Universaalinen äiti

Irlantilaisen äitienpäivän kunniaksi menimme tyttären kanssa elokuviin. Minä sain valita. IFI eli Irish Film Institute Dublinin Temple Bar'issa on ainoa elokuvateatteri, josta löytää muutakin kuin Hollywood-roskaa, ja siellä on mainio ruokapaikka ja kahvio, sekä (niille, jotka elävät edelleen dinosaurus-kautta ja ostavat DVD:itä) hieno pieni kauppa josta saa kaikkia poikkeavia elokuvia, klassikoita, jopa ulkomaalaisia elokuvia.


Olin valinnut dokumentin In a House that ceased to be, joka kertoi Christine Noblesta - ei siis sitä fiktioversiota vaan eräänlainen aikamatka Christinen traagiseen ja uskomattomaan elämään. Christine Noble syntyi  vuonna 1944 Dublinissa esikoisena köyhään perheeseen, isä alkoholisti, äiti joka kuoli kun Christine oli kymmenvuotias. Siitä lähti tarina, joka vetää vertoja Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli- teokselle. 

Katolisen kirkon ja sosiaalitoimen mahti erotti sisarusparven toisistaan, Christine lähetettiin nunnien ylläpitämään kouluun Länsi-Irlantiin Clifdeniin, veli Letterfrackin koulukotiin, nuoremmat sisarukset jäivät orpokotiin Dubliniin. Kaikkia piestiin ja hakattiin ja kohdeltiin kaltoin. Muuta rikollisuutta heillä ei ollut kuin orpoutensa. Kaikille heistä kerrottiin, että muut sisarukset olivat kuolleet. Dokumentti oli järkyttävä.

Kun kävimme hiljattain lomalla Clifdenissä, Länsi-Irlannissa, dokumentti tuli ikäänkuin eloon. Maisemat ovat sekoitus villiä Atlannin rannikkoa smaragdinvärisine tyrskyineen, jylhiä vuoria, ruosteenruskeita soita, käppyräisiä tuulen kynsissä kouristuneita puita, taloja jotka törröttävät yksin horisontissa ilman minkään metsän tai notkelman suojaa, keskellä kivisiä peltoja. Mudan likaamia lehmiä, jotka seisovat takapuoli tuulta vasten, jauhamassa kuivaa heinää syöttökaukalosta, kun ruohoa ei enää ole talven jälkeen, ei vielä. Soisia lepikoita, joissa kasvaa tuntemattomia puita, kenties villiintyneitä rhododendroneita tai laakerinlehtipuita, tai vuoripihlajia. Karu, kylmä, julmankaunis maa. Tänne Christine karkoitettiin Dublinin Liberties-slummista.

Halusin nähdä surullisenkuuluisan Letterfrackin poikien koulukodin -  tai nuorisovankilan, tai pakkotyölaitoksen - on vaikea edes löytää suomenkielistä vastinetta paikalle. Haimme sitä sateisena päivänä kartoista ja Googlesta, turhaan. Kuvahaku paljasti historiallisia valokuvia, vanhan suuren kolmikerroksisen laitoksen, joka näytti seisovan keskellä suota, vuoren kupeella.

Sitten näkyi sama rakennus punakeltaiseksi maalattuna, joku paikallinen oppilaitos. Hätkähtäen tajusin, että seisoimme sen parkkipaikalla, siinähän se oli, keskellä Letterfrackin kylää, nyt siinä oli moderni oppilaitos, kirjasto, kahvila, ties mitä. Hämäävästi etuovelle vievä tie oli hävitetty  ja talon edessä oli iso nurmikenttä. Paljon oli tehty, jotta laitoksen historia ja ilme olisi häivytetty.




Lähdin samoilemaan rakennuksen ympäristöön, löysin pienet harmaat portaat jotka veivät ylös jyrkkää rinnettä. Ne veivät Pyhän Joosefin kirkon pihaan. Sivuportilla huomasin pienen kyltin: St. Joseph's Cemetery. 

Toisin kuin Suomessa, hautausmaita ei yleensä ole katolisen kirkon vieressä, joten uteliaisuuteni heräsi. Olin dokumenttielokuvassa nähnyt Christinen vierailevan veljensä käymässä laitoksessa ja sen hautausmaalla, oliko tämä juuri se? Harhailin sateen pieksemällä rinteellä, sitten lähdin kävelemään yhä ylemmäs soratietä metsikköön, vaikka alkoi jo pelottaa, ketään ei näkynyt missään. 

Löysin hautausmaan. Täältä ei ollut paluuta. Toisaalta, täällä pojat vihdoin saivat rauhan ja levon. Missään, edes sotilaiden hautausmaalla en ole nähnyt näin tuskaisia kylttejä. Paula Meehanin runoja, entisen Letterfrackin oppilaan itse kirjoittama purkaus, muistokirjoitus uhreille.

Hautausmaa on piilossa metsikössä vuorenrinteellä, sateella se oli vetelää suota, pienet sydämenmuotoiset hautakivet kaikki samanlaisia. Viimeisin oli vuodelta 1956, varhaisimmat 1900-luvun alusta. Ison valkoisen ristin jalustaan oli lisätty tusinoittain nimiä, olivatko he kaikki haudattu tähän pieneen maatilkkuun?

Totuus siitä, mitä laitoksessa tapahtui, oli tullut julki, eikä edes kirkon mahti voinut estää uhrien omaisia pystyttämästä muistolaattoja. Mietin, kuinka monet itkut oli tällä vuorenrinteellä itketty, tai jossain kaukana, näiden poikalasten takia. Joidenkin kohtaloa ei ehkä surrut kukaan, ketään ei ollut suremassa. Kaikkien nimiä ei edes ole tallennettu.

Eniten minua hätkähdytti se, miten keskellä kylää laitos oli, se suljettiinkin vasta vuonna 1975. Oli vaikea uskoa, että kyläläiset olivat tienneet, mitä laitoksessa tapahtui. Toisaalta, niinhän ihmiset elivät natsien kuolemanleirien vierelläkin, kävivät töissä, viljelivät maata, perustivat perheitä. Paha tapahtui toisille.

Kun joku ihmisryhmä leimataan toiseudeksi, toisiksi, heitä ei tarvitse kohdella kuten kaltaisiaan. Lähimmäisyys loppuu toiseuteen.

Letterfrackin koulun sisäpiha tänä päivänä

Vain puolen tunnin ajomatkan päässä työlaitoksesta on kuuluisa Kylemoren nunnaluostari, jonne virtaa tuhansia turisteja bussilasteittain. Lahjakaupassa oli myytävänä bendiktiininunnien tekemiä pääsiäismunia Freetrade-merkillä varustettuna. Tiesivätkö nunnat, mitä Letterfrackissa taphtui? Totta kai. Christine Noble itse kävi koulua läheisessä Clifdenissä, jonne hänet passitettiin, kun sisarukset julmasti erotettiin toisistaan. Hänen pikkuveljensä pääsi kerran Letterfrackistä nunnien ovea kolkuttamaan. Kun hän kysyi sisartaan, nunna kertoi , että sisko oli kuollut jo vuosi sitten. Veli yritti itsemurhaa uutisen kuultuaan, mutta epäonnistui.


Koulu oli nunnien johtama, ja Christineä hakattiin ja rangaistiin mitä julmimmin. Hän hyppäsi toisen kerroksen ikkunasta karatessaan ja mursi nilkkansa. Pääsi onneksi sairaalaan sen takia, ja parannuttuaan karkasi sairaalasta. On kuvaavaa, että elämä katulapsena oli hänestä sittenkin parempaa kuin nunnien koulukodissa. Sisaruksiaan hän ei onnistunut jäljittämään vuosikausiin, koska luuli että he olivat kuolleet. Nunnien ja pappien vaitiolo ja tietojen panttaaminen on jatkunut viime vuosille asti.

Christinen elämästä kertova dokumentti on paikoin vaikeaa katsottavaa. Edes dokumentti ei voi käsitellä tuskaisen menneisyyden syvyyttä. Christine ei todellakaan ole mikään Äiti Teresa. Hän kiroilee ja raivoaa, itkee, laulaa, sanat loppuvat, hän panee tupakaksi siskojensa entisen orpokodin rappusilla, puuskahtaa Fuck their privacy, kuka talossa nyt asuneekaan. Hänen voimansa loppuivat siinä kohtaa. Hän ei kyennyt pitämään huolta pikkuisista, kuten kuolevalle äidilleen lupasi, hän epäonnistui. 

Siitä Christine ei koskaan toipunut, hän ei kyennyt pelastamaan niitä kolmea tärkeintä, omia pikkusiskojaan ja veljeä.  Sen takia hän kiertää maailmalla pelastamassa katulapsia ja orpoja, yhä uusia, Vietnamissa ja Mongoliassa.

Dokumentin kliimaksin piti olla sisarusten jälleennäkeminen, kaikki neljä vihdoin koossa 50 vuoden eron jälkeen. Kun se sitten tapahtui, veljen kodissa Teksasissa, se olikin musertavaa. Onnen kyyneleiden sijaan tuli vain sanattomuus, syvä suru menetetystä elämästä, kaiken peruuttamattomuudesta. Kuten Christine sanoi: kun lasi paiskataan tuusan nuuskaksi, ei siitä enää koskaan voi tulla ehyttä.

Hautausmaan grottoon jätetyt lelut ja enkelipatsaat ovat surullisia muistomerkkejä.

Mietin, jäikö tästä kaikesta mitään positiivista käteen. Sen verran julkisuutta katolisen kirkon alaisena toimineiden nunnien ja munkkien väkivalta on saanut, ettei se enää koskaan tule toistumaan. Systemaattinen alistus, kidutus, pedofilia ja nöyryytys on nyt loppu. Toiset ovat saaneet äänen, ihmisarvon, rahallisia korvauksia, oikeudenkäyntejä. Menetettyä lapsuutta he eivät koskaan saa takaisin. Monien elämä tuhoutui alkoholismiin, itsemurhiin, mielisairauteen.

Mikä vimma saa Christinen kaltaiset ihmiset jaksamaan? Hän näyttää uurastavan väsymättä katulasten elämän parantamiseksi, ensin Vietnamissa, nyt Mongoliassa. Trooppisesta helteestä nelikymppiseen pakkaseen. 

Ehkä ainoa keino voittaa maailman vääryydet ja väkivalta on tehdä itse jotain hyvää. Niin paljon kuin mahdollista.


Toisin kuin Äiti Teresaa, katolinen kirkko ei tule kanonisoimaan Christine Noblea pyhimykseksi, vaikka hän on minusta kyennyt todelliseen ihmeeseen: voittamaan pahan.  Hän on esimerkkinä universaalisesta äitiydestä. Parempaa valintaa äitienpäivän elokuvaksi en olisi voinut tehdä!



Jälkeenpäin, kun hain linkkejä Googlesta tätä blogia varten, hämmästyin: Letterfrackin laitoksen takana on Connemaran luonnonalue, johon on tusinoittain linkkejä. Puiston toimisto on laitoksen entinen sairashuone, josta ei ole pitkä matka hautausmaalle. Jotkut uhrit viettivät toipilaspäiviä Infirmery'ssä kun tulivat pahoin piestyksi.  Kaikki pojat tekivät pitkiä päiviä laitoksen maatöissä, kesät talvet. Laitoksen kokki, munkkiveli, tuomittiin hiljan 12 vuodeksi vankeuteen vuosikymmeniä kestäneestä pedofiliasta. 

Luonnonpuiston Visitor Centreen vie tie kylän ulkopuolelta, sen kahvila, joka on sijoitettu vanhaan maatilarakennukseen, kehuu myynnissä olevan mehukkaita porkkanakakkuja. Lasten leikkipaikka ja piknik-pöydät ovat kivenheiton päässä laitoksen hautausmaasta. Itse luontopolku kiertää Diamond Hillin vuorta ympäri. Entisessä munkkien asuntolassa on nyt omalaatuinen hostelli, Monastery Hostel. Luonnonpuiston kotisivulla mainitaan erittäin lyhyesti Letterfrackin koulukoti, ja hautausmaa, josta tiedetään kovin vähän. Josta ei ilmeisesti haluta turistien tietävän! Löysin tästä blogin.

Ottaen huomioon miten paljon julkisuutta paljastukset ovat Irlannin mediassa saaneet, ei ihme, että Letterfrackin kylä yrittää piilottaa surullisen historian ja luoda paikalle jotain positiivista vetonaulaa. Löysimme Visitor Centren vasta seuraavana päivänä, kun sää hieman parani, sokeritopan muotoinen Diamond Hill löytyi myös, kun pilvet väistyivät. Todella kaunis paikka.

Googlesta löysin myös Letterfrackin Runopolun, Poetry Trail, jota pitkin voi kävellä ja löytää paikan inspiroimia runoja. Linkistä löytää myös kartan, jonka avulla löytyvät blogissani mainitut kohteet.

Tämä runopari oli hautausmaan vieressä:

Christine Noblen hyväntekeväisyysjärjestö orpojen ja katulapsien elämän parantamiseksi on kasvanut yhden tavallisen naisen visiosta jättimäiseksi kansainväliseksi organisaatioksi, joka muunmuassa mahdollistaa vapaaehtoistyön fysioterapian opiskelijoille. Tyttäreni oli tällaisella vapaaehtoisleirillä orpokodissa Vietnamissa Ho Tshi Minh'issä - syy, miksi edes koskaan kiinnostuin Christien Noblesta eli Mama Tinasta, joksi häntä siellä päin kutsutaan.  On uskomatonta, että Vietnamissa syntyy edelleen vaikeavammaisia lapsia, jotka kärsivät 1970-luvun sodan kemiallisesta aseesta, Agent Orangesta. Nämä lapset eivät kuulemma ole edes orpoja, heille ei vain ole paikkaa muualla, edes omassa perheessään.

Christinen järjestön kotisivulle voi tutustua tästä.

Lyhyt traileri dokumentista tästä Irish Timesin artikkelista.

Kirppuja ja erotiikkaa

Kovin perehtynyt en ole varhaiseen englantilaiseen kirjallisuuteen, pakollisen Shakespearen lisäksi. John Donnen (1572-1631) runot ovat osa Irlannin ylioppilaskokeissa vaadittavaa kirjallisuuden tuntemista. 
John Donne on tuttu säkeistään Kukaan ihminen ei ole saari sekä Kenelle kellot soivat. 

Hiljattain törmäsin väittämään, että The Flea (Kirppu), vuonna 1633 julkaistu John Donnen runo on eroottinen. Pelkkä sana sai minut höristämään korviani. Eroottinen? Mieleen tulee synonyymit kiihottava ja kiehtova. 

Erotiikka kiinnostaa ja myy, aina. Jokaikinen ihmiskunnan keksintö kommunikoinnin alueella on valjastettu erotiikan palvelukseen. Luolamaalaukset, kreikkalaiset ruukut, intialaiset pyhät kirjoitukset, puuleikkaukset, painotuotteet, valokuvat, elokuvat, puhelin, tietokoneet, älypuhelimet, 3D-lasit. Se, miksi sekä tekijä että käyttäjä on useimmin mies- kuin naispuolinen, olisi mielenkiintoinen tutkimuksen aihe. Onko se edes totta, että miehet ovat naisia kiinnostuneempia erotiikasta? (Ja ei, en ala väittelemään kioskiviihteestä nimeltä 50 Shades of Gray.)

Joka tapauksessa, olin kovin hämmästynyt, kun runoa kuvattiin eroottisena. Lyhyesti kerrottuna (spoiler-varoitus...) runossa kuvataan miesparan vonkausyritystä, jossa hän vertaa sukupuoliaktia kirpun puremaan, ja epäonnistuu. Siis mikä tässä olikaan eroottista? Kirpun imemä veri? Edes vampyyreistä kiksinsä saavat tuskin kiihottuvat kirpun leukalihaksista. Tulkintojen mukaan metafyysinen runo symbolisoi runoilijan yritystä vietellä nainen, joka ei ole tippaakaan (!) kiinnostunut. Vuoden 1600 tienoilla aiheesta ei juuri voinut suoraan puhua. Runo julkaisiinkin vasta vuosia Donnen kuoleman jälkeen. Värssy ei välttämättä aukea ollenkaan nykylukijalle, ellei saa taustatietoja sekä aikakaudesta että kirjoittajasta. Ei minullekaan.

Gerrit van Honthorst "The Flea Hunt" (Kirpunmetsästys) 1621

Ajattelin omaavani suhteellisen (lue: suhteettoman) vilkkaan mielikuvituksen erotiikan alueella, mutta tätä runoa en olisi tulkinnut eroottiseksi ollenkaan. Olisin kenties pähkäillyt kuvatun suhteen monimutkaisuutta, en pelkkää simppeliä sänkyynkaatoyritystä. Ehkä pitää olla miespuolinen, jotta tämä tulee ensimmäiseksi mieleen? Olin niin ällistynyt tulkinnasta, että kahlasin läpi tusinoittain analyysejä. Monet niistä valaisivat kirppujen ja veren merkitystä aikakaudella, jolloin runo oli kirjoitettu: paiseruton ja kirppujen yhteyttä ei oltu vielä löydetty, kirput olivat makuuhuoneissa yhtä yleisiä kuin hyttyset suomalaisella suolla. Niiden metsästäminen ja tappaminen ei herättänyt ällötystä sen ajan ihmisissä. Myös hedelmöittymisen uskottiin tapahtuvan miehen ja naisen veren yhdistyessä, mitä nykylukija ei tule ajatelleeksikaan. 

Georges de La Tour: The Flea Catcher (Kirpunpyydystäjä) 1638

Tässä kohtaa tulee mieleen, voiko mitään runoa lukea ja tulkita irrallisena, omalla tavallaan, saako se edes elää omine nokkinensa? Luulen, että konteksti on sitä tärkeämpi, mitä kauemmas mennään ajassa tai mitä vieraampaan kulttuuriin sukelletaan.

Kaikista lukemistani Kirppu-analyyseistä puuttui totaalisesti naisen - edes sen aikakauden naisen - näkövinkkeli tilanteeseen. Miehelle viettely-yritys oli selvä: juuko vai eikö. Seksiä vai ei. Ja miksei.

1600-luvun naiselle seksiin suostuminen merkitsi tuhat kertaa enemmän: seuraamukset saattoivat muuttaa koko elämän, kenties tuhota sen. Silloin ei ollut ehkäisyvälineitä, suojaa (saati hoitoa) sukupuolitauteja vastaan, terveydenhoitoa, sukupuolivalistuksesta puhumattakaan. John Donne oli tunnettu naistenmies, joka saattoi kantaa sukupuolitautia. Jos hän teki rakastajansa raskaaksi ja hylkäsi tämän, jäi nainen aviottomine lapsineen ilman mitään statusta ja turvaa. Neitsyys oli naisen ainoa markkina-arvo. Naiset kuolivat raskauteen ja synnytysten komplikaatioihin ja saattoivat kärsiä kammottavasti ennen kuolemaansa. Seksi ei koskaan ollut pelkkä nautinnon akti naiselle. Ei ihme, että siitä tehtiin tabu: nuorta tyttöä piti suojella. Pelkkää pihtaamista tytön kieltäytyminen ei varmasti ollut, mitä runolija ei näytä käsittävän. Tämä kaikki edes mainitsematta rakastumisen, jätetyksi tai petetyksi tulemisen pelkoa nuoressa sydämessä. Tai neitsyyden menettämisen pelkoa ja fyysistä traumaa. Tai uskonnollisia tuntoja avioliiton pyhyydestä.

Donne vertaa aktia kirpun puremaan - toisaalta se ylevöittää heidän suhteensa avioliiton tasolle, koskapa veret ovat jo kirpun sisällä sekoittuneet, he ovat yhtä, toisaalta akti on yhtä mitätön kuin kirpun purema, miksipä siis viivytellä. Jos ei muulla onnistuta vonkaamaan niin epäloogisilla argumenteilla sitten. Eroottista tästä runosta ei saa millään, koomiseksi sen voi lukea rakkausrunojen laarissa.

Entä miten naiset ylipäänsä kokivat seksin ja seksuaalisuuden, oman kehonsa? Naisen ääntä ei runouden valtavirrassa kuulla kuin vasta viime vuosikymmenillä. Eikö sitä ollut, vai oliko se liian suuri tabu päästäkseen julkisuuteen asti? Kuinka monta runoa on kirjoitettu kuukautistuskista, masturboinnista, keskenmenoista, raskauden ihanuudesta, äitiydestä, naisen kehon kärsimyksistä ja nautinnoista mitä tulee seksiin ja sen seuraamuksiin?

Jan Steen: The Morning Toilet (1663)

Miksi miehen psyykkiset ja fyysiset koettelemukset ja kärsimykset esimerkiksi sodassa ovat eittämätön osa ihmiskunnan kirjallisuutta (vaikka harvoin naisen omakohtaista elämää) - mutta naisen hedelmällisyyden kirjo on vain naisten elämää, ei koko ihmiskunnan? Puoli ihmiskuntaa on vaiti.

Entä miten John Donnelle oikeasti elämässä kävi? Paitsi että hänestä tuli kuuluisa runoilija ja saarnaaja ja St Paulin katedraalin tuomiorovasti? Hän hurmasi 16-vuotiaan Annen, meni sala-avioliittoon, joutui siitä lyhyesti vankilaan, ja sieltä päästyään sai avioliittonsa hyväksytyksi. Donne saattoi vaimonsa raskaaksi ainakin 12 kertaa. Vain kuusi syntyneistä lapsista jäi eloon aikuisikään asti. Vaimo kuoli vain 33-vuotiaana synnyttäessään kuolleen lapsen. Se, mikä miehelle oli vain nautinnollinen akti, tuotti lopulta naiselle kuoleman, ties millaisten kärsimysten kautta. Mokoma erotiikan pihtaaja.

* * *

En yrityksistäni huolimatta löytänyt suomennosta John Donnen Kirppu-runosta, mutta tässä nykyenglannin versio niille, jotka kieltä ymmärtävät. Ratkaiskaa eroottisuus itse.

The Flea

BY JOHN DONNE

Mark but this flea, and mark in this,   

How little that which thou deniest me is;   

It sucked me first, and now sucks thee,

And in this flea our two bloods mingled be;   

Thou know’st that this cannot be said

A sin, nor shame, nor loss of maidenhead,

    Yet this enjoys before it woo,

    And pampered swells with one blood made of two,

    And this, alas, is more than we would do.

Oh stay, three lives in one flea spare,

Where we almost, nay more than married are.   

This flea is you and I, and this

Our marriage bed, and marriage temple is;   

Though parents grudge, and you, w'are met,   

And cloistered in these living walls of jet.

    Though use make you apt to kill me,

    Let not to that, self-murder added be,

    And sacrilege, three sins in killing three.

Cruel and sudden, hast thou since

Purpled thy nail, in blood of innocence?   

Wherein could this flea guilty be,

Except in that drop which it sucked from thee?   

Yet thou triumph’st, and say'st that thou   

Find’st not thy self, nor me the weaker now;

    ’Tis true; then learn how false, fears be:

    Just so much honor, when thou yield’st to me,

    Will waste, as this flea’s death took life from thee.