Räkämärkä marraskuu

Mitä ihmettä voi kirjoittaa sysipimeänä, räkämärkänä marraskuun viimeisenä päivänä? Että kohta on joulu, kohta on joulu...?

Kun lumet sulivat.

Mitähän me pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat tekisimme ilman joulua pilkkomassa tätä pimeyttä. Kolme, neljä kuukautta henkeä ahdistavaa pimeyttä ja luihin käyvää kylmyyttä ilman mitään, mikä irrottaisi arjesta? Jouluhan nimittäin oli olemassa paljon ennen kristinuskoa ja senkin ajoituksesta ollaan aika epävarmoja. Varmuuden vuoksi lykättiin messiaan syntymä samaan ajanjaksoon kuin pakanalliset hillumiset ja taiat, ettei tulisi kilpailua, tai että pakanat pikemminkin unohtaisivat omat juhlansa. Joulupukki oli kuitenkin eläinhahmo Suomessa  alunperin: pukki.

Minun lapsuudessani joulupukki oli vielä harmaatakkinen, vanha ja kiukkuisenpuoleinen ukko, joka oli pelottava ja arvaamaton ja jolle piti olla kiltti, muuten sai vain risuja. Se todistettiin, kun kauhukseni eräs nimeltä mainitsematon sisarus saikin vain risuja yhtenä jouluna. Tuijotimme suu kauhusta auki vanhempiamme: ei näin voi tapahtua! En muista, oliko vanhemman kädessä oikeasti Koivuniemen herra, vai kuvittelenko vain sen, muistan vain pienen sisaruksen leuan väpätyksen. Tilanne selkisi, kun heti perään sisään kannettiin niin iso lahja, ettei sitä voitu edes paketoida: ohjattava mahakelkka, sellainen josta kukaan ei ollut osannut edes haaveilla. Se olikin vekutusta, kummallinen sana, jolla selitettiin kaikenlaista tyhmää, mitä aikuiset keksivät lasten iloksi. Ikinä en ole ollut niin kauhuissani joulupukin tekosista. 

Elämä on arvaamatonta ja pelottavaa, sen tietää jokainen tähän ikään tullut. Koko ajan jokin on vaanimassa, ja jos jostain syystä huokaa hetkeksi helpotuksesta, somessa pyörii jo seuraava kauhun aihe. Milloin syöpävaara siitä tai tästä ruuasta, milloin aivosumu liiasta ruudun tuijottelusta. Olen alkanut epäillä nivelvauriota vasemmassa peukalontyvessä, johon nojaan uutta kenkäpuhelintani, niin painavaa ja kookasta ettei se mahdu mihinkään taskuun. Jouduin luopumaan piskuisesta iPhonestani, joka oli kuulemma liian vanha päivittämään pankkiasetuksiani. Tämä nykyinen hävitti kaikki vanhat Whatsapp-postaukset, kuvat ja videot, kun vaihdoin systeemiä. Sivut aukeavat, tai siis yleensä eivät aukea viuhtomalla vai sanotaanko nykysuomeksi slaiding (yök). Otteeni on kuulemma liian raju, sanoo lähiomainen sivusilmällä seuratessaan. Harjoittelen kyllä hentoisempaa liu'uttamista, mutta kymmenennen pyyhkäisyn kerran jälkeen raivo alkaa nousta. Onko sillekin jo nimi? Puhelinraivo? 

Haimme piristystä livenä tänään, eli unohdimme ruudut ja koneet ja pyyhälsimme Voipaalan kartanon joulutapahtumaan. Se toimi! Löysin kaikkea pientä ja kivaa tuliaisiksi Irlannin matkaa varten, tapasin tuttuja ja hihitin suomalaisia joululauluja kuten ratkiriemukas Varpunen jouluaamuna. Ei ihme, että lapseni Irlannissa anelivat, etten soittaisi enää suomalaisia joululauluja: mammy they are so sad!

Voipaalan taidekeskuksessa kahvi ja gluteeniton Budapestin kääretorttu oli taivaallista ja taidenäyttely seinillä katsomisen arvoista:  Laine & Jäntti feat. Outi Heiskanen. (Feat. tarkoittaa featuring, outo valinta näyttelyn nimeksi, minäkään en tajunnut sitä.) Mutta kuvat olivat upeita grafiikan ja maalauksen yhdistelmiä. Mennään ehkä uudestaan katsomaan ennen 2.2.25, kun se sulkeutuu. 

Isoisäni oli kotoisin Sääksmäeltä, Annilan kylästä, joten tunnen aina oloni kotoisaksi siellä. Hän joutui huutolaispojaksi lapsena ja ehti kuolla ennen kuin synnyin, joten Aukustista ei ole kuin pari valokuvaa jäljellä. Siinäpä olisi tarinaa kerrakseen ja todellista kauhua: nälkävuodet ja kulkutaudit ja joutuminen eroon omasta perheestä. Melkoisen pieniä nämä meikäläisen murheet loppujen lopuksi. 

Eli jotenkin ollaan päästy marraskuun loppuun. Irlannissa on eilen äänestetty seuraavasta eduskunnasta, vaikka arvaan, ettei mikään tule muuttumaan. Minä pääsen kuitenkin parin viikon kuluttua tapaamaan jälkikasvua, mikä varmasti piristää! 

Olen alkanut vähentää, leikkeleiden ja suklaan lisäksi myös kauhukuvien katselua, johon uutisetkin nykyään kuuluvat, dokkareista puhumattakaan, koska en enää saa öisin unta. Olen varmaan ylitiedostava ja valmiiksi melankolinen, jotta voisin katsoa todellisuutta. Tarvitsen kaikki voimani tästä pimeydestä nousemiseen. Tsemppiä teille lukijat, toivomme todella valkeaa, lumista joulua!

Näin upea auringonlasku yhden pimeän päivän päätteeksi!

Pukki kuin pukki

Tämän syksyn maalauksia.

                                           

Miten äkkiä Suomessa voi yksi vuodenaika vaihtua toiseen! Viime kuussa vielä haikailin syksyn ruskaa, nyt kuljetaan niskat kyyryssä lumisateessa ja mietitään, laittaako pitkiä kalsareita vai ei, liukuesteitä vai ei. Kohtalon kysymyksiä autottomalle.

Onneksi joulu on nurkan takana; rakastan hidasta liukumista jouluun. Ensin joul- ei kun talvivalot, sitten kynttilöitä, sitten hiljalleen joulukoristeita. Ensimmäiset joulumyyjäiset ilahduttavat ja ensimmäisen joulupukin näkeminen naurattaa. 

Julkaisin Naamakossa kuvan Isosta Lapsesta (lähiomainen) joka hihkuu, kun näkee Tantyn (Santa) ja haluaa samaan kuvaan. Joku kysyi kommenteissa, mitä kuiskattiin pukin korvaan, ja lähiomainen siteerasi google-käännöstä hämmentyneenä: what did you whisper into a goat's ear?

Oli siinä aamukahvit lentää. En ole ikinä ajatellut, mitä pukki oikeastaan tarkoittaa. No vuohipukkia tietysti. Mutta miksi? Kuten tavallista näillä etymologisilla ristiretkillä, päädyn googlehaun syövereihin tuntikausiksi. 

Julbocken (kesk.) Skansenin ulkomuseossa  v.1910.
Pukinkonttia kantaa vissiin tiernapoika. 
Picture Wikimedia

Ilmeisesti joulupukki syntyi pakanallisen nuuttipukin hahmon mukaan. Lapsuudestani muistan kyllä, ettei se pukki mikään hou-hou-hou mukava setä ollut, vaan kysyi tiukasti, ollaanko täällä oltu kilttejä. Luterilaiseen ahdinkoon kuului, että sillä saattoi olla risujakin tuhmille. Karnevalistisella nuuttipukilla kuulemma oli turkki tai vuohennahka nurinpäin yllä ja sarvet päässä. Nykyisen punaisen asunsa pukki sai vasta 1930-luvulla, aivan, Coca-Cola-mainoksen mukaan. Nikolaus-pyhimys lisäsi lahjojen jaon. 

Kolme vuotta sitten ilmestyi Eero Perungan kirja Joulupukki - Tuhatvuotinen arvoitus (SKS), jossa lisää aiheesta. Lapin kansan artikkeli.  

Nuuttipukki v. 1926. Museovirasto.
Tämäpä lapsia ilahduttaa!
Kuvaaja Aino Oksanen.

Vuohipukki on kuitenkin innoittanut paljon muutakin kuin jouluhahmon. Suomessa sanasta juontuu keripukki, kantelupukki, huoripukki ja tietenkin syntipukki. Teologinen neuvonantajani kertoi tarinan sanan scapegoat alkuperästä, joka on Raamatussa. Kaikki maailman synnit pinottiin syntipukin päälle ja tämä lähetettiin erämaahan karkuun, escape. Toinen vuohi uhrattiin. En tiedä kummalla oli pahempi kohtalo. Mielenkiintoista on, että samansukuisella eläimellä eli lampaalla on eri rooli: musta lammas on syyllinen omaa syytään, kun taas syntipukki on yleensä syytön.

Irlannissa vietetään elokuussa edelleen Puck Fair-juhlaa Kerryn maakunnassa, jossa vuohi eli Puck kruunataan kuninkaaksi ja sitä viedään kulkueessa läpi kaupungin. Sen juuret ovat kelttiläisessä kalenterissa eli pakanauskossa. Etymologiset tutkimukseni ovat vielä kesken, kumpi tuli ensin, Puck vai pukki. Wordfoolery- blogi pohtii sanaa lisää. Seuraavassa elämässä valitsen etymologian!

Meillä oli Afrikassa kaksi vuohta, joita pidimme lie'assa pihamaalla, ja ne olivat todella arvaamattomia yksilöitä. Saattoivat rynnätä pää ojossa lasten kimppuun, ellei pitänyt varaansa. Ei ihme, että itse paholaiselle on annettu pukinsarvet ja sorkat. Kun katsoo vuohta silmiin, nuo oudot viirut kyllä saavat kananlihalle.

Viimeaikainen lohdutuskirjani (kaiken uutiskauheuden keskellä) on ollut Heli Laaksosen Luonnos. Vuohesta hän kertoo mm. näin:

Sen silmän mustuaiset ovat neliskanttiset kuin tiili, sillä ne eivät vääristä korkeuseroja niin kuin ympyriäiset. On vakaampi kirmata kivillä. 

Laaksosen kirja on sekoitus ällistyttäviä biologisia faktoja, hersyviä tarinoita ja jotenkin hellyttäviä kuvauksia eri eläin- ja kasvikunnan edustajista. Kuvitus on Helin itsensä ja ihme sinällään.

Ihmisestä hän sanoo:

Erikoistuntomerkkeinä voit tarkkailla

kauas erottuvia silmänvalkuaisia.

Niin paljonpuhuvasti eivät muut eläimet pyörittele silmiään.

Lopuksi: kaikkein ikävin pukki-muisto, jonka tiedän monen ikäiseni jakavan kanssani, oli voimistelunopettajan terhakka komento: Nyt haarahyppyä pukin yli! 

Auts. Vain masokistipukeille.