Onnellinen äiti

Vuosi 2021 vetelee viimeisiään. Omalaatuinen maailmamme on edelleen kummallinen, kuin eläisimme jungilaista unta, jossa kaikki näemme samaa painajaista. Totta puhuen en enää aina jaksa muistaa koko pandemiaa.  Meillä ei ole mitään hätää, olemme saaneet liikkua ja tavata ihmisiä kolmannen piikin turvin, olemme säästyneet taudeilta ja oireilta. 

Elämä on sen sijaan kirkastunut kovin, sen ainutlaatuisuus ja lyhyys. Tärkeysjärjestys on muuttunut. Ihmisistä on tullut tärkeitä, yhteisen tuokion viettämisestä juhlaa. Puhumattakaan omien karhunpentujen halaamisesta, kun vihdoin nähdään. Jonkinlainen haikeus sävytti yhdessäolon iloa, aika tuntui loppuvan kesken, mietin jopa, milloin pääsemme tapaamaan seuraavan kerran. 

Yritin luoda suomalaisen joulun jälkikasvulleni, nyt kun kerrankin olin oikeassa maassa. Irlannissa jouluaaton viettäminen juhlana oli aina hankalaa, kun kaupat ja pubit olivat auki yömyöhään, ja itse Joulu saapui vasta aamutuimaan joulupäivänä, joulupukin ängetessä savupiipusta alas lahjoinensa. Olin aina surullinen jouluaattona, kun tiesin, miten koti-Suomessa hiljennyttiin. Sama hiivatin nyyhkiminen juhannuksena, vappuna, itsenäisyyspäivänä, eihän niitä muualla maailmassa juuri juhlita. Nyt olimme kuitenkin Suomessa! 

Olin hankkinut piparitaikinan, kinkun, rosollia ja puurtanut laatikoita. Kala ei joulupöytäämme kuulu, hajukin ellottaa. Lähiomainen toimitti joulukuusen ja teki jäälyhdyt. Vuoden Tärkein Ateria onnistui, ja sekoitimme iloisesti kulttuureja kiskomalla crackers eli paukkukarkkeja, joissa on paukahtavat nallit ja sisällä silkkipaperihattu ja mauttomia vitsejä. Muutamissa oli Charades-kompakysymyksiä, eli pitää pantomiimilla esittää joku elokuva tai kirja, jota muut yrittävät arvailla. Olen aina pitänyt leikkiä älyttömyyden huippuna, mutta nyt se olikin hauskaa. Näin sitä voi luopua eettisistä normeistaan noin vaan vanhuuden kynnyksellä. 

Oli ihanaa kulkea lumisessa maisemassa kylille ja metsään. Koin oikean Solstice-hetken, jollaista ihmiset jonottavat vuosikausia päästäkseen Newgrangeen, kun talvipäivän seisauksen päivänä auringonsäde valaisee tuokioksi muinaisen kiviluolan. Nähdä aurinko jouluna ja kuolla! En muista moista näkeneeni ennen. Tyttäret huokailivat, että he tunsivat kävelevänsä joulukortissa. Jopa jäätynyt järvi oli heille ihmetys, he olivat hyppineet uimaan laiturilta viimeksi pari vuotta sitten kesällä. Nyt kävelimme vetten päällä.

Emme tehneet mitään erityistä, söimme hyvin, ulkoilimme, katsoimme elokuvia ja pelasimme Scrabblea. Ja juttelimme. Joulusaunassakin ehdittiin käydä. Silti tuntui, kuin olisin saanut erityisen lahjan. Tyttäret olivat onnistuneet pääsemään läpi rajoitusten, koronapassitarkastusten, lentokentän tungosten ja jopa kirimään turvatarkastuksesta lähtöportille Dublinissa vauhdilla, jossa muut jäivät vain vinkumaan. Pitkistä jaloista ja juoksutaidosta on näköjään evoluuttista hyötyä tällekin sukupolvelle. Kun mikään matkustamisessa ei enää ole itsestäänselvää, tulee perille pääsemisestä palkinto!

Takaisin lähtiessä heidän piti vielä hankkia antigen-testi ja ehtiä saada tulokset ennen lentoa. Ajattelin, ettei haittaa olla paikalla aikaisin, ja onneksi hoitsu vinkkasi heidät testiin ennen ajanvarausta. Tulokset olivat negatiivisia! Istuimme Narinkkatorin Hiljaisuuden Kappelissa ja kiitimme jälkeenpäin, no, minä ainakin. En uskonut, että he pääsisivät ajoissa läpi tungoksen, joka lentokentällä vallitsi, mutta sekin onnistui. Vilkutin kaksin käsin, kun he selvittivät turvatarkastuksen ja pyyhin kyyneleitä kasvomaskiin. Pala sydäntä siinä irtosi samalla. 

Napanuora äidistä lapseen tuntuu aina pysyvän, vaikka sitä ei lapsi näe ja tuntuisi tooosi nololta, jos sen sanoisi. Side venyy, muttei koskaan katkea. Ymmärrän järjellä, että he ovat aikuisia ihmisiä, itseään kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia, ja me vain jousia, joista he sinkoavat, mutta sisukseni elävät ihan omaa elämäänsä, särkevät ja hohtavat.  Aika ajoin kuvittelen, millaista heidän elämänsä tulee olemaan, miten he muuttuvat, vanhenevat, miten muistelevat minua sitten kun olen mennyt. Sanovat, tosin englanniksi, muistatko kun äiti aina kertoi...! Kuten omat sisarukseni, kun tapaamme ja kiistelemme, oliko se näin vai noin, kun kaikilla on omat muistonsa. 

Kovin onnellisena ja kiitollisena päätän tämän vuoden. Näyttelyni onnistui hienosti, tapasin suuren joukon ihania ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka pitivät töistä ja jopa ostivat niitä. Siitä nöyrä kiitos. Jatkan innolla uusia maisemia. 

Digihelmiä: YLE Areenassa (ja muuallakin) Ailo, pienen poron suuri seikkailu, juuri sopiva luonnon joulunäytelmä. Ja totta kai MuBu eli Muistojen bulevardi Ylen radiossa. Vanhoja hyviä levyjä. Myös äitini päiväkirjassaan mainitsema Intiaanin lemmenkutsu, jonka löysin kuin löysinkin netistä. Että minunkin vanhempani olivat nuoria ja hulluja joskus? Kuunnelkaa.

Rauhan vuotta 2022 kaikille lukijoilleni! 

Luovuuden poikkeustila

Vuoristorataa mennään tunteiden kanssa näinä aikoina. Välillä ahdistaa ja kurkkua kuristaa, välillä unohtaa tyystin, että eletään missään poikkeusajassa. Alkuviikkojen paniikkikohtaukset kaupassa ovat toivottavasti mennyttä, kiidän kuin robotti tutulta hyllyltä toiselle, puhumatta ja pukahtamatta, tempaisen pankkikortit valmiina taskusta ja pakkaan yltiömäisellä vauhdilla.  Tutut kasvot löytyvät nyt virtuaalimaailmasta, zoomista ja Facetimesta. Puhelimessakin voi päivittää ihmisen ikävää. Onneksi asun edes yhden ihmisen, lähiomaisen kanssa ja saan tarpeeksi keskusteluseuraa ja ihon kosketusta.

Elina Vänttisen ulkoilmataidetta

Ihan turha oikeastaan arvuutella viruksen suhteen yhtään mitään. Kyllä se v*****aa, niin monta suunnitelmaa on mennyt mönkään. Toisaalta – ja aina on se toinen puoli – ylenpalttinen aika on rauhoittanut, ei ole väliä päivistä ja kellonajoista. 

Lähiomaisen on aina ollut vaikeampi sopeutua meikäläisen boheemiin ajankäyttöön. Jos asuisin yksin, en piittaisi ruoka- ja nukkumaanmenoajoista. Lähiomainen sen sijaan tuntee olonsa turvalliseksi, kun asiat tapahtuvat suunnilleen samaan aikaan joka päivä. Olen eläkkeelle jäämisen jälkeen vieroittanut hänet aikaisista herätyksistä, mutta edelleen hän kauhistelee, jos vielä lojumme keskipäivällä sängyssä lukemassa. Katso, mitä kello jo on, hän saattaa parahtaa. Nykyään vastaan vain toteamalla, että pidä nyt kiirettä, että ehdit sinne sohvalle!

On tässä ajassa paljon hyvääkin. Olemme pysyneet terveinä, ja kunto on kohonnut päivittäisten kävelylenkkien ansiosta. Rahaa menee vain välttämättömään, kun ei pääse mihinkään. Se, ettei voi tavata ihmisiä kasvokkain, on luonut tarpeen pitää tiukemmin yhteyttä. Kaikki ovat samassa oudossa tilanteessa. Toki on huikea ero nuorempien, työssäkäyvien tai etätyötä tekevien, lastenhoidon kanssa sinnittelevien ja meidän eläkeläisten kanssa, mutta se ero on aina ollut.

Tämä löytyi ihan kotimetsästä.

Karanteeniajan yllättävä seuraus on ollut katsella maailmalla eläinten varovaista hiipimistä autioille kaduille. Venetsian kanaaleissa näkyy kaloja, walesilaisessa kylässä vuohia liikenneympyröissä, suurkaupungeissa kaikenlaisia villieläimiä. Taivas on kirkastunut saasteista, koko maapallo on hiljentynyt. Miten eläimet riemastuisivatkaan, jos ihmiset katoaisivat kokonaan. Vaan täytyyhän talouskasvun jatkua, jotta päästään ilmastokatastrofiin asti. Ei siitä nyt yhtään enempää. 

Luonto tulee kylään.

Kun aikaa on, se täyttyy jollain, tyhjiötä ei ole. Nettiin tuli lyhyellä shokkiviiveellä niin paljon korvaavaa toimintaa että sitä on jo liikaakin. Jokainen taidelaitos ja harrasteryhmä on rynnännyt nettiin tekemään virtuaalisia visiittejä, näyttelyjä, konsertteja ja podcasteja. Ainoa, mistä olen nauttinut, oli katsella suorana lähetyksenä Turun Kaupunginteatterin näytelmää Toinen tuntematon. Surullista oli koskettavan esityksen lopussa kuulla vain muutaman kuvaajan ja äänittäjän taputukset studiossa, kun näyttelijät tulivat kumartamaan. Katsojia oli parisataa, mutta me taputimme ja huokailimme yksinämme kotikatsomossa. Palautteenannolle olisi pitänyt antaa mahdollisuus livenä, chattinä – no tulihan se vihaamani sana, jolle en tiedä vastinetta. Palautepyyntö tuli s-postiin sitten parin päivän päästä. Näitä katsoisi kyllä useamminkin ja kyllä, olen valmis maksamaan artistien ja ohjaajan työstä livenä.

Toinen virstanpylväs on ollut maalauksen aloittaminen taas, etäkurssilla. Kun ilmoittauduin, tajusin, että kaikki välineet minulla jo olivat, vaikka viimeisestä maalauksen teosta on kymmenisen vuotta. (Vinkki: öljymaalituubit saa muuten auki, kun viruttelee niitä kuumavesihanan alla. Helga minussa olisi taas yrittänyt hohtimia ja raakaa voimaa, ja olen onnistunut räjäyttämään keskeltä muutaman uppiniskaisen putkilon. Kuuma vesi kuulemma sulattaa öljyn ja korkki aukeaa helpommin.) Etäopetus sujuu ihmeen hyvin näinkin, tulokset postitetaan Facebookin suljettuun ryhmään, samoin kommentit. Ohjeet ja inspiraatiovideot samoin. Kiitos tästäkin kuuluu poikkeusajalle, joka pakotti opettajan keksimään keinot jatkaa opetusta netissä. Olen nauttinut!

Elina Vänttisen neulottu rouva

Parasta, ihan parasta kaikessa on ollut jälkikasvun ja allekirjoittaneen välien läheneminen. Viestittelemme päivittäin Whatsapissa, ihan vaan arkisia kuvia ja paloja kunkin elämästä, ja olemme järkänneet pari video-perhetapaamista Irlannin ja Suomen välillä. Työttömäksi jäänyt tytär, Netflixin tuijotteluun tylsistyneenä ehdotti haastetta, jossa jokainen tekee jotain luovaa päivittäisen teeman mukaan ja postaa sen Whatsapp-ryhmäämme. Jos ei ehdi tai jaksa, ei väliä. Teeman annossa vuorotellaan.

Olin hämmästynyt heidän ehdottamistaan teemoista: ilo, tanssi, kevät, luonto, seikkailu, pimeys ja valo, alku, rauha, ihme, luonnonkukat, ruoka...ja jokaisesta löytyi erilaisia tulkintoja. Olen nyt nähnyt aikuisten tyttärieni tanssivan, laulavan, piirtävän, nähnyt heidän arkensa pieniä ihmeitä. Yllätin itseni esittämässä englanniksi omia runojani, vieläpä epämääräisen loppusoinnullisia! Me emme ole mitenkään luova, taiteellinen tai esittävä perhe, kuten jotkut joissa laulaminen tai seuraleikit ovat luontevia tapoja viettää aikaa yhdessä. Itselleni esiintyminen on aina ollut kauhistus, synttärijuhlien järjestäminen painajaista, enkä ole laulanut lapsilleni sitten ajan, kun yritin nukuttaa heitä. Oman luovuuteni olen aina pitänyt yksityisenä, minun harrastuksenani, kuten hekin omansa. Mikä sääli, jos emme koskaan olisi jakaneet näitä ilon pisaroita ja  avautuneet toisillemme!  

Ja tähän ei sitten muuta kuin klara vappen, kuten koulussa virnisteltiin. Vappu ei koskaan ole merkinnyt minulle mitään, joten ei minulta mitään puutu nytkään. Rauhan kevättä!

 

Tälläkin männyntaimella on suuret unelmat.

Irlantilainen Halloween

Spoiler: tämä blogi ei kerro ihastuttavasta kelttiläisestä kansanperinteestä, jossa irlantilaiset kirmaavat takkatulen ympärillä, kertovat esi-isistä ja syövät kurpitsaa. Tai laulavat moniäänisesti pubissa hassuissa naamiaisasuissa. Tai iloisista lapsista, jotka juoksevat talosta taloon karkkia kerjäten. Siitä voi lukea monesta muusta blogista, jossa hehkutetaan Irlantia. Tässä kerrotaan mielensäpahoittajan ja kotiäidin ketutuksesta, kun on ulkopuolinen olo ja jokatalvinen masennus ottaa kynsiinsä.

Kun lapset olivat pieniä, yritin kovasti olla maassa maan tavalla. Ei siis suomalaistraditioita. Virpomista pääsiäisenä, vappuhuiskia ja juhannustaikoja oli turha istuttaa sekarotuisiin lapsiini. Suomalaisilla tontuilla oli sentään käyttöä ennen joulua, kun ne sai vahtimaan tuhmien lasten kolttosia, vähän kuin kaikkialle näkevä Taivaan Isä (jälkimmäisen istuttamisesta viattomien lasten mieliin piti katolinen kansakoulu huolen). 

Halloweenista ei Englannissa tiedetty (siellä juhlittiin vielä oudompaa Guy Fawkes Day'tä 5.11.) mutta Irlannissa All Hallows Day'stä kuuli väkisinkin lasten kautta, kun koulusta tuotiin mustasta villasta kyhättyjä hämähäkkejä, oransseja kreppipaperikurpitsoja ja Happy Halloween-kortteja. Happy Halloween? Silloin ei edes ollut googlea, jolla tarkistaa, missä mennään. Kuolemaa, esi-isien ja vainajien lepytystä, haamujen hortoilua hautausmaalla, verta, kirveitä, merirosvoja ja zombeja. Onnellinen juhla. Aviomies muisteli omaa lapsuuttaan ja etsi vintiltä vanhoja takkeja ja saappaita lapsille. 

Poika vihjasi, että muut kaverit ostavat halpakaupasta naamareita ja ihomaaleja (mitähän tämäkin on suomeksi?). Osasin sentään pitää silmät auki kaupassa ja ostaa Halloween-limpun, jossa on piilotettuna sormus onnekkaalle. Mitään muuta ruokatraditiota en löytänyt, lehdissä oli kyllä reseptejä kurpitsapiirakoille ja colcannonille - paistettua kaali/perunasosemössöä, yäks. Kurpitsat olivat megakalliita.  Halpakaupat pursuivat oranssia ja mustaa muovikrääsää ja elintarvikeväreillä pilattuja kemiallisen makuisia nallekarkkeja. Niitä piti olla paljon, samoin likaisia kuorineen myytäviä maapähkinöitä, joista sai takuuvarmasti ripulin koko lomaviikoksi. 

Näitä söivät Tiku ja Taku, Suomessa en ole nähnyt maapähkinöitä kuorineen myytävänä. 

Irlantilaista Halloweeniä vietetään 31.10. eikä minään muuna päivänä, ja maanantai on aina ns. Bank Holiday ja se viikko on lomaa koulusta. Ikävä vain, että sää on yleensä kuin paholaisen aikaansaamaa tähän aikaan vuodesta: myrskytuulta ja kaatosadetta päiväkaupalla. (Tämä syksy on ollut traditiossa outo poikkeus, kuiva, leuto ja tuuleton, tyyntä myrskyn edellä?)

En muista Halloweenista muuta kuin oman alkavan talvimasennukseni, kun joutuu pysyttelemään neljän seinän sisällä kuukausikaupalla, on pimeää ja kylmää sisälläkin. 

Yhtenä Halloween-iltana menin lasten mukana ovelta ovelle karkkikierrokselle, kun nuorin oli niin pieni, ettei häntä voinut laskea yksin. Joka naapurissa saimme odottaa ulkona, kun emäntä tai isäntä katosi sisälle karkkeja, omenoita ja pähkinöitä hakemaan. 

Yhteen, hiljattain alueelle muuttaneeseen perheeseen emme olleet vielä ehtineet tutustua. Ovi aukesi, ja täydelliseksi laittautunut rouva pyysi meidät sisälle. Takassa roihusi tuli, tyylikkäät koristeet somistivat huonetta, sohvapöydällä höyrysi jokin piirakka ja omatekoista kakkua, pienokaiset temmelsivät batmaneinä ja mikkihiirinä. Aviomies myhäili taustalla auttavaisena. Lapset saivat valita itse herkkunsa isoista vadeista. Raahasin heidät ulos, ennen kuin he tyhjensivät ne kokonaan säkkeihinsä. Itku oli tulla: siis noin Halloweeniä tulisi viettää!

Seuraavana Halloweeninä taivuin ostamaan 'roikkuvaa tekoihoa' (anteeksi kömpelö suomennos) pojalleni, joka halusi pukeutua zombiksi. Se levisi hienosti ja näytti ihan kuolleen iholta, kun sitä vähän repi riekaleiksi. Tytär pukeutui MINUN intialaishameeseeni ja otsapantaan ja lähti ensimmäisiin bileisiinsä hipiksi pukeutuneena, rauhanmerkkiä harjoitellen.

Illan päätteeksi, kun olin saanut pienimmät nukkumaan, pähkinänkuoret lakaistuksi matolta (viimemainittu on liiottelua, siihen ei energiaa riittänyt, ja lapsetkin nukahtivat itsekseen kuka minnekin), tuli poika itkien kylpyhuoneesta: 'Äiti, tää ei lähde irti!' Tosi juttu. Tekoiho oli jotain ihme lateksia, muoviliimaa, joka oli kiinni ihossa ja kulmakarvoissa kuin sementti. Yritin kaikkea mahdollista: rasvaa, meikinpoistoainetta, talousspriitä. Poika vain itkeä tuhersi, kun naama kirveli. Kirosin alimpaan helvettiin halpakaupan tuotteet ja koko Halloweenin. Kaavin lopulta liiman pois kamman ja kynsiviilan avulla, pala palalta. Poika ei antanut koskea kulmakarvoihin, ja meni nukkumaan oudosti harmaantunein kulmin, iho kuin rokonarvilla.

Minä vajosin punkan pohjalle ja kiitin, että kauhujen yö oli ohi. Kadulla koirat uikuttivat peloissaan noidannuolien vinkuessa, ja jossain tyttärelläni oli varmasti jännää. 

Maalla asuvana en nähnyt outoja naamiaisasuisia aikuisia, jotka örvelsivät pubeissa ja kaupunkien kaduilla, heihin tutustuin myöhemmässä, toisessa elämässä. Minä pukeuduin she-paholaiseksi, uusi miesystäväni pyhimykseksi, jolla oli omatekoinen lyyra ja sädekehä. Se oli hyvä alku. Halloween on hyvän ja pahan taistelun juhla. Horrid  Halloween!

Kotona, mutta missä

Kohta kaksi viikkoa takana "kotimaassa" Irlannissa. Tyttäreni näytti minulle mietelauseen, josta piti, aikoo lähettää tämän siskolleen Uuteen Seelantiin: Home is where the heart is. Koti on siellä missä sydänkin. 

 

Jäin miettimään tätä. Missä se sydän sitten on? Voiko se olla useammassa paikassa, riippuen siitä, missä kulloinkin tuntee itsensä kotoisaksi? Siellä, minne ikävöi? Ulkosuomalaisella - ja jokaisella, joka on lähtenyt pois syntymämaastaan - on aina kaiho jonnekin. Ulkomailla Suomeen, ja kun pääsee Suomeen, takaisin ulkomaille, josta on jo tullut koti. 

Mikä tekee ihmiselle kodin? Kun katselin Suomen rännässä värjötteleviä pakolaisia, voin kuvitella että ei ainakaan tämä uusi, kylmä maa ole heille koti. Koti voisi olla siellä vain, jos saisi koko suvun taas ympärilleen ja perheen kokoon. Samaa määrettä käyttäen olen ollut koditon suurimman osan elämääni. Vai onko koti vain se, minkä itse luot, missä tahansa oletkin. Onko koti se perhe, minkä itse saat aikaiseksi. Entä kun ikää tulee, lapset kasvavat aikuiseksi ja haluavat oman elämän, entä jos puoliso kuolee tai tulee ero? Monelle naiselle lasten lähtö kotoa on se hetki, jolloin kotia koetellaan. Onko puolisossa tarpeeksi luomaan kotia, odotellessa lasten kyläilyä, lastenlasten ilmaantumista, äitiyden kertautumista kun saa taas hoitaa pikkuisia. 

Irlannissa suuret sukujoulut ovat mainosten ja tarinoiden ydin. Perhe saapuu vaikka toiselta puolen maapalloa vanhaan kotitaloon jouluksi, tai vuokraa isommat tilat, jotta kaikki mahtuvat. On istuttava entisen keittiönpöydän ääreen, käytävä jouluaattona tutussa pubissa moikkamassa lapsuuden kavereita. Aamulla on odoteltava kun Mammy paistaa irlantilaisen aamiaisen, jonka jälkeen mennään messuun. Sitten lahjoja, syömistä, ähkyä ja lisää juomista, hassuja hattuja paukkukarkeista ja tyhmiä vitsejä, telkasta samat vanhat elokuvat, nuokkumista kuumottavan takkatulen ääressä. Vierailuja sukulaisten luona, lisää keksilaatikoita, viinipulloja, suklaata. 

Sain joululahjaksi Anne Enright'in The Green Road, joka kertoo aivan mainioon tapaan tyypillisestä irlantilaisesta perheestä, joka kirjan lopussa kokoontuu vanhan leskiäidin luo viimeistä joulua viettämään, kun äiti on uhannut myydä vanhan kotipaikan. Tsehovilaisissa tunnelmissa perhesiteitä koetellaan. Tätä ennen ollaan seurattu kunkin perheenjäsenen elämää ympäri maapalloa ja muistijälkiä perheen elämästä - jokaisella niin erilaisia. Tässä kirjassa minusta on pähkinänkuoressa perheen ydin: ihmisiä, joita emme ole valinneet elämäämme, mutta joihin meillä kuitenkin on syvät ja ainutlaatuiset siteet. (Kirjaa ei tietääkseni ole vielä suomennettu, mutta tämä on ehdottomasti parempi kuin Enright'in aiempi Unohdettu valssi)

Suomalaiset joulut ovat vaisuja ja hartaita irlantilaiseen ilonpitoon ja pubikulttuuriin verrattuna. Suomessa jouluvaloja on vain nimeksi ja vain yhtä väriä: valkoista. Kaupoissa korvat eivät mene lukkoon joulumusiikista, koristeet ovat käsintehtyjä ja hyvän maun mukaisia, ja joululaulut...ahh, niin melankolisia. Jouluaattona jonotetaan hautausmaalle sytyttämään kynttilä vainajien muistoksi, kun taas Irlannissa pubit ovat ääriään myöten täynnä.

Huomaan, etten oikein osaa nauttia enää kummastakaan kulttuurista. Oikeastaan ainoa hyvä puoli joulussa on se, että ihmiset todella yrittävät nähdä toisiaan, niitäkin joita ei muuten tule tavanneeksi. Joulu ei kuitenkaan poista sukuriitoja ja vanhoja kaunoja, päinvastoin. Joulu asettaa kaiken kuin suurennuslasin alle. Itse olen vihdoin tajunnut, että oman perheeni kohdalla tuskin enää koskaan kokoonnumme kaikki saman katon alle. Edes jouluna. Ja näinhän se meni omien vanhempieni kohdallakin, vaikka minä ulkomaille karanneena aina haaveilin perhejouluista kotona Suomessa. Sisarukseni menivät naimisiin, muuttivat muualle, perustivat perheen, saivat omia lapsia, ja halusivat viettää joulut omassa kodissaan. Minäkään en päässyt koskaan enää vanhempieni luo jouluksi. 


Kotimaa-ajatusta olen miettinyt perhettä enemmän. Sillä se, että perhe hajoaa kun lapset kasvavat, on selvää. Mutta kotimaa on valinnan asia ulkosuomalaiselle. Minä olen kuin kotonani Irlannissa, mutta silti kaipaan Suomeen. Ehkä juurruin tänne vain lasten avulla, ja kun he ovat jatkaneet omia polkujaan, ei enää ole mitään siteitä tänne. Jos muuttaisin Suomeen, voisimme kyläillä puolin ja toisin, lentokoneet kulkevat kyllä molempiin suuntiin. 

Ajatuskin siitä, että jäisin Irlantiin loppuiäkseni kauhistuttaa. Olenko vain ollut pitkällä matkalla koko aikuisikäni? Ja nyt haluan ympyrän sulkeutuvan. Haluan kotikaupunkiini, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa osaan kulkea vaikka silmät kiinni. Jossa voin katsoa vastaantulijoita: tunnetaanko me? Jossa olen jonkun tytär, luokkakaveri, naapurin likka, nuoruuden heila, pikkusisko, täti, serkku, käly...ennen kuin meistä kaikista tulee niin vanhoja että emme enää muista edes toisiamme. Ja sitten on ihan sama, missä koti on.

Joka tapauksessa, uusi vuosi 2016 houkuttelee aloittamaan jotain uutta ja jännittävää. Joku sanoi, että onnellisuus on kiitollisuutta. Että on päässyt tänne asti, näitten mutkien kautta, että on onnellinen tässä vanhassa nahassa, jossa vielä eloa on. Cheers!

Kielenhuoltoa ja -puoltoa

Ulkomaille muuttaessa ehkä järkyttävintä oli kielen vaihto. Englanninkielisten lasteni on huomattavasti helpompaa matkustella ja vaihtaa asuinmaata: miltei missä tahansa voi tulla ymmärretyksi englannilla. Sanonkin usein, että se on lottovoitto, jota irlantilaiset eivät ymmärrä saaneensa. Suomalaisilla kielen imperiumia ei ole.

1970-luvulla lukiossa oli englannin opetukseen juuri lisätty "kuuntelun ymmärtäminen", eikä "puhumista" harjoitettu - saati testattu - mitenkään, niin uskomattomalta kuin se nyt kuulostaakin. Sain ällän englannista, vaikken juuri ymmärtänyt kuulemaani, tai osannut ilmaista itseäni ääneen englanniksi. Ujona koin kielenvaihdon todella vaikeaksi. Kotimaassa olin nauttinut kielestä, sananvivahteista, kirjallisuudesta, kirjoittanut runoja. Englannissa tunsin itseni kauhistuttavan tyhmäksi. Itsetuntoni romahti, mykistyin vuosiksi. Änkytin kuin lapsi, ja putosin kärryiltä vähän väliä. Tunsin empatiaa afasia-potilaita kohtaan, jotka kärsivät kun heitä luullaan yksinkertaisiksi puhevaikeuksien takia.

Suomen kieli rappeutui väistämättä, kun kaikki energia meni kommunikointiin uudella kielellä, niin työelämässä, opiskelussa kuin parisuhteessakin. Mikään ei ole turhauttavamnpaa kuin yrittää riidellä vieraalla kielellä! Tai ymmärtää vitsiä.

Joskus olen varma, että muutan persoonallisuutta kielen mukaan. Vain äidinkieleni raaputtaa sosiaalisen irkun alta sen korpisuomalaisen, joka ei juuri puhu, nauttii luonnosta, miettii syntyjä syviä, luo. En pysty luovaan kirjoittamiseen englanniksi, niin kaksikielinen kuin olenkin. Tuntuu, että matkin englantilaista ilmaisua, sen sijaan että luon sitä kuten äidinkielelläni. Kykenen esseisiin, polemiikkiin, jopa hassutteluun toisella kielelläni, ja rakastan käännöstöitä, mutta sieluni kuoriutuu auki vain selkäytimestä käsin. Joskus mietin, tunteeko perheeni minua ollenkaan, kun ilmaisen itseäni vieraalla kielellä.

Jotain non-verbaalista suomalaisuutta minussa kuitenkin on edelleen. Tyttäreni tapasivat sukulaisiani yksissä häissä ja palasivat raportoiden, että sisareni muistuttivat niin kovasti minua, että heitä huvitti: ääntä, ilmeitä ja kehon kieltä myöten niin ÄITIÄ! Jotakin ilmeisesti jää perusolemukseen, vaikka eläisi puoli elämää valepuvussa vieraalla maalla.

Suuri suruni on, etten kyennyt opettamaan äidinkieltäni lapsilleni.Suomen kielen siirtäminen lapsille vieraassa maassa on haastavaa. Se oli 1980- ja -90-luvuilla todella vaikeaa, kun Internettiä, Skypeä ja halpalentoja ei ollut. Muita suomalaisia tapasi tosi harvoin.                                                                         

Yhteydenpito oli kallista ja "kielenhuolto" perustui perheen lähettämiin kirja- ja videopaketteihin. Jopa äänikirjeitä eli itse äänitettyjä kasetteja lähetettiin silloin - minulla on edelleen tallella jo poisnukkuneen äitini puhetta ja laulua lapsenlapsilleen, nyt CD:lle siirrettynä. Myös omaa, koti-ikävää tihkuvaa puhettani, jossa jo havaitsee kankeutta ja hapuilua. Muutama sukujuhlissa äänitetty "ryhmäviesti" on myös hätkähdyttävä aikamatka 1980-luvun äänimaailmaan: taustalla pienten lasten ääniä, äiti surruttaa "Pamiksilla" kermavaahtoa, TV:ssä kuulutetaan neuvostoliittolainen luonto-ohjelma. Sisarukseni ovat äänessä nuorina aikuisina, elämä edessään. Isä lähettää terveisiä ja "Jumalan siunausta" tyttärelleen, ääni värähtäen.

Äidinkielen opettamisesta lapsille olen käynyt muutaman kipeän väittelyn ulkosuomalaisfoorumeilla. Joillekin se on ylpeä itsestäänselvyys - ja hyi ja häpeä äitejä, jotka siihen eivät "vaivaudu". Kaksikielisyyden puolestapuhujana epäonnistuminen oli sitäkin kirpaisevampaa. Ketään en kuitenkaan siitä tuomitsisi, tuskin kukaan helpolla luopuu äidinkielestään.

Kadehdin Irlannin siirtolaisyhteisöjä: kiinalaisia, intialaisia, puolalaisia, latvialaisia, joilla on valmiit verkostot ja oma kieli käytettävissään.

Äidinkieli on niin tärkeä, että sitä soisi tuettavan jokaisen maahanmuuttajan kohdalla, myös Suomessa. Maahanmuuttajan lapsi oppii kyllä nopeasti uuden kielen, ja tulee olemaan siinä vanhempiaan sujuvampi, mutta kotikielen ja oman kulttuurin vaaliminen on tärkeää 

vanhemman itsetunnolle. 

"Kummallisen" kielen pajattaminen sulkee kuitenkin muut ulkopuolelle. Viisivuotiaani supatti minulle koulun portilla "Äiti, puhu englantia täällä!" Lapset eivät halua olla poikkeavia. Jos puolisokaan ei ymmärrä toista kieltä, on kommunikointi perheen sisällä aina vain ongelmallisempaa. Läksyissä auttaminen suomeksi osoittautui ylivoimaiseksi. Sanavarastoa oli vaikea pitää yllä, mitä vanhemmaksi lapset varttuivat. Suomi-koulut, jotka sitkeästi ylläpitävät toimintaansa monessa maassa, olivat tavoittamattomissa.

Ennen kuin tuomitsee ulkosuomalaisen, kannattaisi ensin "astella vuosi hänen mokkasiineissaan", kuten intiaanisananlasku kuuluu. Monella ulkosuomalaisella on itselläänkin vain rippeet äidinkielestä, mitä kauemmin he ovat poissa kotimaasta.

Ehkä en onnistunut suomen kielessä. Jotain kuitenkin huomaan siirtäneeni lapsilleni suomalaisuudesta: rehellisyyden, rauhallisuuden, lujan oikeudentunnon. Kuten oma äitini tapasi sanoa meistä, vähän puolustellen, vähän uhmakkaasti: "Ihmisiä on vaan niistäkin tullu!"

Tillittäjän irkkujoulu

Jollakin foorumilla kysyttiin ulkosuomalaisilta, mikä tekee joulustasi suomalaisen?

Piti oikein pysähtyä. Vetää henkeä. Miettiä. Onko joulunvietossani enää mitään suomalaista? Mitä siihen kuuluu?

Lähdin Suomesta jo 1970-luvulla, enkä ole sen jälkeen onnistunut viettämään ainuttakaan joulua Suomessa. Haikailin pitkään vanhoja perhejouluja, kun koko jengi palasi vanhempien luokse kotitaloon jouluksi. Kun muuttaa pois kotimaasta, aika tavallaan pysähtyy, ja olettaa, että kaikki siellä pysyy entisellään. Etäisyys vielä kultaa muistot ja haikeus on taattua. Vei vuosia, ennen kuin tajusin, että sisarukseni viettivät joulunsa omien perheittensä kanssa, ja korkeintaan kävivät kylässä kotona. "Perhe" oli hajonnut, kuten luonnollista onkin, jälkikasvu pariutuu ja sikiää ja muodostaa oman perheen. Nyt kun se on tapahtumassa itselleni, ympyrä sulkeutuu.

Lapsuuteni jouluun kuului valtava siivoaminen, leipominen ja paistaminen, ja äidin totaalinen voipuminen. Jouluaattona käytiin lumisella hautausmaalla viemässä kynttilöitä omaisten haudoille, syötiin muhkea jouluateria ja jaettiin lahjat vanhasta pyykkikorista illalla. Joulupäivänä syötiin samaa ruokaa lämmitettynä, ja ähkyn potemisen lisäksi luettiin ja pelattiin pelejä. Tapaninpäivänä oli jo kiire päästä ulos.

Ensimmäisenä jouluna ulkomailla koti-ikävä oli sietämätön. Mikään ei tuntunut oikealta. Monet irlantilaiset viettävät jouluaaton pubissa, mikä oli minulle järkytys. Suomessa kyllä otetaan reippaasti pikkujouluissa, mutta humala ei kuulu jouluaattoon, ellei kodissa muutenkin juoda paljon. Dublinin pubit olivat tupaten täynnä, tupakansavusta harmaina, tumpit poljettiin sammuksiin kokolattiamattoon ja tuopit kannateltiin piripintaisina baaritiskiltä, samaisen maton nöyrästi imiessä yli loiskuvat tilkat. Muistan, että yläkerran vessaan vievät rappusetkin olivat täynnä väkeä. Pubien suljettua ovensa ihmiset tungeksivat yömessuun, ei kuitenkaan kirkon eteistä pidemmälle. Kaupunki välkkyi kaikissa sateenkaaren neonvaloissa kuin Las Vegas.

Olin niin kauhuissani koko illasta, että soitin anopille puhelinkopista ja pyysin anteeksi, ettemme  olleet tulleet ajoissa jouluaattona kotiin. Anoppi kuulosti hölmistyneeltä ja sanoi olevansa kinkunkeittopuuhissa ja täyttämässä kalkkunaa. Mikään ei minusta ollut kohdallaan.

Aattoa ei Irlannissa juhlita, se on tavallinen arkipäivä, kaupat ovat auki, kuten pubitkin. Kaikki alkaa vasta joulupäivän vastaisena aamuna, kun joulupukki eli Santa, joka ei älyä että ovikin on keksitty, änkeää alas savupiipusta avotakkaan lahjasäkin kanssa. (Jos joulupukkiin uskominen vaatii lujuutta, niin tämä menee mielestäni jo vähän pitkälle!) Isot lahjat hän jättää kuusen alle, pienemmät sukkiin, jotka on ripustettu takan reunustalle tai sängynpäätyyn. Pukille pitää jättää jotain hiukopalaa, lasi sherryä tai maitoa, rusinapiirakka  - ja porkkana Rudolph-porolle (joka täällä näyttää erehdyttävästi Bambilta). Auta armias, jos ne löytyvät koskemattomana viiden aikaan aamulla, kun lapset heräävät tutkimaan, mitä yön aikana on tapahtunut. Näen vieläkin painajaisia, että olen itse nukahtanut nojatuoliin yöllä, odottaessani että lapset vihdoin simahtavat: lahjat ovat edelleen vintillä piilossaan, lasi sherryä juomatta, porkkana nakertamatta, kun lapset heräävät. Onneksi niin ei koskaan ehtinyt käydä.

Jouluaaton kaihoa en ole saanut pois, se on vähän samanlainen ontto olo kuin juhannuksena ja itsenäisyyspäivänä. Olen yrittänyt loihtia jouluaaton tunnelmaa syömällä osan jouluruuista aattona, osan joulupäivänä. Mikään ei kuitenkaan tunnu oikealta. Ehkä syy on siinä, että lapsuuden taianomaisen tunnelman jälkeen mikään ei voikaan tuntua samalta.

Itse asiassa valun usein ahdistukseen ennen joulua. Kaupallista painetta ja naisiin kohdistuvaa stressiä vastaan on tietoisesti taisteltava. Otsikot kuten Joulupäivällinen on vuoden tärkein ateria ja Ajanlasku H-hetkeen voi yrittää ohittaa olankohautuksella, mutta jokin joulussa saa minut aina surulliseksi ja ristiriitaiseksi. Tiedän, että on monia muitakin, joille joulu tuo aina pahaa mieltä. 

Joulu on muistojen aikaa. Menneet joulut, jotka eivät olleet niin onnellisia, palautuvat mieleen. Olen kärttyinen, ja pienetkin riidat joulukoristeiden keskellä pahentavat oloa. Tuokin virnuileva tonttunaama!

Siis en leivo, ostan mahdollisimman paljon puolivalmiina, ja muistan, että mahalaukku ei muuta kokoaan yhden päivän takia, on turha tunkea sinne enempää kuin tavallisestikaan. Jos seuraisi naistenlehtien ruokalistoja, aloittaen irlantilaisella täydellä pekoniaamiaisella, jatkaen coctail-välipaloilla, keittolounaalla ja kolmen ruokalajin joulupäivällisellä, unohtamatta joulukakkua ja rusinapiirakoita, suklaakonvehteja ja ylenpalttista juomista, olisi koko perhe jo ensiapuklinikalla iltaan mennessä.

Mitä joulunvietossani on enää, mikä olisi suomalaista? Jouluruuista kaipaan vain kinkkua ja lanttulaatikkoa, joten teen ne joka vuosi. Sinnikkäänä aloittelevana aviovaimona yritin itse tehdä kerran myös maksalaatikkoa - ensimmäistä kertaa eläessäni. Onnistuin hankkimaan tuoretta maksaa butcher'ilta, keitin oikeaoppista riispuuroa. Kun latasin kaikki tehosekoittimeen, lähti mies voimaan pahoin vessaan. Katsoin veristä mössöä itsekin järkyttyneenä ja sain sen vaivoin uuniin. Vaikka laatikko maistui ihan hyvältä, en ole toistanut kokeilua.

Tänä jouluna yritän muistaa, että tärkeintä on perhe ja yhdessäolo. Mainosten lupauksista huolimatta, perhe on jouluna yhdessä juuri niin onnellinen kuin se on muutenkin, ei enempää. Mikään ei täytä ylimitoitettuja odotuksia.

Tänä jouluna nautin aikuisista lapsistani, varsinkin kun tiedän, että seuraavina jouluina emme ehkä enää ole samassa kokoonpanossa. Jutellaan, katsellaan teeveestä luonto-ohjelmia, mieluiten pingviinejä ja jääkarhuja, ei Joutsenlammen siroja ballerinoja, jotka vain pahentavat ähkyä. Syödään herkkuja, muttei liikaa, käydään pitkillä kävelyreissuilla vuorilla tai rannikolla ja saadaan liikuntaa ja raitista ilmaa. Kaivan kuluneet lautapelit esiin, Scrabble ja shakki, vanhat tutut. Levitän edesmenneeltä äitimuorilta joskus saadun joululiinan, sytytän valkoiset sähkökynttilät kuuseen, isän huolellisesti säilyttämät, made in DDR. Jostain syystä säilytän joulukoristelaatikossa myös äitini neulomaa vauvan villatakkia, jota nuuskin kerran vuodessa ja laitan takaisin muovipussiin. Soitan suomalaisia joululauluja vain kertaalleen ja yksinäni, koska ne aina itkettävät niin.

Joitain paloja elämästä ei vain saa takaisin, vaikka tekisi mitä. Tilalle voi yrittää luoda uusia palasia, joista ehkä jää jotain yhtä tärkeää omille lapsille. Jos hyvin käy.