Totuuden hetki

 Kuten viime blogissani mainitsin, kävin taas Irlannissa jälkikasvua katsomassa, mikä oli tietenkin ihanaa ja sydäntä riipaisevaa. On silti outoa, kun tuntee olevansa lähes turisti entisessä kotimaassaan, eikä oikein enää osaa kuvitella asuvansa siellä. Kaunista ja rehevää Irlannissa oli, eikä ihme, sillä kuten jokainen tapaamani valitti: heinäkuussa satoi joka päivä. Vehreydellä on hintansa.

Minulta kysyttiin useaan kertaan, miten lähiomaiseni on asettunut Suomeen. Ihan hyvin, vastaan aina, mutta tosiasiahan on, että en oikeastaan tiedä, kun en ole häneltä koskaan sitä kysynyt. Uskaltanut kysyä?

Nyt aiheeseen tulee tarkistus. Tenttasin miestä tekemilläni erittäin syväluotaavilla ja valaisevilla kysymyksillä, joiden kuvittelin avaavan hänen - muutenkin ylitsevuotavan - sanaisen arkkunsa. Joihinkin kysymyksiin sain vain kyllä/ei -vastauksia, joten rustasin niitä yhteen muiden kanssa. Vannon, että en ole sensuroinut niitä, ja kuten näette, sain vähän nieleskellä totuuden kanssa. Ei varmaan tekisi pahaa itse kunkin parisuhteessa tehdä tällainen kysely, kun tehdään elämään isompia muutoksia!

Tässä suomennettuna kysymyssarjani:

1.Miten päätös Suomeen muuttamisesta syntyi?

- Minut käskettiin. Seurasin vaimoani hänen kotimaahansa.

2. Mikä on ollut positiivista tai yllättävää muutossa?

- Se, että tulen toimeen englannilla, erityisesti nuorempien ihmisten kanssa (alle 40-vuotiaiden erityisesti). Hiljaisuus ulkona luonnossa. Se, että natiivi iirinkielen taitoni on palautunut muistiini.

3. Muuta positiivista Suomessa?

- Se, että tuntee olonsa turvalliseksi kaduilla kävellessään. Julkisen liikenteen laatu ja tiheys, pyöräilytiet. Ihmisten täsmällisyys. Kokoukset, ajanvaraukset ja tapahtumat alkavat aina ajallaan. Juomaveden hyvä laatu.

4. Mikä on ollut vaikeinta sopeutumisessa?

- Kieli. Myös se, että ihmiset eivät kommunikoi toistensa kanssa kuten Irlannissa. 

5. Miten se, että et puhu tai lue suomea on vaikuttanut sopeutumiseen?

- Kaupassa on vaikea tietää, mitä on ostamassa eli kylttien lukeminen. Olen kyllä kokeillut Google Lens-sovellusta viime aikoina. Netissä on joskus vaikeaa toimia virastojen/pankkien kanssa, koska englanninkieliset käännökset ovat niin huonoja. En esimerkiksi vieläkään tiedä, mitä 'jatka' sanan käännös 'Jack' tarkoittaa! Olen oppinut vain vähän suomea.

6. Mitä inhoat Suomessa?

- Talvea. Se on liian pitkä, liian kylmä ja liian pimeä. Se masentaa minua. Myös vierastan suomalaisten ylenpalttista nationalismia, mihin kuuluu se, että Suomi on aina paras kaikessa!

7. Mitä kaipaat Irlannista? 

Merta, luontoa, vuoria, pensasaitoja, vanhaa arkkitehtuuria, kaupunkien simppeliä ja kaaottista rakentamista. Kaipaan myös irlantilaista ruokaa. Liha ja meijerituotteet ovat maukkaampia ja kasvisten valikoima on parempi Irlannissa. Suomalainen ruoka on vähän mautonta. Ikävöin ihmisiä ja tapaa, jolla irlantilaiset avautuvat juttelussa ja kaipaan heidän ilkikurista huumorintajuaan.

8. Mitä neuvoja antaisit ulkomaalaisille, jotka harkitsevat muuttoa Suomeen asumaan?

- Suomi on vaikea maa asettua asumaan, erityisesti jos muutat yksin ja sinulla ei ole ketään läheistä suomalaista ystävää tai puolisoa. Suomen kieli on erittäin vaikea oppia eikä muistuta mitään muuta kieltä, jonka saatat tuntea! Pidä yhteyttä omiin juuriisi!

Siinäpä sitä totuutta. 

Lopuksi kuvia niille, jotka Irlantia rakastavat. Ei siellä (ihan) aina sada. Minulla oli monta ihanaa matkapäivää.

Kaalit olivat aivan häkellyttävän isoja.

Killruddery Gardens, County Wicklow.

Irkkujen kyläjuhlasuosikki: köydenveto. 

Kaikki kasvaa että kohisee.

Silta Galwayssä, vettä riitti.

Muraali Galwayssä.

Galwayn katujen tungosta.

Keskittymistä kaaoksen keskellä.

Lempikirjakauppani Galwayssä: Charlie Byrne's.

Tyypillinen turistituoteikkuna. Käsinkudottuja villapaitoja.

Eräs rakkaista laulajista, Sinead O'Connor menehtyi.26.7.23.

Dublin sateessa ei juuri innosta. 

Näkymä Dublinia reunustavilta vuorilta. Howthin niemi horisontissa.

Hiekkaranta Wicklowissa, Irlannin itärannikolla. Kun aurinko paistaa, on rynnättävä ulos.

Tyypillinen maalaismaisema: aitoja, nurmea, lehtipuita, rautaportti.

Killruddery Gardens, hieno kartanopuisto Wicklowissa. Seuraava kaatosade jo tulossa.

Syväsukellusta

Olen viettänyt Suomessa nyt yhtäjaksoisesti kuusi viikkoa, pitempään kuin koskaan lomillani. Ulkosuomalaiset tietävät, miltä tuntuu pinnistää kaikki muutamaan lomaviikkoon Suomessa. Pitää nauttia joka sekunnista, kulkea silmät auki ja imeä joka maisema, joka tuttu talo ja tie, käyttää haju- ja makuaisteja kuin voisi pysyvästi tallentaa ruisleivän maun tai saunavihdan tuoksun. Pitää ehtiä uida, mökkeillä, ostaa tuliaisia ja kaikkein pahinta: pitää ehtiä tavata kaikki rakkaat niin lyhyessä ajassa, että tietää jo etukäteen sen olevan mahdotonta. 

Ihmistä ei ole rakennettu niin, että hän voi elää suuria tunteita joka päivä. Tavata kerran vuodessa lapsuudenystäviä tai vanhempia, sisaruksia, sukulaisia, halata vesissä silmin ja kertoa heti kaikki, kuten eräs ystäväni vinoilee. Ja yhtä pian taas halata ja surra pitkää eroa ja ajatusta, milloin näemmekään seuraavan kerran. Usein olen saanut olla yksin kokoamassa tunteitani ja ajatuksiani, kelaamassa kuultua ja koettua vain junassa matkalla yhdestä kyläpaikasta toiseen. Loppujen lopuksi jäljellä on vain liiasta kahvista, viinistä ja valvomisesta tutiseva zombi, joka ei jaksa puhua, vaan hokee: joko mä kerroin tän? Kun kuulumiset on kysytty niin moneen kertaan.

Tätä en ole nyt joutunut kokemaan. On riemullista tietää, että on kokonainen vuosi tavata kaikkia tuttuja, useampaankin kertaan, sovitella rauhassa aikatauluja, miettiä retkiä ja tapaamisia. Voi kävellä kiireettä metsissä, teillä ja rannoilla, ilman sitä tuskaista kaipuuta, ettei taas kohta näe sitä maisemaa. Olen rakastanut puitten asteittaista värjäytymistä ruskan liekkeihin, poiminut mustikoita, puolukoita ja sieniä. Nuuhkinut. Se on totta, mitä joku sanoi: Suomi tuoksuu mullalta.

Olen tietoisesti välttänyt uutisia. Tiedän, että Suomi on paikoittain sekaisin uusista pakolaisista, katunäkymä syrjäseudun pakolaiskeskuksissa muuttunut. En ole sitä itse vielä nähnyt. Dublin - ja monet muutkin suuret kaupungit Irlannissa - ovat jo nyt niin kosmopoliittisia, että erilaisuuteen on tottunut. Niin tottuvat suomalaisetkin.

Kun resurssit alkavat kuivua, joutuvat erilaiset syntipukiksi. Irlantilaiset olivat mamuja Englannissa, myös he joutuivat rasismin kohteeksi. Muistan lukeneeni Lontoossa yleisönosastoissa vihaisia kirjoituksia siitä, miten irlantilaiset tulivat ja veivät kaupungin asunnot, ryyppäsivät, elivät sossulla. Ilman maahanmuuttajien halpaa työvoimaa ei sodanjälkeistä Englantia olisi rakennettu. 

Olen itsekin mamu eli maahanmuuttaja Irlannissa ja olen ajoittain joutunut turvautumaan Irlannin sosiaaliturvaan, ja ollut kovin kiitollinen siitä turvaverkosta. En ole kuitenkaan koskaan kuullut irvailuja siitä, kenties ihonvärini takia? Myöskään lapsiani ei ole kiusattu, koska he eivät näytä erilaiselta tai edusta toiseutta. Rasismi on ihonohutta.

Sen tiedän takuuvarmasti, että harva jättää vapaaehtoisesti kotimaataan ja kulttuuriaan. Siihen on yleensä tosi hyvä syy. Ne, jotka nimenomaan valitsevat  ulkomaille muuton, ovat etuoikeutetussa asemassa ja sopeutuvat usein hyvin uuteen kotimaahansa. On paljon ulkosuomalaisia, jotka eivät yhtään ikävöi Suomeen. Ehkä oma lähtöni oli niin vähän harkittu ja paluumuutto aina niin mahdotonta, että koti-ikävä jäi.


Olen ollut onnellinen Suomessa. Tiedän, että elän erikoista elämää opiskelijana, eikä tämä voi jatkua.  Aion kuitenkin nauttia jokaisesta päivästä yksitellen ja perusteellisesti.

Elän nyt maailmassa, jossa tutkiskellaan ja pohditaan sanoja ja luetaan tekstejä. Kun päivän tärkein oivallus on, mitä tarkoittaa kaksiääninen diskurssi tai kerronnan tasojen analysointi ja voi sukeltaa vaikka mytomaanin todellisuuteen, alkaa normaalielämä tuntua kaukaiselta.

Minulla on kerrankin niin iso työpöytä, että siihen mahtuu kaikki, eikä mikään putoa reunalta. Minulla on oma huone, se mitä Virginia Woolf kehoitti kaikkia naisia hankkimaan. Voin keittää kahvit milloin haluan, käydä suihkussa, lukea, kirjoittaa, nukkua, kuunnella musiikkia. Aikaa ei tuhraannu ruuanlaittoon tai siivoamiseen. Supermarketissa elvistelen pelkän jogurttipurkin ja suklaapatukan kanssa kuin teini-ikäinen. Kaikki tämä oli ison perheen huoltajana vain kaukainen unelma. Minulla on nyt aikaa. Pelkästään se, että on näin paljon aikaa, vapauttaa stressistä. En katso tv:tä enkä roiku Facebookissa iltoja. Viikonloppuisin lähden kulttuurikierroksille, tapaamaan kavereita tai kävelemään luontoon.

Toivon, että syväsukellus jatkuu, eikä tarvitse pitkään aikaan nousta pinnalle haukkomaan henkeä.

Kielenhuoltoa ja -puoltoa

Ulkomaille muuttaessa ehkä järkyttävintä oli kielen vaihto. Englanninkielisten lasteni on huomattavasti helpompaa matkustella ja vaihtaa asuinmaata: miltei missä tahansa voi tulla ymmärretyksi englannilla. Sanonkin usein, että se on lottovoitto, jota irlantilaiset eivät ymmärrä saaneensa. Suomalaisilla kielen imperiumia ei ole.

1970-luvulla lukiossa oli englannin opetukseen juuri lisätty "kuuntelun ymmärtäminen", eikä "puhumista" harjoitettu - saati testattu - mitenkään, niin uskomattomalta kuin se nyt kuulostaakin. Sain ällän englannista, vaikken juuri ymmärtänyt kuulemaani, tai osannut ilmaista itseäni ääneen englanniksi. Ujona koin kielenvaihdon todella vaikeaksi. Kotimaassa olin nauttinut kielestä, sananvivahteista, kirjallisuudesta, kirjoittanut runoja. Englannissa tunsin itseni kauhistuttavan tyhmäksi. Itsetuntoni romahti, mykistyin vuosiksi. Änkytin kuin lapsi, ja putosin kärryiltä vähän väliä. Tunsin empatiaa afasia-potilaita kohtaan, jotka kärsivät kun heitä luullaan yksinkertaisiksi puhevaikeuksien takia.

Suomen kieli rappeutui väistämättä, kun kaikki energia meni kommunikointiin uudella kielellä, niin työelämässä, opiskelussa kuin parisuhteessakin. Mikään ei ole turhauttavamnpaa kuin yrittää riidellä vieraalla kielellä! Tai ymmärtää vitsiä.

Joskus olen varma, että muutan persoonallisuutta kielen mukaan. Vain äidinkieleni raaputtaa sosiaalisen irkun alta sen korpisuomalaisen, joka ei juuri puhu, nauttii luonnosta, miettii syntyjä syviä, luo. En pysty luovaan kirjoittamiseen englanniksi, niin kaksikielinen kuin olenkin. Tuntuu, että matkin englantilaista ilmaisua, sen sijaan että luon sitä kuten äidinkielelläni. Kykenen esseisiin, polemiikkiin, jopa hassutteluun toisella kielelläni, ja rakastan käännöstöitä, mutta sieluni kuoriutuu auki vain selkäytimestä käsin. Joskus mietin, tunteeko perheeni minua ollenkaan, kun ilmaisen itseäni vieraalla kielellä.

Jotain non-verbaalista suomalaisuutta minussa kuitenkin on edelleen. Tyttäreni tapasivat sukulaisiani yksissä häissä ja palasivat raportoiden, että sisareni muistuttivat niin kovasti minua, että heitä huvitti: ääntä, ilmeitä ja kehon kieltä myöten niin ÄITIÄ! Jotakin ilmeisesti jää perusolemukseen, vaikka eläisi puoli elämää valepuvussa vieraalla maalla.

Suuri suruni on, etten kyennyt opettamaan äidinkieltäni lapsilleni.Suomen kielen siirtäminen lapsille vieraassa maassa on haastavaa. Se oli 1980- ja -90-luvuilla todella vaikeaa, kun Internettiä, Skypeä ja halpalentoja ei ollut. Muita suomalaisia tapasi tosi harvoin.                                                                         

Yhteydenpito oli kallista ja "kielenhuolto" perustui perheen lähettämiin kirja- ja videopaketteihin. Jopa äänikirjeitä eli itse äänitettyjä kasetteja lähetettiin silloin - minulla on edelleen tallella jo poisnukkuneen äitini puhetta ja laulua lapsenlapsilleen, nyt CD:lle siirrettynä. Myös omaa, koti-ikävää tihkuvaa puhettani, jossa jo havaitsee kankeutta ja hapuilua. Muutama sukujuhlissa äänitetty "ryhmäviesti" on myös hätkähdyttävä aikamatka 1980-luvun äänimaailmaan: taustalla pienten lasten ääniä, äiti surruttaa "Pamiksilla" kermavaahtoa, TV:ssä kuulutetaan neuvostoliittolainen luonto-ohjelma. Sisarukseni ovat äänessä nuorina aikuisina, elämä edessään. Isä lähettää terveisiä ja "Jumalan siunausta" tyttärelleen, ääni värähtäen.

Äidinkielen opettamisesta lapsille olen käynyt muutaman kipeän väittelyn ulkosuomalaisfoorumeilla. Joillekin se on ylpeä itsestäänselvyys - ja hyi ja häpeä äitejä, jotka siihen eivät "vaivaudu". Kaksikielisyyden puolestapuhujana epäonnistuminen oli sitäkin kirpaisevampaa. Ketään en kuitenkaan siitä tuomitsisi, tuskin kukaan helpolla luopuu äidinkielestään.

Kadehdin Irlannin siirtolaisyhteisöjä: kiinalaisia, intialaisia, puolalaisia, latvialaisia, joilla on valmiit verkostot ja oma kieli käytettävissään.

Äidinkieli on niin tärkeä, että sitä soisi tuettavan jokaisen maahanmuuttajan kohdalla, myös Suomessa. Maahanmuuttajan lapsi oppii kyllä nopeasti uuden kielen, ja tulee olemaan siinä vanhempiaan sujuvampi, mutta kotikielen ja oman kulttuurin vaaliminen on tärkeää 

vanhemman itsetunnolle. 

"Kummallisen" kielen pajattaminen sulkee kuitenkin muut ulkopuolelle. Viisivuotiaani supatti minulle koulun portilla "Äiti, puhu englantia täällä!" Lapset eivät halua olla poikkeavia. Jos puolisokaan ei ymmärrä toista kieltä, on kommunikointi perheen sisällä aina vain ongelmallisempaa. Läksyissä auttaminen suomeksi osoittautui ylivoimaiseksi. Sanavarastoa oli vaikea pitää yllä, mitä vanhemmaksi lapset varttuivat. Suomi-koulut, jotka sitkeästi ylläpitävät toimintaansa monessa maassa, olivat tavoittamattomissa.

Ennen kuin tuomitsee ulkosuomalaisen, kannattaisi ensin "astella vuosi hänen mokkasiineissaan", kuten intiaanisananlasku kuuluu. Monella ulkosuomalaisella on itselläänkin vain rippeet äidinkielestä, mitä kauemmin he ovat poissa kotimaasta.

Ehkä en onnistunut suomen kielessä. Jotain kuitenkin huomaan siirtäneeni lapsilleni suomalaisuudesta: rehellisyyden, rauhallisuuden, lujan oikeudentunnon. Kuten oma äitini tapasi sanoa meistä, vähän puolustellen, vähän uhmakkaasti: "Ihmisiä on vaan niistäkin tullu!"