Vedenjakaja

Enpä ole koskaan tuntenut ihmiselämää näin epävarmaksi. Henkilökohtaisessa elämässäni kyllä, monessa kohtaa, kun ei tiennyt, mihin suuntaan lähteä, eikä kukaan voinut tehdä päätöstä puolestani. Nyt kyseessä on koko maailman epävarmuus tulevasta.

Tämä pandemian aika on jotenkin suistanut maailman radaltaan. Mikään ei enää ole niin kuin ennen, kaikki on muuttunut muutamassa viikossa. Useilta ihmisiltä on mennyt tuottava ja hyvä elanto, kaikilta nyt jo liikkumavapaus, monilta myös terveys ja henki. Vapauksia ja etuuksia on rajoitettu, joita kukaan ei ole enää ’meidän’ maailmassamme kyseenalaistanut, koska ne olivat itsestäänselvyyksiä. Kokoontuminen, liikkuminen, matkustaminen, shoppailu, vierailut, opiskelu, kulttuuritapahtumat, urheilu...

Sci-fi romaanit ja elokuvat, joissa tällaista tapahtui, olivat viihdettä: kamalaa, jos joskus kävisi noin! Monet ovat verranneet tätä dystopioihin: aamulla herää ja vähän aikaa luulee, että kaikki on hyvin, sitten oikeasti herää todellisuuteen. Jotenkin tätä ei vaan voi uskoa. Tilanne tuntuu samalta, kun on saanut syöpädiagnoosin ja aina välillä unohtaa sen, sitten se taas palaa.

Kalenteri, jossa vielä pari viikkoa oli menoja sinne ja tänne, ammottaa nyt tyhjänä. Ei ole enää kiire. Eläkeläiselläkään. Viikon kohokohta on päästä yksin kauppaan ruokaostoksille. Onneksi kukaan ei vielä ole heristänyt sormea ja luullut minua riskiryhmän ikäiseksi karkuriksi, uppiniskaiseksi vanhukseksi.

Meillä pitäisi olla asiat hyvin, meidän kahden hengen kuplassamme. On vakaa toimeentulo, mukava koti, piha, pääsemme vielä luontoon kävelylle. Lähiomaisen terveys on palannut, minun pienet kramppani tulleet ja menneet. Meillä on ajanvietettä sisätiloissa tavallisestikin. Silti mieli on järkkynyt, pelko kytee jokaista uutislähetystä katsoessa. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mielikuvitukseni käy läpi maailmanlopun skenaarioita ylikuormitetuissa sairaaloissa. En edes halua ajatella mitä vielä köyhemmissä maissa tulee tapahtumaan. Pelkään jokaista ihmiskontaktia: saanko nyt tartunnan? Kestääkö terveys? Miten lähiomaisen käy, jos itse sairastun? Tosin päin en edes halua ajatella.

Perusturvallisuutta ei niin vain saa takaisin, kun se on järkkynyt. Olen tullut toimeen aika äärimmäisissä olosuhteissa, ilman mukavuuksia ja ylellisyyttä, mutta tällaista levottomuutta en ole kokenut koskaan, näin yleismaailmallista. Voin kuvitella, että niiden, joille talouden kaatuminen ja liikkumisen rajoitus on ollut täysin odottamatonta, ei ole helppoa alistua epävarmuuteen ja voimattomuuden tunteeseen. Adrenaliini jyskyttää, ja sitten sanotaan että nyt pitää vain pysyä neljän seinän sisällä. Aikajana venyy, meneekö tähän viikkoja vai kuukausia, koko kesäkö? Kukaan ei tiedä.

Olen usein rauhoitellut itseäni vaikeina aikoina: kukaan ei vielä ole ovea jyskyttämässä ja viemässä jonnekin. Kun katsoo ikkunasta ulos, siellä on aivan rauhallista. Emme ole nälissämme, ei ole pulaa vedestä tai suojasta. Yhteiskunta toimii ja on järjestyksenalainen. Meidän yhteiskuntamme. Tämä voi olla se kohta ajanlaskussa, jossa aletaan todella puntaroida arvoja. Toivoa on.

Tuntuu hullulta yrittää paeta todellisuutta, mutta ehkä juuri se meidän on tehtävä: blokattava uutiset, pelko, kaiken outous. Katseltava dokumentteja jostain ihan eri aiheesta, naurettava typerille komedioille ja somevitseille. Luettava aivan eri aikakausista ja ihmisistä. Seurattava viattomia eläimiä, ruudulta tai livenä, nehän eivät tiedä pandemiasta yhtään mitään. Hengitettävä syvään metsässä. Tehtävä käsillämme jotain hyödyllistä. Tätä voi harjoittaa jaksoissa joka päivä. Sitten taas jaksaa uutispäivityksiä.

Yhtenä päivänä sain päähäni tehdä kreikkalaista ruokaa, lihapullia oudoilla mausteilla, tzatsikia, uuniranskalaisia. Taustalle kreikkalaista musiikkia, lasillinen joulusta asti säästynyttä punaviiniä ja hopla! Oli kuin olisimme oikeasti käyneet jossain muualla. Minua lähemmin tuntevat ymmärtävät tilaisuuden ainutlaatuisuuden: minähän inhoan ruuanlaittoa. Nyt kun ei edes voi käydä missään lounaalla,  on keksittävä itse vaihtelua. Hyvä aika kokeilla kaikkea uutta, niiden ostosreissujen antamissa rajoissa.

Onnekseni minulla on seurana lähiomainen, niin introvertti kuin olenkin. En ikinä kyllästy väittelemään, keskustelemaan ja pohtimaan hänen kanssaan. Huumorimme on yhtä mustaa ja se on viimeaikaisten sairastelujen jälkeen saanut yhä surrealistisempia sävyjä. Kaverit ja suku ovat myös pitäneet enemmän yhteyttä kuin koskaan, kaikilla näköjään yhtäkkiä jää aikaa ottaa yhteyttä, kun ei olla mennä tohottamassa koko ajan. Jälkikasvu on pitänyt yhteyttä Whatsapp-ryhmän avulla ja skypessä.

  

En aio tsempata ketään tekopirteillä neuvoilla, elämme merkillisiä aikoja. Siitä olen onnellinen, että asumme nyt Suomessa ja olemme molemmat saaneet hyvää terveydenhuoltoa täällä ja nopeasti eikä vuosien odottamisen jälkeen. Täällä ei kysytä vakuutusta tai tiliotetta, ennen kuin hoidetaan.

Pidetään huolta, että hoitohenkilökunta jaksaa jatkossakin, ei kuormiteta heidän venymistään yhtään enempää. Kiitoksen ja myötätunnon sana heille ei maksa mitään. Se, mikä maksaa, olisi tehtävä pikimmiten: palkkojen tuntuva korotus kaikille niille, jotka tekevät tärkeintä työtä maailmassa, mutta saavat vähiten palkkaa: lastenhoitajat, opettajat, kotiavustajat, tavarakuskit, ruokakaupan työntekijät, laitossiivoojat, terveysalojen hoitajat, teknikot, suojavarusteiden tekijät. Toivottavasti yhteiskunta on nyt tajunnut miten korvaamattomia he ovat!

Yksi on varma; kevät tulee tänäkin vuonna. Valoa päin!

Laps' Suomen palasi

Olen palannut Suomeen. Hiljaiseen maahan, hiljaisten ihmisten pariin. Niinkö? Maahan, jossa on uupumukseen asti tapahtumia ja kulttuuria kesällä! Hiljaisuutta saa Helsingissä hakea Hiljaisuuden temppelissä Kampissa, ja ei kuulemma löydy sieltäkään. Monikulttuurisuus näkyy kaikkialla.

Pelkästään pääkaupungissa on Art Goes Kapakka-lauluilta, Taiteiden Yö, Helsingin juhlaviikot, Helsinki-Päivä, Flow-festivaali, Kesäteattereita, Kesäyliopiston avoimet yleisötilaisuudet, Ruokaviikot, Teatterifestivaalit...

Ihmetyttää, kuka näihin kaikkiin tilaisuuksiin ennättää? Kun on vielä mökkeiltävä, kalastettava, veneiltävä, marjastettava, sienestettävä, otettava aurinkoa, uitava, käytävä mattopyykillä, kerättävä salaatit ja vadelmat, säilöttävä ja pakastettava. Suomen kesä on lyhyt.

Vai ovatko nämä käyttäjäryhmät toisistaan täysin poikkeavia? Marjamaijat eivät istu pimeässä teatterissa eivätkä sienisepot kuuntele kesäyliopiston yleisöluentoja. 



Suomessa kaikki valittavat lamasta. Tarkennus: tietyn iän ylittäneet valittavat, koska ovat nähneet sen ennenkin. Irlannin pankkikriisi tuli niin veitsellä leikaten syksyllä 2008, että peloteltiin pankkiautomaattien sulkeutuvan. Huhut ja liioittelu lisäsivät paniikkia, kukaan ei tiennyt miten tulee käymään. Nostokurjet katosivat, rakennuskohteet aidattiin autiokyliksi ja vesi satoi katottomista taloista sisään. Kukaan ei enää saanut asuntolainaa, työpaikat katosivat tai leikattiin, ostaminen tyrehtyi, rakentaminen loppui, ihmiset menettivät kotinsa mutta jäivät loppuiäkseen maksamaan asuntolainaa asunnosta, jonka arvo puolittui. Nekin, joilla vielä oli vakituinen työpaikka, lakkasivat tuhlaamasta, ostovoima uupui pelon ilmapiirissä.

Toisin on vielä Suomessa. Suurten kaupunkien siluetit ovat täynnä nostokurkia, kaikki toimii, terassit ovat täynnä. Suurten taajamien ulkopuolella kuitenkin huomaa, että parissa vuodessa on viikatemies käynyt täälläkin. Tyhjiä näyteikkunoita, suljettuja hotelleja ja kauppoja. Palveluja on supistettu: kirjastoja, uimahalleja, posteja lakkautettu. Lisää leikkauksia on varmasti luvassa toimeentulotukienkin osalta. 

En todella haluaisi olla todistamassa, jos kotimaani hyvinvointiyhteiskuntaa ja elintasoa aletaan toden teolla purkaa. Täällä vielä on ilmaiset tai ainakin tuetut päiväkodit, koulut ja yliopistot, kulttuuria tuetaan ainutlaatuisella tavalla, ihmisten turvallisuudesta huolehditaan. Jokainen normiasunto on varustettu 24/7 keskuslämmityksellä ja loppumattomalla kuumalla vedellä (vain Englannissa ja Irlannissa asuneet tietävät, että tämäkin on ylellisyys!). Koululaiset saavat kunnon kouluaterian ja kyydin kouluun. Katukuva on puhdas: tölkkien ja pullojen palauttamisesta maksetaan.

Uskon suomalaisiin. Se, että leikkaukset saavat näin pian valtavia mielenosoituksia ja julkista kiistaa, on tervettä. Luotan, että kekseliäät suomalaiset löytävät hyviä ratkaisuja, eivätkä päästä pahuuden voimia valloilleen. Tämä on hyvä kansa, joka ei luovuta uhkailun edessä.

Suomessa on paljon uusiutuvia voimavaroja: loppumattomat metsät ja järvet kaloineen, marjoineen, sienineen. Sen paras voimavara on kuitenkin sen ihmiset - varsinkin naiset! Hallituksella on valta, ja valta tarkoittaa vastuuta heikommista, ei lupaa riistää heitä. Mielenkiinnolla seuraan, miten selvitään kasvavasta työttömyydestä. Irlannissa siitä selvittiin massamuutolla ulkomaille: USA:han, Englantiin, Kanadaan, Uuteen Seelantiin, Australiaan. Mihin tahansa, jossa pelkällä englannilla selviää. Suomella ei tällaista varaventtiiliä ole perinteisesti ollut sitten vuosisadan vaihteen Ameriikkaan tai 1970-luvun Ruotsiin muuton.

Tuoreena paluumuuttajana (tai välihoususellaisena, kun tämäkin kuitenkin on tilapäistä) olen hurmoksessa Suomen luonnosta ja sen kauneudesta, metsistä, vesien puhtaudesta, kasveista, marjoista, linnuista. Kuuntelen hartaudella äidinkieleni murteiden rikkautta ja kirjoitan ylös sanoja, joita en tiennyt olevan olemassakaan.


Matkustin viikonloppuna niin täydessä pikavuoron bussissa, että siellä tuskin oli seisomatilaa. Päädyin kuljettajan viereen alastaitetulle istuimelle kuin hyllylle, jossa ei ollut edes turvavyötä. Ihmettelin, sillä Irlannissa pitkien matkojen bussikuskit jättävät armotta tienposkeen matkustajat, joille ei ole istumapaikkaa. Health and safety!  Kuuntelin, kun kuski soitteli ja pyysi jatkoyhteyden bussia orotteleen, koska hänellä oli yksi lapsi joka tarvitsi sitä päästäkseen kotiin. Kun hämmästelin, että oli se hyvä, että he välittivät noin paljon matkustajistaan, kuski totesi: Se on meidän tehtävä. 

Toivoa on tällä kansalla.



P.S. Suosittelen käyntiä upeassa, hiljan palkitussa Vuoden museossa: Gösta Serlachiuksen museot Mäntässä (puolivälissä Jyväskylää ja Tamperetta). 

Kaukainen kosketus - Mänttä ulkopuolisen silmin-näyttelyssä on mm. yhdysvaltalaisen Roger Ballen'in Kauhujen Talo. Kokonainen mänttäläinen autiotalo sammalkattoineen ja hajuineen on siirretty isoon taidehalliin ja tuunattu uudelleen. (Opas kertoi, että Ballen oli saapunut Mänttään ja kysynyt: Missä täällä on slummit? Haluan nähdä slummin. Kun niitä ei löytynyt, autiotalo kelpasi.) Näyttelyssä oli myös paljon valokuvia, joiden parissa olisi viihtynyt kauemminkin. Niissä oli ihmisten tarinoita. 

Toinen näyttely, Malli ja hullu kuvailija on uudenlainen vinkkeli suomalaisten maalareitten mallien elämään ja ajatuksiin. Niitähän emme koskaan saa tietää. Ajatuksia tuulettava ja herättävä kaunis näyttely kulta-ajan kansallisaarteiden ympärillä: Järnefelt, Edelfelt, Gallen-Kallela, Simberg, Scherfbeck, Danielson-Gambogi, Halonen, Ruokokoski...! 

Simbergin Tuonelan portti-teokseen tehty teksti sai minut kananlihalle.

Näyttelystä on tehty upea kuvitettu kirja, jossa saa maalaukset kotiin mukaan. 

YLE Areenalla on 25 minuuttia kestävä haastattelu, jossa tekstien kirjoittaja Riikka Ala-Harja ja lavastaja Tarja Väätänen kertovat näyttelyn teosta. Siinä kuullaan myös otteita teksteistä. Linkki tästä. 

Kolmas mainitsemisen arvoinen näyttely, Toisten taidetta - omaehtoisen luovuuden lähteillä koostuu ITE-taiteesta, taidetta opiskelemattomien outsider-ihmisten töistä, joiden kaltaisia saa hakea. Työt ovat sveitsiläisen Max E. Ammanin kokoelmasta.

Lasikaapissa suojeltu Monet'n Heinäsuova ei kulttuurikorppista hötkäyttänyt, kun Monet'n töitä on ehtinyt pyörryksiin asti ihailla Pariisissa ja Lontoossa. Tämä oli kokoelmissa ja todettu aidoksi vasta tänä vuonna.

Paljon muutakin kartanon museoalueella oli, puutarha, jota en ehtinyt edes katsoa, saati vierailla kauniissa kahvilassa. Paviljonki itsessään on arkkitehtonisesti upea.

Nettisivuilta löytyy tietoa, miten paikalle pääsee, Serlachius-bussit toimivat ainakin viikonloppuisin 1.9.15 alken, sitä ennen päivittäin. Linkki.