Pages

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiitollisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiitollisuus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 28. syyskuuta 2020

Kolmivuotiskatsaus

Kolme vuotta tismalleen siitä, kun pakattiin Irlannissa tärkein irtaimisto myydystä talosta ja lennettiin Suomeen - yhdensuuntaisilla lipuilla. 


Miltäkö tuntuu nyt?

Hyvältä. Voi sanoa, että alun euforia ja kauhu siitä, mitä oikein tuli tehdyksi, on hävinnyt. Rehellisesti uskallan myös myöntää, että väliin tuli kammottavia hetkiä, kun tiesi olevansa synnyinmaassaan ja silti olo oli niin perin vieras. Ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat, mutta kuin etäältä, lasiseinän takaa. Se lasiseinä oli tietysti neljänkymmenen vuoden poissaolo ja elämä ihan muualla. Ei mitenkään voinut jakaa kokemuksia Suomen lamasta tai ilmaisten ämpärien jaosta, ei hallituskriiseistä tai urheilujuhlista. 

Kolmessa vuodessa seuraa jo sen verran kotimaan uutisia, että on jo ajan tasalla. Vähän sama kuin uudessa työpaikassa, kun vihdoin alkaa ymmärtää 'sisäpiirin vitsejä'. Se vaan vie aikaa, ja ulkopuolisuuden ja vierauden tunteet pitää kestää. Lopulta huomaa juttelevansa ihan lunkisti paikallisten kanssa ja päivittelevänsä kotimaan ongelmia kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Se, ettei juuri mikään ole kuin ennen, ei hievauta eikä järkytä. Maailma on muutenkin nytkähtänyt pois radaltaan viime aikojen pandemian ja ympäristöuhkien kanssa, kaikki muuttuu ja on epävarmaa. Yhden yksilön järjetön suru, kun puut tukkivat näkymän tai joku talo on hävinnyt tuntuu, niin juuri, järjettömältä. 

Usein häpeän näitä surkutteluja, kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ehkä iäksi, eikä siellä enää ole mitään, mihin palata. Heidän kotitalossaan ei asu joku toinen onnellinen perhe, vaan se on raunioina, palanut tuhkaksi tai tulvan alla. Eikä heitä oteta tervetulleina muuttajina vastaan missään, he ovat ongelma.

Parasta vanhenemisessa omalla kohdallani on kiitollisuuden oppiminen. Osaa olla iloinen niin pienistä, pysähtyy ja nauttii hetkistä. Ei koko ajan etsi jotain, havittele, osta, matkusta, valita, tuskaile. 

Oma hiilityöni.

Joku kysyi hiljan, mistä unelmoit. Piti ihan pysähtyä. Mitä minulta vielä puuttuu? 

Ennen oli näitä aarrekarttoja, joihin liimattiin kuvia asioista, joista unelmoi ja joita haluaisi elämäänsä. Se piti sitten laittaa seinälle ja kohdistaa energiansa niin, että tavoite tulee saavutetuksi. Tunnustan, että läppärini taustana oli nykyisen kotini myyntikuva pitkään ennen muuttoa. SE oli unelma ja päämäärä silloin. Nyt, kun asustan tätä An teach dearg, punaista taloa, on unelmakiintiö täynnä.





Tasapuolisen journalismin nimessä, aamiaispuuroa popsiessa (sängyssä, koska saan aamiaisen aina vuoteeseen tarjoiltuna!) kysyin myös lähiomaiselta, miltä nyt tuntuu, kun kolme vuotta on kulunut muutosta. Ei kuulemma sen erilaiselta kuin Irlannissakaan. 

Tässä kohdin tasapuolinen journalisti nielaisi kokonaisena kotimaisen karviaisen, jota pyöritti puurolusikassaan. Mitä? Entäs kaikki valitukset mykistä ja hitaista suomalaisista, kaameista iskelmistä, loppumattomasta kaamoksesta, liukkaista teistä joilla ei voi kävellä kun kaatuu heti, liian innokkaista moottorisahan surruttajista naapuristossa, mauttomasta lohisopasta, kondomikuorisista makkaroista (minun adjektiivini, tasapuolinen journalisti huom.), käsittämättömästä kielestä, kuolemaa uhmaavista pyöräilijöistä jotka eivät katsele ympärilleen eivätkä koskaan pirauta kelloa...? Pieniä harmituksia, hän totesi lojaalisti. 




Jos jotakin saa toivoa, ja tämä on unelma joka koristaa seiniäni kuvien muodossa, on päästä tapaamaan aikuisia lapsiani, joskus kun matkustaminen tulee taas turvalliseksi. Sen eteen ei voi tehdä yhtään mitään, vain toivoa. Tätä en osannut odottaa kun lähdin, vaan nimenomaan sanoin, että ainahan lentäen pääsee puolin ja toisin tapaamaan. Näin ei nyt ole, ehkä pitkään aikaan. Turvallisuus ja terveenä pysyminen on tämän hetken pääasia. Siinä unelmaa kerrakseen. 

Mitkä unelmat koristavat sinun seiniäsi?


lauantai 22. joulukuuta 2018

Jouluhartaus


Ensimmäinen täysjärkinen joulu tulossa. Viime jouluna oltiin juuri muutettu uuteen taloon, selvitty keittiö- ja putkirempasta, ja minä retkahdin väsymyksestä flunssaan. Onneksi suomalainen lähisukulainen saapui piristämään. 

Tänä jouluna on jo traditioita täälläkin, osataan luoda lunta, lähiomainen lämmittää saunan tuossa tuokiossa, pyöräytti jäälyhdynkin ilokseni, ja minä älysin käyttää autotallia jättimäisenä pakastinarkkuna jouluruuille. Pakkasta tällä hetkellä -9c! Olemme oppineet pukemaan KAIKKI vaatteet ylle ennen ulos lähtöä, myös hansikkaat ja hatun. Kylmä kangistaa nopeasti. 

Ei voi muuta kuin ihastella Suomen kauneutta. Lumi on höyhenenkevyttä pakkasella, se valaisee polut ja vaimentaa kovat äänet, pakkanen kirjoo kukkia varaston ikkunaan ja kiteitä oksille. Kohta on aika käydä laduille! Suomalaiset tulisivat kyllä kaipaamaan lunta, jos se joskus ilmaston lämpenemisen takia katoaisi. Näillä korkeuksilla talven pimeys on ahdistavaa, valo tuskin lisääntyy keskipäivään mennessä aamusta, ja alkaa sitten taas hiipua. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt auringon! Lumi tuo edes illuusion valosta.

Oma suhtautumiseni jouluun on kohentunut, kun olen päässyt päättämään itse sen vietosta. Suomessa ei myöskään altistu yhtä paljon blingille kuin Irlannissa - vai suojelenko vain itseäni nykyään paremmin kulutusbakkanaalilta?

Joulu on monille ahdistuksen, riittämättömyyden, kaipauksen ja yksinäisyyden aikaa. Olen huomannut, että se on onneksi myös aikaa, kun otetaan yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin, kyläillään ja kirjoitellaan. Edes jouluna!

Olen vihdoinkin saanut rauhan elämääni. Olen sinut menneisyyteni kanssa, löytänyt luovuuteni, armahtanut itseni suorittamisen paineesta. Odotan uteliaana, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Ainakin pääsen tapaamaan jälkikasvua, josta on kehkeytynyt ihmeellisiä, välkkyjä, persoonallisia aikuisia, joiden kanssa voi pohtia elämää ja maailmaa - ei kuten äiti ja lapsi, vaan aikuisena aikuiselle. Olen kiitollinen, että he ovat edelleen osa elämääni, ylimääräinen bonus jota en tunne ansainneeni. Minulla on myös muutama hyvä, sinnikäs ystävä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Lähiomaisen kainalossa on hyvä herätä joka aamu. En olisi voinut valita parempaa väittelijää, kannustajaa, kriitikkoa, työparia, naurattajaa ja matkakumppania. Kiintymys tuo vain yhden surun: joskus meidänkin aikamme loppuu.

En ole uskovainen, mutta joskus täyttää mieleni hartaus ja kiitollisuus kaikesta, mitä olen saanut. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta nyt on maljani piripinnassa. Kiitos elämälle!

Onnellista joulua ja rauhallista uutta vuotta!