v. 1975

 Sattuneesta syystä tulin miettineeksi nuoruuden vuotta 1975. Siitä on nyt 50 vuotta, kun sukuun syntyi ensimmäinen lapsenlapsi, joka siis vietti puolivuosisatasta eilen. Pöyristyttävää, tätä rataa he saavat meidät kohta kiinni!

Mietin, mitä tapahtui sinä vuonna. Kuulemma ETYK-kokous Helsingissä, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, ykkösenä soi Vicky Rostin Kun Chicago kuoli, Uuno D.G. Turhapuro oli suosituin elokuva. Vietnamin sota loppui, Thatcher nousi valtaan, Watergate-skandaali tapahtui, amerikkalaiset ja venäläiset tekivät yhteistyötä avaruuden valloittamisessa.

Mikään näistä ei juuri hetkauttanut minua, vaikka näemmä kävin Turhapuron katsomassa ja varmaankin laitoin baarissa lantin jukeboksiin kuullakseni Vickyn uusimman. Minulla on nimittäin primäärisiä dokumentteja vuodelta, kuten jokaiselta teinivuodeltani. Useimmilla teinitytöillä tuohon aikaan oli Teinikalenteri, pienenpieni muistio johon saattoi hyvällä tussilla kirjoittaa kolme riviä jokaisesta päivästä. Salaisuuksien pito vaati erinäisten koodien ja salanimien käyttämistä, ja nyt lukiessa monikin muistiinpano jää hämäräksi. 

Mitään onnen aikaa ei tuokaan murrosikä ollut, vaan sisälsi paljon ahdistusta ja itkua. Olen unohtanut, miten paljon siinä iässä itketti. Eikä vain ohimenevää kyynelehtimistä vaan monen tunnin kohtauksia, usein alkomahoolin laukaisemana. Riita rakastetun kanssa tai saarna kotiväeltä laukaisi illan mittaisen hysterian. Toisaalta silloin ei voinut paeta someen, vaan ahdistukset purettiin ystävän kanssa tai päiväkirjaan. Päiväkirjojakin on tusinakaupalla. Puhumattakaan kirjeistä! Niitä saatiin ja lähetettiin useita joka viikko. 

Vuonna 1975 olin lukiossa kielilinjalla ja koulupaine alkoi jo nousta. Olin toivoton matikassa, mutta muut aineet menivät hyvin. Todistuksen numerot, joille oli oma sarakkeensa teinarissa, olin kirjannut tunnollisesti ylös. Kiitettäviä tippui ainekirjoituksesta, kuvaamataidosta ja englannista. Muuten koulun kokeet esiintyivät huutomerkein varustettuina marginaalissa, millä sijalla ne muutenkin elämässäni silloin olivat. Ylioppilaskokeet siintivät silloin vielä kaukana tulevaisuudessa, aikaa oli. 

Kirjoitin ylös huvittavimpia merkintöjä:

2.1. Kouluun - yök... Mä en ole koulumyönteinen oppilas! Mua etoo tää kaikki heti alkuun.

4.4. Mamin syntkät 50v. HUH. Eteisen naulakko romahti, muuten.

10.1. Hlinna by night = 0.

9.2. Himassa vasta 03.30.

9.3. Tiputettiin ponua ja käytiin katsomassa James Bond = 0.

17.3. Vienon kanssa riehuttiin rokattiin riemuttiin räimittiin.

3.4. Konekirjoituskoulussa.

10.5. Leffa: Solaris. Saanko kesäduunia?

12.5. Jäätiin kii lintsauksesta. 4000 lyöntiä kokeissa.

28.5. Äänitin A:lla musaa 5 tuntia. PUUH.

31.5. Kevätjuhla - hyvä totari.

8.6. Elämäni painajainen töissä, mä olen niin väsy että tekis mieli itkeä. Töissä 9.30 - 20.30.

21.6. Juhannuspv. Voi vittu! Poltin reiteni töissä. Tästäpä tuli mukava juhannus. 10pv sairaslomaa.

17.7. A lähtee huomenna Interrailille. No comments.

3.9. Oltiin Hesassa torilla UKK - 75v. Karmeeta!

8.11. Konsertissa: Procol Harum.

Ja seuraavan vuoden seesteisempi miete: 

7.1. 1976. Kirjoittelin ja lueskelin. Hyvin käytetty ilta. Oisko kirjallisuus mun leipätyö?

Jatkoa:

8.1. Lueskelin Marxin oppeja, josta P. hieman hätääntyi. Se ei luota mun kritiikkiin oikein. Sovittiin silti...

Tästä on tietty sensuroitu kaikkein intiimein materiaali, se mikä silloin oli kaikkein tärkeintä. Tuo palovamma, jonka sain juhannuksena, tuli kylläkin töissä kahvilassa, jossa täysi kahvinkeitin kaatui päälleni ja sain pahan vamman jalkaani. Onneksi nuoruuden voimalla se parani täysin jättämättä jälkeäkään. Työturvallisuus ei ollut näköjään kummoinen kesätyöläisillä! 

UKK oli tietysti kansan rakastama Urkki eli Kekkonen, joka tuli tervehtimään kansalaisia presidentinlinnan parvekkeelle, UKK -huutojen saattelemana. Eipä voisi kuvitellakaan, että yhtäkään poliitikkoa, edes presidenttiä juhlittaisiin nykyään  syntymäpäivänään noin, tori oli täpösen täynnä. Minua tilaisuudessa karmi sivusta seuraamani sotaveteraani, joka sai jonkinlaisen sydänkohtauksen metelissä, ilotulitusten äänien saatellessa häntä ambulanssiin. Kirjoitin siitä novellinkin.

Ylipäätään teinaria lukiessa hämmästyttää se ihmisten määrä, joka sivuilla mainitaan. Olin ryöpsähtänyt esiteini-iän yksinäisyydestä ja ujoudesta ja päässyt porukoihin. Kaupungilla saattoi törmätä lukuisiin kavereihin ja toisten kodeissa oli luonnollista viettää aikaa. Myös hämmästyttää kirjamäärät, joita luin, elokuvat vähintään kerran viikossa, konsertit ja taidenäyttelyt. Olin varsinainen kulttuurikorppikotka jo silloin. Kaverit, joilla oli auto, laajensivat matkustamisen määrää. Jos ei muuten päässyt matkaan, liftattiin. 

Kaikki tärkeät liput ja kuitit teipattiin teinariin.

Koti oli lähinnä paikka, jossa kävi syömässä, suihkussa, luki läksyjä ja istui kuuntelemassa saarnoja. Elämä tässä iässä vie niin voimallisesti jo muualle, että vanhemmat ovat vain pieni piste horisontissa. En edes muista mitään äitini viisikymppisistä, muuta kuin että naulakko romahti vieraiden päällystakkien painosta!

Elämä on merkillinen asia ja iän myötä käy yhä merkillisemmäksi. Alkaa yhdistellä asioita ja tapahtumia ja nähdä kaaria ja risteyksiä. Viisikymppiset näyttävät puoliväliltä, vaikken satavuotiaaksi janoakaan elää. Kaikki menneisyyden valokuvat näyttävät vireämmän, rypyttömämmän, solakamman itsen, joka ei palaa. Juuri sen, jota aikoinaan tuskitteli. Mitä turhuutta!

Ensi viikolla tulee taas yksi vuosi lisää, mutta tässä vaiheessa ikä on tosiaan vain numero. 

P. S. 1970-luvun lempeisiin fiiliksiin voi vaipua vaikkapa kuuntelemalla näitä raitoja:

* Pink Flyd: Wish you were here

*Procol Harum: A Whiter Shade of Pale

*Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

 *LaBelle: Lady Marmalade

*Nono Freeman: Ajetaan tandemilla

Irlantia ihmettelemässä

 Viime blogissa oli pelkkiä sanoja, ei kuvan kuvaa. Kesäkuun helteillä taas ei sanoja tunnu syntyvän; annan kuvien vietellä. 

Kerran ulkosuomalainen, aina ulkosuomalainen. Varsinkin, kun jälkikasvua on eri maassa kuin missä itse asuu. Videotervehdykset, whatsappit ja puhelut ovat ihan kivoja, mutta mikään niistä ei korvaa halausta, livenä näkemistä ja kuulemista. Ihminen on varmaan kehittynyt lajinakin kommunikoimaan kasvotusten, ei ruudulla, vaikka sekin voi olla vielä edessä - ainakin korona-aikaan alkoi tuntua siltä. 

Kulttuurikorppis nautti lentoon pääsemisestä!

Suomen kirkas ilma, metsät ja niityt, järvet ja meren saaristot vaihtuivat sumuisen nihkeäksi  Irlanniksi, peltojen tilkkutäkkimaaksi. 

Kun katsoo Irlantia ilmasta, tulee mieleen, että tilanpuute ei ainakaan ole asuntopulan syynä, tasaista peltoa riittää. Kaupungit levittäytyvät matalina, paritalojen ja rivitalojen nauhoina joita tiheät tieverkostot yhdistävät.

 Irlantilaiset eivät innostu kerrostalolähiöistä.

Hurmaannuin Irlannin vehreydestä Suomen hitaan kevään jälkeen. Parikymmentä vuotta sitten perustetusta puutarhakeskuksesta oli tullut viidakko, paikkaa tuskin tunnisti. Entinen lempipaikkani, jossa tuhlasin erinäisiä satasia uusiin kasveihin, pensaisiin ja puihin, on nyt kolminkertaiseksi paisunut taimimyymälä ja kahvilaravintola. Jos kasveista tykkää, Arboretumille vahva suositus, lähellä Greystonesin rantakaupunkia Wicklowissa.

Tätä peiliä himoitsin omaan puutarhaani, se oli aikanaan sijoitettu itämaiseen  teemapuutarhaan.  Puut ja kasvit olivat kasvaneet niin, että teemasta ei ollut paljon jäljellä. 

Hieno ajatus tuo pääskysten maalaaminen peiliin, eivät törmäile siihen!

Lapset ovat kasvaneet äitiään pidemmiksi. 

Irlanti on kaunis ja ihmiset ystävällisiä. Puhe soljuu helposti ja huumorilla kuitataan enimmät. Musiikillisesti irlantilaiset ovat mestareita, se on heidän taiteenlajinsa. 

Kuitenkin tunsin lyhyen visiittini aikana, että maa horjuu ja huojuu kriisistä toiseen. Asunnottomuus on kroonista, asuntopula on saanut absurdeja muotoja. Miten käy syksyllä opiskelijoiden tarvitessa majoitusta?

 

Aikuisista viidestä, työssäkäyvästä lapsestani vain yksi on onnistunut ostamaan oman asunnon. Muut asuvat kimppakämpissä, siis perheasunnoissa jotka on pilkottu makuuhuoneittain eri vuokralaisille. Keittiö ja kylpyhuone jaetaan, olohuonekin jos sitä ei vielä ole muutettu vuokralaishuoneeksi. Seurustelu on vaikeaa, kun pareille ei tahdo löytyä edes yksiötä, jossa olisi oma rauha. Tämä tilanne siis kolmekymppisillä, työssäkäyvillä, vakaan tulon aikuisilla. 

Syy? Asuntokeinottelu on johtanut sellaiseen hintojen nousuun sekä vuokra- että ostomarkkinoilla, ettei kellään enää tunnu olevan mahdollisuutta omaan asuntoon. Moni aikuinen lapsi asuu vanhempiensa luona ja yrittää säästää käsirahaan, vaikka hinnat lipuvat yhä korkeammiksi. Osa muuttaa ulkomaille joko sitä käsirahaa tienaamaan, tai lopullisesti. Vieraileva äitimuori, jolla ei ollut varaa astronomisiin hotellihuoneisiin, nukkui tyttärien sängyissä, tyttärien nukkuessa kuka missäkin. En käsitä, minne kymmenet tuhannet ukrainalaiset kyetään majoittamaan. 

Tilanne ei ole uusi, vain entistä pahempi. Sama terveydenhoidossa, josta en edes jaksa kirjoittaa. Tuntui kuin kaiken kauniin ja rempseän alla Irlanti oli kuin painekattila, valmis pihahtamaan. Mietin, mikä sana kuvaisi irlantilaista nykytilannetta, ja löysinkin: stressi. Asuntopula ja terveydenhoidon jonot eivät koske hyvin toimeentulevia, kaikki muut ovat kroonisesti stressaantuneita. Mikään ei kuitenkaan tunnu muuttuvan. On kuitenkin onni, että kansalla on veressä tapa kestää, huumorin ja ironian avulla. Kuten lempikirjailijani, Irish Timesin journalisti Fintan O'Toole toteaa eepoksessaan We Don't Know Ourselves:

Ireland is a permanent contradiction. Irlanti on pysyvä ristiriita. 

Irlantilaisiin ongelmiin on myös aina olemassa irlantilainen ratkaisu. Kun käväisin Länsi-Irlannin Galwayssa, sää oli kaamean kylmä, vuorotellen tuulinen, sateinen, pilkahdus aurinkoa ja taas sadetta. Ihmettelin ohikulkevan pyöräilijän ohjaustankoon ripustettuja möykkyjä. Sitten näin niitä useammallakin, eritoten ruokaläheteillä. Kuulemma pitävät pyöräillessä kädet lämpiminä, ja sormet saa äkkiä ulos jättihanskoista kännykkäsuunnistusta varten!

Noin isoissa hanskoissa kulkee jo pienempi tablettikin, jos ei läppäri.  

Irlanti on edelleen sivistysmaa, siellä on ihania, isoja kirjakauppoja, joissa ihmiset oikeasti lukevat ja hypistelevät kirjoja, tilaavat niitä, ostavat niitä. 

Galwayssä käydessä kannattaa pistäytyä Charlie Byrne Bookshopissa. 

Tänne voisin muuttaa pysyvästi. Tuokaa vain ruokaa ja juomaa silloin tällöin, älkääkä häiritkö!

Hyvää musiikkia kuulee kaikkialla Irlannissa, kaduilla ja pubeissa, konserteissa ja festareilla. Kannattaa kuitenkin suunnata pois Dublinista, jos aitoutta halajaa, ainakin pubeissa. 

Onnistuin pääsemään Ye Vagabondsin konserttiin Vicar Streetille, paikka oli tupaten täysi, ikähaitari teinistä eläkeläisiin. Mahtava tunnelma! Veljesten harmoninen laulu oli hypnoottista, musiikki sekoitusta traditionaalisesta folkiin, sanailu hauskaa, johon yleisö tietty heitti omiaan. Great craic, kuten Irlannissa sanotaan. 

Yöllisen Galwayn kauneutta.

Galway City Museumissa saattoi viettää sateisen iltapäivän, museofriikkinä tykkäsin. Kuvan unisex kaapu olisi edelleen käytännöllinen vaatekappale Irlannin ilmastossa. 

Vanha pysäyttää usein tuttuudellaan, emme ole niin paljon muuttuneet. Tämä Old Croghan Man kuulemma oli vauras, sen näki hyvinhoidetuista kynsistä!

Oikea muumio löytyy Dublinin kansallismuseosta. Kuvakin säväytti!

Summa summarum: Irlanti on kiehtova, ristiriitainen, stressaava, kaunis, väsyttävä, hauska, tuttu ja vieras minulle yhtaikaa. 

Rakastan jälkikasvuani ja niin kauan kuin asun Suomessa, meidän on matkustettava ees taas tapaamaan. 

Arvostan irlantilaista kulttuuria, varsinkin musiikkia ja kirjallisuutta. Irlantilainen huumori on elämäntapa, asenne, pelastus ja piristys. 

Mutta. Se iso mutta: en voisi enää asua siellä pysyvästi. Rakastan Suomea ja suomea, tätä hiljaisten ihmisten, suuren tilan ja puhtaan luonnon maata, jossa kaikki toimii, jossa on turvallista.  

Eräs paluumuuttaja kommentoi osuvasti: Suomi on niissä lapsuuden ja nuoruuden tunnemuistoissa niin tiukasti läsnä, että sitä osittain palaa siihen tilaan uudelleen, kun tulee takaisin. 

En edes muista, minkä ikäinen olen, kun hyppään fillarin selkään ja pyöräilen läheiselle järvelle uimaan. Koiranputket vaahtoavat tienvierillä, pääskyset naukuvat, järvivesi on lämmintä pinnalta ja kylmää pohjassa, kuten aina. 

Miten voi olla, että neljäkymmentä vuotta muualla oli vain episodi elämässäni, ja nyt jatkan siitä mihin jäin?

Elämäni ääniviiru - blogihaaste

 Olen kuunnellut viime aikoina YLE Areenasta Elämäni ääniraita –ohjelmaa, jossa Tuuli Saksala haastattelee suomalaisia kuuluisuuksia heidän elämälleen tärkeistä musiikkikappaleista. Vahva suositus Saksalan miellyttävään, rauhalliseen puheeseen ja tilan antamiseen haastateltaville. Roman Schatz ja Seela Sella olivat ihania. Taas yksi YLE –helmi!

Koska on varsin epätodennnäköistä, että päädyn haastateltavaksi k.o. ohjelmaan, päätin haastatella itse itseäni. Haastan muitakin bloggareita vastaamaan tähän, jos musiikki on teille rakasta. Ja kuten kaikissa haasteissa, kysymyksiä voi skipata tai lisätä, tämä on sinun elämäsi ääniraita! Kysymyksiä saa vapaasti kopioida. Musanäytteet sain youtubesta. Mykistäkää mainokset, jos ne ilmaantuvat, nuo riiviöt.

8 kysymystä:

1.      LAPSUUS  - Mitä lapsuutesi äänimaailmaan kuului? Ketä perheeseesi kuului? Missä/minkälaisessa paikassa kasvoit. Millainen lapsi olit?

2.      NUORUUS - Oliko sinulla kovia kasvukipuja? Unelmia nuorena?

Miksi halusit tulla isona? Oliko sinulla esikuvia?

3.      LOHTULAULU - Kaikki ei aina mene hyvin elämässä. Mikä on lohtulaulusi?

4.      RAKKAUSLAULU - Entä rakkaus, mitä se on? Paras rakkauslaulu?

5.      VOIMALAULU – Mikä musiikki antaa sinulle voimaa elämässä?

6.      MUSIIKILLINEN LUURANKO - Jokin, johon liittyy salaisuus, häpeää, katumusta...

7.      MINUUS - Kappale, joka kuvaa eniten sinua? Tai: kuka/millainen haluaisit olla? Kappale, joka kertoo sinusta, tai mikä sinä olet?

8.      TULEVAISUUS - Mikä sinua mietityttää juuri nyt/tulevaisuudessa?

 

 

1.Lapsuuteni äänimaailma? Kasvoin kuuden lapsen toiseksi nuorimmaisena, ahtaasti rintamamiestalossa, jossa jossain vaiheessa asui vielä mummunikin, joten oletan, että kotini oli meluisa. Pakenin sitä oivallisesti kuitenkin kirjoihin, joita opin lukemaan jo nelivuotiaana, mummuni opettamana. Musiikillisesti kotini oli köyhä. Meillä oli iso radio, jota äiti kyllä ’huudatti’, kun tuli Lauantain toivotut tai jotain kaunista, vaikkapa Luostarin puutarhassa tai Eliza Korjuksen Warum. Samaisesta radiosta saattoi odottaa tiettyjä pop-ohjelmia, joita teini-ikäisenä nauhoitin mankalle. Mankan sain parhaalta kaveriltani, kun hän sai paremmat laitteet. Silloin ei yksinkertaisesti ollut varaa mihinkään. Myöhemmin meillä oli yksi Luxor-merkkinen matkaradio, jonka sain viedä yläkertaan huoneeseeni, kun vanhemmat menivät nukkumaan. Radio Luxemburg tuli tutuksi. Isäni oli lestadiolainen, mikä aiheutti popmusiikin sensurointia, emmekä saaneet edes televisiota ennen kuin olin kahdentoista. Äitini rakasti musiikkia ja lauloi ja myös vihelsi usein. Warum oli laulu, joka sai hänet pysähtymään niille sijoilleen ja tuijottamaan ulos ikkunasta. Isä veisasi virsiä seuroissa.

Asuimme kaupungin laidalla, lähellä peltoja ja järveä, joten sen puoleen lapsuuteni oli idyllinen. Olin ujo ja yksin viihtyvä lapsi, kirjat ja piirtäminen olivat rakkaitani. Sain ensimmäisen hyvän ystävän vasta oppikoulussa. Musiikki oli kiehtova ja vaikuttava vieras, joka joskus pistäytyi kotonani.

Miliza Korjus: Warum

2. Kasvukipuja minulla oli ihan tavalliseen tapaan. Vanhempieni liitto oli myrskyisä ja isäni uskonnon varjostama. Pidimme sisarusten kanssa yhtä. Minun oli vaikea rentoutua musiikin kuuntelun tai tanssin suhteen, kun kaikki sellainen oli syntiä. Selvitin suhteeni Raamattuun, uskontoon ja moraalikysymyksiin perin pohjin päiväkirjoissani jo hyvin nuorena. Unelmoin salaisesti kirjailijan, kirjoittajan työstä, vaikkei mitään esikuvia ollut suvussa tai elinpiirissäni. Teini-iässä tapasin erään  taiteilijan ja hänen kauttaan muita luovan alan ihmisiä, mikä innoitti boheemiin elämään. Tiesin, etten ollut kyllin hyvä kuvataiteessa, mutta kirjoittaminen jatkui. Lähetin juttuja kilpailuihin ja lehtiin. Koulun jälkeen kävin Luovan toiminnan kurssin eräässä kansanopistossa.Sitten yks kaks päätin lähteä ulkomaille, Englantiin  välivuodeksi. Itsenäistymään.

Nuoruuteni ääniraidaksi voisi valita sadoista kappaleista: Santanaa, Pink Floydia, Hectoria, Piirpauketta...! Jostain syystä valitsin kuitenkin tämän kappaleen, koska se liittyy kipuun. Olin vapaaehtoisten  työleirillä v. -78 Swanseassa, Walesissa, nojasin asuntolan ikkunalautaan heinäkuisena helleiltana ja tämä kappale leijaili jonkun opiskelijan avoimesta ikkunasta. Sillä hetkellä tajusin, että jotain isoa oli tapahtumassa elämässäni, olin irtautumassa Suomesta, kodista, ystävistäni, kaikesta entisestä, enkä tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, etten tulisi palaamaan Suomeen neljäänkymmeneen vuoteen, mutta kun jossain myöhemmin kuulin tämän kappaleen, tajusin, että aavistin jo silloin matkani jatkuvan pois päin. Eräänlainen taitekohta, kipeäkin.

Gerry Rafferty: Baker Street

3. Irtautumiseni kotoa ja Suomesta tapahtui kuin veitsellä leikaten, eikä se johtanut onneen.  Ensimmäinen liittoni oli vaikea. En tiedä, miten selvisin siitä kaikesta ja miten jälkikasvuni selvisi. Musiikki katosi elämästäni, koska en enää valinnut sitä itse. En myöskään kirjoittanut enkä piirtänyt.  Elämä oli taistelua vuodesta toiseen. Ei minulla ollut lohtulauluja. Ainoa, mistä sain voimaa, oli äidinkieleni, ja joskus lauloin lapsille suomeksi. Siihen aikaan ei suomea kuullut missään, ei ollut nettiä eikä somea. Löysin nyt tämän lumoavan laulun Youtubesta, ja se toi kipeästi mieleen ne vuodet, kun minua ei ollut. Lapset rauhoittuvat, kun heille kertoo satuja tai laulaa laulun, kuten tämä ikivanha tuutulaulu. Sitä on laulettu minullekin lapsena, ehkä siitä se voima.

Unikomppania: Tuu, tuu tupakkirulla

4. Entä rakkauslaulut? Tämä oli vaikea. Useimmat rakkauslauluthan kertovat kaipuusta, kun rakas ei vastaa tunteisiin, tai surusta, kun on menettänyt sen rakkauden. Ystävyys on minusta rakkautta tärkeämpää, siis miehen ja naisen välillä. Ystävyydessä, kumppanuudessa on enemmän kunnioitusta ja epäitsekkyyttä kuin rakkaudessa. Rakastumiset menevät ja tulevat, intohimo kuohuu ja laantuu.

Meillä oli kahdet hääjuhlat nykyisen kumppanini kanssa, yhdet Irlannissa, toiset Suomessa. Hän valitsi häävalssin ekaan, minä tokaan. Strangers in the Night , Frank Sinatra oli hänen valintansa, minun taas Carol Kingin You’ve got a friend. Kuulin sen jo 70-luvulla, ja nyt ymmärrän jo sanatkin. Siinä on rakkautta.

Carol King: You've got a friend

5. Voimalaulu, mikä antaa minulle voimaa? Se vaihtelee. En palaa johonkin samaan, vaan aina löytyy uusia haltioitumisia. Viimeksi Joan Baezin ja Merdedes Sosan Gracias a  la vida. Naisten laulu antaa minulle voimaa. Myös saamelaisen Mari Boinen hypnoottinen Vuoi vuoi mu on voimaannuttava. Olin poissa Suomesta niin kauan, etten juuri voi nimetä yhtäkään kotimaista kappaletta lähtövuoteni jälkeen. Kuuntelen usein etnomusiikkia (esim. Tuuli Saksalan Keidas), kun maalaan, koska kansanmusiikin voima antaa rohkeutta ja vauhdittaa rytmiä. Ihmiset ovat selviytyneet niin paljosta, ja aina vain musisoivat ja luovat, sitä ei voi tappaa.

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

6. Luuranko kaapissani? Tämän pitäisi liittyä johonkin salaisuuteen, häpeään, katumukseen. En oikein löytänyt mitään, mitä tässä haluaisin paljastaa, mutta eräs euroviisulaulu sai minut kuuntelemaan (ja katsomaan, myönnetään) nuoren miehen soitantaa ja laulua aina uudestaan. Valkovenäläissyntyinen Alexander Rybak, joka edusti Norjaa, kiehtoi nuoruuden ihanuudellaan aivan sopimattomasti, voisin olla hänen isoäitinsä. Malja nuoruudelle! Ja kaikille vilkkuvasilmäisille nuorille miehille. Tätä kannattaa oikeasti katsoakin, toisin kuin muita videoita. Euroviisujen helmiä, tämä luuranko!

Alexander Rybak: Fairytale

7. Kappale, joka kuvaa minua. Huh, todella vaikea. Olen vuosien varrella laatinut ja editoinut hautajaisteni soittolistaa, ehkä sieltä voi poimia jotain olennaista. Piirpaukkeen Konevitsan kirkonkellot tuli rakkaaksi jo nuorena 70-luvulla. Parhaimmillaan kuunneltuna kuulokkeilla, silmät kiinni. Se muistuttaa minua siitä nuoresta tytöstä joka olin silloin, ja kuoreni alla olen edelleen. Kiihkeä, totinen, luova, syvällinen, herkkä. Parhaimmillani, omimmillani. Pidän myös kappaleen alusta ja lopusta. Tuuli puhaltaa meidät alkuun ja lopulta pois.

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

8. Tulevaisuus? Juuri tällä hetkellä minua mietityttää rauha. Kasvoin sotatarinoiden varjossa, pelkään edelleen sodan ääniä. Maailmantilanne kauhistuttaa, elämme painajaista joka voi tulla todellisuudeksi myös meille. On vaikea nukkua, kun uutiset pyörivät päässä. Uskon, että voimme vielä ratkaista tai tulla toimeen ilmastomuutoksen kanssa, ja selvisimme juuri pandemiasta, mutta muutaman mielipuolen, vanhan miehen suunnitelmista emme voi tietää. Heille ei mikään merkitse enää mitään, ei elämä, ei ihmishenki. Tämä on niin uskomatonta, käsittämätöntä ja meidän avuttomuutemme sen edessä niin totaalista, että kaikki kalpenee sen rinnalla. Avuttomuudessani takerrun sitten kaikkeen, mikä enää merkitsee jotain: rakkaimpani, taiteen tekeminen ja näkeminen, lukeminen, kirjoittaminen, musiikki, luonto, puutarha. Koska tapahtui mitä tahansa, haluan ainakin pystyä ajattelemaan, että rakastin elämääni ja tein siitä jotain, elin täysillä. En tuhlannut elämääni apatiaan, ahdistukseen ja masennukseen, vaikka olisin voinut nauttia siitä, kun kaikki oli vielä hyvin.

Synnyinkaupunkini säveltäjän, Jean Sibeliuksen Valse Triste on kuulemma tarina vanhuksesta, joka muistelee elämäänsä, rakkauksia ja intohimoja kuolinvuoteellaan. Tätä en tiennyt, kun sen ensi kertaa kuulin, mutta kappale vei minut täysin mennessään. Onhan se surullinen, mutta täynnä väriä ja lämpöä myös. Ja rakkautta, ainoa mikä jotain merkitsee.

Jean Sibelius: Valse Triste

 

 

 

 

Onnikirja

Sain pyytämäni joululahjan tyttäriltä: tyhjän kirjan, jossa on otsakkeita ja kysymyksiä äidille. Ajattelin, että on mukava vastailla kysymyksiin, joita he eivät vielä osaa esittää, mutta ehkä joskus toivovat, että tietäisivät niihin vastauksen. Oma äitini on edesmennyt jo kauan sitten, enkä enää koskaan voi istua kahvipöytään tai valokuva-albumin ääreen ja kysellä hänen elämästään. Niin paljon tavallisen ihmisen historiaa häviää, kun omainen kuolee. 

Muistan ne kuolettavan ikävystyttävät kahvikestit lapsuudesta, joissa puitiin suvun tapahtumia ja väiteltiin, kuka ja mikä ja missä. Ei jaksa, ajattelin silloin ja keskityin naistenlehtipinoon. Silloin ei ollut kännyköitä. 

Olen oikeastaan tutustunut omaan äitiini ja isääni vasta heidän nuoruuden päiväkirjojensa kautta. He eivät hävittäneet niitä, vaikka aikaa olisi ollut, joten tunnen voivani lukea ja skannata niitä ja jakaa sisaruksille. Olisinpa tiennyt niistä kun vanhemmat olivat elossa!

Ajattelin, että olisi helppoa täytellä Mum, tell me -kirjan rivejä, kun kysymykset olivat valmiina. Olen aina rakastanut kyselyjä, haastatteluja ja osallistumisia tutkimustyöhön. En ole varma, mitä se minusta kertoo, mutta tein galluppeja itselleni jo nuoruuden päiväkirjoissa tyyliin: 

Kun olet 16v., oletko... rakastunut? Rahapulassa? Hyvä koulussa? Pasifisti? Neitsyt? Ja lopuksi mielipide itsestäsi, kun olit 15v.? 

Vuosi oli teini-iässä valtavan pitkä aika, mitä tahansa saattoi tapahtua. Annoin myös ohjeita tulevaisuuden itselleni, miten valita poikaystävä, miten pukeutua, miten kohdella kavereita, minkälainen hyvän äidin tulee olla. Nämä ovat jälkeenpäin luettuna aika kovia elämänohjeita niin nuorelta. En tiedä, olenko täyttänyt mitään kriteereitä. Paljon kimposi turhautumisestani omiin vanhempiini ja  kasvatukseeni ja odotuksistani kulkea isosiskojen viitoittamaa tietä. 

On oikeastaan mukavaa katsoa elämäänsä nyt, kun se alkaa jo asettua johonkin muotoon. Ikinä en olisi voinut uskoa, mitä kaikkea tapahtui, hyvää ja pahaa. Siunattua, ettei sitä voi nuorena tietääkään. 

Jotain viisasta ehkä haluaisin sanoa jälkikasvulleni, vaikka kukapa äitinsä ohjeita ikinä kuuntelee. 

Elin Danielson- Gambogi: Äiti 1893

Olen aina halunnut olla muutakin lapsilleni kuin äiti, ensisijaisesti ihminen. Jos jokin ohje on säilynyt päässäni, niin se, ettei koskaan saa antaa kenenkään lokeroida itseään mihinkään. Aina pitää olla vapaus olla sitä mitä haluaa, roolipaineista huolimatta. Kukaan muu ei saa määrittää, kuka olet, paitsi sinä itse. Siinä pähkinänkuoressa kaikki. 

Valitettavasti Äiti-kirjan tekijä ei ole koskaan kuullut yksinhuoltajaäideistä, äideistä joiden suhde lapsen isään on katkennut tai äideistä, jotka ovat yhdessä toisen äidin kanssa. Kirjassa on monta sivua, jotka on pakko jättää tyhjäksi. Elämä on monimutkaisempaa kuin ystäväkirjan sivut, ja äitiydellä on yhtä monta muotoa kuin parisuhteillakin. Uusioperheitä kirja ei myöskään käsittele. 

Nämä puutteet poislukien, olen kirjoittanut kirjaan jo paljon. Kukapa ei löytäisi jotain hauskaa ensisuudelmasta tai koulusta tai työelämästä. No, ehkä nekin voivat olla kipupisteitä toiselle äidille. 

Haluan myös kertoa sukuni hahmoista, vahvoista naisista ja tavallisista työmiehistä. Minun jälkikasvuni ei koskaan oppinut tuntemaan minun sukuani, kun asuimme niin kaukana, mutta en silti anna heidän unohtaa. On hyvä tietää, mistä on kotoisin. Ja ennen kaikkea mistä heidän äitinsä on tehty! Niin erilainen olen kuin irlantilaiset äidit. 

Fanny Churberg: Talvimaisema 1880

Kuuluisan tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Onnellisuudesta kysyttiin myös tässä kirjassa. Huomasin vastanneeni pikemminkin siihen, mikä tekee minut tyytyväiseksi - ja siihen epäilen suomalaistenkin vastanneen. Englannin sana contentment kuvaa tätä olotilaa parhaiten. Hyrisen kuin kissa, kun jälkikasvu on ympärilläni tai he pitävät yhteyttä. Tai unohdun katsomaan lumihiutaleita ikkunasta. Herään lähiomaisen kainalossa. Uin suomalaisessa lämpimässä järvessä ajattoman ajan. Siemaisen hyvää kahvia. Kuuntelen sielua ravistavaa musiikkia. Katson hienoa taideteosta tai saan aikaan jotain sinne päin. Luen jotain aivan uutta.

Viimeisin maalaukseni Talvinen Unostensilta.

Sillä onni on vaarallisen ohikiitävää, siitä ei kannata pidellä kiinni. Jos sen huomaa, kannattaa vain nyökätä salaa. Nyt!

Lemppareita: Halonen, Järnefelt, Biese

Mum, tell me -kirjaa on julkaistu monilla kielillä, myös suomeksi. 

Kuvituksena kulta-ajan taideteoksia Ateneumin näyttelystä Suomen taiteen tarina, avoinna 27.3. 22 saakka.

Kuukauden digihelmiä dokkareista: 

Kumma kyllä, sillä inhoan nyrkkeilyä: Muhammad Ali

Musiikkia, jota kuunnellessa voi tuntea onnea, tai silmät kostuvat (teitä on varoitettu):

Andrea Bocelli: Tornera la neve

Sibelius: Valse triste

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

Joan Baez & Mercedes Sosa: Gracias a la vita

Yliannostusta vältettävä, mutta jos tarvitsee elämälle tarkoitusta, voi kuunnella nuo tuossa järjestyksessä. Kopioi ja liimaa googleen tai youtubeen tai millä ikinä kuunteletkin. Kuulokkeet päähän ja menoksi!

Tämän maalasi ihan vain talvinen kuutamo takapihalla. 

Mielensäpahoittajan kulttuuri-iltamat

Kulttuuritarjonta on monipuolistunut rutkasti Irlannissa viime vuosina.Vielä 20 vuotta sitten, suurimpien kaupunkien ulkopuolella kulttuuririennot käsittivät pubin, bingon ja harrastajateatterin. Nykyään on kuttuurikeskuksia, Arts Centres, joissa törmää kaikkeen barokkimusiikista tilataiteeseen. Kävijämäärät saattavat olla pieniä, varsinkin jos tilaisuudet ovat maksullisia, mutta laatu on yleensä korkea. Irlantilaiset on siunattu hyvällä sävelkorvalla ja luontaisella charmilla, mistä syystä he ovat armoitettuja laulajia, soittajia, tarinankertojia ja näyttelijöitä. Toisin kuin Suomessa, puhe on halpaa ja joka perheessä tuntuu olevan joku laulu- tai soittotaitoinen. Häissä ja hautajaisissa saatetaan laulaa samanlaisella innolla.

Itsenäisyyspäivänä, kun olin juuri toipunut YLE Areenan upeasta juhlakonsertista Tampereella, runonlausunnasta ja kaikista itkettävistä lauluista (Finlandiaa ei kuivin silmin voi kuunnella!), lähdimme käymään eräässä pienessä kylässä. Sillä on suomalaisittain hauska nimi, Tinahely! Nautimme keskiaikaisesta joulumusiikista: upea sopraano Roisin O'Grady ja barokkikitaraa hellästi soittava Eamon Sweeney. Tarjolla oli myös kuumaa mulled wine ja pieniä rusinapiirakoita, mince pies. 

Hetkittäin Eamonnin kitaransoitto oli taianomaista, samoin Roisinin laulu, varsinkin irlantilaiset sävellykset, joissa hänen äänensä pääsi oikeuksiinsa. Iirinkieli on tavattoman melodista ja on kuin tehty laulettavaksi. Kahden tosi lahjakkaan artistin yhteistyötä oli ilo kuunnella, vuosikausien harjoitus ja opiskelu näkyi. Molemmat ovat alansa huippuja. Kulttuurikorppikotka oli höyhenineen aivan liekeissä, kuten nuoriso sanoisi.

Roisinin iirinkieliseen lauluun linkki youtubesta tästä. Eamonn soittaa espanjalaisen sävelmän tässä. 

Valitettavan usein musiikkiesitystä on kuitenkin mahdoton kuulla puheenpörinän seasta, varsinkin jos paikalla on anniskeluoikeudet. Irlantilaiset rakastavat puhumista. Ja juomista. Tinahelyn tyyppisissä taidekeskuksissa on toisin: siellä saa yleensä nauttia lasillisen tai kaksi viiniä, kukaan ei humallu, kaikki keskittyvät kuuntelemiseen ja taputtavat. Taivaallista! Voi nauttia musiikista taistelematta ärsytystä vastaan, kun joku pajattaa korvan juuressa.

Tämä on yksi asioista, jotka saavat Kulttuurikorppikotkan raivokohtauksen partaalle. Harvat reagoivat yhtä voimakkaasti. Tunnen olevani varsinainen ilonpilaaja, jos huomautan pulisijoille tai suhistelen. Tämän takia en enää käy pubien musiikkitilaisuuksissa. Varsinkaan nuoret eivät tunnu ymmärtävän nauhoitetun taustamusiikin ja live-esityksen eroa.

Kysyin kerran yhdeltä taitavalta laulaja-kitaristilta, miltä korviahuumaava puheensorina tuntuu ahtaissa pubeissa, kun hän yrittää keskittyä soittamiseen. Jos se häiritsee minua, kuuntelijaa, miten on esiintyjän laita? Hän kohautti irlantilaiseen tapaan olkapäitään ja sanoi, että siihen tottuu - paitsi viimeksi hän joutui keskeyttämään kappaleensa, kun joku tyyppi väkisin punkesi hänen olkansa yli käyttämään savukeautomaattia!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin hänen puolestaan.