Introvertin oppivuodet

 

Kuva. Päivi Falck

Kuva: Päivi Falck

Huomenna viimeinen gallerian vahtipäivä. 

Introvertille tämä kuukausi Lasimäellä on ottanut koville, kun olen joutunut esittelemään näyttelyä ja itseäni, rupattelemaan ja myymään. Mikään näistä ei onnistu minulta luontaisesti tässä mittakaavassa, vaikka olenkin saanut levätä vuoroviikot. 

Tuntemattomien kanssa jutteleminen on onnistunut vain sen takia, että olen oppinut small talkin Irlannin-vuosieni aikana. Siellä on kerrassaan pakko pitää pientä puheenpartta päällä jatkuvasti, ettei vaikuttaisi vihamieliseltä ja itsetuhoiselta. Niin juuri, äänettömyyttä pidetään siellä ja monessa muussakin kulttuurissa aggressiivisena ja pelottavana, umpimielisenäkin. Suomessa se on normaalia. Puheliaalle ihmiselle löytyy suomen kielessä runsaasti nimityksiä: tyhjänpuhuja, poskensoittaja, pälättäjä, kailottaja, papupata, kotkottaja, tyhjä tynnyri ja niin edelleen. Suuressa, harvaan asutussa maassamme ei opittu puhua pulputtamaan, vaan vastaantulijaa katsottiin ensin pitkään, ennen kuin alettiin sanalliseen kanssakäymiseen.

 Alueeellisiakin eroja löytyy: itäsuomalaisten sanainen arkku vyöryy nopeasti yli, kun taas hitaat hämäläiset pitävät sanansa mitattuna ja harkittuna, kallisarvoisena. Tämän saattoi arvata, kun tarkisti gallerian vieraskirjasta, mistä päin kävijä oli kotoisin. 

Itse nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta, vaikka mielestäni seurallinen olenkin. Ehkä sen takia niin pidän kirjoittamisesta ja maalaamisesta, saan olla omassa maailmassani - kuten lapsena. 

Kaikkeen luovuuteen liittyy kuitenkin jokin tuotos, oli se musiikkia, kuvataidetta tai kirjallisia töitä. Veikkaisin, että jokainen luova ihminen halajaa tuoda ainakin salaa, jos ei julkisesti työnsä muiden eteen. Se on pelottavaa ja riski. Positiivista palautetta on silti hienoa saada, vielä hienompaa jos joku arvostaa niin paljon, että haluaa teoksen itselleen. Joskus on merkittävää vain saada keskustella taiteen teosta.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta kuitenkin: antakaa palautetta taiteilijoille, jutelkaa, kirjoittakaa viestejä vieraskirjaan. Jos jokin työ koskettaa, kertokaa se. 

Kulttuurikorppis aloittaa lomanvieton huomisen jälkeen. Se tarkoittaa: painuu marjapensaisiin, sieneen, järveen. Keräämään voimia ensi vuotta varten, jolloin jatkan taiteen peruskurssiani ja toivottavasti uskallan lähteä kokeilemaan uutta ja haasteellista. Jos galleria toteutuu ensi kesänä, siitä voi tulla vähän eri näköinen.

Ennen kaikkea kiitän kaikkia ystäviäni, kurssikavereita, lukupiiriläisiä ja sukulaisiani, jotka näkivät vaivaa ja tulivat avajaisiin, kävivät useammankin kerran, tsemppasivat ja päivittivät kuulumisia. Galleriakaverini Raxu organisoi ja puhui minunkin edestäni, kun en enää jaksanut, ja kahvilan puolella maanmainiot leipojat houkuttelivat kävijöitä peremmälle näyttelyihin. Ilman lähiomaisen apua näyttelyn pystytys olisi ollut vaikeaa; olen myös kiitollinen päivän päätteeksi saaduista uimaretkistä Äimäjärveen, jossa kelluin ja nollasin päätäni.

Huomenna 31.7.2024 klo 17 näyttely puretaan ja myymättä jääneet työt esiintyvät lokakuussa Iittalan kirjastossa, lähiomaisen valokuvat marraskuussa. 

Vielä ehtii!

Iittalan Kylätalo, Hollaajantie 3, Iittalan Lasimäki. Klo 12-17.

Ystävä tositarkoituksella

Törmäsin ulkosuomalaisryhmässä keskusteluun ystävien hankkimisen vaikeudesta. Yleisesti aikuisiällä, vieraassa maassa ja erityisesti Irlannissa. Jäin pohtimaan, mistä syystä ilahduin koko keskustelusta niin kovin. 

Joskus tunsin syyllisyyttä, etten jaksanut pulista ja heittää herjaa irlantilaisten tapaan, että olin synkkä ja totinen korpisuomalainen, että eristyin. Sitten taas piti rehellisesti todeta, että pulina ei vaan ole se antoisin kommunikointitapa minulle. Rakastan miettimistä ja pohtimista, asian tarkastelua eri kanteilta, syiden ja seurauksien etsimistä, laajempia yhteyksiä.

Muistan irlantilaisten katseen kesken keskustelua, kun puuskahdin: mutta miksiköhän näin on? Voin kuvitella niitä katseita myös selkäni takana. Miksi miksi, ketä kiinnostaa, kuka tietää, mitä väliä. Kerro joku hauska juttu. Keskustelu lentää jo seuraavaan aiheeseen, kun minä vielä kynnän syvällä miettien edellistä lausetta. Oh, that's too deep for me, he kuittaavat, tippaakaan häpeämättä.

Onhan minussakin se hulluttelupuoli, herjanheittäjä, sutkauttelija, se ei vain toiminut sillä nopeudella ja keveydellä jota Irlannissa vaadittiin. Gift of the gab eli puhelahjat ovatkin irlantilaisten erityisominaisuus. Joskus kaipaan sitä helppoutta, millä voi Irlannissa rupatella täysin tuntemattomien kanssa, laskea leikkiä ja kertoa tarinoita. Huumori on kuin sosiaalista konerasvaa, joka tekee ihmisten kommunikoinnista sutjakampaa. Sen varjolla voi myös huomauttaa jostain, mikä muuten saattaa aiheuttaa konfliktia.

Ongelmaksi tuleekin se seuraava aste, small talkista seuraava Big Talk (lainaan keskustelijaa facebookissa). Suomessa ystävyys tarkoittaa avautumista, luottamista ja  kaiken jakamista. Myös niitten surujen ja vaikeiden asioiden jakamista. Irlantilaisten on ehkä vaikea käsitellä isoja suruja, ikävistä asioista mieluummin vaietaan. Vaitonaisuus taas on se kaikkein suurin sosiaalinen peikko: tauot pitää täyttää pulinalla. Kun suomalainen tuijottaa maahan hississä tai kassajonossa, irkku alkaa vähintään viheltää tai höpöttää joutavia. Lähiomainen mukaanluettuna. Saan vaivoin pidettyä sisälläni torumisen: älä nyt taas viheltele ja hyräile! Ihmiset tuijottaa!

Kasvoin hämäläisessä pikkukaupungissa ja kaupungin reunamilla, joita nykyään kai sanottaisiin lähiöiksi. Kaikki tunsivat toisensa, naapureille piti tiellä sanoa päivää. Naapureitten kanssa oltiin hyvissä väleissä, mutta pidettiin julkisivua yllä. Oli monia asioita, joitten takia piti pitää pienempää ääntä tai vetää verhot ikkunaan. Tieltä näkyy tai naapurikki kuulee oli niukkasanainen toru, jos innostui tanssimaan tai peilailemaan itseään. Tämä sisäinen toppuuttelija kai tukkii suuni tai jähmettää käyntini edelleenkin. 

Ystäviä en irlantilaisista saanut. Siis sydänystäviä kuten vanhat suomalaiset kaverini, joihin pidin aina yhteyttä. Mietin, onko tämä kuitenkin vain maahanmuuttajien yleismaailmallinen ongelma: asetut maahan, jossa kaikilla jo on omat ystäväpiirinsä ja lapsuudenkaverinsa. On kulttuurierot, ehkä kielimuuri, erilaiset tavat ja asenteet. Vanhemmiten, kun menneisyys alkaa kiinnostaa ja omat juuret alkavat syyhytä, ei olekaan ketään, jonka kanssa muistella ja nauraa menneitä aikoja. 

Jäin aikoinaan kiinni irlantilaisen pikkukyläni historiasivuille facebookiin. Sitten tajusin, etten koskaan voisi samastua mihinkään. Halusin tietää omasta menneisyydestäni ja oman maani historiasta. 

Ahti Isomäki: Ehdotus kansalaissodan muistomerkiksi

Onnellisia ne, jotka solahtavat toiseen maahan ja kulttuuriin ongelmitta ja tuntevat olonsa kotoisaksi. Kun vanhemmiten on jo työura ja kenties lapset ja lapsenlapset ja puoliso sukuineen sitomassa toiseen maahan, ei lähtö olekaan niin helppoa. Maahanmuuttaja voi myös löytää ystäviä maanmiehistä tai muista ulkomaalaisista, joiden kanssa on yhteistä. Tai puolison suku ja perhe riittää. Tai oikeasti löytyy se sydänystävä.

Akseli Gallen-Kallela: Mäntymaisema n. 1895

Olen tänä kesänä, koronaeristyksen jälkeen viettänyt useammankin päivän ystävien kanssa. Puheesta ei ole tullut loppua. Kun eroamme, olen läkähtymisen partaalla ja lähiomainen vitsailee leukojen kangistumisesta, mutta saan hengenravintoa pitkäksi aikaa. Nautin suuresti myös yksinolosta, mutta tarvitsen näitä kiinnittymisiä toisiin ihmsiiin. Olen kuin avaruusalus, joka kiinnittyy toiseen ja saa tankatuksi ja  jatkaa sitten omalla radallaan. Joka kerran, kun avaruus ei tunnukaan enää niin yksinäiseltä, tiedän, että paluumuutto oli oikea ratkaisu minulle.