Kulttuurimatkoja

No, koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla jotain, mikä on jäänyt väliin. En ole koskaan ollut pakettimatkalla. Sellaisella, jolla viedään kentältä bussilla hotelliin, aamulla bussilla kiertoajelulle ja taas takaisin katettuun buffet-pöytään. Oma aika on aikataulutettu nähtävyyksien väliin. 

Olen aina suunnitellut omat matkani, netin tultua lennoista ja yöpymisistä lähtien - muistaako kukaan enää matkatoimistoja ja tiskin takana lentoja etsivää virkailijaa? 

Ensimmäisen kerran ylitin Suomen rajat Tukholman laivan kannella nukkuen, sitten liftaillen kaverini kanssa. Englantiin muutin välivuodeksi junalla reppu selässä. Kerran matkustin Magic Bus-nimisessä kidutusvälineessä Lontoosta Ateenaan. Kuski taisi poltella tai naukkailla jotain loppumatkasta, jotta pysyisi hereillä. Tuntui että luut tärisivät vielä tuntikausia jäkeenpäin.

Se, että joku muu suunnittelee lomamatkasi, oli siis uutta. Tarjous oli niin halpa, ettei siitä voinut kieltäytyä marraskuun pimeydessä. Oli erikoista tulla komennetuksi lähtöön aamukahdeksalta ja jonottaa rivissä bussiin ja taas ulos. Juuri kun löytyi joku tavattoman kiinnostava historiallinen kohde, kuten Pyhän Barnabasin kirkko ikoneineen tai roomalainen kylpylä, oli taas lähdettävä. Muutaman päivän kuluttua retket alkoivat jo tuntua työltä. Onneksi toinen viikko oli omaa aikaa.

Totta on, että emme ehkä olisi omin päin nähneet Kyproksesta niin paljon, mutta taatusti olisimme viihtyneet paremmin omin nokkinemme. Huomasin taas, että sekä minä että lähiomainen kuulumme johonkin vaikeasti määriteltävään vähemmistöön, joka innostuu tuhansia vuosia vanhoista manteleista ja käsintehdyistä keraamisista korvakoruista. Moni muu näköjään ei.

Meitä yritettiin kyllä  houkutella persialaisilla matoilla, kultakoruilla, jalokivillä ja nahkatakeilla, mutta budjetti ei ihan riittänyt näihin tuliaisiin. Ymmärsin, että tämä oli halvan matkan hinta. Tästä kaupanteosta jäi ikävä maku, enkä usko että se vaurastuttaa paikallisia sentin vertaa.

Toisaalta se, että yhtäkkiä lähtee tutuista ympyröistä johonkin toiseen kulttuuriin, vaikka vain Välimerelle, tuntuu ravisuttavan aivoja. Se tekee hyvää samalla tavalla kuin hikijumppa keholle. 

Se, kun jättää sumuisen marraskuisen Suomen ja näkee täysikuun lämpimässä illassa tai ui aamuseitsemältä meressä, joka on niin suolainen, että sitä kelluu itsestään. Oman puutarhan hedelmät Suomessa lilluvat purkeissa ja pakastimessa, kun taas Välimeren maissa voi vielä poimia hedelmiä suoraan puusta.

Toisessa ääripäässä katselee Facesta tuttujen pulskia lemmikkejä, kissoja ja koiria joilla on nimet ja lelut kuin lapsilla, ja sitten näkee laumoittain nälkäisiä kissoja norkoilemassa terasseilla ja hotellien pihoilla. Kukaan ei näistä elukoista välitä ja turistisesongin kuivuessa mietin, miten niiden käy. 

Suomessa valokuvataan pöyristyneenä jos näkee roskia kadulla. Lomamatkallamme emme voineet olla näkemättä bussista roskaa täynnä olevia ojia, muovipullojen vuoria ja kaatopaikkoja jokaisella tyhjällä tontilla. Luksushotellin miljoonakasinon aulassa haisi ihan se itse, kun viemärit eivät vedä. Kaikki oli erittäin siistiä hotellin alueella, jota koko ajan siivottiin, mutta heti vieressä oli jäteoja. Miten näitten käy, kun tulee talvi, rankkasateet ja tuuli?

Talousongelmien tultua monet valtavat rakennusprojektit oli  vaan jätetty kesken. 

Vaikka kuinka soisi turismin tuovan vaurautta alueelle, ei siitä hyvää seuraa, jos ympäristöstä ei välitetä yhtään. Epäilen myös, ettei vauraus muutenkaan leviä kovin paljon alipalkattujen palvelualojen lisäksi. 

Eräs matkaseuralaisemme sanoi, että maailmaa ei voi muuttaa, kun kritisoin jotain. Ehkä niin, mutta kaikkeen ei tarvitse osallistua. 

Olin hetkien ajan täydellisen onnellinen, kun kelluin vedessä tai kuivattelin auringossa. Ihmisjoukoissa tunsin itseni vieraaksi. Tuonkaltaisessa matkassa kurjinta on turistikuplassa eläminen, kun ei saa mitään kontaktia paikallisiin ihmisiin, ei opi kieltä, päätökset tehdään puolestasi. Koko elämys on keinotekoinen alusta loppuun. 

Lähiomainen puolestaan nautti lämmöstä ja auringosta täysin. Yöllä piti pitää ikkunaa auki, jotta hän kuulisi meren aaltojen rytmikkään kohinan. Sitähän ei Suomessa juuri kuule.

Paras ratkaisu, kun reppureissailu ei enää ole vaihtoehto ja julkisilla kulkeminen ei näissä maissa onnistu, voisi olla asuntoauton vuokraaminen, jotta pääsee matkustamaan omaehtoisesti. Sellaisessa voisi kenties asuakin.

Joku ajatteli samaa joskus. Olisi jännä tietää, mitä sitten kävi?

Kuusi asiaa minusta

Elokuun lopun uhatessa nappaan kiinni Nadinen heittämästä blogihaasteesta: Kuusi asiaa, joita lukijat eivät tiedä minusta. 

Nyt alkoikin arveluttaa: mistä en ole jo kirjoittanut, kun aloitin blogini jo vuonna 2013? Henkilökohtaista elämää ei myöskään pidä revitellä julkisuudessa. Siihen ei tarvita edes vihollisia, kun on epäluotettavia tuttavia ja typerä media, kuten eräs nimeltämainitsematon nuori poliitikko on viimeaikoina saanut tuskallisesti kokea. Mutta SIITÄ ei sen enempää.

Hypätään siis menneisyyteen. Läheisillä ystävilläni saattaa olla aavistus näistä, mutta osa on ennen julkaisematonta skandaalimateriaalia. Ehkä hiven autofiktiotakin mukana sopassa. 

1.    Olen elämässäni ollut vain yhden kerran potilaana sairaalassa, jos synnytyslaitoksia ei oteta lukuun. (Kop, kop puuta!) Sairastuin vakavaan munuaistulehdukseen 20-vuotiaana Beninissä, Länsi-Afrikassa, jonne eksyin lyhyeksi jääneen au pair-kesän jälkeen, satunnaisesti tapaamani miehen matkassa. Tulehdus aiheutui varmaan juomavedestä, jota join raakana suoraan hanasta. Sen piti karaista kehoani, mutta jouduinkin tiputukseen pääkaupungin sairaalaan. Toivuin, mutta kovien kipujen kautta. 

2.    Olen selvästi ollut aina enemmän riski- kuin turvallisuushakuinen. (Ks. edellistä.) Olen useimmiten toiminut sydämen, en järjen ääntä kuunnellen. Uraputken sijaan valitsin kiehtovamman koiranputken, monihaaraisen ja nopeasti kukkivan. Arjen turvallisuus tylsistyttää, en jaksa tasapaksuutta ja ennalta arvattavuutta. Aina välillä pitää tehdä jotain vähän villiä, vaikkei aina niin järkevää. Vanhemmiten villi on suhteellisuuskysymys. Pulkkamäki?

3.    Ammatinvalinta tuotti lukioiässä valtavaa ahdistusta, kun en halunnut seurata sitä, mitä muut tekivät. (Ks. edellistä.) Kävin uunituore ällän yo-todistus kädessä  Luovan toiminnan linjan Kymenlaakson Kansanopistossa aikaa voittaakseni ja sain elinikäisiä ystäviä, sitten karkasin edellämainitulle välivuodelle au pairiksi Brittein saarille. Sieltä sitten reissaamaan seuraavaksi pariksi vuodeksi erinäisiin maihin satunnaisen miehen matkaan. Olin jo esiteini-iässä innostunut piirtämään pohjapiirustuksia taloihin, niitä on vihot täynnä ja muutama voipaperirullakin, kun yritin matkia oikeita piirustuksia. Tästä harrastuksesta tuli sitten elinkeino Lontoossa, kun pääsin kopioijaksi insinööritoimistoihin. Viitisen vuotta kopioin musteella sähkö- ja LVI-asennuspiirustuksia ja elätin itseni opiskellessani Open Universityssä psykologian kandin paperit. Sekin ammatti on nyt muinaismuisto, kaikki teetetään tietokoneilla nykyään, napin painalluksella. Eikä minusta koskaan tullut ammattipsykologia, alaa seuraan silti edelleen.

4.     Ainoa palkinto, jonka koskaan olen saanut, on hopeoitu lautanen: Henkisten kilpailujen eka palkinto, runonlausunnassa. Kokemus oli seitsenvuotiaana niin traumaattinen, että olen kärsinyt julkisen esiintymisen fobiasta koko ikäni ja se on todella rajoittanut elämänvalintojani. Nykyään ilmoitan fobiasta jos joudun esiintymään, ensiaputaitoiset kuulijat pysyvät siten valppaampina, jos pyörryn  kesken kaiken. Kirjoittajakursseilla ääneen oman tekstin lukeminen oli niin kammottavaa, että opin nopeasti rajoittamaan tekstini vajaaseen A4 liuskaan, koska tiesin, että saan happea ainakin sen lukemisen ajan. Fobia on kuulemma yksi yleisimmistä, pahempi kuin kuolemanpelko - siitä siinä itse asiassa on kysekin. 

5.    Lakkasin silittämästä vaatteita jo 19-vuotiaana. Esimerkkinä eräs walesilainen nainen, joka tuhahti, että se on ajanhukkaa. Olen oppinut kaikki mahdolliset kepulikonstit vaatehuoltoon liittyen ja onnistunut säästämään kokonaisia vuosia elämästäni kehittäviin harrastuksiin, mm. lukemiseen ja nukkumiseen. Pahempaa elämän haaskausta en tiedä kuin tekstiilien silitys. Tropiikissa sitä suositellaan toukkien ja munien hävitykseen vaatteista, se lienee ollut ainoa syy, miksi ehkä olen silittänyt joskus. Hyönteiskammoni nimittäin vie voiton tästäkin, en kestä toukkia, lieroja, etanoita, torakoita, muurahaisia, mitään kiemurtelevaa ja ryömivää. 

6.    En ole mielestäni nuuka, mutta kierrätän kaiken mahdollisen. Ennen Roskalava-Facebookryhmiä kurkistin aina oikeisiin roskalavoihin. Okei, kurkistan vieläkin, vaikka tiedän, etten todellakaan jaksa kantaa hyväkuntoista toimistopöytää enää kotiin. Ostan suurimman osan käyttötavaroista ja vaatteista kirpputoreilta, enkä heitä mitään hukkaan. Kimmokkeen sain lukiessani tyttäreni esseetä kerskakulutuksen kapitalistisista tavoitteista, siitä miten kaikkeen emotionaaliseen on onnistuttu liittämään ostotapahtuma. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat, äitien- ja isienpäivät, hautajaiset, häät, nimiäiset, depressiot ja ilot. Kulutuskrääsä saa minut epätoivoiseksi: mihin tämä kaikki joutaa, minkä näkee ostoskeskuksen liukuportaissa seistessään? Miksi ostovoiman uupuminen järkyttää kansantalouden, vaikka pitäisi säästää ja kierrättää?  Itse tehty ja kierrätetty pitäisi olla oikea suunta, jos mielimme elää tällä planeetalla.

Taiteilijana mietin tietenkin joskus, onko taide ongelmajätettä. Toisaalta, jos se on itse tehtyä ja tuottaa saajalleen iloa, ehkä sen voi myös kierrättää joskus. Kirjoittaminen ei enää käytä nippukaupalla paperia, kun kaikki on digitaalista, paperijulkaisuja lukuunottamatta. Pitkää käsikirjoitusta työstäessani mietin yhä useammin, onko tärkeämpää se, että sain tarinan kirjoitetuksi kuin se, että saisin sen julkaistuksi. Jos niin pitkälle joskus pääsen, ehkä julkaisenkin vain e- kirjana tai audiokirjana?

Loppuun yksi ongelmajätetuote, jota vähän kadun. Teetätin tauluistani kortteja lähinnä mainosmielessä, mutta myyntituotteina ne eivät menestyneet. Ihmiset eivät enää osta kortteja! Nyt minulla on sitten laatikollinen kortteja joka tilaisuuteen. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat... 

Venezia, mi amore

HUOM! Parempilaatuiset kuvat lähiomaisen, suhruisemmat minun. Mielelläni lainaan, jos kysyt luvan!

Konkkaava, tipaton keliaakikko polvivammaisen ummikon parina ei ehkä ole paras bloggaaja Venetsia-viikosta. Lisää budjetti, joka oli niin kireällä että soi ja huonosta äänieristyksestä ylistetty majapaikka ILMAN respaa, aamiaista, oikeaa osoitetta tai hissiä. Kuitenkin meillä oli mahtava viikko.

Oikea osoite löytyi lopulta, kun isäntämme vei meidät Annexeen, jonka olin kuvitellut romanttiseksi lisäsiiveksi sisäpihalla. Huoneemme sijaitsikin ihan eri osoitteessa, toisessa korttelissa, jonne raahauduimme matkalaukkuja iltapäivän auringossa meluisasti vetäen. Neljäs kerros! Isäntämme tarjosi kantoapua konkkaavalle naisturistille, mutta ei urhealle ummikolle, joka oli nääntyä jo toisessa kerroksessa. Venetsiassa ei ole hissejä.

Cannareggion kaupunginosaa.

Kaikki ikävä, myös huoneen koko, unohtui kuitenkin, kun vihdoin avasin ikkunaluukut venetsialaiselle sisäpihalle. Sitruunapuita ja laulurastas! Punatiilisiä kattoja silmänkantamattomiin. Kirkonkelloja. Ja se valo!

En matkusta katsellakseni hotellihuonetta. Kunhan sänky on nukuttava, vessa vetää ja suihkusta tulee kuumaa vettä, ei muulla väliä. Keliaakikkona ja introverttinä unikekona mieluiten syön aamiaisen omassa rauhassani. Vatsa toimii kun se saa edes aamiaiseksi samaa kuin kotona, mysliä. 

Aamukahville suuntasimme aina läheiselle Strada Novalle. Ensimmäisenä aamuna seurasin kahden vanhan ystävän riemullista jälleennäkemistä kahvilassa. Sitä huutoa ja naurua! Eivät millään olisi halunneet erota. Seuraavana aamuna ymmärsin, että he olivatkin vain naapuruston kahviveikkoja matkalla töihin. Italialaisilla (ok, ainakin venetsialaisilla) miehillä on mahtava draaman taju. Eilinen sähkölasku on draama. Tämänaamuinen parranajo on tragedia. Ohikulkeva villakoira on komedia. Käsimerkit tehostavat huutoa ja kliimaksia - vieläkin kaduttaa, etten ostanut t-paitaa, jossa niitä selitettiin. Se, mikä meistä näyttää vain välimerelliseltä käsien viuhdonnalta, onkin tarkasti ajoitettua ja koodattua tekstitystä, jos toisella sattuu olemaan haasteita kuulossa. Sub-titles for the hard of hearing. Näkyy kahvilan metelin yli, kadun yli, itse asiassa varmaan kanaalinkin yli. Myös vaimon/anopin/appiukon selän takaa, voisin kuvitella.

Olisin istunut koko aamun katselemassa ohikulkijoita, mutta iskias ei siihen suostunut, eikä valokuvaamiskohteita janoava lähiomainen. Siis kirkkoon. Jos toiseenkin. Tusinaa marmorikuvioitua pylvästä, Mariaa ja kullattua ristiinnaulittua tuijotettuani luulin jo nähneeni kaiken, mitä katolinen kirkko äärettömässä, yltiöpäisessä ja ylenannattavassa varojen tuhlauksessaan on keksinyt, kunnes saavuimme Santa Maria Gloriosa dei Frarin basilikaan. Se sisälsi kokonaisen seinän vitriinejä. Näistä komeimmassa säilytettiin itse Jeesuksen veripisaraa, jonka Maria Magdaleena oli älynnyt ottaa talteen ennen ylönnousemusta. Oli siellä muitakin kuivahtaneita epämääräisiä sisäelimen näköisiä otoksia sekä kellastunutta pumpulia (käyttö tuntematon, Jeesuksen korvapuikkoja?), mutta veripisaraa kyllä kannatti tulla katsomaan Irlannista asti. 

Ihan keskellä on kullattu pokaali, jossa se.

Hämmästyttävin veistos tässä kirkossa oli itse Dogelle pystytetty valtava muistomerkki. Maallisia ja jumalallisia päämiehiä palvottiin sulassa sovussa. Neljä mustaa miestä kannattelee synkän näköisenä koko länsimaista kulttuuria harteillaan. 

Musta 'iho' näkyy marmoristen housujen rikki kuluneista polvista, merkillinen yksityiskohta. 

Dogen eli senaikaisen Venetsian tasavallan päämiehen asema tuli selväksi, kun pääsimme Dogen palatsin sisäpuolelle. Inhoan jonottamista, joten päästyämme suorilla Hieronymous Boschin näyttelyyn, joka sijaitsi palatsissa, en voinut olla ehdottamatta että edes 'kurkkaisimme' miltä portaiden yläpäässä näyttää. Ihmeeksemme kukaan ei pysäyttänyt meitä. 

Kuljimme läpi valtavien salien, joista suurin oli kuin luistinrata tai pelihalli, henkeäsalpaava tila täynnä maalauksia.

Kurkimme Huokausten sillan kaltereitten läpi alas kanaaliin, kun laskeuduimme vankiselleihin. 

Bosch on aina ollut lempimaalarini, ja tämä näyttely täytti odotukset, myös hänen seuraajiensa kohdalla. Kuvitusta katolisen kirkon helvetinmaailmaan - tirkistelijöitäkään ei unohdettu. Mitähän oli maalarin aamuteessä tai -piipussa? 

Näyttely 4.6.17 asti.

Vasemmalla taivasosuus, oikealla synnin palkka.

On siinä alttaritaulu.

Osa 2

Minua kiinnostaa aina vieraissa maissa, miten arki toimii. Venetsiassa jäin toljottamaan ovenripaan sidottuja roskapusseja. Ne kerätään joka päivä! Ylempien kerrosten asukkaat laskevat kassinsa narussa alas. Pyykit kuivuvat vinssein kiskottavilla naruilla. Yhdellä korkeammalla sillalla näin tuolihissin. (Muuten kaupunki on liikuntavammaisen painajainen, Lidoa lukuunottamatta). 

Ambulanssi. Taustalla vanhan hautausmaan käsittävä saari San Michele.

Tavarankuljetusta.

Muuttoauto.

Ostin jopa kirjan nimeltä The Basics, jossa on kaavakuvia juomavesikaivoista ja paaluperustuksista. Valtavien palatsien rakennustapa on ainutlaatuinen.

Lähiomainen väitti että se oli lasten värityskirja. Kysyn vaan. 

Venetsia on uniikki! Kuten da Mosto selittää upeassa dokkarissaan: ainoastaan Venetsia on perustettu mahdollisimman huonoon paikkaan, jota kukaan muu ei halunnut!

Venetsiassa putoaa kummallisesti ajasta ulos. Historia tihkuu joka seinästä ja kadusta, lemahtaa kanaaleista, kuuluu ja näkyy syrjäkaduilla. Vaikka pikaveneisiin ja vaporettoon (vesibussi) tottuu, autot ja junat jotenkin unohtaa.

Halusin uusia edelliskertaisen elämykseni, yöllisen vesibussimatkan pitkin Grand Canalea, kun palatsit seisovat pimeinä ja koko kaupunki hiljenee. Otimme vaporeton Ca' d'Orosta, aikomuksena matkustaa päätepysäkille Rautatieasemalle ja omia sitten joko etu- tai takakeulan ulkopaikat, ja purjehtia takaisin pitkin kanaalia. (Opaskirjasta luettu vinkki!) Meidän epäonneksemme juuri se nro 1 päättyikin siihen iltavuoroon  ja oli pakko nousta pois terminaalissa. Sitten otimme väärän vaporeton, ja kauhukseni lähdimme takaisin Uuteen Maailmaan päin, ohi juna-aseman, bussiterminaalin ja modernien telakoiden. Autoja! Busseja! Rumuutta! Olin viikossa jo unohtanut, miten ruma ja meluisa oma maailmamme on. Olisin nyyhkyttänyt pettymyksestä, mutta lähiomainen ei siedä tämänkaltaista liioittelua edes blogissa.

Näimme siis sen puolen, jolle suuret risteilyalukset telakoituvat, ja jonne ilmeisesti suurin osa Venetsian tavarasta menee ja tulee. Jotenkinhan tuo 55 000 asukkaan kaupunki turisteineen on huollettava. Reality check.

Ilta pelastui, kun jäimme pois San Marcosin aukiolla ja jäimme kuuntelemaan Caffe Florianin taitavaa kvartettia leutoon italialaiseen kevätiltaan.

Päätimme istahtaa aukion pöytään iltakahville. Niiden hinnaksi tuli muhkeat 32e, mutta musiikki oli kaunista (lisämaksu 6e per korvapari) ja ilta viimeinen. Novellisilmääni jäi kutkuttamaan myös ilmiselvä salarakastajapari, jotka luulivat olevansa katseiden tavoittamattomissa kahvilan pylväskujalla. Mies: hoikka, upeasti hopeahiuksinen, pieni musta salkku, kallis sininen puku (lisää merkki googlattuasi). Nainen: ainakin 10-15 vuotta nuorempi, hihaton leninki, kevyt hartiahuivi, korkkarit ja siro (googlaa joku design)käsilaukku, pitkät tummat hiukset. Seisoivat vastakkain, hetken musiikkia haikeasti kuunnellen, mies kietoi sitten oikean kätensä naisen uumalle, kevyesti suudelmaa etsien...sitten ryhdistäytyivät ja läksivät samaan suuntaan, toisiaan koskettamatta. Ministeri, sanoin lähiomaiselle, mutta älä katso nyt. Joku ministeri selvästi. Salainen ravintolailta. Mitä, sanoi hän.

Kun odottelimme yö-vaporettoa tuulisella, kylmällä laiturilla muitten eksyneiden turistien kanssa, pyyhälsi tämä pariskunta ohitsemme vesitaksiin. Taksikuski auttoi naisen veneeseen, mies loikkasi perään, molemmat painuivat kajuuttaan. Kuski kurvasi kohden lentokenttää, niin kuvittelin. Kummallakaan ei ollut edes matkalaukkua. 

Loppumatkan väittelimme, olisivatko he mitenkään voineet olla aviopari.

Mahtava lomaviikko! Ainoa harmi on vain se, että nyt lähiomainen haluaakin paluumuuttaa Venetsiaan eikä Suomeen.

Ilmaisia vinkkejä (maksullisista veloitetaan harkinnan mukaan):

1.      Osta monen päivän matkakortti Vaporettoon. Pääset  Grand kanaalin yli mistä vaan. Muuten eksyt labyrintteihin etsiessäsi niitä kahta siltaa. Näytät coolilta vilauttaessasi lipuntunnistajaan. Toimii myös Lidon saarelle, jossa on vilpoinen hiekkaranta.

Paras lounas löytyi Muranosta kanaalinvarrelta.
Mereneläviä ruususuolapedillä.

2.      Tarkkana menun hintojen kanssa. Liha, perunat, ja salaatti/vihannekset hinnoitellaan joskus erikseen. Steak voi tarkoittaa vain sitä lihasiivua, ei koko ruoka-annosta. Kalat ja merielävät runsaita ja hyviä. 

   En tykännyt niiden katseesta. 

3.      Senza glutine sopii keliaakikolle. Tietävät, mitä se tarkoittaa. Eioota myytävänä myös, mutta parempi sekin kuin salavehnä. Huom! Venetsia on keliaakikon koettelemus suussasulavine vehnäleipomuksineen. Laktoositonta gelatinoa en edes kysynyt...

4.      Guggenheimin taidemuseo piristää kirkkoähkyn jälkeen. Värejä! Vapautta! Luovuutta! Seksiä! Huumoria!

5.      Yksi päivä ei riitä Venetsialle, ei yksi viikkokaan.

Paikan hahmotus vie aikaa. Lue kohteista etukäteen. Missasimme naapuristosta sekä juutalaisgheton että Ca D'Oron palatsin, koska emme tehneet taustatyötä. Emme tässä osoita kehenkään erityisesti. 

6.      Kunnioita paikallisia. Ole kohtelias, anna tietä, huomioi vanhukset, opettele vähän kieltä. 'Skuse...' toimii vaporetossa. Tue paikallisia artisteja! Kysy: Made in Italy? aina kun voit. Ostin kaksi naamaria, molemmat käsintehtyjä, kalliimpia kuin Made in China, mutta aitoja. Kiinalaiskrääsä on jo vallannut muun maailman. 

Oikeanpuolimmaisen naamion tekijä on Bertolini Simone, joka myi niitä kojussaan Giardinetti Realin edessä, ihan San Marcon aukion vieressä. Nokkamaskia käytettiin ison ruton (v.1348) aikaan  suojuksena ja se täytettiin mustilla pippureilla. Vasemmanpuoleisen taiteilija jäi anonyymiksi, mutta se oli pakko ostaa. 

7.      Me kävimme Venetsiassa jo toistamiseen keväällä, huhtikuussa, ja sää oli ihanteellinen, sesonki vasta alussa. Ihan tarpeeksi turisteja nyt jo, millaista lienee kesän helteissä?

Se pakollinen gondolikuva.

8.      Gondolimatka on järkyttävän kallis, 80e. Etsi Traghetto, jolla pääset kanaalin poikki gondolassa 2 euron hintaan. Pidä silmät kiinni kun kaksi vaporettoa menee ohi samaan aikaan. Muistin juuri, että lähiomainen ei osaa uida. Kellään ei ole pelastusliivejä, ei edes lapsilla. Kukaan ei kuitenkaan huku eikä vene kaadu. 

9.      Jos suunnittelet Venetsiaan menoa  – tai ikävöit takaisin, hanki Francesco da Moston loistava dokkarisarja Venetsiasta (BBC 2006). Hyvä tyyppi (ja charmikas), vauhdilla etenevä tarina otsikoilla Veri/Kauneus/Seksi/Kuolema. Da Moston oman suvun ränsistynyt palatsi, jota hän suree dvd:llä, on muuten juuri nyt restauroitavana! 

10.    Käy Venetsiassa, kun vielä voit. Kaupunki on monen uhan alaisena, niin risteilyalusten aiheuttaman tärinän, vedenpinnan nousun kuin massaturismin taholta. Da Mosto kertoo, miksi venetsialaiset jättävät kaupunkinsa (viimeinen osio sarjasta 4). Arkifanina pidin kovasti tästä osasta. Ymmärrän täysin paikallisten ärsyyntymistä loppumattomien turistilaumojen kanssa ahtailla kujilla. Toisaalta, mehän emme ole turisteja, vaan ne muut...

Jättiristeilijät saisi minun puolestani kieltää kokonaan Venetsian laguunista.

Nämä rantamajat Lidolla vasta odottelivat sesongin alkua.

Ja taas yksi selfie. Minä, minä, minä...

Da Moston upeaa dvdtä on saatavilla mm täältä.

Venetsiaa Miten kaikki toimii-friikeille: Venice the basics, Giorgio Gianighian & Paola Pavanini, kuvittaja Giorgio Del Pedros, englannos Christina Cawthra. Löysin tämän Guggenheimin museokaupasta, mutta saa sitä täältäkin.

Hyvä opas miten käyttää vaporettoa löytyy tästä.

Suomalainen bloggari Marimente antaa paikallisena asukkaana paljon perinpohjaisempia ja järkevämpiä vinkkejä.

P.S. Venetsia ei välttämättä ole kallis, kun etsii halpalennon ja edullisen huoneen (ilman respaa, aamiaista, hissiä...) ja välttää kesäsesonkia. Parin euron pizzasiivuilla voi elää, jos ei ole keliakia...

Venetsian lippu. Eläköön Venetsia!