Irlantia ihmettelemässä

 Viime blogissa oli pelkkiä sanoja, ei kuvan kuvaa. Kesäkuun helteillä taas ei sanoja tunnu syntyvän; annan kuvien vietellä. 

Kerran ulkosuomalainen, aina ulkosuomalainen. Varsinkin, kun jälkikasvua on eri maassa kuin missä itse asuu. Videotervehdykset, whatsappit ja puhelut ovat ihan kivoja, mutta mikään niistä ei korvaa halausta, livenä näkemistä ja kuulemista. Ihminen on varmaan kehittynyt lajinakin kommunikoimaan kasvotusten, ei ruudulla, vaikka sekin voi olla vielä edessä - ainakin korona-aikaan alkoi tuntua siltä. 

Kulttuurikorppis nautti lentoon pääsemisestä!

Suomen kirkas ilma, metsät ja niityt, järvet ja meren saaristot vaihtuivat sumuisen nihkeäksi  Irlanniksi, peltojen tilkkutäkkimaaksi. 

Kun katsoo Irlantia ilmasta, tulee mieleen, että tilanpuute ei ainakaan ole asuntopulan syynä, tasaista peltoa riittää. Kaupungit levittäytyvät matalina, paritalojen ja rivitalojen nauhoina joita tiheät tieverkostot yhdistävät.

 Irlantilaiset eivät innostu kerrostalolähiöistä.

Hurmaannuin Irlannin vehreydestä Suomen hitaan kevään jälkeen. Parikymmentä vuotta sitten perustetusta puutarhakeskuksesta oli tullut viidakko, paikkaa tuskin tunnisti. Entinen lempipaikkani, jossa tuhlasin erinäisiä satasia uusiin kasveihin, pensaisiin ja puihin, on nyt kolminkertaiseksi paisunut taimimyymälä ja kahvilaravintola. Jos kasveista tykkää, Arboretumille vahva suositus, lähellä Greystonesin rantakaupunkia Wicklowissa.

Tätä peiliä himoitsin omaan puutarhaani, se oli aikanaan sijoitettu itämaiseen  teemapuutarhaan.  Puut ja kasvit olivat kasvaneet niin, että teemasta ei ollut paljon jäljellä. 

Hieno ajatus tuo pääskysten maalaaminen peiliin, eivät törmäile siihen!

Lapset ovat kasvaneet äitiään pidemmiksi. 

Irlanti on kaunis ja ihmiset ystävällisiä. Puhe soljuu helposti ja huumorilla kuitataan enimmät. Musiikillisesti irlantilaiset ovat mestareita, se on heidän taiteenlajinsa. 

Kuitenkin tunsin lyhyen visiittini aikana, että maa horjuu ja huojuu kriisistä toiseen. Asunnottomuus on kroonista, asuntopula on saanut absurdeja muotoja. Miten käy syksyllä opiskelijoiden tarvitessa majoitusta?

 

Aikuisista viidestä, työssäkäyvästä lapsestani vain yksi on onnistunut ostamaan oman asunnon. Muut asuvat kimppakämpissä, siis perheasunnoissa jotka on pilkottu makuuhuoneittain eri vuokralaisille. Keittiö ja kylpyhuone jaetaan, olohuonekin jos sitä ei vielä ole muutettu vuokralaishuoneeksi. Seurustelu on vaikeaa, kun pareille ei tahdo löytyä edes yksiötä, jossa olisi oma rauha. Tämä tilanne siis kolmekymppisillä, työssäkäyvillä, vakaan tulon aikuisilla. 

Syy? Asuntokeinottelu on johtanut sellaiseen hintojen nousuun sekä vuokra- että ostomarkkinoilla, ettei kellään enää tunnu olevan mahdollisuutta omaan asuntoon. Moni aikuinen lapsi asuu vanhempiensa luona ja yrittää säästää käsirahaan, vaikka hinnat lipuvat yhä korkeammiksi. Osa muuttaa ulkomaille joko sitä käsirahaa tienaamaan, tai lopullisesti. Vieraileva äitimuori, jolla ei ollut varaa astronomisiin hotellihuoneisiin, nukkui tyttärien sängyissä, tyttärien nukkuessa kuka missäkin. En käsitä, minne kymmenet tuhannet ukrainalaiset kyetään majoittamaan. 

Tilanne ei ole uusi, vain entistä pahempi. Sama terveydenhoidossa, josta en edes jaksa kirjoittaa. Tuntui kuin kaiken kauniin ja rempseän alla Irlanti oli kuin painekattila, valmis pihahtamaan. Mietin, mikä sana kuvaisi irlantilaista nykytilannetta, ja löysinkin: stressi. Asuntopula ja terveydenhoidon jonot eivät koske hyvin toimeentulevia, kaikki muut ovat kroonisesti stressaantuneita. Mikään ei kuitenkaan tunnu muuttuvan. On kuitenkin onni, että kansalla on veressä tapa kestää, huumorin ja ironian avulla. Kuten lempikirjailijani, Irish Timesin journalisti Fintan O'Toole toteaa eepoksessaan We Don't Know Ourselves:

Ireland is a permanent contradiction. Irlanti on pysyvä ristiriita. 

Irlantilaisiin ongelmiin on myös aina olemassa irlantilainen ratkaisu. Kun käväisin Länsi-Irlannin Galwayssa, sää oli kaamean kylmä, vuorotellen tuulinen, sateinen, pilkahdus aurinkoa ja taas sadetta. Ihmettelin ohikulkevan pyöräilijän ohjaustankoon ripustettuja möykkyjä. Sitten näin niitä useammallakin, eritoten ruokaläheteillä. Kuulemma pitävät pyöräillessä kädet lämpiminä, ja sormet saa äkkiä ulos jättihanskoista kännykkäsuunnistusta varten!

Noin isoissa hanskoissa kulkee jo pienempi tablettikin, jos ei läppäri.  

Irlanti on edelleen sivistysmaa, siellä on ihania, isoja kirjakauppoja, joissa ihmiset oikeasti lukevat ja hypistelevät kirjoja, tilaavat niitä, ostavat niitä. 

Galwayssä käydessä kannattaa pistäytyä Charlie Byrne Bookshopissa. 

Tänne voisin muuttaa pysyvästi. Tuokaa vain ruokaa ja juomaa silloin tällöin, älkääkä häiritkö!

Hyvää musiikkia kuulee kaikkialla Irlannissa, kaduilla ja pubeissa, konserteissa ja festareilla. Kannattaa kuitenkin suunnata pois Dublinista, jos aitoutta halajaa, ainakin pubeissa. 

Onnistuin pääsemään Ye Vagabondsin konserttiin Vicar Streetille, paikka oli tupaten täysi, ikähaitari teinistä eläkeläisiin. Mahtava tunnelma! Veljesten harmoninen laulu oli hypnoottista, musiikki sekoitusta traditionaalisesta folkiin, sanailu hauskaa, johon yleisö tietty heitti omiaan. Great craic, kuten Irlannissa sanotaan. 

Yöllisen Galwayn kauneutta.

Galway City Museumissa saattoi viettää sateisen iltapäivän, museofriikkinä tykkäsin. Kuvan unisex kaapu olisi edelleen käytännöllinen vaatekappale Irlannin ilmastossa. 

Vanha pysäyttää usein tuttuudellaan, emme ole niin paljon muuttuneet. Tämä Old Croghan Man kuulemma oli vauras, sen näki hyvinhoidetuista kynsistä!

Oikea muumio löytyy Dublinin kansallismuseosta. Kuvakin säväytti!

Summa summarum: Irlanti on kiehtova, ristiriitainen, stressaava, kaunis, väsyttävä, hauska, tuttu ja vieras minulle yhtaikaa. 

Rakastan jälkikasvuani ja niin kauan kuin asun Suomessa, meidän on matkustettava ees taas tapaamaan. 

Arvostan irlantilaista kulttuuria, varsinkin musiikkia ja kirjallisuutta. Irlantilainen huumori on elämäntapa, asenne, pelastus ja piristys. 

Mutta. Se iso mutta: en voisi enää asua siellä pysyvästi. Rakastan Suomea ja suomea, tätä hiljaisten ihmisten, suuren tilan ja puhtaan luonnon maata, jossa kaikki toimii, jossa on turvallista.  

Eräs paluumuuttaja kommentoi osuvasti: Suomi on niissä lapsuuden ja nuoruuden tunnemuistoissa niin tiukasti läsnä, että sitä osittain palaa siihen tilaan uudelleen, kun tulee takaisin. 

En edes muista, minkä ikäinen olen, kun hyppään fillarin selkään ja pyöräilen läheiselle järvelle uimaan. Koiranputket vaahtoavat tienvierillä, pääskyset naukuvat, järvivesi on lämmintä pinnalta ja kylmää pohjassa, kuten aina. 

Miten voi olla, että neljäkymmentä vuotta muualla oli vain episodi elämässäni, ja nyt jatkan siitä mihin jäin?

Kulttuurielämyksiä Tampereella

Kulttuurikorppis on liehunut ahkerasti Tampereen nähtävyyksissä. Jostain syystä tämä kaupunki jää aina Helsingin ja Turun varjoon, vaikka mielestäni Tampere on jotenkin rouheampi ja viriilimpi kuin nuo edellämainitut. Ihmiset ovat ystävällisempiä, ja nysse-kuskit juttelevat. Kulttuurikohteet voi käydä läpi kävellen.

Kuljeskelin Tampereen museoalueella, entisen Finlaysonin ja Tampellan vaatetehtaiden punatiililabyrintissä. Tampere oli Suomen ensimmäinen todella teollistunut kaupunki, vähän kuin Manchester Englannissa. Vanha tehdasmaisema on mainiosti onnistuttu muuntamaan kulttuurikäyttöön. 

Kaarina Kaikkosen installaatio

Vapriikki on museokompleksi, jossa riittää koko päiväksi katsottavaa. Tällä kertaa ehdin koluta vain yhden osaston kunnolla, näyttelyn nimeltä 1918 joka kertoo Suomen sisällissodasta kuvin, äänitallentein ja efektein. Olen sen nähnyt kerran ennenkin, ja nyt oli aikaa perehtyä syvemmin. Ensimmäisellä kerralla näyttely oli shokki, miksi en 
koskaan tiennyt tästä? Koulussa aihe ohitettiin tosi nopeasti. Ehkä oli tärkeintä muistella yhteistä eikä jaettua rintamaa sodanjälkeisessä Suomessa. Historia myös kerrotaan voittajan suulla. Näitä kuvia ei näkynyt missään minun nuoruudessani (ovat onneksi nytkin vähän piilossa yhdessä huoneessa). 

Luonnontieteellisen osaston eli täytettyjen elukoitten näyttelyn ehdin käydä juoksemalla läpi. Onnistuin kuitenkin kuvaamaan täytetyn uroshirven läheltä. Kun latasin sen huvikseni luontokuvien sekaan Facebookiin, kysyi eräs irlantilainen, joka saa jäädä nimettömäksi, eikö hirvi huomannut minua, kun pääsin niin lähelle ottamaan kuvan. Auts.



Werstas, Työväenmuseo, joka muuten on ilmainen, oli liikuttava aikamatka. Taidan itsekin olla museotavaraa, kun huomaan katselevani hellyydellä 1960-ja -70-lukujen tekstiileitä, pyyhkeitä ja kankaita. Unohdin, että lapsuudessani kaikki oli Made in Finland. Museo sai tekstiilitehtaan elämään, varsinkin sen työntekijät. Erityisesti minua kiinnosti työväenaatteen alku ja ammattiyhdistysliikkeen synty.  Näin suurella työllä ja taistelulla luotiin työajat, työturvallisuussäädökset, lomat, sairaspäivärahat, eläkkeet. Mitään ei annettu, vaan siitä piti taistella, jopa lakkoilla. Tämä on syytä muistaa nyt, kun puhutaan saavutetuista eduista. Yksinään ei kukaan saavuttanut yhtään mitään.

Historia havisee Tampereella myös Tallipihan lehtipuissa. Vanhan kaupunginherran tallipihakorttelista on tehty artisaanikylä, jossa on kahviloita ja putiikkeja. Jostakin kulmasta katsottuna se näytti vähän Pariisilta. Odotan joulumarkkinoita! Tallipihan edusta ei juuri ole muuttunut sitten tämän kuvan ottamisen, paitsi että olin jäädä auton alle sommitellessani samaa kuvaa tänä päivänä!

Mältinrannan Taidekeskuksessa oli Pirkanmaan 6. triennaali (päättyy 29.9.15). Ilkka Virtasen työt pysäyttivät totaalisesti. Kun taide koskettaa, tai pikemminkin raastaa yllättäen, tietää että se on hyvää. Nämä taidokkaasti tehdyt puuveistokset kauhistuttivat, ensin luulin niitä luurangoiksi. Tarkemmin katsellessa niistä paljastui epämuodostumia, hybridejä, outoja eläimiä. Ne järkyttivät sen verran, että oli pakko ottaa kuvia ja toiseksi hakea näyttelyselosteesta teoksen nimi. Se oli 3 500 000 jKr. Joskus nimi avaa aivan uusia maailmoja taideteokseen, ja vie uudelle matkalle. Tässä tapauksessa katsojan oma mielikuvitus lähtee avaruusmatkalle tulevaisuuteen, miettimään dystopioita, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa oudot oliot. Mutaatioita, vai aivan uusi alku tälle maapallolle 3,5 miljoonan vuoden kuluttua? Sopii miettiä. 

Lattialle valahtanut, tammesta veistetty Trilobiitti n:o 10 toi mieleen Pompeijin tuhkamuumiot, Munch'in Huudon, ja muinaiset maljakot, kaikki yhdessä rysäyksessä. Jostain syystä se sai minut kyyneliin.

Aivan toisenlaisen esteettisen elämyksen toi kellaritilan taidelainaamo, josta olisin mielelläni vuokrannut seinälleni Mari Arvisen Arctic Flow'n, jossa on kaikki lempivärini. Tätä voisin katsella lopun elämääni, se on hintansa väärti, mutta budjettini ulottumattomissa. Taidelainaamosta saa muuten vuokrata töitä jopa 20 euroa/kk, ja jos työhön kiintyy, sen voi lunastaa ja vähentää vuokran hinnasta. Osamaksutaidetta?


Silmänurkastani näin mieshahmon seisovan gallerian toisessa päässä. Lähemmäs päästyäni tajusin, että se oli virkattu! Tuollaisen haluaisin vartioimaan eteistäni. Kova jätkä, paitsi että se on pehmolelu. Liisa Hietasen kätten jälkeä.

Veli.

Ja sitten teatteriretkeen. Taivaslaulu, Pauliina Rauhalan hienosta romaanista Seija Holman taitavasti toteuttama näytelmä Työväen Teatterissa liikutti. Muuta sanaa ei voi käyttää.  Lestadiolaisesta Viljasta ja Aleksista kertova tarina pohtii lestadiolaisuuden peruspilaria, ehkäisykieltoa ja sen seurauksia. Ohimennen puututaan myös saman uskonlahkon muihin synkkiin puoliin. Henkilökohtaisesti minulla on hyvin vähän positiivista kokemusta ja sanottavaa lestadiolaisuudesta, vaikka ymmärrän mihin kaaokseen se aikanaan syntyi Lars Leevin toimesta Lapissa, alkoholismin ja yhteisön hajoamisen takia. Nykypäivänä ei naisia pitäisi kenenkään määrätä jatkuviin raskauksiin. Perheenlisäyksen pitäisi olla jokaisen naisen valinta - ja nimeonomaan naisen itsensä, jonka on kestettävä raskauden ja synnytyksen vaivat ja komplikaatiot. Siihen ei yhdelläkään miehellä ole sanomista, anteeksi vain.

Näytelmän teema liippasi niin läheltä monessa kohtaa, että kyyneleet virtasivat. Suvi-Sini Peltolan uskomaton rooliveto Viljan viattomana tyttärenä oli melkein sietämätöntä katsottavaa. Lapset usein unohdetaan tyystin kaikissa aikuisten väittelyissä moraalikysymyksistä. Itse uskoa ei näytelmässä pilkattu, vaan mietittiin Raamatun sisintä sanomaa. Näytös oli loppuunmyyty.

Näytelmän lavastus oli osuvan minimalistinen, kirjassa esiintyvät pitkät tekstiosuudet oli hienosti taiottu esiin, värimaisema oli pinkki ja sininen. Teatterikamuni oli samaa mieltä, että päänäyttelijäpari oli kuitenkin liian freesi kuuden lapsen ja kaikkien koettelemuksien jälkeen. Minua myös nauratti ponnekkaasti lauletut virret: ne pitää laulaa hitaasti ja synkästi, paatoksella eikä pirteästi. Mutta sitä ei ehkä osaa kuin aito lestadiolainen.

Tallinpihan putiikeista löytyy rohtoa joka vaivaan.

P.S: Blogistani saattaa saada vaikutelman, että nautin kyynelehtimisestä. Mikään ei voisi olla lähempänä totuutta, kun on kyse taiteen vaikutuksesta!

Polttamatta jääneet kartanot - top ten

Irlannin sisällissodan jälkeen 1920-luvulla IRA tuhopoltti liki 300 herrasväen kartanoa. Syytkin ovat aika ymmärrettävät. Wikipidian linkki kertoo, miten niille kävi. Osa jäi seisomaan raunioina muistutukseksi menneistä, osa purettiin, osa entisöitiin. 

Powerscourt House

Yhteistä kaikelle herrasväelle ympäri maailmaa on se, että kartanon paikka valittiin huolella. Se rakennettiin parhaalle maalle, suotuisimpaan ilmansuuntaan, ja mitä upeimmin mahdollisin näköaloin. Kun oli varaa mistä valita, ja rahaa millä palkata työväkeä, rakennuksista tuli loistokkaita ja kartanon tiluksista maailmanluokan puistoja. Työväkeä palkattiin sadoittain, mutta he eivät saaneet näkyä. Eräässä kartanossa näin kahdet portaat vierekkäin: herrasväen kiillotetut leveät marmoriportaat, ja seinän takana arkiset palvelusväen rappuset, joita pitkin pissapottia vietiin ja aamiaistarjottimia ja hiiliämpäreitä tuotiin. Kahden kerroksen väki ei saanut kohdata portaissa. Yleisiä olivat myös maanalaiset, pitkätkin käytävät, joita pitkin työväki ja muonatilaukset tulivat taloon. Vaikka työtä oli paljon, sen tekeminen ei saanut näkyä eikä kuulua. Ei ihme, että aateliset luulivat, että puhtaat lakanat ja moniruokalajiset päivälliset tulivat tyhjästä.

Tavallisen proletariaatin onneksi, monet kartanoista ovat nykyään auki ja pientä pääsymaksua vastaan voi suomalainen huutolaisen pojantytärkin samoilla puutarhoissa ja kulkea kartanon käytävillä. Kartanon ylläpito nimittäin on nykyään vähän eri hintaluokkaa kuin ennen vanhaan, ja perintövero on köyhdyttänyt entisiä omistajia. Kartanoiden ja puutarhojen ylöspidosta on tullut bisnestä ravintoloineen ja putiikkeineen. Joistakin on tullut hintavia hotelleja. Ja tietysti jotkut harvat ovat edelleen yksityisomistuksessa. En ole vielä päätynyt mihinkään mielipiteeseen siitä, että niin monet linnat ja kartanot ovat filmitähtien ja jalkapallonpelaajien omistuksessa. Kuvastaako se nykyajan kapitalismia vai massakulttuuria? Demokratiaa?

Olimme kerran sukujuhlissa yötä Kinnitty Castle'ssa, joka on nykyään hotelli. Tupakkatauolla tuli melkein riita sukulaismiehen kanssa siitä, oliko näillä kartanoilla ja linnoilla säilytysarvoa. Hänen mielestään ne kaikki olisi saanut polttaa maan tasalle, sillähän kolonialisteista päästiin. Minusta oli hienoa, että mekin, ihan tavalliset tallaajat, saamme nyt nukkua ja syödä tällaisissa linnoissa, vaikka vielä sukupolvi pari takaperin olisimme seisseet tiellä niiaten tai lakki kourassa, kun aateliset kulkivat kärryissä ohi. 

Ymmärrän, että Irlannin nälkävuodet eivät ikinä unohdu ihmisten muistista (lempikirjailijani Nuala O'Faolain on kirjoittanut elävästi kartanon ja paikallisten ristiriidasta romaanissaan My dream of you  - Olet kaikkeni, Tammi 2001, suom. Jaana Kupari-Jatta). Monet kiviaidat ja tekolammet on rakennettu nälkäänäkevien työllä - aivan kuten Suomessakin. Esim. Aulangon huvilinnat on rakennettu ruokapalkalla nälänhädän aikaan.

Jos kaikki konkreettinen kuitenkin hävitetään, mitä jää jäljelle? Tarua. Sitäpaitsi minusta kartanot ja niiden upeat puutarhat ovat muistomerkkejä ei vain niiden suunnittelijoille, vaan myös sadoille ellei tuhansille työmiehille ja -naisille jotka ne rakensivat, sisustivat ja pitivät kunnossa. Käden työtähän se on.

Rannalta kerättyjä kiviä? Montako tuhatta?

Huomasin pikaisen googlettamisen ansiosta, että suurin osa Irlantiin suuntautuvasta massaturismista suuntautuu samoihin kohteisiin: Länsi-Irlantiin, Kilkennyyn ja Dubliniin. Irlannissa on kuitenkin tusinoittain mitä lumoavampia kartanoita, linnoja, puutarhoja ja puistoja, piilossa pidettyjä helmiä joihin eivät yleensä löydä kuin harvat ja valitut turistit ja paikalliset. Kulttuurikorppikotka on myös osunut useammalle kulttuurifestarille, joka on pidetty tällaisen kartanon tiloissa, ja jotenkin se luo aivan oman tunnelmansa. Ajattelen aina, että kun ennen kartanon salissa vain aatelisrouvat nyhräsivät koruompeleidensa kimpussa ja herrat tupruttelivat sikaria kirjastossa, siellä vaihdetaan nykyään mielipiteitä feminismistä, luetaan runoutta ja haastatellaan nuoria kirjailijoita. Pienen vähemmistön yksinoikeus kulttuuriin on nyt jokaisen ulottuvilla. Se on ilon asia.

Kulttuurikorppikotka ja lähisukulainen jakavat onneksi yhteisiä harrastuksia. Minä rakastan kasveja ja puutarhoja sekä kirjallisuutta, hän valokuvausta ja taidetta. Molemmat nauttivat hyvästä kahvista ja arjen lyttäämisestä johonkin aivojen takaraivoon. (Eturaivo palaakin sitten maanantaiaamuna, mutta se on jo toinen blogi.)

Seuraavassa minun listani: Irlannin TOP TEN kartanot. (Lopussa vielä yksi varoittava esimerkki puutarhasta, jolle on käynyt köpelösti.) 

Suurin osa Irlannin kauneimmista kohteista sijaitsee julkisen liikenteen ulottumattomissa, joten laitan alkuun muutaman, jonne pääsee myös julkisilla. Loput vaativat omaa tai vuokra-autoa ja hyvää karttaa. Tien viitoitus Irlannissa on vähän summittaista, samoin ilmoitetut välimatkat. Nykyvempeleillä (gps) selviää kyllä perille, jos mekin kerran tuulilasin peittävillä paperikartoilla. Kaikki listan kohteet sijaitsevat päivämatkan päässä Dublinista etelään. Joissakin kohteissa vain kartano on näkemisen arvoinen, joissakin on pelkkä puistoalue tai puutarha. Joissakin on sekä hieno puutarha että kartano. Olen lukenut mukaan myös yhden, joka on nykyään pelkästään hotelli. Standardi pääsymaksu antaa osviittaa sille, miten kalliiksi retki tulee. Linkistä löytää ja kannattaa katsoa mm. aukioloajat. Kuvat omiani.

1. Airfield House, Dublin 14. Viime aikoina hurjasti modernisoitu kahden naimattoman rouvan kaupungille testamentattu puutarha, jossa on asuinrakennus. Opastetut kierrokset talossa. Omistajien harrastuksista kertovaa esineistöä, vanhoja autoja. Kotieläimiä ja hyötypuutarha. Upea moderni ravintola, joka on liiankin suosittu. Keidas keskellä Dublinia. Luas-ratikka tai bussi. Sisäänpääsy 10e.

2. Powerscourt House, Enniskerry, County Wicklow . National Geographic valitsi sen v.2014 kolmanneksi parhaaksi Maailman Puutarhaksi. Massiivinen rakennus ja valtava ranskalaistyyppinen puutarha. Upea näköala Wicklowin Sugarloaf-vuorelle. Japanilainen puutarha. Kartanon kotieläinten hautausmaa. Aurinkoinen kahvilaterassi talon edessä, sesonkiaikaan tupaten täynnä. Suuri shoppailualue, jossa myös puutarhaosasto. Kannattaa etsiä salainen käytävä, jota pitkin palvelijoiden oli kuljettava, jotta he eivät olisi pilanneet maisemaa. Huomasin sen itse vahingossa seisoessani tienpuoleisella etuportilla golf-kenttää katsellen. Ilmeisesti työväki oli ennen pienikokoisempaa, koska nykyihmisistä sentään näkyi päälaki, kun he kävelivät nurmikentän poikki! Sisäänpääsy 8.50e. Dublinista pääsee DART-junalla (Bray) ja LUAS-ratikalla lähelle (Brides Glen) ja bussilla Enniskerryyn, josta 15min kävelymatka (ylämäkeen).

 

Sugarloaf Mountain

Upeasti koristellut ulkoportaat. Kivimosaiikkia!

3. Mount Usher Gardens, Ashford, County Wicklow. Tänne suuntaamme joka syksy, sillä silloin puutarhan minivaahterat ovat kuin tulessa. Kevät on myös kaunista aikaa. Pienenpuoleinen puisto, joka reunustaa kapeana kaistaleena joen molempaa puolta. Kasveista löytyy myös kartta, monia harvinaisia puita. Talo omistajan yksityisessä käytössä. Pitkän linjan bussi nro 133 Ashfordiin. Suosittu kahvila-ravintola ja putiikkeja. Sisäänpääsy 10e.

 4. Killruddery House, Bray, Co. Wicklow. Dart-juna ja/tai bussi Bray'hyn. Iloinen jälleennäkeminen 10 vuoden kuluttua ensitapaamisesta. Paikka on uusiutunut ilahduttavasti: lähisukulaisen lähisukulainen on ollut mukana vanhan kivimuuri-puutarhan jälleenrakennuksessa. Aurinkoisena kevätaamuna kuljeskelu omenatarhassa, jossa kuopsutteli kanoja ja pääskyset tekivät pesää vanhassa tallirakennuksessa oli upeaa. Kaikki kasvatetaan orgaanisesti ja satoa käytetään puiston ravintolassa. Lapsilla (ja minulla) oli hauskaa syöttää ruohoa porsaille aidanraosta. (Yritin olla ajattelematta ravintolaa.) Puistossa on mitä erikoisin pyöreä lampi, jota reunustaa kaksinkertainen pyökki-istutus. Myös pyöreä amfiteatteri on ainut laatuaan Irlannissa, ja siellä näytellään oikeasti ulkoilmateatteria. Me eksyimme pitkäksi aikaa keväiseen metsään, jossa oli huumaava villivalkosipulin tuoksu. Kävelyreittiä olisi voinut jatkaa tunneiksi. Keski-ikäiset jalat jaksoivat vielä sokkelopensaikon ja kartanon ulkoapäin, sitten oli jo mentävä kahville. Paikassa on vilkas kulttuuritarjonta konserteista petolintulennätyksiin (suokaa anteeksi outo suomennos, en vain tiedä mitä falconry mahtaa olla äidinkielelläni!). Hyvä kahvila, mahdollisuus tuoda oma piknik omenapuutarhaan. Lauantaisin myös tori. Sisäänpääsy 6.50e.

The Orangery - Appelsiinitarha

5. Well's House, Gorey, County Wexford. Maaseudun rauhassa, uudempia puistokohteita, investoi perheystävällisiin tapahtumiin. Upea istutuskokoelma, artisaaniputiikkeja, "pelastettuja" eläimiä tallissa porsaista aaseihin, metsäpolku. Menimme kierrokselle taloon, mielenkiintoista, mutta entisöinti vasta alullaan. Kuten aina, minun teki mieli jättäytyä opastuksesta ja pujahtaa kiellettyihin porraskäytäviin...Lapsiystävällinen kahvila ja terassi. Sisäänpääsy 8e per auto.

6. Johnstown Castle, County Wexford. Kunnon linna lampineen ja puistoineen. Mukava kävelykohde. Linna vain yksityistilaisuuksille, vieressä mielenkiintoinen maaseutumuseo. Linnan sisäpihalla riikinkukkoja ja kahvio. Puisto 3e, museo 6e, molemmat 8e. 

7. Altamont Gardens, County Carlow. Autio kartano, jonka puistoalueen omistajat testamenttasivat valtiolle. Puutarhurin ja kasvienrakastajan taivas. Tänne palaamme aina uudelleen. Luontopolku alkaa kartanon pyökkikujalta, laskeutuu lummelampeen, kiertelee sen ympärillä ja laskeutuu sitten irlantilaiseen lehtimetsään, yhteen niistä harvoista, joita vielä on jäljellä. Osittain vaikeamaastoista ja kivikkoista, laskee joen varteen, josta taas 100 kivirappusen nousu takaisin. Toistaiseksi olemme selvinneet, vaikka lähisukulainen pysähtyy tutkimaan kameraansa yhä useammin kesken kiipeämistä...! Takaisin kartanolle voi palata joko lammashaan poikki tai metsän kautta. 

Riippusilta lammen poikki, jolta voi seurata vesilintujen pesimistä. Kivimuurin takaa löytyy portti, jolta pääsee kasvitarhaan ja sen myymälään. Eräs kauneimmista kasvimyymälöistä Irlannissa. Tänä vuonne sinne on lisätty pieni kahvila, mutta parkkipaikan puolella on piknik-pöytiä, jonne voi tuoda omat sapuskat. Forge-nimisessä ravintolassa päätien varrella voi syödä tukevammin, viitoitettu tieltä. Forgemuuten tarkoittaa sepän työpajaa, mikä se olikin aikoinaan. Täältä lähdemme aina hyvillä mielin - ja takaronkissa aina jotain uutta puutarhaan. VAPAA PÄÄSY!

8. Borris House, County Carlow. Viimeisin löytömme, jonne löysimme River Festival-lehtisen avulla. Paikka on ilmeisesti edelleen jonkinlainen hotelli, aivan upean vanhanaikainen, 1600-luvulta peräisin, alkuperäisten Irlannin kuninkaiden (High Kings of Leinster) asuinpaikka. Nettisivujen mukaan maan suosituin hääjuhlapaikka! Osuimme paikalle taidenäyttelyn avajaisiin, jossa avajaisväki oli vähintään yhtä kiinnostavia kuin taideteokset. Sormisyötävätkin olivat sushia ja spelttileipä-smörgosbordia. Carlow Arts Festival pitää siellä kirjoittajafestaria kesäkuussa, esitteessä etupiha näkyy olevan markiisitelttoja ja aurinkotuoleja täynnä. Sinne! Opaskierrokset talossa to ja su 10e.

Hippodrome

Ne surullisenkuuluisat takaportaat!

9. Russborough House, Blessington, County Wicklow. Upea vanha kartano, jonne pääsee sisälle, kellarikerroksessa omistajien laajoista matkoista ja harrastuksista kertova museo leffateattereineen. Isot väljät puistoaukeat, lasten leikkipuisto (harvinaisempaa Irlannissa kuin Suomessa, siksi mainitsen!), artisaanipajoja. Kävimme viime vuonna isossa taidemyyntinäyttelyssä joka oli fantastinen, parhaat oli sijoitettu pyöreään ravihalliin (jossa ilmeisesti ennen koulutettiin kartanon hevosia). Myös ulkoilmaveistokset viehättivät. Hyvä kahvila. Kartanon upeat taidekokoelmat on ryöstetty monta kertaa, viimeksi vuonna 2002, jolloin varkaat ajoivat nelivetomaasturilla pellolta suoraan takarappusia ylös ja ovesta sisään. Kannattaa katsoa ne portaat!  Sisäänpääsy taloon 10e, paitsi jos on nelivetojeeppi...

10. Kinnitty Castle, near Birr, County Offaly. Hieman kauempana Dublinista, ja nykyään pelkästään hotelli, mutta jos haluaa elää päivän ja yön kuin prinsessa, täällä sitä voi leikkiä luottokortin avulla. Tämä prinsessa ei löytänyt herneen hernettä patjansa alta, niin hyvin hän nukkui valtavassa sängyssä sukujuhlien iltana. Täällä todella eläydyin kuvittelemaan, millaista on mahtanut eläminen olla aatelisrouvana. Ja sitten taas marmoriportaita kuuraavana palvelustyttönä. 

  

Aivan lopuksi, ja surulliseksi sellaiseksi, yksi vanha linnapuisto, jonne menimme retkelle monen vuoden tauon jälkeen ja petyimme: Duckett's Grove, County Carlow. 

Jos olisi olemassa ISPCA (Irish Society for the Provision against Cruelty to Animals)-yhdistystä vastaava elin kasvien puolustamiseen, soittaisin heille. Linnan omistaa nykyään Carlowin kunta, ja se käsittääkseni on myös vastuussa aidatusta puutarhasta. Puisto oli ainakin vielä pari viikkoa sitten, toukokuun lomaviikonloppuna, kaameassa kunnossa. Rikkaruohot ja nokkoset koristivat kukkapenkkejä, eivätkä ne olleet mitään yön yli kasvaneita. Nurmikko oli ajettu, ei muuta. Tuhansien eurojen arvoiset alppiruusut ja istutukset olivat tukehtua ja kituivat hoidon puutteessa. Kuljin ihan mykkänä puutarhassa. Miksi investoida puutarhaan, kutsua ministerit avajaisiin, painattaa mainoksia, kun sitten annetaan kaiken mennä hunningolle. Istuimme vihaisina kahvilla ja aloin nyppiä rikkaruohoja kukkaruukuistakin. Ehkä kunta kärsii lamaleikkauksista, en tiedä. Surkeaa oli näky. Linna itsessään on kuin kummituselokuvasta, mutta sinne ei ollut luvattuja opaskierroksia. En suosittele!

Varoituskartiot olivat paikallaan: RUMAA KATSOTTAVAA!

Linkit netistä tarkempine ajo-ohjeineen, aukiolopäivineen jne:

1. Airfield House and Gardens: http://www.airfield.ie/  
2. Powerscourt: http://en.wikipedia.org/wiki/Powerscourt_Estate
3. MountUsherGardens: http://www.mountushergardens.ie/directions.html
4. Killruddery House:  http://www.killruddery.com/about-2/visiting-us/
5. Well's House:  http://www.wellshouse.ie/
6. Johnstown Castle:  http://www.irishagrimuseum.ie/johnstown-castle-gardens/
7. Altamont House:  http://www.dochara.com/places-to-visit/altamont-house-gardens/
8. Borris House:  http://www.borrishouse.com/
9. Russborough House:  http://www.heritageisland.com/attractions/russborough-house/ 
10. Kinnitty Castle: http://www.kinnittycastlehotel.com/

P.S: Korjaus viittaukseeni suomalaisista nälkävuosista: Aulangon satulinnoissa käytettiin osittain vankilan työvoimaa. Sen sijaan samassa kaupungissa sijaitsevan Katisten Kartanon kiviaidat on rakennettu nälänhädästä kärsivien kiertolaisten toimesta ruokapalkkaa vastaan. Kartanon puutarhasta löytyy jäännöskivistä rakennettu "muistomerkki" sekä museosta iso pata, jossa puuroa tehtiin työläisille. Sekoitin kaksi paikkaa keskenään.  Alla kuva nälkävuosien muistomerkistä Katisissa.