Lapsifeministi

Olen ollut feministi niin kauan kuin muistan. Jo lapsena, ennen kuin edes tiesin, mitä sana tarkoitti. Oivalsin jossain vaiheessa lapsuutta, että aikuisten maailmassa on kaksi aivan erilaista sukupuolta. Niillä on erilaiset odotukset ja roolit. Minä olin TYTTÖ.

 

Ensimmäinen leikkikaverini oli poika, pikkuveli. Kun se kasvoi kuolaavasta ja tytisevästä mytystä jänteväksi lapseksi, sain opettaa sille leikkejä. Olin sitä vanhempi - mukava uusi tilanne viidennelle lapselle, joka oli tottunut olemaan se pienin, aina. Sukupuoli ei tullut pääasiaksi. Ensimmäinen leikkikaverini naapurustossa, ainoa samanikäinen lapsi, oli myös poika. Olimme hyvät kaverukset, huutelimme toisiamme rappusilta takapihojen yli. Tykkäsimme toisistamme ehdoitta kuin vain lapset voivat.

 

Tajusin tilanteessa olevan jotain outoa vasta silloin, kun pojan äiti typeryyksissään kiusasi minua kysymällä, menenkö T:n kanssa naimisiin isona. En ollut ymmärtänyt, että olimme eri sukupuolta ja että ystävyydessämme oli jotain kummallista. Lopullisesti jouduin eroamaan parhaasta kaveristani, kun menin kouluun seitsenvuotiaana ja lapsia alettiin jakaa tyttöihin ja poikiin. Opin: tytöt eivät ole kavereita poikien kanssa. Saatettiin kyllä leikkiä yhdessä naattaa ja kymmenen tikkua laudalla, mutta paras kaveri oli aina samaa sukupuolta. Entinen leikkikaverini oli minua nuorempi ja ystävystyi sitten pikkuveljeni kanssa. Muistan, miten surullinen olin, kun tajusin menettäneeni hänet.

 

Siihen aikaan, 60-luvulla lapset puettiin joko tytöiksi tai pojiksi. Minulle annettiin hame ja sukkahousut, mahdottoman epäkäytännölliset asusteet leikkiessä. Minulle opetettiin, että hametta piti varoa, ettei housut näy. Vain talvella kylmimpään aikaan sai pitää mukavia pitkiksiä, joissa voi heittää vaikka kuperkeikkaa. 

 

Onneksi, onneksi tuli muoti ja Jamekset. Tytötkin saivat pitää housuja kesät talvet, kiipeillä puissa, ajaa huoletta polkupyörällä, roikkua tangossa alassuin. En tuntenut olevani sen kummempi kuin pojatkaan. Ne vain sattuivat olemaan vahvempia ja nopeampia joissain lajeissa kuin tytöt. Omat isosiskoni sitäpaitsi päihittivät pojat monessa, joten roolimalleja oli. Jostain tuli leima poikatyttö, mitä pidin kunniamerkkinä. En tykännyt rimssuista ja ruseteista, halusin olla vapaa. 

 

Rakastin koulua ensimmäisen luokan ajan pienessä puukoulussa. Sain kiitettäviä kaikissa aineissa ja olin open lemppari. Sitten koulu päätettiin sulkea ja oli siirryttävä valtavaan uuteen kansakouluun, jonne 8-vuotiaalle oli iankaikkinen koulumatka kävellen. Tulin heti koulukiusatuksi luokan rasavillipoikien toimesta. Olin uusi ja pinko, mistä syystä he vaanivat minua koulumatkalla. Minua kampitettiin, tönittiin, haukuttiin. Laukkuun ja kauluksesta alas tungettiin lunta. Laukusta revittiin kaikki ulos. Laukku heitettiin puuhun. Sain päähäni lumipalloja, joissa oli kiviä sisällä. En tiennyt mitään tapaa vastustaa näitä riiviöitä. Koulusta tuli painajainen, minusta kalpea ja häiriintynyt, numerot romahtivat. Aloin kiertää yhä kauempaa kotiin, välttääkseni kidutusta, kunnes vanhempani huolestuivat, missä vitkuttelin tunnin kotimatkalla. Oli pakko kertoa. Isä suuttui siitä niin, että meni seuraavana päivänä puhumaan opettajalle, ja pojat saivat muikkarin ja jälkkäriä. Kiusaaminen loppui. Seuraavana vuonna osa heistä päätyi senaikaiselle 'tarkkailuluokalle', minä taivaalliselle tyttöluokalle. Tunsin oloni turvalliseksi tyttöjen kanssa, poikia en kaivannut yhtään. Tyttöjä YMMÄRSIN. Heidän  kanssaan olin tasaveroinen.

 

Löysin vihdoin myös naapurustosta tytön kaveriksi, onneksi toisen poikatytön. Ajoimme fillarilla, kävimme uimassa, kiipesimme valtavan kuusen latvaan ja kokeilimme polttaa punaista norttia. Muistan sen vapauden tunteen, kun katselimme kauas järvelle puun keinuessa, ja näytimme niin aikuisilta tupakka huulessa. Olin kymmenvuotias. 

 

Menetin hänetkin, kun hän siirtyi oppikouluun ja toiseen maailmaan. Hänestä tuli kikattava teini, joka puhui pojista ja kokeili meikkejä. Minä laahasin edelleen poikatyttönä, elin kirjojen ja kirjoittamisen maailmassa, yksinäisenä. Vasta oppikoulussa aloin todella nähdä roolierot poikien ja tyttöjen välillä. Tajusin, että minulta odotettiin erilaista käytöstä kuin pojilta - tai pojille sallittiin niin paljon enemmän. Siitä alkoi jatkuva identiteetin etsiskely. Olinko poikatyttö, lukutoukka, hyvä jätkä vai hyvännäköinen. Pojat antoivat tytöille eri lempi/haukkumanimiä. 

Ikinä en kuitenkaan muista tunteneeni huonommuutta tai alempiarvoisuutta poikiin nähden. Se on ehkä lahja, jonka Suomi saattoi silloin antaa nuorelle tytölle. Sain kouluttautua, harrastaa, pukeutua vapaasti ja kulkea turvallisesti. On järkyttävää, että nuokaan eivät ole itsestäänselvyyksiä tytöille monissa maissa. Ulkonäkö ei vielä silloin ollut sellainen ahdistava määre, jolla tyttöjä arvotetaan nykyään, he itsekin arvottavat. Ehkä juuri se itsetunto pelasti, kun aikuisena jouduin sorretuksi ja mollatuksi ensimmäisessä liitossani ulkomailla. Suomalaista naista voi taivuttaa, muttei murtaa?

 

Naisen tasa-arvoisuus on minulle sisäsyntyistä, ja sen loukkaukset kuohuttavat. Sen takia minusta oli tyrmistyttävää lukea erästä vaalilehtistä. Puolueiden naisehdokkailta kysyttiin, ovatko he feministejä, ja jos eivät, miksi ei. Naisilta oli jo kysytty erilaisia asioita tasa-arvosta, jota he kaikki puolustivat kiivaasti. Kaksi naista vastasi: 'En ole feministi. Kannatan kaikkien aitoa tasa-arvoa.' (Puolueet: Liike Nyt ja Perussuomalaiset.)

 

Tuntuu, ettei kaikille vieläkään ole kirkastunut, mikä feminismin ydin on. Edes naisille. 

 

P.S. Tämän blogin innoitti Anu Silfverbergin Sinut on nähty (Teos, 2020). Suosittelen!

Ja hyvää naistenpäivää 2021!

Kansallisrunoutta, naisasiaa ja unettomia öitä

Havahduin noteeraamaan Seamus Heaney'n vasta kun hän yllättäen kuoli tänä syksynä. Näin käy valitettavan monelle runoilijalle. Seamus Heaney'n kohdalla syy oli tyystin omani, koska mies palkittiin Nobelilla, luennoi Oxfordissa ja Harvardissa runouden professorina ja oli muutenkin täydellisen kuuluisa niin omassa maassaan kuin maailmalla. Hänen runojaan opiskeltiin Irlannin yo-kokeita varten, mikä on kiistämätön klassisuuden ja kuolemattomuuden merkki. Toisinaan se on myös viimeinen naula arkkuun (kuten englanniksi sanonta kuuluu), sillä se, mitä pitää opiskella koulussa, muuttuu heti tylsäksi ja vastenmieliseksi. Näin kävi minulle ja Suomen kansallisrunoilijoille ja -kirjailijoille kouluaikoina.  Jopa Anja Snellman tuskittelee kouluaineitten kohteeksi joutumistaan: "Koululaiset, nuo kaunokirjallisuuden ääreen pakotetut raukat, saavat minutkin riippakivekseen, kirjoittavat lukukausien lopulla voipuneita meilejä, joissa pyytävät henkilötietojani, teosluetteloa, ja kertomaan jotain yleistä, miks sä yleenä kirjotat..." (HS Teema 3/13) 

Viime kesänä Suomessa  pelastin ystäväni kesämökiltä koirankorvaisen ja tahraisen "Keskikoulun lukukirjan" - teoksen, jota olin inhonnut koulussa (kuten "Sanan mahti"-opuksiakin). Nyt se on suuri aarteeni! Yksien kansien välissä kirjallisuuden helmet, vieläpä Henrik Tikkasen mahtavin tussipiirroksin kuvitettuna! Painovuonna 1964 Tikkanen ilmeisesti vielä kuvitti koulukirjoja. Skannasin hänen mainion piirroksensa halkoja sahaavasta mummosta, joka on melko varma tulevaisuudenkuvani.

Mutta eksyin aiheesta. Seamus Heaney'n runoutta on käännetty suomeksi (linkki tästä), mutta en ole niitä koskaan lukenut. Blogin kotosuomalaiset lukijat tulevat huomaamaan, että Suomen yleissivistyksessäni on pohjoisnapajäätikön kokoinen aukko sitten 1970-luvun, jolloin lähdin Suomesta. Olen yrittänyt paikata sitä lukemattomilla Suomen-reissuilla ja nettivaelluksilla, mutta päinvastoin kuin pohjoisnapajäätikkö, aukko ei kutistu, vaan kasvaa koko ajan, uusien kirjalijoiden ja taiteilijoiden ilmestyessä suomalaiseen kulttuuriin. Huomaan kuitenkin englanti-suomi-käännöksiä lukiessani, että alitajuisesti koko ajan mietin, mitä sanat olivat alkuperäkielellä! Siispä parasta lukea ne englanniksi.

Jostain syystä en ole koskaan innostunut Heaney'n runoista, mutta kun hän kuoli, häpeä tietämättömyydestäni sai minut perehtymään hänen tuotantoonsa. Syntymäpäivälahjaksi sain sekä Heaney'n esikoisteoksen Death of a Naturalist että hänen elämäkertansa Stepping Stones. Perheen miesväki ilmeisesti tunsi myötähäpeää ulkomaalaisnaisesta, joka jakoi talouden heidän kanssaan, eikä tuntenut Irlannin kansallisrunoutta.

Kirjailija Dennis O'Driscoll haastatteli Seamusia usean vuoden ajan kirjeitse ja sähköpostitse kysymyksillä, jotka pureutuvat niin yksityiskohtaisesti Seamusin elämään ja tuotantoon, että mietin, miten kellään haastattelijalla voi riittää aikaa ja innostusta kaikkiin detaljeihin. Esimerksiksi kysymys: Vuonna 1972, kahden runokokoelamn jälkeen, kerroit BBC:n haastattelijalle, että...-Seamusin vastaukset ovat yhtä perinpohjaisia, mutta myös kauniisti muotoiltuja. Seamus tunsi nuoresta pitäen, että runoilu oli pyytämättä saatu lahja, jonka lähdettä hän ei tiennyt, mutta nöyrtyi sen edessä ja tunsi velvollisuudekseen jakaa sitä eteenpäin. Hänen kielensä on suussasulavaa ja korvaan sointuvaa, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Hänen tuotantonsa on valtava, lisäksi hän opetti, luennoi, käänsi ja kirjoitti paljon muutakin väsymättömällä vauhdilla. On ylipäänsä ihme, että sellaisessa elämässä enää ehtii ja jaksaa luovaa kirjoittamista. Wicklowin maakunnassa, Ashfordissa sijaitseva piilopirtti oli välttämätön leposija jonne puhelin, faxit ja sähköpostit eivät yltäneet ja jossa Seamus pääsi takaisin luomisvireeseen. Kotoisin hän oli Derrystä, Pohjois-Irlannista, maalaiskylästä jossa hänen isänsä oli maanviljelijä ja karjakauppias. Glanmore'n mökki muistutti häntä lapsuudesta ja palautti hänet juurilleen.

Luin 500-sivuisen opuksen unettomuuden öinä - mainio teos siihen tarkoitukseen, riittävän kiinnostava jotta sitä jaksoi yö toisensa jälkeen, toisaalta jaettu pieniin kappaleisiin, joissa juoni ei juuri etene. (Samaan tarkoitukseen olen lukenut Volter Kilven Alastalon salissa - kahdesti. Seuraavaksi harkitsen James Joycen Ulysseusta). Väliin alkoi kuitenkin lievästi sanottuna harmittaa Heaney'n miesvaltainen kirjallinen maailma. Kaikki hänen esikuvansa, opettajansa, kolleegansa ja lopulta oppilaansakin näyttivät olevan miespuolisia, muutamaa ulkomaalaista lukuunottamatta. Naiset esiintyivät vain muusina tarjoilemassa teetä ja herkullisia itseleivottuja keksejä runoilijaköörille.  Tämä on tyypillistä irkkukirjallisuuden historialle, täällä ei ole Minna Cantheja tai Saima Harmajia.

Inhosin Irlannin kansalliskirjailijat-nimistä taulua tyttärieni koulussa - kaikki miehiä. Naistutkimustiedekunta oli ilmeisesti huomannut saman, koska onnistuin ostamaan julisteen, jossa oli pelkkiä naiskirjailijoita, kaikki valitettavasti suurelle yleisölle tuntemattomia tai aivan viimeaikaisia. Naiset eivät yksinkertaisesti kuuluneet kulttuurielämään patriarkaalisessa Irlannissa. Sellaiset modernisti-kuvataiteilijatkin kuten Mainie Jellet, Evie Hone, Mary Swanzy ja Norah McGuinness ovat vasta viime aikoina saaneet ansaitsemaansa julkisuutta Irlannissa.

Olin hiljattain yhdessä runotilaisuudessa, jossa esiintyi eräs Irlannin kuuluisimpiua naisrunoilijoita, Eavan Boland - myös ylioppilaskokeisiin kelpuutettu. Hän kertoi, että traditionaalinen naisen maailma, koti, perhe ja lapset, ei kelvannut Suuren Runouden aiheeksi edes 1980-luvulla: "Pesukoneista ei saanut kirjoittaa, traktoreista kylläkin!" Minulle runoilijan sukupuolella ei ole väliä, kunhan runot kolahtavat, mutta joskus huomaan, että on helpompi jakaa kokemusmaailma naisen kuin miehen kanssa. Sitä, että jotkut aiheet, kuten miesvaltaiset työpaikat, maanviljely, sotatantereet, armeijat, laivat ja lentokoneet olisivat jotenkin arvokkaampia aiheita kuin keittiöt, navetat ja synnytyshuoneet, en käsitä. Kaikki kelpaa runouteen. Runous on ovi ihmismielen syvänteihin. Siihen tarvitaan molempia sukupuolia, muuten se jää vajaaksi.

Lopuksi mainio, joulun odotukseen sopiva runo (vegaanit hypätköön tämän yli!) nimeltään Turkeys Observed Heaney'n esikoisteoksesta. Tämä on hulvaton kuvaus lihakaupan näkymistä. Irlannissa lihaa myydään edelleen erillisissä lihakaupoissa, Butcher's. Kalkkunat ilmestyvät lihakauppojen ikkunoihin aivan lähiaikoina!

Turkeys Observed

One observes them, one expects them;

Blue-breasted in their indifferent mortuary,

Beached bare on the cold marble slabs

In immodest underwear frills of feather.

The red sides of beef retain

Some of the smelly majesty of living:

A half-cow slung from a hook maintains

That blood and flesh are not ignored.

But turkey cowers in death.

Pull his neck, pluck him, and look -

He is just another poor forked thing,

A skin bag plumped with inky putty.

He once complained extravagantly

In an overture of gobbles;

He lorded it on the claw-flecked mud

With a grey flick of his Confucian eye.

Now, as I pass the bleak Christmas dazzle,

I find him ranged with his cold squadrons:

The fuselage is bare, the proud wings snapped,

The tail-fan stripped down to a shameful rudder.