Nax and drugs and rock and roll

 No nyt löytyi koukuttava nimi kesäkuun blogille! 

En ole koskaan ollut punkkari, vaikka asuin Lontoossa punkin huippukaudella. Opiskelin iltakoulussa psykologiaa ja matkustin metrolla ja kiersin kaukaa töyhtötukkaiset, hakaneulanenäiset nuoret, jotka tuntuivat elävän ihan eri maailmassa kuin minä. Minulla oli vakava ura mielessä, ensimmäinen lapsi ja tuore avioliitto. Punkkarit tuntuivat kovin lapsellisilta. Musiikki oli kamalaa mörinää kun oli tottunut Pink Floydin korkealentoon.

Mistä siis moinen otsikko?

No, viime talvi oli varsin koetteleva. Keskuslämmitys, jolla on pahaenteinen nimi VILP eli vesi-ilma-lämmitys-pumppu hajosi kesken -25C pakkasviikkoja. Talo jäähtyi jääkylmäksi, kuumailmapuhallin ja irtopatterit otettiin käyttöön ja korjaaja tuli pähkäilemään, mikä vikana. Tajusin, että putkien jäätyminen olisi vielä pahempaa ja päätin ruveta ainoaan, minkä osasin: aloin raahata polttopuita vajasta ja lämmittämään saunaa. Pidin sitä päiväkaupalla 40-50 asteen lämmöllä ja ovia auki, jotta edes se osa taloa säilyisi jäätymättä. Heräsin kolmelta yöllä lisäämään pökköä pesään ja kuljin vainoharhaisena kosketellen putkia pitkin taloa. Nukuimme monta kerrosta vaatteita päällä ja pipo päässä. Emme vilustuneet. 

Lämmityshaaverit koettelivat kaikkia korjaajia ympäri Suomea, ja pahaksi onneksi meidän korjaajamme sai parin viikon hirveän flunssan. Korjaus viivästyi.

Lopulta jouduimme lämmittämään patterivesiä suoralla sähköllä ja näin painajaisia nelinumeroisista sähkölaskuista. Ne eivät onneksi toteutuneet.

Sillä välin, kun korjaaja etsi varaosaa ulkoyksikköön, piti meidän manuaalisesti klikkailla sisäyksikköä. Jätän tekniset termit väliin, vaikka suoritin alimman oppimäärän lämmöntuottoteknologiassa googlailessani, mikä voisi olla vikana.

Korjaaja selitti, että meidän piti painaa tiettyä nappulaa, kunnes kuuluu NAKS. Lähiomainen oli täysin ymmällään. Vaikka luulisi, että selitys oli yleismaailmallinen, NAKS tai edes NAX ei sano englanninkielisille yhtään mitään. Toiminto nimittäin kuulostaa heidän korvaansa ilmaisulta CLICK. Kyllä nauru kelpasi, kun asia selvisi.

Naksaus kuuluu samaan sarjaan kuin koiran haukku, porsaan röhkiminen, nyrkin pamaus, kova kolaus tai kaikuva lyönti. Koira sanoo englanniksi woof woof, porsas oink oink, nyrkinisku on wham ja pamaus boom. Käsittämättömin on äkillinen pamaus kapaw. Siis mikä? 

Tulee mieleen hämilliset hetket, kun luin englanninkielisiä iltasatuja lapsilleni enkä osannut ääntää edes hevosen hirnuntaa. Se ei nimittäin sano ilmiselvän onomatopoeettisesti ii-hahaa vaan neigh. Haaste jokaiselle suomalaiselle. Suomalaisissa eläinsaduissa taas sammakkot vaakkuvat kun englantilaisissa ne hihkuvat ribbit.  Ei siis niin minkään valtakunnan järkeä. 

Olen varma, että aivan jokaisessa kielessä on omat matkivat ilmaisut äänille, jotka kuten näemme kuulostavat aivan järkyttävän erilaisilta eri ihmisten korville.

Edelleen surettaa niin pohjattomasti, etten onnistunut kaksikielisyyden opettamisessa lapsilleni, vaan luovutin, kun käsitteet monimutkaistuivat ja koululäksyt piti avustaa englanniksi. Kaksikielisessä perheessä yhteinen kieli vielä sujuu, mutta ummikolle toisen vanhemman kieli jättää ulkopuolelle. Miten yhtälö kenelläkään toimii niin että lapset oppivat kaksi kieltä sujuvasti, on minulle mysteeri, kun vielä asutaan maassa, jossa toista kieltä ei kuule. Hienoa se olisi, mutta kaikkeen en revennyt minäkään monien muiden paineiden keskellä. Hattua nostan kaikille onnistuneille!

Ehkä tärkeintä on se, että lapseni oppivat tykkäämään Suomesta ja mielellään tulevat käymään. Jopa niin paljon, että haluavat juosta Hämeenlinnan maratoonin Kympin eli 10km heinäkuussa! Voitte olla varma, että heilutetaan katsomossa sekä Irlannin että Suomen lippuja. 

Nax on jäänyt elämään lähiomaisen sanavarastossa myös verbinä naxing, mitä hän jäi kaipaamaan kun koko lämmityssysteemi meni uusiksi eikä sille tarvi tehdä nyt yhtään mitään. Tulee mieleen englantilainen sananlasku proof of the pudding is in the eating, eli suomeksi moni kakku päältä kaunis. Odotamme pakkasia fingers crossed - eli pidämme peukkuja, että kaikki sujuu hyvin!

Ihan pakko kertoa viimeisin käännöskukkanen, joka löytyi kierrätysaseman nettitoiminnoista. Kun pääsi viimein siihen vaiheeseen, että oli aika maksaa sekajätteiden viennistä, tuli suomen Maksa-käskylle ällistyttävä englannos: liver. 

Otsikon drugs and rock and roll jää sitten hähmäiseen hämärään, paitsi itse kukin voi googlailla, mitä rokkenrolli alunperin tarkoitti. Pysyy silläkin lämpimänä! 

Harvinainen kuva menneisyydestä. 18. hääpäivä juuri meni,
 toisemme olemme tunteneet kohta 30 vuotta, eli kuinka
monta futiksen MM- kisaa sitten? Silloin Irlantikin oli mukana. 

Klara vappen

 Kävin läpi aiempia huhtikuun blogikirjoituksiani, etten toistaisi itseäni vappuaiheessa. Hämmästys - en ole kirjoittanut vapusta yhtään mitään! 

Sitä ei juhlita Irlannissa mitenkään (paitsi hiljattain Bank Holiday Monday -pitkänä viikonloppuna), eihän nyt mitään kommunistista saatu juhlia. Omista nuoruuden vapuista ei, outoa kyllä, muistu mitään mieleen. Parempi ehkä niin.

Tänään on siis vapunaatto Suomessa. YLEn uutistoimittajat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa ja uutisissa näytetään jokavuotinen Havis Amanda-patsaan lakitus Helsingissä, tuhansia ihmisiä valkolakkeineen keskustassa. Ei tule fiilistä että olisinpa jossain. Huomenna tosin tiedossa kivat sukujuhlat ja käymme torilla katsomassa vappumarssin ja markkinat. Tänään syötiin makkaroita ja perunasalaattia joten sekin on täytetty! 

Ensimmäinen lepohetki puutarhakeinussa tänä vuonna. Ah!

Juttelin erään toisen ulkosuomalaistutun kanssa hiljattain identiteetistä: säilyikö suomalaisuus monen kymmenen ulkomailla eletyn vuoden aikana vai integroiduimmeko niin hyvin, että tunsimme itsemme sen maan kansalaiseksi. Kummallakin sujui vieras kieli jo täydellisesti ja osasimme elää maan tavalla, mutta suomalaisuus ei karissut minnekään. Niin syvä vaikutus lapsuudella ja nuoruudella meihin on. Meille molemmille äidinkieli oli rakas, vaalimme sitä myös aikana, jolloin suomea ei kuullut ja lukenut yhtä vaivattomasti kuin internetin tultua. Yritimme aina löytää suomenkieliset vastineet kun puhuimme suomea - se ei nimittäin ole yhtä helppoa kuin luulisi. Erityissanastot opimme molemmat ulkomailla, hänellä tietyt työhön liittyvät tekniset termit, minulla esimerkiksi raskauteen ja  synnytyksiin liittyvät sanat. En vieläkään tiedä aiheeseen liittyviä termejä suomeksi, enkä niitä onneksi enää tarvitsekaan. Autoiluun ja byrokratiaan kuten vakuutuksiin ja verotukseen liittyvää sanavarastoa on joutunut pakosti päivittämään paluumuuton jälkeen. Googlen käännökset auttavat.

Ajatukseni lipuvat suomalaisuudesta isänmaallisuuteen. Sehän korostuu kun muuttaa ulkomaille, kotimaa saa usein liikaakin positiivista hohtoa. En silti tunne, että isänmaallisuuteen pitäisi liittyä toisten kulttuurien halveksunta - päinvastoin. Integroitumisen pitäisi pitää sisällään tasa-arvoisuutta oman ja vieraan kulttuurin kesken. Tietenkin ulkomaalaisille oma kieli, uskonto ja kulttuuri ovat tärkeitä ja niistä ollaan ylpeitä - olisi epäinhimillistä vaatia muuta. Näinhän koemme itsekin ulkomailla eläessämme.

Suomalaisuudesta ja Suomesta voi olla aidosti ylpeä, kritisoi sitä muuten miten paljon tahansa. Ostin kirpputorilta itselleni nyt valkolakin, jotta voin pitää sitä huomenna. En aikoinaan pitänyt sitä missään arvossa, oikeastaan porvarillisena hörhöilynä, vaan vuokrasin sen, joten jouduin ostamaan sen eläkepäivilläni. Ensi vuonna pidetään toivottavasti riemuylioppilaspäivät eli omista juhlista on kulunut 50 vuotta! Minulle se oli saavutus ja myös vanhemmilleni, joilla ei koulutukseen ollut mahdollisuutta. Siitäkin voi olla ylpeä.

Käsikirjoitus, jota parhaillaan kirjoitan, pohjautuu juuri noihin aikoihin, ylioppilaskirjoituksia ennen ja sen jälkeen. Olen lukenut monia muita nuoruuden muisteluihin perustuvia kirjoja, eikä mikään niistä tuonut samastumisen iloa. Niinpä päätin kirjoittaa oman tekstin, nostalgiamatkan hurjalle 1970-luvulle. Olen plagiarisoinut itseäni ja lainannut omia kirjeitäni ja päiväkirjojani osittain tekstin luomisessa, fiktionaalisen nuoruustarinan ympärille. Yllätyin, miten fiksu, herkkä ja syvällinen olin sen ikäisenä, vaikka päällisin päin olin tuskallisen ujo, mykkyyteen asti. Elämä oli silloinkin ahdistavaa ja vaatimukset korkeita. Omaa paikkaa piti hakea, omaa identiteettiä, porukkaa johon kuulua. Ulkomaille muuttaessani kaikki sekosi vielä uudemman kerran.

Nyt kun on jo vanha, melkein vanhus, voi jo luovuttaa. Olen oma itseni, olen onnellinen juuri tässä ja nyt, eikä ole väliä jos en kuulu yhtään minnekään. Sielunveljiä ja -siskoja löytyy kun on löytyäkseen. Yksinkin on hyvä.

Loppuun äitini ottama kuva kotipihassa ylioppilasasussa. Varmasti asetelma, mutta kaunishan se on. Nyt näen sen äidin ylpeyden silmillä.

Hyvää vappua kaikille lukijoilleni, nautitaan Suomen keväästä tai kaihoillaan ulkomailta käsin! 

 

Erilainen juhannus

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmaksi käy houkutus tehdä asiat aina samalla tavalla. Kun ei koskaan kokeile mitään uutta, eikä aseta itseään mahdollisesti naurunalaiseksi menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, elämä sujuu rauhallisesti ja yllätyksittä. Siinä sen ikävä puoli onkin: ei tule yllätyksiä. 

Minulla on aina ollut ns. kutiavat jalat eli englannittain itchy feet. Palan halusta matkustella, nähdä uutta, kokeilla. Rahatilanne estää suuremmat seikkailut ja lähiomaisen tarve tehdä kaikki aina samalla tavalla hillitsee unelmiani. Joskus ulkomaalaisen kanssa avioituminen kuitenkin avaa silmiä, kun eteen tulee vaikka juhannuksen vietto. Suomalaisten on silloin tapana matkustaa kuin sopulilaumat korpeen, mökille, pois sivilisaatiosta ja kaikista vaivalla maksetuista mukavuuksista. Ulkomaalaiset tulevat katsomaan suurta suomalaista kansanjuhlaa ja hämmästyvät kun kaupungit ovat autioita ja ravintolat suurimmaksi osaksi kiinni. Missä kaikki ovat? Suomalaiset istuvat hartaina laiturinnokassa, saunassa, veneessä tai tuijottavat hiljaa nuotioon.

Lähiomainen ei pidä mökkeilystä. Opin sen kantapään kautta, kun kerran Suomen-lomalla vuokrasimme mökin. Tarkemmin kerroin kokemuksesta v. 2015 heinäkuun blogissa, jos haluatte tietää. Jos jotain olen pitkästä avioliitosta oppinut niin sen, että toista ei voi muuttaa. 

Annoin siis vapaat kädet hänelle suunnitella juhannusta. Aiemmin olemme yöpyneet Turun Bore-laivahostellissa, nyt hän halusi Porvooseen. Miksi sinne? Kun siellä kuulemma on katsottavaa ja kuvattavaa, vaikka kaikki olisi kiinni. Siispä vuokraamaan Air B&B -asuntoa. Minua ei erityisemmin innostanut kolmannen kerroksen keskustakaksio, mutta olihan siellä hissi ja ilmastointi ja lähiomaiselle tärkeä suihku. Ei mitään pyllistelyä saunassa pesuvadissa läträten, puhumattakaan puuseen kauheuksista. Hyttysiä kaupungissa tuskin näkisi. Rahaa säästyisi, kun saatoimme tehdä omat ateriat asunnolla. 

Olin aika ällistynyt, kun juhannuksesta tuli juuri sitä, mitä kaipasin: vaihtelua. Kuljeksimme jokivartta jäätelöä nuoleskellen, pittoreskejä maisemia ikuistaen, suljettuihin kahviloihin kurkistellen. Löysimme upean, urbaanin August Eklöfin puiston, Haikon kartanon, jokivarren terassin ilta-auringossa. Eivätkä kaikki turistit olleet suinkaan ulkomaalaisia, suomalaisista ainakin nuoremmat ovat löytäneet kaupunkijuhannuksen. 

Taiteilija työssään.

Asunto keskustassa oli hieno tukikohta ja mukavuudet tulivat tarpeeseen. Saunaa emme tosin tarvinneet helteellä. Kaikki toimi loistavasti. 

                                                

                                                                                          

Kulttuuripuolelta ehdimme katsastaa Runebergin kodin ja puutarhan - Porvoon triennaalista on parempi kun en sano yhtään mitään. Kansallisrunoilijamme pihaan tehty taideteos oli niin ruma että hävetti. Minusta se, että teokseen on käytetty kierrätysmateriaaleja ei vielä riitä, jotain pitäisi löytyä esteettiseltä puoleltakin.

Tommi Toijan herkkä työ oli edelliseltä triennaalilta v. 2021.

Minun juhannuksenviettooni ei ehtinyt syntyä nuorena muita perinteitä kuin älytön dokailu. Nykyään nukahdan jo muutaman viinilasillisen jälkeen. Ulkomailla tunsin hirveää koti-ikävää juhannuksena, kun sitä ei siellä juhlita. Nyt ajattelen, että saan tehdä perinteistä juuri sitä mitä haluan. Oikeastaan ainoa asia, mitä juhannuksesta oikeastaan kaipaan, on päästä uimaan saunasta, alasti! Sekin tuli tehtyä juhannusetkoilla tuttavan mökillä. 

Uiminen suomalaisessa, lämpimässä järvessä on minun mielikuvani taivaasta. Sitä voisi tehdä sen iankaikkisuuden, jota luvataan. Voin kellua välillä, jottei iankaikkisuudessa ala väsyttää. Se on lähin olotila, jossa olen lähestynyt nirvanaa, mielen täydellistä rauhaa. Kellukaa, ihmiset!

Rauha järkkyy ensi viikolla, kun pitkään valmistelemamme kesägalleria-kahvila aukeaa taas Iittalan Lasimäellä. Esillä on minun pastelli- ja öljymaalauksiani ja tuunattuja mosaiikkiesineitä, Raxu Helmisen gellipainotöitä ja akvarelleja ja kahvilan puolella Joe Tullyn valokuvia Suomesta. Kahvilassa voi lepuuttaa jalkoja ja nauttia herkuista. Itse olen paikalla parittomilla viikoilla.  Tervetuloa moikkaaman!

 

Suomi on eri maata

Paluumuuttajalle on viimeistään tässä kuussa valjennut, että Suomi ON erilainen. En ole eläessäni ollut näin pitkään näin kylmissäni. Kenties satunnaisia kevätöitä kaverin mökillä nuoruudessa, tai viikonloppuretkellä jonkun asuntovaunussa, jossa ei ollut lämmitystä. 

Pitkään jatkuvalla kylmyydellä on jähmettävä vaikutus, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tammikuun tulipalopakkaset veivät selkävoiton talon lämmityksestä ja piti miettiä, millä selvitään. Suljin haikeana työhuoneen oven ja pelastin maalit ja liimat ja läppärin. Työhuoneen lämpötila laski lopulta +8C asteeseen. Muu huonetila pysyi 18C asteessa lisälämmittimin ja vasta viikon lopussa älysin, että puusaunaa lämmittämällä sekin osa talosta olisi pysynyt lämpimänä. Ymmärrän, miksi juuri suomalaiset keksivät saunan.

Onneksi olemme karaistuneet Irlannin kosteissa, nihkeissä talvissa, sillä 24/7 lämmitys on siellä harvinaista. Luulisi, että lähiomainenkin porskuttaisi tottuneena kerrospukeutumiseen, mutta hänelle olikin vaikeinta uskoa, miten paljon pitää miettiä kerroksia ulos mentäessä. Ulkona oli nimittäin mitä kaunein, aurinkoisin, kuulas pakkassää, ihanteellinen valokuvaukseen.

Kuuman veden heitto ilmaan pakkasella.

Yritin opettaa häntä pitkien kalsareiden ei-sukupuoliseen näppäryyteen, villasukkien autuuteen, toppahousuihin, kaulahuivin kiertämiseen kasvoille. Hansikkaat ja pipon hän jo ymmärtää pukea ennen uloslähtöä. Irlannissa ponkaistaan ulos takki auki, kaulahuivi liehuen, hanskat taskussa. Suomessa tuohon tyyliin menettäisi äärimmäisiä ruumiinjäseniään. En varmaan parantanut tilannetta kertoessani, miten kävi Suomen hiihtojoukkueen miehille kovalla pakkasella. Äärimmäisosien sulattelu se kuulemma vasta tuskallista onkin. 

Valokuvaaminen osoittautui hankalaksi, kun paljaat sormet eivät enää totelleet  eikä hän saanut kameran laukaisijaa alas. Jossain vaiheessa, olisiko ollut -20C asteen pakkasella jopa hengittäminen alkoi tuntua vaikealta, kuivuus yskitti. 

Onneksi sentään lunta ei tullut, sillä kolaaminen  eli kola-ing on lähiomaisen inhokki. Hänelle myös värien ja valon katoaminen kuukausiksi Suomen talven aikana on raskasta. Irlannissa nimittäin on vihreää läpi vuoden, narsissit ja lumikellot alkavat jo kukkia tähän aikaan, valoa on enemmän. Ikivihreät muratit ja pensaat ja vuorilla kukkivat kanervat tuovat väriä. Keväämmällä keltaisena leimuavat piikkihernepusikot (europeus ulex) läikittävät vehreitä rinteitä. Monet kukat, vaikkapa lähiomaisen edesmenneen äidin ruusut kuulemma kukkivat läpi talven. 

Kevättä Irlannissa.

Glendalough, Wicklow tähän aikaan vuodesta.

Tiedän, että maalis-huhtikuun tienoilla minäkin alan ehkä olla kyllästynyt lumeen ja jäähän. En vielä. 

Minä nimittäin rakastan lunta, se muistuttaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Rakastan lunta sen kaikissa muodoissa: höyhenenkuivasta pakkaslumesta nuoskan narskuntaan jalan alla, pumpulipalloista, jotka tömpsähtelevät männyn oksilta, taivaan pimentävistä hiutaleparvista, mannerlaatoista jotka liukuvat jyristen katolta niin että lasit kilisevät hyllyllä, upottavasta nietoslumesta pakkasen sirottamaan tomusokeriin, joka tekee koivuista valkoisen pitsisiä kuin negatiivissa.  

Suomen talvi pakottaa ihmiset sisälle, ja sen takia kulttuuri kukoistaa talvella. Taidenäyttelyt, teatteri, taideharrastukset ja elokuvat kiehtovat juuri nyt. Tekee mieli tavata ihmisiä kupposen äärellä. Hyvään kirjaan uppoaa ihan eri tavalla kuin kesän hälinässä. 

Naivistien talvinäyttely Iittalassa.

Eikä meiltä huumori lopu. Huumoria pitäisi jakaa ihmisille reseptivapaasti tai tiskin alta ja muistuttaa naurun tärkeydestä, paljon useammin kuin kolesterolia alentavasta margariinista tai kolmesta niksistä jolla vähentää ylipainoa - mehän sitäpaitsi  tarvitsemme rasvakerroksia kylmällä säällä! 

Suomessa on myös yksi ase kuivuuteen, joka vaivaa pakkasella. Se on rasva, jota kannattaa levittää huulille ennen pakkaseen menoa, etteivät nämä herkät ruumiinosat rohdu ja halkeile. Lähiomainen ei millään usko, että tämä toimii miehillekin. Viimeksi pysäytin hänet eteisessä, otin esiin salaisen aseeni ja komensin: Lipstick! Pout! Miesparka suipisti suutaan kuuliaisesti mutta sitten molemmat aloimme hihittää niin, ettei koko toimituksesta tullut mitään.

Kyllä Suomi on eri maata.

Isänmaallisia mietteitä

Ulkosuomalaisena tulee joskus fiilis, etten tunne omakseni oikein kumpaakaan kulttuuria. Irlantia kuohuttavat skandaalit, ja niistä poikivat kirjat ja elokuvat eivät kosketa minua henkilökohtaisesti. Historia ei ole minun sukuni historiaa. Suomessa velloviin keskusteluihin en ehdi osallistua, uudet kohukirjat menevät minulta ohi, en kykene seuraamaan kulttuuritapahtumia. Netistä voin lukea jostain runotapahtumasta tai teatteriesityksestä tai taidenäytteystä Suomessa, mutta vikisen kuin pikkupossujen kestit missannut: Oi jospa oisin saanut olla mukana...! Kaikki sykähdyttää syvemmältä livenä.

Kun elämän keskikohta (sanotaan vaikka viisikymppiset) alkaa kallistua vanhuuden puolelle, rupeaa ihmettelemään, mitä vaakakuppiin on jäänyt. Tiedän paljon Irlannin kulttuurista, historiasta ja ihmisistä. Olen opiskellut englantilaista ja irlantilaista kirjallisuutta ja taidetta. Oman kulttuurini tuntemus sen sijaan on rajallista. Olen unohtanut niin paljon, en ehtinyt mihinkään, lähdin Suomesta niin nuorena. Kulttuurin seuraamisessa on vuosikymmenien aukko, ennen Internetin tuloa. Vasta nyt olen verkostunut, ladannut, liittynyt, ryhmittynyt, löytänyt nykysuomen.

Hämmästelen joidenkin ulkosuomalaisten kommentteja entisestä kotimaasta. Takapajuinen, sulkeutunut, yrmeä, kyräilevä, kateellinen, ahdistava, täynnä pilkunnussijoita, kaatokänniläisiä, ummikkoja, rasisteja...! Kattaahan Suomen kansan kirjo tietysti monenlaista, mutta minkälaisista kauhuyhteisöistä nämä suomalaiset ovat onnistuneet pakenemaan? Minkälaisia suomalaisia heillä oli ystävinä, sukulaisina, naapureina, työtovereina? En tunnista tätä maata. Joko olen täydellisen sokea tai he yksisilmäisiä. Ehkä ulkomaille muuttoa täytyy puolustella ja oikeuttaa mollaamalla oma maa ja kulttuuri: Hyvä kun pääsin pois, kaksi kesälomaviikkoa Suomessa riittää, ikinä en palaisi takaisin! Heillä on täytynyt olla todella rankkoja kokemuksia, jotka ovat mustamaalanneet koko kansan. Jollain psykologisella tasolla tämän täytyy olla epäterveellistä myös itsetunnolle. On jotenkin luonnotonta hylätä oma kulttuurinsa, halveksia ja nauraa sitä.

Juuriaan voi katsella objektiivisesti ja arvostellakin, ulkopuolisena kaiken näkee eri vinkkelistä. On eri asia hylätä ne totaalisesti.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ylpeämpi olen Suomesta ja suomalaisuudesta. Me säilytimme äidinkielemme ja itsenäisyytemme, vaikeuksien kautta. Kumpikaan ei ole itsestäänselvyys, kun vertaa vaikka Irlantiin tai Viroon. Maamme on käynyt läpi mahtavia muutoksia ja uskomatonta kehitystä muutamassa sukupolvessa.

Minun isoisäni joutui huutolaispojaksi 6-vuotiaana, kun hänen vanhempansa kuolivat nälkävuosien tuomaan lavantautiin. Orvolla lapsella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kirjaimellisesti lähteä orjamarkkinoille huudettavaksi. Jos huutolaisuus ihmetyttää, tietoa löytyy mm. tästä

Olen nähnyt isoisäni käsin kirjoitetun testamentin. Pitkän ja työntäyteisen elämän päätteeksi hänellä oli vain muutamia huonekaluja, saappaita ja palttoita, liikuttavasti listattuna ja eriteltynä, lahjoitettavaksi leskelleen ja perikunnalleen. Yhdessä sukupolvessa elintaso koheni kuitenkin niin, että hänen pojallaan oli jo asunto-osake ja paljon muutakin maallista mammonaa jättää perintönä. 

 

Kuinka monessa maassa on elintaso noussut nälänhädästä ja lapsityövoimasta maailman huipulle, jossa kaikki ekaluokkalaiset selaavat i-pädeistä historiaa, syövät terveellisiä kouluaterioita ja saavat vapaasti valita, mille uralle lähtevät ilmaisissa yliopistoissa? Ei hassumpi saavutus. Monessa maailmankolkassa ei ole toivettakaan päästä eroon kroonisesta aliravitsemuksesta, sairauksista, puutteesta ja lapsityövoimasta. Vielä useammassa maassa on upporikas eliittivähemmistö, joka kuorii kermat päältä ja turvaa vain oman sukunsa tai heimonsa tulevaisuuden, ei enempää.



Entä Suomen ilmasto? Kuinka moni kansakunta olisi selvinnyt hallakesistä ja tulipalopakkasista, kasvattanut ja osannut säilöä tarpeeksi ruokaa itselleen ja eläimilleen talven yli? Vasta ulkomaalaisten ystävieni ihmetys, millä suomalaiset ennen selvisivät pitkän, kylmän talven yli, sai minutkin hämmästelemään koko suoritusta. 




Irlannissa voi kasvattaa kaalia ja perunaa lähestulkoon ympäri vuoden, lämpötila laskee harvoin nollan alapuolelle, ja sadetta riittää vaikka muille jakaa. Ruoho on aina vihreää, karja ulkona ympärivuotisesti.




Aikamoista suunnittelua, säästäväisyyttä ja sisua on suomalaisilta vaadittu selvitäkseen hengissä. Mitään ei ollut tehtävissä, jos laarit ja kellarit olivat tyhjillään lumen tullen. Rakennukset piti rakentaa ja eristää pakkasten varalta, polttopuita piti olla tarpeeksi, samoin päreitä valoksi kaamokseen.

Mieheni nauraa aina suomalaisia polttopuupinoja, toinen toistansa komeampia, sehän on suomalaismiehen mitta, mökillä jollei kotipihalla. Minun lapsuudessani isä kulutti joka lauantaiaamun kellarissa polttopuita pilkkomassa - tuttu jyske oli jotenkin rauhoittavaa, turvallista. Ainakin minun sukupolveni vielä innostuu sienestyksestä, marjanpoiminnasta, kalastuksesta ja säilönnästä. 

En tiedä, miten paljon tästä sisukkuudesta enää siirtyy nykyajan pullamössönuorille, jotka tuskin osaavat säätää pattereita tai edes tietävät, mistä lämpö tulee. Ei kuitenkaan ole heidän vikansa, jos peruselämä on helpottunut, siihenhän esi-isämme ovat aina tähdänneet.

Tässä vaiheessa, kun elämä alkaa näyttää rajalliselta (ainahan se sitä on ollut, mutta sen uskoo vasta kun ikätovereita alkaa kadota ympäriltä), miettii: mihin vielä ehtisi ryhtyä? Haluanko tutkia Irlannin kansallisrunoilijoita ja nykytaiteilijoita, miettiä irlantilaisten tulevaisuudenkuvia lopun elämääni - vai haluanko palata tutkimaan niitä juuria, joilta joskus läksin? 

Valinta on helppo, sen toteuttaminen pelottava loikkaus uuteen. Sopeutuisinko takaisin Suomeen? Tulisiko ikävä Irlantia? Millä eläisin kotimaassa, joka ei ehkä kielitaitoa ja kokemustani arvosta? Olenko unohtanut kaamosajan masennuksen, hiljaiset ihmiset, tosikkomaisuuden, säännöt joka paikassa...?

Vaaka kallistelee puolelta toiselle, mielialani sen mukana. Ja kuitenkin sydämessäni tiedän jo vastauksen.

Juhlitaan Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää 28.2.!