Mikä muuttuu

 Ulkosuomalaisena olin aivan ulkona Suomen politiikasta. Suomen tapahtumat harvoin ylittivät uutiskynnyksen ja suomalaisten puolueiden muuttuminen ja vaihtuminen jäi laajalti huomiotta, eivätkä poliitikot tule tutuiksi. Äänestänyt olen kuitenkin aina - ulkosuomalaiset saavat äänestää kaikissa muissa paitsi kuntavaaleissa. Ehdokkaita tuskin tunsin!

Paluumuuttajana oli pakko sitten ruveta tutkimaan, kuka kukin oli puoluekentällä. Niin monta puoluetta oli hävinnyt sitten 1970-luvun, jolloin lähdin Suomesta, että siitä piti nolona kysellä vaaliehdokkailta kun heitä näki torilla ja ostoskeskuksissa. Vähitellen olen päässyt kärryille, kuka mihinkin laitaan kuuluu ja ketä nämä uudet puolueet ovat.

 Yksi asia on muuttunut täysin: nuoriso ei tunnu olevan enää puoluepolitiikasta kiinnostunut. Siis kun vertaa omaan nuoruuteeni, kun oli tiedettävä kenen joukoissa seisot. Suomi eli kouluneuvostojen ja Teiniliiton hurjinta aikaa nuoruudessani. En tiedä, miten aatteet lopulta kaatuivat tai hävisivät.

Kansan Uutisissa, joka nykyään on moderni ja mielenkiintoinen asialehti entisen puoluepropagandan sijaan, oli viimeksi (numerossa 5/2025) kiinnostava näkökulma: muutos ajattelussa. Harvinainen aihe, kun haastatteluissa yleensä kysytään vain kantaa siihen tai tähän. Luin uteliaana tutkijoiden ja kirjailijoiden pohdintaa siitä, miten heidän ajatuksensa yhteiskunnasta ovat muuttuneet elämän aikana. Järkyttävintä oli monelle yhteinen pettymys ja menetetty usko tieteen mahdollisuuksiin maailman pelastajana. Tämä siis ihmisillä, jotka ovat omistaneet elämänsä tieteelliselle tutkimukselle ja sen seuraamiselle!

Tämän täytyy olla perusteellinen muutos, vedenjakaja ihmiskunnan lähihistoriassa. Sen verran olen itse opiskellut tiedealaa (psykologiaa ja sosiaalititeteitä), että kunnioitan syvästi työmäärää ja sinnikkyyttä, mikä kuluu pientenkin faktojen ja löytöjen saavuttamiseen. Joskus tuntui turhauttavalta lukea sivukaupalla, jotta saattoi päätyä yhteen pieneen loppupäätelmään, siivilöitynä tuhansien vertaistutkimusten, vastaväitöksien ja tiedon määrästä. Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Populäärikulttuurille tämä on liian monimutkaista. Tieteellisesti saavutettu tieto on hämärää, monitulkintaista ja vaikeasti selitettävää tavalliselle kansalaiselle. Seuraava tutkimus voi tyrmätä tulokset. Niin tiede kehittyy ja etenee.

Se ei kuitenkaan enää riitä. Sosiaalinen media on astunut tiedeyhteisön varpaille ja yuotubessa, tiktokissa ja ties missä varjosivuilla totuutta julistavat nyt uudet itsenäiset tutkijat. Rokotuksia ja lääketiedettä hoitoa kyseenalaistetaan, ilmastonmuutos on propagandaa, Big Pharma on salaliittoteoria joka pelkää totuutta. Ällistyttävintä on, että nämä vaihtoehtoteorioiden messiaat kiveen kirjoitettuine manifesteineen saavuttavat niin suuren ja uskollisen yleisön, edeten jopa ylimpään valtaan asti kuten Yhdysvalloissa. 

Elämme totisesti uskomattomia aikoja. Pääasia on olla vakuuttava. Ei niinkään merkitse mitä sanot, vaan miten sen sanot. Ja millä jalustalla ja kanavalla julistat, montako jakoa ja tykkäystä saat.

Minä en ole luottamusta tieteeseen hylännyt, mutta kauhulla seuraan jopa suomalaisten kommentteja uutisiin. Nekään eivät välttämättä tule oikeilta ihmisiltä, vaan trolleilta ja valeprofiileilta, joten järkevämpää on olla lukematta koko moskaa.

Mikä sitten on omassa ajattelussani muuttunut? Ei hirveän paljon. Maailma näyttäyttyy raaemmalta ja kylmemmältä kuin olisin ikinä voinut uskoa, se on muuttunut. Uskon silti joukkovoimaan, joka pitää meidät järjen ja solidaarisuuden tiellä, on pakko uskoa. Teknologia on jo vienyt yksityisyytemme, niinpä on sitäkin tärkeämpää varjella sen joutumista vääriin käsiin poliittisessa järjestelmässä. Oikeusvaltiota on puolustettava tappiin asti.

Taide ja luonto ovat voimaannuttavia ja syväluotaavat sieluani. Materia merkitsee yhä vähemmän, kun taas terveys ja liikuntakyky ovat ikääntymisen myötä tulleet elintärkeiksi. Kuntoilu ja aktiivisuus on taistelua vanhenemista vastaan - taistelu jonka tietää häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 

Perusarvoni eivät ole nuoruudesta muuttuneet, pikemminkin olen tullut siksi ihmiseksi, joka minusta piti tullakin. Matka oli ehkä mutkainen ja kohdin arveluttava, mutta maaliin päin ollaan tulossa. Eniten pelkäsin nuorena, että minusta tulisi katkera ja pettynyt vanhus - niin ei ainakaan ole käynyt!

Eeva Kilven tavoin olen ymmärtänyt, että elämässä on vain yksi pysyvä: vuodenajat tulevat joka vuosi. Kevät on ryöpsähtänyt hitaan ja kylmän alun jälkeen. Omenankukatkin ovat auenneet kireistä punaisista solmuista, joita olen seurannut sydän syrjällään. Koko kesä edessä!

SITTEN. Juhannuksen jälkeen avaamme taas jokakesäisen taidenäyttelymme Iittalan Lasimäellä pariksi viikoksi, tällä kertaa lähiomainen ja minä. Heinäkuun puolessa välin galleriaan vaihtuvat Raxu ja Anne-Mari omine töineen.

Tervetuloa siis avajaisiin 26.6. klo 12! Sen jälkeen olemme auki 12-17 joka päivä paitsi maanantaisin. Tarjolla lähiomaisen uusia valokuvauskokeiluja ja minun maalauksiani. Raahaan näytille myös Näkymättömän Oven ensimmäistä kertaa.

Tervetuloa katsomaan ja juttelemaan, uusi upea kahvila avataan myös viereen. Olemme itse paikalla ja mahdolliset ostokset saa heti mukaan. Iittalan Lasimäki on viehättävä kesäpaikka putiikkeineen ja miljöineen, Naivistinäyttely on tien toisella puolen, parkkitilaa on paljon ja Kylägalleriaan esteetön ja ilmainen pääsy. Jos helle vaivaa, Äimäjärven uimapaikkoja on ihan lähellä. Iittala Outletin viereen on avattu hieno uusi design-liike ja ruokapaikka. Päiväreissun veroinen kohde!

Introvertin oppivuodet

 

Kuva. Päivi Falck

Kuva: Päivi Falck

Huomenna viimeinen gallerian vahtipäivä. 

Introvertille tämä kuukausi Lasimäellä on ottanut koville, kun olen joutunut esittelemään näyttelyä ja itseäni, rupattelemaan ja myymään. Mikään näistä ei onnistu minulta luontaisesti tässä mittakaavassa, vaikka olenkin saanut levätä vuoroviikot. 

Tuntemattomien kanssa jutteleminen on onnistunut vain sen takia, että olen oppinut small talkin Irlannin-vuosieni aikana. Siellä on kerrassaan pakko pitää pientä puheenpartta päällä jatkuvasti, ettei vaikuttaisi vihamieliseltä ja itsetuhoiselta. Niin juuri, äänettömyyttä pidetään siellä ja monessa muussakin kulttuurissa aggressiivisena ja pelottavana, umpimielisenäkin. Suomessa se on normaalia. Puheliaalle ihmiselle löytyy suomen kielessä runsaasti nimityksiä: tyhjänpuhuja, poskensoittaja, pälättäjä, kailottaja, papupata, kotkottaja, tyhjä tynnyri ja niin edelleen. Suuressa, harvaan asutussa maassamme ei opittu puhua pulputtamaan, vaan vastaantulijaa katsottiin ensin pitkään, ennen kuin alettiin sanalliseen kanssakäymiseen.

 Alueeellisiakin eroja löytyy: itäsuomalaisten sanainen arkku vyöryy nopeasti yli, kun taas hitaat hämäläiset pitävät sanansa mitattuna ja harkittuna, kallisarvoisena. Tämän saattoi arvata, kun tarkisti gallerian vieraskirjasta, mistä päin kävijä oli kotoisin. 

Itse nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta, vaikka mielestäni seurallinen olenkin. Ehkä sen takia niin pidän kirjoittamisesta ja maalaamisesta, saan olla omassa maailmassani - kuten lapsena. 

Kaikkeen luovuuteen liittyy kuitenkin jokin tuotos, oli se musiikkia, kuvataidetta tai kirjallisia töitä. Veikkaisin, että jokainen luova ihminen halajaa tuoda ainakin salaa, jos ei julkisesti työnsä muiden eteen. Se on pelottavaa ja riski. Positiivista palautetta on silti hienoa saada, vielä hienompaa jos joku arvostaa niin paljon, että haluaa teoksen itselleen. Joskus on merkittävää vain saada keskustella taiteen teosta.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta kuitenkin: antakaa palautetta taiteilijoille, jutelkaa, kirjoittakaa viestejä vieraskirjaan. Jos jokin työ koskettaa, kertokaa se. 

Kulttuurikorppis aloittaa lomanvieton huomisen jälkeen. Se tarkoittaa: painuu marjapensaisiin, sieneen, järveen. Keräämään voimia ensi vuotta varten, jolloin jatkan taiteen peruskurssiani ja toivottavasti uskallan lähteä kokeilemaan uutta ja haasteellista. Jos galleria toteutuu ensi kesänä, siitä voi tulla vähän eri näköinen.

Ennen kaikkea kiitän kaikkia ystäviäni, kurssikavereita, lukupiiriläisiä ja sukulaisiani, jotka näkivät vaivaa ja tulivat avajaisiin, kävivät useammankin kerran, tsemppasivat ja päivittivät kuulumisia. Galleriakaverini Raxu organisoi ja puhui minunkin edestäni, kun en enää jaksanut, ja kahvilan puolella maanmainiot leipojat houkuttelivat kävijöitä peremmälle näyttelyihin. Ilman lähiomaisen apua näyttelyn pystytys olisi ollut vaikeaa; olen myös kiitollinen päivän päätteeksi saaduista uimaretkistä Äimäjärveen, jossa kelluin ja nollasin päätäni.

Huomenna 31.7.2024 klo 17 näyttely puretaan ja myymättä jääneet työt esiintyvät lokakuussa Iittalan kirjastossa, lähiomaisen valokuvat marraskuussa. 

Vielä ehtii!

Iittalan Kylätalo, Hollaajantie 3, Iittalan Lasimäki. Klo 12-17.

Galleriahuumaa

 Heinäkuu on kulunut muutamassa silmänräpäyksessä. Ensimmäistä kertaa olen sitoutunut omaan näyttelyyn peräti kuukauden ajan, vaikkakin vuoroviikoin. Jännittävää ja opettavaista, ja onneksi jakamassa on toinen taiteilija joka on monessa asiassa minua kokeneempi. Ja onneksi viereisessä tilassa on ihana kahvila, jonka kotileipomukset kutsuvat kävijöitä!

Emme ole vielä laskeneet kävijämäärää kokonaisuudessaan kuukaudelta - ainakin kolmasosa ehti luikahtaa pois kuittaamatta vieraskirjaa, mutta hyvin on uusi pop-up kylägalleriamme otettu vastaan ja niin tilaa, kahvilaa kuin töitä on ihasteltu. Kauppakin on käynyt.

Ahvenanmaalaista pannaria.

Gellipainanta-demo Kuvataiteen päivänä.
 Raxu Helmisen gellivedos.

Olen tavannut lähestulkoon kaikki ystäväni ja sisarukseni näyttelyssä, kiitos siitä, tiedätte keitä olette! Oli ihanaa myös löytää 'melkein' sukulaisia ja ihmisiä, jotka tuntevat sukuani - tätä ei osaa arvostaa kuin ulkosuomalainen, jota kukaan ei ulkomailla tunnista kenenkään tyttäreksi tai siskoksi. Rakastan juuriani! 

Olen aina sanonut, etten kestä esiintymistä, mutta tämänkaltaisen 'esillä olemisen' kanssa ei ole ollut paniikkia. Small talkia oli pakko harrastaa Irlannissa, halusi tai ei, joten se kyllä sujuu. Suomalaiset ovat tuntemattomien kanssa alkumetreillä paljon varautuneempia ja vaitonaisempia, mutta kun saa jutun päästä kiinni, sitä riittää! Tulee ihan tunne, että he tykkäävät rupattelusta. Joskus jää toiseksi, kun tulppa vihdoin aukeaa!

Huomenna on vihoviimeinen päivä, iltapäivällä aletaan purkaa näyttelyä. Sitten suuntaan rakkaaseen Irlantiin lomalle, joten seuraavassa blogissa kulttuurikorppis varmaan taas toipuu törmäyksestä, jonka entinen kotimaa ja sen muistot ja jälkikasvun tapaaminen saavat väistämättä aikaan. Ei tähän ikinä totu: juuret tukevasti täällä, mutta puoli sydäntä Irlannissa. Onneksi on lähiomainen, joka toimii siltana molempiin. 

Siinä muuten yksi syy, miksi perheenyhdistäminen toimii niin hyvänä kotouttajana ja juurruttajana maahanmuuttajilla yleensäkin: saa tuoda omaa kulttuuriaan, historiaansa ja tietysti kielensä mukanaan uuteen maahan, kun edes osa perhettä tulee mukana. Tätä ei ehkä ymmärrä ihminen, jolle nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Mikään ei vedä vertoja sille, kun voi kertoa tarinoita entisestä elämästä tapaan: muistatko sitä, kun...! Tai päästää höyryjä jonkun maanmiehen kanssa kummeksuessaan uusia tapoja ja kulttuuria. Tämä toimii minusta niin ulkosuomalaisten kesken maailmalla kuin paluumuuttajillakin, saati sitten ummikkojen maahanmuuttajien elämässä. 

Se, että hyväksyisimme erilaisuuden, taitaa olla vaikeaa monelle suomalaiselle. En jaksa ruveta kirjoittamaan aiheesta, koska verenpaine. Ulkomailla pitkään asuneena ymmärrän, miltä tuntuu olla juureton uudessa, oudossa maassa. Minulla ei edes ollut kieli- ja kulttuurimuuria, kun muutin Euroopan laidalta toiselle. 

Usein kysytään, kun kerron paluumuutostani, miten puolisoni on sopeutunut. Sitä pitäisi varmaan kysyä häneltä itseltään. Ehkä se olisi hyvä aihe seuraavaan blogiin?

Taiteilija avajaisviikolla tohkeissaan. 
Huomenna 30.7.23  klo 15 galleria vihdoin sulkeutuu.

Eläkeläisintoa ja rokkaamista

 Eräänä päivänä tällä viikolla löytyi postilaatikosta kirje Kelalta. Se herätti muinoisia ahdistuksen tunteita, mutta onneksi minulla ei enää ole mitään tekemistä k.o. laitoksen kanssa. Kuoresta putkahti ilmoitus, että voin hakea vanhuuseläkettä! Siis suomalaista sellaista. Olen nyt virallisesti vanha. Vanhuus on jo ovella! 

Irlannissa saisin kansaneläkettä vasta ensi vuonna. Pitää tehdä valinta kahden maan välillä, mutta uskon, että se on helppo. Irlannissa menee nyt niin hyvin ja valtion budjetti on huikean ylijäämäinen, että eläkkeeni kannattaa hakea sieltä eikä leikkausten ja indeksijäädytysten Suomesta. Irlannissa harkittiin juuri kansaneläkkeen korotusta, kun inflaatio on syönyt rahan arvon. Niinhän se on tehnyt Suomessakin, mutta sekös ketään kiinnostaisi. Kun Irlannissa joskus ehdotettiin kansaneläkkeitten leikkausta ja etujen vähentämistä, harmaat pantterit ryntäsivät barrikadeille, ja nuoremmatkin tuohtuivat: ettekö osaa hävetä! Leikata nyt kaikkein vanhimmilta ja vaivaisimmilta! Eläkeläisten etuihin koskeminen Irlannissa olisi poliittinen itsemurha. Vanhusten etujärjestöt ovat myös kovin aktiivisia.

Etuja on paljon: vapaat matkat kaikilla julkisilla koko maassa (myös puolisolle tai saattajalle), ilmaiset lääkärikäynnit ja lääkkeet, avustusta lämmityskuluihin talvella, puhelinavustus, ilmainen tv-lupa... Linkki, jos ette usko. Sitä en tiedä, miten paljon inflaatio on jyrsinyt tuloja, kun energiakriisi ja korona ovat jyllänneet Irlannissakin.

Yksi Irlannin erikoisuus on kotiäitien iso, vanheneva armeija, joilla ei ole minkäänlaisia työeläkkeitä tai sosiaalimaksuja. Nyt asia on korjattu, mutta kotiäidin  'creditiä' saa vain vuodesta 1994. Onneksi ehdin hypätä työelämään heti kun nuorin meni kouluun ja sain kokoon jonkinlaisen työuran. Kun kunnallista päivähoitoa ei ole, ei työelämään pääsy ole helppoa! Siinä Suomessa ollaan huikeasti edellä.

Minä otin varaslähdön, jäin varhaiseläkkeelle, enkä ole katunut. Tulot puolittuivat, mutta vapaa-aika kaksinkertaistui! Rahalla ei tee mitään, jos ei ole aikaa ja energiaa käyttää sitä. Halusin myös jakaa elämäni lähiomaisen kanssa.

Olen jutellut muutaman tutun eläkeläisen kanssa, ja tunnumme jakavan samat fiilikset: emme tunne olevamme mitenkään erilaisia kuin nuorempana. Nyt meillä on vain vihdoinkin aikaa antautua taiteelle ja kulttuuririennoille, puutarhalle, matkoille, kaikelle sille mitä katsoi haikeana kun oli vielä lasten kanssa tai työelämässä kiinni. Olen sanonut usein, että tämä on minusta parasta aikaa elämässä: perhearki on ohi, työelämä on takana ja toivottavasti terveyttä vielä pitkään edessä päin. Mitään ei kannata ajatella sitku-periaatteella: sitku ei ehkä tulekaan, vaan on otettava nytku. Niinku, kaksin käsin, enkä pelkääkään tätä maailmaa... Käärijän sanoin, mutta ilman tuoppia. Alkoholia en enää tarvitse mihinkään, vaikken lasiin syljekään.

Sitä ihmettelen, että meikäläisille entisille nuorille ei näy olevan muuta kuin humppaa, kylpylämatkoja, seurakuntauutisia ja laivareissuja. Ihan kivaa ajanvietettä, ei siinä mitään, mutta en ole harrastanut mitään noista ennenkään, miksi siis nyt sen takia, että olen eläkeläinen. Monet tuntemani taiteilijat tekevät taidetta edelleen, kirjailijat kirjoittavat, tanssijat tanssivat, rätkätyypit ajavat, samoilijat samoavat. Jos jokin saisi minut tanssilattialle niin ehkä Hurriganes tai Santana, mutta ei niitä kuule missään. Tässä olisi niche eli markkinarako. 70-luvun diskoja ja ravintolamusiikkia! Eikä please mitään Abbaa, jota inhosin jo silloin.

Juhannuksen vietimme urbaanisti Turussa lähiomaisen toiveesta, asuimme nostalgisesti S/S Boren laivahostellissa ja istuimme iltaa Vaakahuoneen tanssisalissa joen varrella. Oli ihanaa vain katsella ihmisiä! Mutta tanssilattia täyttyi tiukasti paritanssia vetelevistä pareista, jotka valssasivat Blues Suede Shoesin tahtiinkin. Me vedimme muutaman kappaleen kylmiltään jonkinlaista joraamista, mutta sen verran ikä on muuttanut jotain, että montaa kappaletta emme jaksaneet. Puhumattakaan maitohappoisista jäsenistä seuraavana päivänä. Pitää varmaan harjoitella ahkerammin.

 

Kesän kiintopiste lähestyy: yhteisnäyttely heinäkuussa toisen yllytyshullun taiteilijan kanssa, Taidekuppilassa Iittalan Kylätalolla. Tervetuloa rupattelemaan, kahville tai mehulle, katsomaan ja hypistelemään. Jos ostohalu iskee, työt saa heti mukaan. Kahvilaan mahtuu isompikin porukka ja leivonnaiset ovat maistuvia.

Ohessa mainosjuliste sekä valikoima töitä, joita näyttelyyn tulee. Enimmäkseen kesäisiä maisemia Kalvolasta ja Hämeenlinnasta. Niitä pahuksen kortteja on edelleen tarjolla. Hyvää kesää lukijoilleni!

Merta ja suolaa Pariisissa

Rakastuin irlantilaisen Donald Teskey'n maalauksiin ensisilmäyksellä Royal Hibernian Academy'n näyttelyssä. Yhtäkkiä edessäni oli upea värimaailma, johon saattoi sukeltaa ja upota. Turkoosia, okraa, öljynmustaa, umbraa, koboltinsinistä, helmenharmaata, ja siellä täällä pinkkiä ja violettia kuin kirkaisuja tai kuiskauksia. Olisin voinut katsella maisemaa lopun ikääni. Maalaukset vaikuttivat abstrakteilta, ja kuitenkin niissä oli niin vahva paikantaju, että meren roiskeet tunsi ihollaan, suolan huulissaan. Metsämaisemissa jalat juuttuivat mutaan ja kosteys kävi luihin ja ytimiin.  Harvoin olen kokenut niin täydellistä aisti-elämystä: visuaalinen loihti makuja, ääniä, tuoksuja ja tuntemuksia.

Olin riemuissani, kuin luin RHA:n jäsenlehdestä, että Teskeyllä on yksityisnäyttely Pariisissa, Irlannin kulttuurikeskuksessa lokakuun lopulla - ehdimme sen avajaisiin lomamatkallamme! Paikan löytäminen ei ollut ihan helppoa, näytimme kai niin eksyneiltä kadulla, että eräs nainen kysyi, tarvitsemmeko apua! Kun Rue des Irlandais vihdoin löytyi, olimme huojentuneita - Pariisi on tuskaa keski-ikäisille jaloille. Linkki

Irlannin kulttuurikeskus on ollut Pariisin latinalaisessa korttelissa vuosisatoja - siitä kadun nimikin. Irlannin katoliset munkit perustivat sinne yliopiston jo 1500-luvulla. Nykyään kulttuurikeskus tarjoaa irlantilaista kuvataidetta, elokuvia, teatteria ja konsertteja sekä residenssejä taiteilijoille. 

Avajaisissa kuuli sekä ranskaa että tutunkuuloista englantia, paikka oli tupaten täynnä. Teskey'n valtavat maalaukset kiersivät seiniä. Kuten avajaisissa yleensä, suurin osa yleisöstä oli tullut tapaamaan toisiaan, he puhua kikattelivat viinilasi kädessä ja käänsivät selkänsä upeille maalauksille. Me emme onneksi tunteneet ketään, joten sain rauhassa sukeltaa Teskey'n väreihin.

Nykyään on muotia "selittää" taideteos vähintään A4-kokoisella arkilla, jossa käytetään erikoissanastoa - kuulemma nimeltään International Art English. (Gemma Tipton kirjoitti siitä piikikkään artikkelin toissa lauantain Irish Timesissä, kiljuin ilosta lukiessani sitä, linkki tästä.) Hyvin usein tällä peitetään se, ettei itse taideteos viestitä mitään. Donald Teskey'n maalaukset kertovat itse kaiken. Mielenkiintoista oli kuitenkin selailla leikekirjaa, jossa kerrottiin taiteilijasta itsestään. Kerrankin taiteilija, jolla on ollut aivan tavallinen, onnellinen elämä - ja silti maalaukset tyrskyävät tunteita. Kenties se, että hän usein maalaa plein-air eli paikan päällä, maalausteline kiviin köytettynä Irlannin tuulessa, selittää maalausten tuoreuden.  Itse taidemaalari vaikutti leppoisalta ja tuikkasi nimmarin taidekirjaansa vähän nolona. Vaatimattomuus on eittämätön lahjakkuuden merkki!

Valitettavasti meillä ei ollut varaa muuhun kuin yllämainittuun taidejäljennöskirjaan sekä leikkiin, jota olemme aina harrastaneet: mitkä kolme teosta ehdottomasti varastaisit täältä? Kiersimme näyttelyn vielä uudestaan, erikseen, ja paljastimme sitten valintamme. Kuten melkein aina, olimmme päätyneet hiippailemaan näyttelystä samat kolme maalausta kainalossa. Tällä kertaa kummankin piti palata uudestaan rikospaikalle ja haalia vielä yksi "boonusvalinta", minulle upea hiilipiirros, kumppanilleni vielä yksi suometsä. Ehkä emme kestäisi sellaista onnea kuitenkaan pakahtumatta, joten päätimme siirtää iskua seuraavaan elämään. Ei aina tarvitse omistaa, näkeminenkin riittää.