Tiimityötä

 Tammikuu on pimeää, harmaata ja hiljaista Suomessa. Mitä mainiointa aikaa taiteentekoon ja lukemiseen. Kun ulkona hämärtää jo neljältä ja teillä liikkuminen vaatii luistimia - tai piikkareita - on hyvä tilaisuus kaivaa kankaat ja värit esille ja ryhtyä luomaan. Minulla sentään on viitekuvia ja mielikuvitus apunani kun luon kuvia, lähiomainen puolestaan suree (lue: nurisee), kun ei ole VALOA jolla valokuvata ulkosalla. Onneksi hän voi käyttää vanhoja töitä uuteen: tehdä vuoden kuvakirjaa ja suunnitella näyttelyjä.

Latu, kuivapastelli.

Joskus ihmettelen oikeasti, mitä olen tehnyt, jotta meillä menee näin hyvin tiiminä. Ei nimittäin ole helppoa sovittaa kahden taiteilijan luomisvimmaa ja siihen liittyvää materiaalivuorta yhteen. Ehtona talon ostolle oli minun puoleltani se, että saan vierashuoneen työtilaksi, sillä olen koko elämäni kaivannut tilaa, jonka oven saa kiinni. Sen jälkeen, kun jätin neitsytkammioni vanhempieni talossa, olen aina joutunut pistämään muiden tarpeet omieni eteen, ensin kumppanien, sitten jälkikasvun. Niin aikaa kuin tilaakaan ei riittänyt luovuudelle. Kirjoitin olohuoneen nurkassa ja maalasin keittiön pöydän ääressä, kun aikaa vihdoin sai litistetyksi itselle. Varmaan aika tavallinen naisen tarina.

Uusi aamu, öljy

Nyt minulla on iso kirjahylly, kaappeja, hyllyjä, iso kirjoituspöytä ja maalausalusta. Ja se ovi. Se ilmoittaa, milloin minua ei saa häiritä. Kun maalaan, sovitan taustalle etnomusiikkia YLE Areenasta (suosikkini on Keinuva talo ja Keidas). Maalauksen aloittaminen jännittää aina vähän, epäonnistumisen mahdollisuus on vaanimassa, etnomusiikki antaa rohkeutta ja rentouttaa. Olen usein hämmästynyt, mitä kaikkea ihmiset saavat aikaan instrumenteilla ja äänijänteillä. Etnomuusikoilla ei ole helppoa tässä maailmassa, monessa kulttuurissa juuriin perustuvaa työtä vaanitaan ja hyljeksitään, heidän elämäntarinansa ovat selviytymisiä. 

Lähestyvä ukkonen, öljy

Kirjoittamiseen taas tarvitsen hiljaisuutta ja keskittymistä, kuten nyt. Lähiomainen puolestaan joutuu keskeyttämään työnsä ruudun ääressä usein, kun minä kyselen milloin mitäkin olohuoneessa, jossa hän työskentelee. Televisiota päädymme usein katsomaan selin toisiimme, kuulokkeet päässä, kumpikin omaa ohjelmaamme seuraten, hän netistä, minä suomalaisilta kanavilta.

Sain tyttäreltä joululahjaksi 365 runon kokoelman, ja olemme ottaneet tavaksi aloittaa aamut runolla. Joko olen kertonut, että lähiomainen valmistaa meille puuron ja kahvin ja tuo sänkyyn? Joka aamu. Sen jälkeen hän lukee ääneen päivän runon. Jos se on vaikea, lukee hän sen uudestaan ja tarkistamme sanoja ja runoilijan taustaa avuksi. Joskus runo nappaa, joskus ei. En tiedä, mitä tekisimme jos aamulla olisimme vielä riidoissa. Pitkän liiton salaisuus voi olla se, että jos eli kun riidellään tai väitellään, sen yli pääsee aika nopeasti. En kestäisi jatkuvaa vihamielisyyden ja kaunan ilmapiiriä, siitä on riittävästi kokemusta aiemmassa elämässä. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä ja jotkut asiat hankaavat aina vaan, yli 25 vuoden jälkeenkin. Juju piilee siinä, ettei loukkaa toista henkilökohtaisuuksilla eikä käytä yli-ilmaisuja kuten sinä aina, silloinkin kun, ei koskaan, joka asia, mikään, koskaan, missään, tyypillistä. Uusperheessä ei myöskään kannata arvostella toisen jälkikasvua tai vanhemmuutta, saati sukulaisia. 

Parasta on nauraminen. En tiedä, miten muut naiset käynnistyvät, mutta miehellä, joka saa naisen nauramaan on aina etulyöntiasema. Päivä pelastuu, kun saa hihitellä toisen töppäyksille ja omituisuuksille - tai omilleen. Huumorintajuton ihminen on kauhistus. Toinen ehdoton etu on kumppani, jonka kanssa voi väitellä ja keskustella mistä vain. 

Kannattaa myös kuunnella toista, silloinkin kun se ei niin kovasti kiinnosta. Tätä vastapalvelusta kannattaa harjoittaa aiheista, jotka ovat toiselle tärkeitä. Minun ihmissuhdeanalyysini vastaan hänen krikettireportaasinsa. Tosin iän karttuessa olen huomannut, että nämä syvälliset analyysit, joihin uppoan päivän päätteeksi usein harmillisesti keskeytyvät toisen kuuluvaan kuorsaukseen. Oma vika, sanoinhan kerran, että en voi olla vastuussa itsestäni, kun olen syvässä unessa. Minä tarkoitin aamua, mutta kaipa tiimissä pitää hyväksyä, että nukkuvan edesvastuuttomuus pätee ajasta riippumatta. Ihmisen iho on kuitenkin aina tervetullut, nukkui tai ei, sitä ei koskaan saa tarpeeksi.

Kodissa tiimityö jakautuu luonnollisesti: se tekee joka osaa ja jaksaa. Siksi aamiainen sänkyyn ja Manulle illallinen (nuoret: googlatkaa tämä). Olen myös kiitollinen, että lähiomainen osaa sellaistakin kuin passepartoutin leikkaus, kehystäminen ja teoksen valokuvaaminen. Hän selvittää tekniset viat, minä vastaan ruokapuolesta. Hän pyykkää, minä imuroin. Kaikki toimii. Koti on pölyinen.

Kesän viipyily

Olemme toistemme parhaat kriitikot mitä tulee kuvalliseen puoleen. Kirjoituksistani hän ei luonnollisesti voikaan antaa palautetta, kun kirjoitan suomeksi. Tämän blogin hän lukee google-kääntäjän avulla, joskus hilpein seurauksin, sillä tekoäly ei älyä pienintäkään poikkeamaa puisevasta kirjakielestä. Voin jo arvata, missä se kompastuu näitä rivejä tihrustaessaan. Vai mitä tekoäly tekee? Lukee, skannaa, seuloo? Arvaa?

Olisi mukava lukea tavallisten ihmisten tavallisista parisuhteista, mikä ne saa kestämään. Se, mikä ne rikkoo, taitaa olla sitä yleisempää kuvastoa elokuvissa ja kirjallisuudessa. Onnen siemen on siinä, että saa tehdä elämässään sitä mistä tykkää ja kumppani auttaa siinä kaikin voimin. Molemminpuolisesti.

Eläkeläiselämässä on paljon hyvää, huonoa on taloudellinen puoli ja senkin kestää. Aikaa elämiseen tarvitsee, ei rahaa. 

Kotoisan aamun tiivisti eräs runoilija englanniksi:

Ote runosta Morning (Billy Collins)

This is the best-

throwing off the light covers,

feet on the cold floor, 

and buzzing around the house on espresso-

maybe a splash of water on the face,

a palmful of vitamins-

but mostly buzzing around the house on espresso,

dictionary and atlas open on the rug,

the typewriter waiting for the key of the head,

a cello on the radio,

and, if necessary, the windows-

trees fifty, a hundred years old

out there,

heavy clouds on the way

and the lawn steaming like a horse

in the early morning.

Nopea suomennos:

Tämä on parasta-

huitaisen syrjään peitot,

jalat kylmälle lattialle, 

ja pörrään ympäri taloa espressolla-

ehkä huljautan vettä naamalle,

kourallinen vitamiineja-

mutta enimmäkseen pörrään ympäri taloa espressolla,

sanakirja ja kartasto auki matolla,

kirjoituskone odottaa aivojen näppäilyä,

radiosta selloa,

ja, tarpeen mukaan, ikkunoita-

puita jotka ovat viisikymmnetä, sata vuotta vanhoja

ulkona,

raskaita pilviä tuloillaan

ja ruoho höyryää kuin hevonen

aikaisin aamulla.

Suppilovahverot ja parisuhde

Mitä muut ihmiset oikein tekevät päivittäin, tarkoitan ne, joiden ei tarvi enää käydä töissä?

Kysyin tätä lähiomaiselta lähtiessämme päivän lenkille. Olimme juuri jutelleet taiteesta, politiikasta, sukupuolittuneista sanoista, arvioineet hänen valokuviaan näyttelyä varten ja minun viimeisintä räpellystäni hiilellä ja paperilla. Olin suomentanut lähiomaiselle muutamia meilejä, joita Google-käännös oli runnellut. Väittelimme kello yhdentoista kahvin äärellä Mozartista ja hänen neroudestaan, kuunnellen kierrätyksestä ostettua cd-levyä. Olimme ehtineet aamun mittaan kirota ja jahdata pihaoravaa, joka syö linnuille tarkoitetut pähkinät, riemuita 50% alennuksesta, joka saatiin kalentereiden painattamisesta, laittaa pesukoneen päälle ja käydä läpi sukulaisten kuulumiset. Nykyään kaikki yhteydenpito suvun kanssa käy ruudulla tai puhelimessa, joten jakamista riittää. 

Aika paljon puhumista ja yhdessä tekemistä, ottaen huomioon, että olemme tunteneet toisemme jo yli kaksikymmentä vuotta. Ja lenkille lähtiessä alkoivat uudet jutut. 

Lähiomainen vastasi kysymykseeni, että muut katsovat päivä-teeveetä. Se olisi vihonviimeinen, johon ryhtyisin. Ehkä jos olisin liikuntakyvytön. Kaikkein kamalinta olisi joutua pakolla kuuntelemaan - jos ei katsomaan - päiväteeveetä sairaalassa maatessa. Lähiomainen oli tulla hulluksi siitä, kun päätyi  edellisen koronan takia vuodehoitoon Irlannissa. Joskus tuntui, että televisio oli auki vain hoitajia varten, jotka seurasivat sarjoja kierrellessään osastoilla. 

Kumppanin valinta on ehkä elämän tärkein asia. Siitä riippuu niin paljon, millaiseksi elämä muodostuu. Mihin ryhtyy tai minkä jättää, kehen tutustuu ja missä päätyy asumaan. Onnistuuko tekemään niitä asioita, jotka ovat rakkaita ja jotka innostavat loppuiän, vai joutuuko jättämään ne tyyliin sitten joskus. Lapset vaativat ja vievät  oman aikansa, se on selvää, mutta kumppani voi olla vierellä vaatimassa eläkepäivilläkin. Hyvä puoliso kannustaa kaikessa, mikä on tärkeää toiselle, vaikkei aina käsittäisi miksi. Rakkautta on se, että toinen saa vapaasti tehdä taidetta, tuunata autoja, pelata pasianssia, tanssia flamencoa, kerätä koiraposliinia tai matkustella. 

Vaikka olemme koronamaailmassa nyt yhdessä lähes 24/7, ei ole ollut tylsää hetkeä. Eikä riitoja. Tänään mietin ääneen, miten kiva olisi omistaa isompi tila maalaamiselle, jotta voisi askeltaa kauemmas katsomaan töitään. Lähiomainen ponkaisi siltä istumalta katsomaan vierashuone-studiooni, miten sen voisi toteuttaa. Kirjahyllyjäni hän ei suostunut ottamaan omaan työnurkkaansa (irlantilainen ilmaisu feck off riitti), mutta sängyn voisi nostaa pystyyn tai viedä pois. Ei kai meille nyt yövieraita voi tulla ennen kuin koronan jälkeisellä ajanlaskulla.

Oikeastaan sekin, että aikomus oli mennä ripeälle metsälenkille, ja päädyimmekin poimimaan suppilovahveroja - joista minä pidän, hän ei - oli kompromissi. Hänelle riittivät säihkyvät silmäni ja huokailuni, kun suppikset viimein löytyvät. Jos hän olisi löytänyt mielenkiintoista kuvattavaa, olisin minä odottanut jossain kannonnokassa. 

Kummallisinta on, että tiedän, että emme olisi sopineet toisillemme, jos olisimme tavanneet nuorena. Tapasimme juuri sellaisena hetkenä, kun olimme toisillemme valmiita - kaikin tavoin. Helposti en heittäytynyt avioliittoon, edellisestä oppineena. Seurustelimme nimittäin kymmenisen vuotta, asuen erillään, ennen kuin otin koevuoden ja hän muutti luokseni. Olin lopen kyllästynyt raahaamaan sekä ruokaa että illan/viikonlopun tekemistä paikasta toiseen ja vastuu talon hoidosta alkoi painaa. Vuosi onnistui. Kokosimme mm. makuuhuoneen kaapistot ja leikkasimme itse muovimaton keittiöön ja ruokailutilaan, tappamatta toisiamme. Häitä vietettiin kahdesti: sekä Irlannissa että Suomessa, jotta saimme kaikki kaverit ja sukulaiset mukaan. Nyt siitäkin on jo tusinan verran vuosia ja rakkaus kantaa arjessa edelleen.

Tiedän, että elämässä moni asia on sattumaa ja säkää. Joskus se aurinko vaan paistaa risukasaankin! Ja lenkillä löytyy suppiksia.

P.S. Olen jo kerran kirjoittanut anti-Halloween-postauksen, joten laitan vaan linkin tähän, jos haluatte lukea irlantilaisesta Halloweenista. 

Olen nyt vihdoinkin Suomessa, ja aion mennä muistelemaan vainajia viemällä kynttilöitä vanhalle hautausmaalle kotikaupunkiini. Siinä ihan tarpeeksi kekriä.

#olisinpatiennyt

Tartun haasteeseen. Eli mitä sanoisin nyt parikymppiselle itselleni?

Täytyy pysähtyä. Paljonhan minulle silloin sanottiin, vihjailtiin ja sanottiin suoraan. Enkä kuunnellut ketään.

Parikymppinen on siitä outo lintu, että se tietää itse kaiken paremmin kuin kukaan, vaikkei oikeasti tiedä mitään. Viis-kuuskymppisenä myöntää, ettei tiedä mitään, vaikka oikeasti tietää jo kaiken mitä tarviikin.

Tästä asetelmasta käsin voin yrittää antaa neuvoja, jotka ehkä olisivat pelastaneet minut parisuhdehelvetiltä. Mitään muuta en kadu.

~ Rakkauden tähden älä koskaan luovu mistään tai kenestäkään, joka on sinulle todella tärkeä. Kukaan ei ole sen arvoinen, että pitää luopua ystävistä, sukulaisista, äidinkielestä, harrastuksista tai unelmista. Ihminen, joka todella rakastaa sinua, ei odota sinun luopuvan mistään hänen takiaan, vaan pikemminkin kannustaa sinua pitämään kiinni elämää isommista asioista.

~ Et voi elää toisen ihmisen kautta. Se, että menetät oman itsesi on tuhoisinta mitä rakkaus voi sinulta vaatia.

~ intohimo ja tunteiden vuoristorata ei ole samaa kuin rakkaus. Omistushalu ja alistus ei ole rakkautta. Sinun rakkautesi toista kohtaan ei riitä, jos ette ole tasa-arvoisia ja vastavuoroisia. Usko: et voi muuttaa toista ihmistä edes hellyydelläsi ja uskollisuudellasi. Pyhimyskehä saa aikaan vain migreenin.

~ Älä anna väkivallalle tilaa suhteessa. Mikään tekosyy tai puolustelu ei kelpaa. Yksikään kulttuuri/elämänahdinko ei oikeuta väkivaltaa. Anteeksipyyntö tarkoittaa sitä, ettei enää koskaan toista tekoaan. Älä tee lapsia väkivaltaisessa suhteessa. Lähde, ennen kuin on myöhäistä. Löydät kyllä ihmisiä, jotka ovat valmiina auttamaan, et ole yksin. Muista, että sinulla on aina Suomi, johon palata, sinua rakastetaan yhä siellä. Olet arvokas. Unohda ylpeytesi!

Ja yleisemmin:

Mieti, kun olet lähdössä ulkomaille, mitä matkalta etsit. Mitä haluat tulevaisuudelta? Mitä menetät, jos et palaa koskaan kotimaahasi? Entä jos/kun saat lapsia, missä he kasvavat, käyvät koulua, onko heillä sinun sukulaisiasi elämässään? Oppivatko he äidinkielesi? Kuinka tärkeitä ovat vanhat ystäväsi ja Suomen perheesi? Riittävätkö nopeat Suomen-lomat koti-ikävääsi?

Vaikeinta on tietenkin kuvitella, olisinko nyt näin onnellinen, jos en tietäisi, mitä itsemurhaan valuttava masennus on, mitä on vuosien pelko, jännitys, ahdistus, ja sellainen yksinäisyys, ettei muista enää edes kuka on, oliko enää olemassakaan. Osaisinko nauttia itsenäisyydestä, vapaudesta, vastavuoroisesta kunnioituksesta ja rakkaudesta, ellen tietäisi sen vastakohtaa?

Ei, hinta oli sittenkin liian kova. Parikymppisenä olin liian nuori ja naiivi lähtemään maailmalle, epäitsenäinen ja ailahteleva. Ripustauduin toiseen ihmiseen kuin hengenhädässä, koska en riittänyt itselleni. Pakenin menneisyyttä, hyppäsin ojasta sellaiseen allikkoon, että olin kokonaan upota.

Ei kärsimys ole välttämätöntä, jotta tulisi onnelliseksi. Itsensä rakastaminen on.

Silva!

Silva! Silva?

Pitkään ja tasaiseen ulkosuomalaisen parisuhteeseen voi tulla yllätyksiä, kun muutetaan toisen kulttuurista toiseen. Kun edellisessä maassa molemmat olivat sujuvasanaisia ja pärjäsivät yhtävertaisina niin kielen kuin kulttuurin kanssa, on Suomessa toiselle edessä kielimuuri ja kaiken käsittämättömyys. Minun, natiivin, pitää selvitä kaikesta, selittää kaikki, kääntää jatkuvalla syötöllä. Myös asioita ja käsitteitä, joista ei oikeasti ole hajuakaan. Kummallakaan kielellä.

Olin jo ennen Irlannista lähtöä suorittanut netissä lyhyen oppimäärän suomalaisessa sähkölaskusysteemeissä ja perehtynyt alustavasti asunnon oston tematiikkaan. Olin välttävästi läpäissyt asunnon myymisen alkeet englanniksi - niistä mokista edellisissä blogeissa - joten ajattelin, että ehkei se nyt niin kovin erilaista voi olla suomeksi. Väärin. Lähes ylipääsemättömäksi käännösongelmaksi kävivät sanat kuten kiinnitys ja lainhuuto. En vieläkään tiedä, menikö kaikki oikein, mutta onnistuimme sekä vuokraamaan tilapäisasunnon sekä ostamaan sen oman kodin, minun huojuvalla äidinkielelläni. Vaikka free lancer -kääntäjä olenkin, tulkkaajaksi en ikinä ole haikaillut. Aikamoista siansaksaa taisin välillä vääntää, lähiomaisen ilmeistä päätellen. Sekä asunnon kuntotarkastus että osto tapahtuivat pelkästään suomeksi. Yritin tunnollisesti kääntää kuntotarkastusraporttia lähiomaiselle, jota luonnollisesti kiinnosti tietää, mihin rahojamme olimme panemassa. 

Haastan jokaisen senioriulkkiksen kääntämään - googlaamatta - seuraavia käsitteitä: 

Yläpohja, rossipohja, hule-vedet, sädesieni, painovoimainen, kutterilastueristetty, korokerengas, suositusvirtaama. Noin niinkuin alkupalaksi.

Ja kun vauhtiin päästiin, ja minusta tehtiin yllättäen ja varoittamatta työmaan johtaja, piti yks kaks tietää, mikä on välitila, läpivienti, sukitus, pintaveto, kosketusnäyttö, vuotokaukalo, paisuntasäiliö, sarjoitus, lukkopesä, kotelointi ja tartuntamaali. 

Olimme nimittäin päättäneet uusia vanhan keittiön kokonaan ja tehdä putkirempan ennen kuin muutamme asuntoon. Kuulosti viksulta, paitsi että työmiehet ja työmaat näkyvät toimivan samalla periaatteella kaikkialla: hitaasti. Ongelmasta toiseen. Luulin, että se oli irlantilaisten erikoispiirre. Rempat venyivät useampaan viikkoon, ja meidän oli tietty oltava paikalla avaamassa ovia ja selvittelemässä ongelmia. 

Lähiomainen olisi kovasti halunnut olla mukana päätöksenteossa, mutta kun maalipurkeissakin teksti on vain suomeksi ja korkeintaan venäjäksi, hän luovutti. En aina jaksanut kääntää kaikkea sananvaihtoa kaupoissa, mikä ei varmaankaan ollut reilua. Käsitin hetkellisesti hänen ummikkoangstinsa syvyyden, kun hän puhisi rautakaupassa perässäni kulkien: Silva! Silva! Miksi kaikki hokevat koko ajan Silva! 

Meni jokin aika ennen kuin tajusin. Kyselyjen päätteeksi joko myyjä tai asiakas usein huudahtavat: selvä!

Olemme selvinneet maanvaihdosta, asunnon ostosta ja rempasta, sekä kahdesta muutosta. Parisuhde on väliin ollut koetuksella, mutta lujittunut. Olemme hyvä tiimi. Pohjimmaisena ehkä luottamus siihen, että toinen kuitenkin yrittää parastaan, vaikkei tulos aina siltä näytä. Emme koskaan jätä toisiamme pulaan. Lähiomainen lähti elämänmullistukseen minun takiani, minun ehdoillani. Yhdessä on selvitty ja selvitään, ja toivottavasti tuleva vuosi osoittaa kaiken sen arvoiseksi. Minulle tämä tuo rauhaa ja tilan omaan luomiseen, lähiomaiselle näkymän uuteen ja haasteelliseen. 

Luin jostain, että uudet ongelmat ja haasteet vanhemmalla iällä avaavat tuoreita synapseja aivosolujen välillä ja lykkäävät dementiariskiä. Meillä ei ole hätää vuosikymmeniin!

Toivotan rauhan joulua ja onnellista uutta vuotta 2018 kaikille lukijoille! Erityiskiitos kärsivällisille vanhoille ystäville, jotka auttoivat mahalaskun kivuissa ja paniikkikyselyissä. 

P.S. Pyysin Lähiomaista kuvittamaan blogin tällä kertaa. Hänen näkemyksensä uudesta kotimaastaan alla!