Liikkuvan kuvan voima

Harvoin olen etukäteen jännittänyt niin paljon elokuvateatterin 'armoille' asettumista kuin hiljattain Herself-elokuvan ensi-illassa (Sama nainen).

Tiesin, että elokuva kertoo perheväkivallasta. Siitä on menneisyydessäni kokemuksia niin lapsuudestani kuin aiemmasta liitostani, joten tiesin sen liippaavan läheltä. Yleensä vältän kaikkea väkivaltakuvausta niin elokuvissa kuin kirjoissa. En ollut varma, haluanko elää uudelleen mitään tuttuja kauhun hetkiä. Jokin kuitenkin pakotti lähtemään matkaan, vaikka se tiesi nousua aamukuudelta ja Tampereen junaan astumista anivarhain, jotta ehdimme aamunäytökseen. Niin, otin lähiomaisen tukihenkilöksi. Ajattelin myös, että elokuvassa on kuitenkin positiivinen näkövinkkeli, katsoin trailerit tarkkaan. Lisäksi koko leffa on kuvattu Irlannissa ja näyttelijätyötä kehuttiin. 

Kun valot alkoivat sammua teatterissa ja verhot lipuivat sivuun, aloinkin yhtäkkiä tuntea kuvotusta, fyysistä pahoinvointia. Tähän en ollut varautunut, ja mietin, kehtaanko lähteä ulos, jos olo pahenee. Päätin pysyä. Sydän hakkasi ja piti hengitellä syvään. Onneksi jännite ja väkivalta-flashbackit ovat heti alkuosassa, ja pääsin pahoinvoinnin yli. 

Päähenkilö Sandra on vahva ja energinen, vaikka vaikeassa tilanteessa lapsineen. Mielessäni ajattelin, että jos tuollaista liittoa oli jo jatkunut kymmenen vuotta, ei nainen ehkä laulaisi ja tanssisi lastensa kanssa, eikä katsoisi jokaista ihmistä rohkeasti silmiin. Mutta sellaistahan ei kukaan näyttelijä tai ohjaaja voi tietää, eikä se edes näyttäisi hyvältä. 

En halua paljastaa tarinan juonta, paitsi että tietenkin siinä kerrotaan pelastumisesta. Kukapa jaksaisi katsoa puoltatoista tuntia uhriutumista ja jatkuvan asuntohelvetin kanssa elämistä, mikä olisi se todennäköisempi skenaario. 

Irlannissa etenkin kaupunkien asuntopula jättää eroa havittelevat surkeimpien Bed & Breakfastien armoille, anonyymeihin hotelleihin, hostelleihin, jatkuviin muuttoihin. Turvakodit ovat täynnä ja joka tapauksessa vain väliaikainen ratkaisu. Pidä siinä sitten lapset kiinni jossain koulussa tai ystäväpiirissä! 

Elokuvassa esitetään kuitenkin yksinkertainen kysymys: miksi on niin vaikeaa rakentaa asuntoja eli kattoja pään päälle? Veronmaksajien rahoja riittää asumistukeen vaikka hotelleissa, mutta ei pysyvien, halpojen asuntojen rakentamiseen. Jos tämä yksi asia saataisiin hoidetuksi, sillä ratkaistaisiin myriadi sosiaalisista ja mielenterveysongelmista Irlannissa. 

Asunto-ongelmat ovat kuitenkin vain yksi elokuvan äidin, Sandran kiviriipasta eron jälkeen. Henkisesti hänen on kannettava kaikki: lasten hyvinvointi ja koulunkäynti, toimeentulon turvaaminen siivouspätkätöillä, yksinäisyys pitkän dominoivan avioliiton jälkeen, huoltajuuskiistat uhkaavan exän kanssa. Irlannissa perhe yleensä on se tukiverkko joka pelastaa, Sandralla sellaista ei ole äidin kuoleman jälkeen. Miehen sukulaiset ovat kaikki miehen puolella tai eivät halua sekaantua - no se on aika irlantilaista.  

Tietenkin tarina omasta kodista kuulostaa uskomattomalta, mutta rahoitus sikseen - on kyllä mahdollista rakentaa itse oma talo suhteellisen helposti ja edullisesti, ohjeet löytää vaikka netistä. Sandra onnistuu löytämään hyväsydämisiä auttajia, ja talo rakentuu vanhan hyvän talkoohengen avulla - iirinkielellä sana on meitheal, tehdään yhdessä. Sitä soisi useammin käytettävän, ruohonjuuritasolla voi oikeasti auttaa toisia.

Elokuvan loppu on kaikkea muuta kuin ruusuinen, juuri kun ajattelee, että onni häämöttää. Mutta en paljasta mitään, tämä on elokuva joka kannattaa mennä katsomaan itse, se ei kauan varmaan näy teattereissa. Pelkästään lapsinäyttelijöiden uskomattoman raikas ja luonteva esiintyminen on vertaansa vailla. Mukana on myös Down-syndroomaisen näyttelijän hyvä osuus. Sandran eli Clare Dunnen näytteleminen on tähtiluokkaa, mukavaa, ettei rooliin valittu kuuluisaa naisnäyttelijää, vaan joku vähemmän tunnettu. Tarkistin muuten netistä, outo ruskea luomi hänen silmänsä alla on aito! Synkkä ex-mies Gary eli Ian Lloyd Anderson ja 'hyvis' Aido eli Conleth Hill ovat hahmoja, jotka kyllä tunnistaa Irlannista. Luokkaerot näkyvät hyvin, muttei niitä osoitella, onneksi Harriet Walter (Peggy) on osuvan napakka varakkaana lääkärinä.

Kohtaus lakituvassa tuomarin ja syyttäjän grillauksessa on uskottava - harvemmin väkivallan uhreilla on kuitenkaan mahdollisuutta pitää yhtä hienoja puheita kuin Sandralla. Oman kokemukseni mukaan Irlannin lakituvat ovat hyytävän kylmiä, akustisesti mahdottomia, käsittämättömiä sirkuksia, joissa tavallinen ihminen putoaa kärryiltä alta aikayksikön oudon lakikielen ja muodollisuuksien edessä, kaiken vyöryessä vauhdilla eteenpäin, juristien saadessa kaikki puheenvuorot. Perheoikeustapauksissa odotustilan joutuu jakamaan vastapuolen kanssa, yksityisyyttä ei ole, asianajajaa pitää jututtaa jonkun nurkan takana kuiskaamalla. Oikeusistuimet ovat niin ruuhkaisia, että meno on kuin karjamarkkinoilla: tuomioistuimen ovelta huudetaan sukunimellä, eikä ole mitään tietoa, milloin oma tapaus tulee vuoroon. Jotkut tapaukset vievät paljon enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, ja loppupäivän odottajille kerrotaan että seuraavan kerran sitten. Perhetuomioistuimilla oli oman kohtaloni aikaan vain neljä päivää vuodessa, en tiedä onko tilanne parantunut. Tuskallista oli odotella pitkää päivää, ja samassa tilassa saattoi odotella vaikka kuinka kiperiä huoltajuuskiistoja ja avioriitoja, ahdistus oli käsinkosketeltavaa. Ymmärrän todella hyvin vaikka seksuaalisen väkivallan uhreja, jotka eivät halua revitellä kokemuksiaan tällaisessa ilmapiirissä, kerta toisensa jälkeen.

Kävin katsomassa kuvan vielä toiseen kertaan vanhan ystävän kanssa, tällä kertaa vähemmässä alkustressissä, kun tiesin mitä tuleman pitää. Leffan analysointi ja sen herättämät ajatukset saivat minut ja ikiystäväni pulisemaan tuntikausia jälkeenpäin. Hän myös sai minut miettimään, mikä jäi väkivaltaisen miehen kohtaloksi? Oliko hänellä toivoa? Entä saattaako perheväkivallan uhri koskaan hengähtää helpotuksesta?

Elokuvaa voi myös suositella heille, jotka kysyvät: mikset jättänyt väkivaltaista puolisoasi? 

Iso suositus siis, käykää katsomassa. Todellista irlantilaista elämää eikä mitään plastic paddy-kulttuuria. Myös Sundance-elokuvajuhlien suosikki, ohjaaja Phyllida Lloyd (Mamma Mia ja Rautarouva- elokuvien ohjaaja).

P.S. Herself on irlantilainen ilmaisu, jota on vaikea kääntää, se kun korvaa naishenkilön nimen jotenkin humoristisella, vanhanaikaisella tavalla. - Oh, it's herself, tuumaa elokuvassa sympaattinen rakennusmestari, suomeksi jotenkin niin että siinähän hän itte onkin. Leffan nimi on kuitenkin suomennettu Sama nainen, huono käännös minusta joka ei sano mitään. Olisiko Hän itse ollut parempi?

Hesarin arvostelu, jossa ei ole juonipaljastuksia: Tässä.

Traileri:Tässä

Oma koti liian kallis

Kävin katsomassa jälkikasvua pikaisella Dublinin-reissulla. Suomalaisen lintukodon jälkeen miljoonakaupungin keskusta näyttäytyi meluisana, kaoottisena, vähän pelottavanakin. Tuli mieleen Lontoo nuoruusvuosilta: kaikki ne juurettomat, muukalaisiksi itsensä tuntevat nuoret ihmiset, kaikki maailman kielet korvissa surisemassa. Pyöräilijät ja jalankulkijat kulkivat huoletta päin punaisia, autoliikenne velloi ja tööttäili mahdottomassa kaaoksessa liian ahtailla kaduilla. Joku tuli pummimaan rahaa heti, jos pysähtyi pitemmäksi aikaa. Brunssikahvilan metelissä oli huudettava keskustellakseen pöytäkaverin kanssa. Irlantilaista kulttuuria on enää vaikea löytää - tai ehkä se onkin juuri tätä?

Dublinin asuntotilanne muistuttaa myös nuoruuteni ahdistuksesta Lontoossa, kun näyteikkunat pursuivat kaikkea mahdollista mitä ihminen voi toivoa, mutta perustarpeet kuten asunnot olivat kiven alla. 

Olen unohtanut, millaista on, kun koti ei ole paikka, jossa viihtyä pitempään, jonne voisi kutsua vieraita, sukulaisia tai rakastettuja. Kun jokainen elämän ääni kuuluu, kun on jaettava kaikki. Kun ei ole paikkaa millekään, ja tavarat pursuavat laatikoista ja kasseista. Kun mieluummin kuljeskelee kaupungilla ja istuu kahviloissa kuin paikassa, joka on koti, kun ei ole tilaa, niin henkistä kuin fyysistäkään. 

Kun katsoin ulos ikkunasta Dublinissa, asuinalueen takapihat pursuavat väliaikaratkaisuja: pihamökkejä ja hirsitupia. Niissäkin asuu joku. Aikuiset lapset säästävät vanhempiensa luona käsirahaa asuntoon, jonka hinta etääntyy päivä päivältä saavuttamattomiin. Eräs perhe antaa vuokralle koko talonsa Air B&B -majoitukseen ajoittain ja muuttaa lapsineen tuttavan vintille siksi aikaa, muuten ei asuntovelka tule maksetuksi. Lastensa opintoja kustantavat perheet vuokraavat ylimääräisiä makuuhuoneita työssäkäyville aikuisille. Kodittomiksi päätyneet perheet asuvat vuosikausia halvoissa hotellihuoneissa ja hostelleissa ja yrittävät pitää lapsensa samassa koulussa, vaikka koti vaihtuu. Aina uusia porsaanreikiä löytää kitsas vuokraisäntä: takuurahaa eli vuokraennakkoa ei maksetakaan takaisin, kun vuokrasopimus sanotaan irti, vaan tekaistaan olemattomia laskuja remonteista ja loppusiivouksesta. Tämä sinällään voi johtaa kodittomuuteen: se vuokraennakko on tarkoitettu seuraavaa asuntoa varten, joka näin menee sivu suun. Harvalla on säästöjä, kun vuokrat ovat niin astronomisia ja asuntoa etsiessä se on otettava heti jos se löytyy, vuokraennakko valmiina kädessä. 

Kodittomuus näkyy räikeänä Suomen katukuvan jälkeen: makuupusseja ja nyyttejä näkyy kadulla vähän väliä. Kerjäläisiin melkein kompastuu keskustassa, jos ei katso eteensä väkijoukossa.  

Olen vaiheikkaan elämäni varrella asunut monenlaisissa olosuhteissa, ja tiedän, mitä on haaveilla omasta asunnosta, jossa olisi tilaa kaikille ja kaikelle. Luovuus keksii ratkaisuja asumisongelmiin. Hiljattain katselin dokkarin autossa asuvista opiskelijoista USA:ssa ja muistot tulivat mieleen. Hansikaslokerot ja pienet muovilaatikot sopivat säilyttämiseen, on vain konmarittava kaikki ylimääräinen. Juoksevaa vettä voi simuloida vesipulloilla, salaattikulho sopii peseytymiseen. Vesikattilalla voi valmistaa monia ruokia nuudeleista pussikeittoon, jos saa sähköä jostain. Mikro on jo luksusta. Yleisiä vessoja kannattaa hyödyntää. Niin kauan, kun jaksaa pitää ulkoasua kunnossa, ei kukaan arvaa missä asut. 

Koti ei ole koti, kun elää kuten niin monet nykyään Irlannissa: kimppakämpän yhdessä pienessä huoneessa, jossa et voi edes valita huoneeen lämpötilaa, vaan olet vuokraisännän anteliaisuuden armoilla. Yhtäkään vuokrasenttiä ei näy talon ylläpidossa: hometta on katonrajassa ja kylppärin kaakeleiden välissä, mäntypuuovet eivät ole nähneet lakkakerrosta sen jälkeen kun ne ylpeästi asennettiin. Kokolattiamatto kasvattaa pieneliöitä, muttei eristä hohkaavalta kylmyydeltä. Ohuista ikkunoista vetää. Asukkaat vaihtuvat, etkä koskaan tiedä, mitä talossa viikonloppuna tapahtuu. Korvatulpilla selviää pahimpien yli. Oma asunto yhden huoneen sijaan olisi vuokraltaan astronominen. Kimppakämpät olivat yleinen asuinmuoto opiskelijaelämässä: nyt siitä näyttää tulleen vakio, myös tavallisille työssäkäyville aikuisille, pariskunnillekin. Millä ilveellä he voivat ryhtyä asuntosäästäjiksi, kun vuokrat ovat näin korkeita? Jos Irlanti saisi edes tämän yhden ongelman aisoihin, veikkaan, että monet muut ongelmat häviäisivät sen mukana. 

Onnekseni omalla jälkikasvulla on kaikilla katto pään päällä ja suunta elämässä. Heillä on myös tukiverkko toisissaan, se mikä minulta aina puuttui. Ulkosuomalaiselle tukiverkon puuttuminen kostautuu monenlaisina ongelmina: onnekkaat löytävät hyviä ystäviä tai puolison sukulaisia paikkaamaan kotimaahan jääneitä. Joskus tuntuu, että minun sieluuni on jäänyt pysyvä muukalaisuus, yksinäisyys jota ilman en enää osaisi elää. Sen rinnalla jokainen syvällinen ja lämmin kohtaaminen on boonusta: elämällä oli tämäkin vielä minulle takataskussaan! 

Sitä ihteään, irkkupekonia ja raakamakkaroita.

Ja onhan minulla pala aitoa Irlantia vierelläni joka päivä, lähiomainen jonka kanssa siunailla Brexitiä ja kuunnella irkkuradiota. Onnistuin täydentämään hänen boonuselämyksiään tuliaisilla: matkalaukullinen irlantilaisia makkaroita, pekonia, mustaa makkaraa ja maailman äklömakeinta joulukakkua. Harvoin on pöydässäni istunut niin hartaana maiskutteleva mies.

Irlantilainen gluteeniton brunssi, 'Full Irish All day breakfast'. Sain jättiannoksen herkkusieniä ja rucolaa makkaroiden sijaan.

Hyvää alkanutta vuotta 2019!  Suomen pimeydessä on kauneutensakin. Oli se silti pienoinen shokki aurinkoisen +12c Irlannin kevätsään jälkeen.

Koti - katto pään päällä

Irlantilainen futiskommentaattori, Eamon Dunphy - lempinimeltään Grumpy - sanoi suorat sanat Irlannin tilanteesta tv-showssa: Ei, asiat eivät ole täällä parempaan päin. Hallitus ei ole hoitanut hommiaan. Jos ihmisillä ei ole varaa kattoon päänsä päällä, tai lääkärillä käyntiin kun he sairastavat - mitä heillä enää on? 

Yleisö puhkesi spontaaneihin aplodeihin. Asiat voivat olla yksinkertaisia. Maalaisjärkeä on lupa käyttää. Ei tarvita monimutkaisia tilastoja tai konsultointeja. Asunto ja terveydenhoito - siinä kaksi elämän perusasiaa. Nälkään ei kukaan enää länsimaissa kuole, stressiin ja sairauksiin kyllä, jos nuo kaksi perusasiaa eivät ole kunnossa.

Asuntotilanne vaikuttaa kuin pisara veteen: aina vain laajenevin renkain. Omassa elämässäni katto pään päällä on ollut useamman kerran haussa ja koetuksella. Kuten monet nuoret parit - ja sinkut - Irlannissa, oli lähdettävä ulkomaille töihin, jotta oli mitään toivoa asuntosäästämisestä. Hinnat tuntuivat karkaavan aina vain käsistä. Vuokralaisena taas et voi säästää, jos käytännössä maksat jonkun toisen asuntovelkaa. Saadessasi häädön, ovat taskut yhtä tyhjät kuin alussakin. Jos olet työtön ja saat asumistukea, jäät helposti loukkuun josta on vaikea irrottautua, kun vuokra nousee nousemistaan. Riittääkö palkka vuokraan?

Suomessa vuokralla asuminen on tapa elää, joskus koko elinikä. Irlannissa se on aina ollut väliaikainen ja epävarma asumismuoto: irtisanomisaika on yleensä kuukausi, ja takuurahasta saa tapella pois muuttaessaan. Paitsi kunnan asunnoissa: kunta tai kaupunki rakennutti niitä heille, joilla ei ollut varaa ostaa omaa. Vuokra oli jotakuinkin 10% tuloista ja kunta piti huolen asunnoista. Sekin on nyt mennyttä, kunnilla ei ole varaa rakennuttaa mitään, ja valtion rahat soljuvat asuntotukeen, joka käytännössä menee yksityisille vuokraisännille. Kunnan asuntojonot eivät lyhene. 

Yksityisten vuokra-asuntojen taso on kirjava, jos saan pukea asianlaidan kauniisti. Hiljattain luin kauhutarinoita täkäläisestä Facebook-ryhmästä. Kylmää, vetoista, kosteaa, homeista, meluisaa, eikä korjauksia tehdä pyynnöistä huolimatta. Minkäänlaista kontrollia ei ole, ja tarkastajia naurettavan vähän työmäärään nähden. Kaupungeissa on nyt huutava pula asunnoista, kun lama kaatoi niin monta rakennusfirmaa, eikä juuri mitään ole rakennettu v. 2008 talousromahduksn jälkeen. 

Hassua, kun aloin kirjoittaa blogia nelisen vuotta sitten, oli yksi aiheista Irlannin haamuasuinalueet. Keskenjääneet talot jotka hiljalleen rapistuvat sateissa, kun kellään ei ole varaa enää ostaa. Kynnelle kykenevät muuttivat Ausseihin, Uuteen Seelantiin, USA:han ja Englantiin työpaikkojen perässä - englannin kieli avaa ovet kaikille irlantilaisille. Laman hellittäessä ja työpaikkojen taas syntyessä ei ole asuntoja työntekijöille. En kestä enää lukea kodittomista lapsiperheistä, kun olen itse ollut siinä tilanteessa. Sinkkuna vielä nukkuu vaikka aidanvittaksena, mutta lasten kanssa on elämä helvettiä, jos ei ole sitä omaa kattoa pään päälle. Monet asunnottomat sinkut näkyvät muuten nukkuvan, jos ei aidanvittaksena, niin makuupussissa Dublinin kadulla. 

Irlannin terveydenhoidon kriisi on niin monimutkainen juttu, etten uskalla edes aloittaa miettiä sitä. Omaan pikkukaupunkiini (n. 14 000 asukasta) suunnitellaan lähivuosina terveyskeskusta. Lähin sairaala on Dublinissa, 75km päässä. Ehkä, ehkä joku on keksinyt, että tämä on ratkaisu potilasjonoille. 

Yksinkertaisin ratkaisu asuntopulaan näyttäisi olevan: rakennetaan lisää asuntoja. Sellaisia, joihin ihmisillä on varaa, lähellä työpaikkoja ja palveluja. Hinnat laskevat, kun tarjonta lisääntyy. Maastamuutto vähenee, nuoret palaavat takaisin, palkkataistelut loppuvat. Koti on katto pään päälle. Turva ja tukipiste, josta käsin voi hankkiutua töihin ja kouluun, suunnitella tulevaisuutta. Ei sen kummallisempaa, perustarve. Se on vähintä, jota maan hallituksen pitäisi taata kansalleen.

Iirinkielinen sananparsi: Níl aon tinteán mar do thinteán féin - oma takka paras takka.

Linkki Eamon Dunphyn haastatteluun. Harvoin Irlannissa kuulee sanottavan totuuksia näin suoraan, varsinkaan kevyeksi tarkoitetussa viihdeshowssa.

Linkki blogiini v. 2013 lamasta. Mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään, paitsi että työttömien luku on vähentynyt. Ai niin, vuokrat ovat nousseet. Yhdestä huoneesta kimppakämpässä maksaa helposti 600 euroa Dublinissa. 400 eurolla joudut todennäköisesti nykyään jo jakamaan huoneen ventovieraan kanssa. Vuokraan ei useinkaan kuulu lämmitys-, jäte- ja muut laskut. Linkki maan suurimpaan vuokra-asuntojen välittäjään, jos ette usko. Vuokraajat myös rajaavat tarkasti, ketä haluavat asukkaikseen. Vaikka asumistukea tarvitsevien tyrmääminen on laitonta, haluavat useimmat vuokraajat joko työssäkäyviä tai lyhytaikaisia opiskelijoita. Pariskuntia tai perheellisiä ei usein haluta, lemmikkieläimistä puhumattakaan. 

P.S. Dublinin postinumerot alkavat D1 ja D2-numeroilla keskustasta lähtien, joten mitä isompi numero, sitä kauempana se on keskustasta. Parittomat D-numerot sijaitsevat Liffey-joen pohjoispuolella, parilliset etelässä.