet ja tuuli?

Talousongelmien tultua monet valtavat rakennusprojektit oli  vaan jätetty kesken. 

Vaikka kuinka soisi turismin tuovan vaurautta alueelle, ei siitä hyvää seuraa, jos ympäristöstä ei välitetä yhtään. Epäilen myös, ettei vauraus muutenkaan leviä kovin paljon alipalkattujen palvelualojen lisäksi. 

Eräs matkaseuralaisemme sanoi, että maailmaa ei voi muuttaa, kun kritisoin jotain. Ehkä niin, mutta kaikkeen ei tarvitse osallistua. 

Olin hetkien ajan täydellisen onnellinen, kun kelluin vedessä tai kuivattelin auringossa. Ihmisjoukoissa tunsin itseni vieraaksi. Tuonkaltaisessa matkassa kurjinta on turistikuplassa eläminen, kun ei saa mitään kontaktia paikallisiin ihmisiin, ei opi kieltä, päätökset tehdään puolestasi. Koko elämys on keinotekoinen alusta loppuun. 

Lähiomainen puolestaan nautti lämmöstä ja auringosta täysin. Yöllä piti pitää ikkunaa auki, jotta hän kuulisi meren aaltojen rytmikkään kohinan. Sitähän ei Suomessa juuri kuule.

Paras ratkaisu, kun reppureissailu ei enää ole vaihtoehto ja julkisilla kulkeminen ei näissä maissa onnistu, voisi olla asuntoauton vuokraaminen, jotta pääsee matkustamaan omaehtoisesti. Sellaisessa voisi kenties asuakin.

Joku ajatteli samaa joskus. Olisi jännä tietää, mitä sitten kävi?

Paluumatkaaja

Onpa vaikea aloittaa tätä blogia. Tuntuu, että Irlannin-matkasta jäi niin paljon mietittävää ja ristiriitaisia tuntemuksia, että mikään vinkkeli ei tunnu antavan sille oikeutusta. 

Kaipaanko Irlantia? Jäikö ikävä? Oliko mukava palata Suomeen?

Tässä kohdin alkoi jännittää.

Kun ajattelee, että elin 35 vuotta elämästäni Irlannissa (viisi vuotta meni Lontoossa ja maailmalla), tuntuu oudolta, että maa tuntuu nyt niin kaukaiselta. Tietenkin on paljon tuttua ja osaan suunnistaa ja liikkua kuin vanha konkari, mutta mikään ei liikauta todella. Maisemat ovat väliin pakahduttavan kauniita ja ihmiset välittömiä, kohteliaita ja lämpimiä. Rakastan irlantilaista huumorintajua ja musikaalisuutta. Rakastan irlantilaista aksenttia, noin yleensä. Silti oli vaikea kuvitella, että voisin joskus vielä asua siellä. Ehkä pitempiä aikoja lomaillen?

Kuuluisa Ha'Pennyn kävelysilta. Tämä pitää aina nähdä.

Sillä vastapainona ulkopuolisuuden tunnoille tulivat jännitys ja ilo lasten ja lastenlasten tapaamisesta. Hehän ovat omaa lihaa ja vertani, ainoat maailmassa! Heihin minulla on onneksi yhteys, joka löytyy kerta kerralta. Eikä välissä ole vuosien taukoa kuten omalla äidilläni, kun voitiin kommunikoida vain kirjeitse ja puhelimessa nopeasti. Kahden koronavuoden aikana olen rupatellut tunteja aikuisten lasteni kanssa ja nähnyt, missä he asuvat, kiitos nykyajan tekniikan. Silti kaikki sanoivat hämillään samaa: onpa outoa tavata livenä! Ikään kuin valokuva olisi muuttunut kolmiulotteiseksi silmien edessä.

Viikon lomalla ehdin rupatella kasvotusten ainakin kahdenkymmenen ihmisen kanssa - laskin juuri. Se on varmaan enemmän kuin puolessa vuodessa koronarajoitusten aikaan. 

Nyt kun katson listaa, huomaan, että kaikki olivat minua nuorempia. Olen vanha mummo! Sen kyllä huomasi, kun juttuistunnon päätteeksi nousi ylös - nuoret vain ponkaisevat seisomaan ja pinkaisevat liikkeelle, kun meikäläisen pitää salaa ravistella raajojaan ja hieroa selkää, jotta pääsee edes kyyryyn. Miten minusta on tullut näin kankea? Yritin tohkeissani juosta kaksi porrasta kerralla yläkertaan, kuten aina ennen tein, ja olin kaatua rähmälleni. Noloa. 

Sen huomion tein myös nuoria seuratessani, että he todella ovat myös henkisesti joustavampia ja nopeampia, aivan kuten  ikärasistit väittävät. Mikään ongelma tai teknillinen vastoinkäyminen ei heitä halvaannuta, he eivät ala paasata ja valittaa kuten ikäiseni ihmiset, kun jokin ei toimi. He vain mumisevat: voi, tää ei nyt käy. Koetetaan jotain muuta. He eivät myöskään tuputa mielipiteitään ja maailmannäkemyksiään itsestäänselvinä kuten me kaiken jo  nähneet. 

Miksi me vanhat emme voisi välillä olla hiljaa ja kuunnella, mitä nuorilla on sanottavaa, sen sijaan että niin usein messuamme miten ennen oli kaikki paremmin tai tehtiin näin? Huomasin, että sorruin kertomaan vanhoja juttuja ja tapahtumia, kertaamaan lapsuuttani ja sukujuttuja, aivan kuten omat vanhempani. Johtuuko se siitä, että elämää alkaa uhkaavasti olla vähemmän edessä kuin takana? Ettei jaksa enää ottaa vastaan mitään uutta? Jumalat minua siltä varjelkoon. 

Minusta pidettiin hyvää huolta lasteni toimesta. Sain jopa pyytäessäni aikataulun, milloin ketäkin saatoin tavata ja missä yöpyä. Olin toivonut, että oltaisiin vain ihan arjessa, ei mitään ravintolaillallisia - ne olivatkin kiven takana ja koronapassien ehdoilla toteutettavia - ihan vain kotiruokaa ja leppoista yhdessäoloa. Näin kävikin. 

Ehdin lukea muumisadun lapsenlapsille, kävellä upeaa jokireittiä jota en ollut koskaan nähnyt, uida Atlannin valtameressä, tavata uusia sulhasehdokkaita, syödä irlantilaista aamiaista langon kanssa, videoida steppausta Grafton Streetillä, hyppiä ruutua, kävelyttää miniäehdokkaan koiraa, ostaa tyttären neuvomana tuliaisruokia lähikaupasta, vaeltaa kirjakaupassa, tavata lasillisen ääressä vanhaa uutta ystävää, istua tutussa junassa joka melkein viisti Irlannin merta. Syvällisiä ja välillä kipeitäkin keskusteluja kävin jälkikasvuni kanssa.

Sillä siitä ei pääse mihinkään, että Irlannin elämä on jättänyt minuun syviä haavoja, joista tulee flashbackin kaltaisia oloja tietyissä paikoissa. Tajuan, että tunsin niitä jo ennenkin, mutta tukahdutin ne, koska muuten ei voi elää ja toimia. Nyt muistot ikävistä elämänvaiheista pyyhkäisivät kysymättä yli, ihan yllättäen. Mietin, mitä pahoille muistoille voi ylipäänsä tehdä? Käydä läpi aina uudestaan, vai yrittää pyyhkiä niitä pois aivojen kovalevyltä?

Sanotaan, että vanhetessa alkaa elää yhä enemmän menneisyydessään. Entä jos dementia iskee ja alan elää jossain luupissa, josta en pääse pois? Näin kuulemma käy käsittelemättömille traumoille kuten sotakokemuksille. Miksen ala elää jotain ihanaa elämänvaihetta dementoituneena?

Sellainen pöhäys tuo Irlannin-matka oli, että menee tovi sen sulatteluun. Kun ei tapaa ihmisiä, elää aika tyyntä elämää omassa tutussa kuplassa. Täytyy myöntää, että olen kaivannut vähän pöhinää! Tuntui silti kivalta palata tuttuun omaan kotiin ja rutistaa lähiomaista. Tatit ovat kypsyneet ja omenat odottavat mehuasemalle vientiä. Syksy tuo mukanaan rauhoittumisen luoviin hommiin: kirjoittajakurssi jatkuu haasteineen, samoin etätaidekurssi. Saatan aloittaa croquis-illatkin taas. 

Ja kyllä, jäi ikävä Irlantiin jääviä rakkaita. Ensimmäistä kertaa ikinä aloin itkeä, kun kone lähti kiitämään Dublinin lentokentältä. Onneksi ei ollut vierustoveria ja kasvomaskikin peitti paljon. Tuntui kohtuuttomalta, etten voi asua lähempänä, olla osana heidän elämäänsä. Silti en voisi vaihtaa kaikkea, minkä olen paluumuutolta saanut. 

Ulkosuomalaisten tuttu tunne: palatessa, kahden maan välillä on aina menossa väärään suuntaan, aina jää ikävä jonnekin. Sitten tulee taas kotiin.