Oodi suomalaiselle naiselle

 Viimeisin tempaus kuvataiteen kurssillamme oli näyttelyn suunnittelu ja pystytys. Siis ei meidän töidemme näyttely, vaan opiston muiden oppilasryhmien taidonnäytteiden esittely. Helppo nakki, ajattelin, onhan noita näyttelyitä jo pystytetty, sekä omia että ryhmien.

Sitten näimme näyttelytilan: liki 500 neliötä liiketilaa kauppakeskuksessa, lasiseiniä ja viisi metriä korkeutta. Hui! Mietin, miten pitsiliinat ja puukulhot ja maalaukset saadaan täyttämään tuota tilaa. Kurssilla on vähän alle 20 naista. Miten ihmeessä saamme tämän aikaan parissa viikossa? 

Tiimityö oli se taikasana. Kurssin vetäjä, kokenut taiteilija ja opettaja antoi meille
työtehtäviä, jonka ympärille kehitimme tiimit, johon kukin sai hakeutua. Olin mielestäni ovela: sekasortoa ja kaaostahan tästä varmasti oli tulossa joten ilmoittauduin markkinointiryhmään. Silloinhan kaikki on jo valmista, kun aletaan markkinoida. Minulla on tiedonvälitys ollut verissä jo nuoresta pitäen. Some ja netti on tehnyt tiedottamisesta helppoa ja ilmaista. 

Täytyy myöntää, että pelkäsin, mitä niin suuri naisjoukko saa aikaan. Kinaa, väittelyjä, valtataisteluja, takana puhumista, epäluuloja. Olihan siitä kokemusta työ- ja järjestöelämässä ulkomailla, naapurisovusta puhumattakaan. Naiset sitä ja tätä. Apua!

Aika harhaan menin epäluuloineni. Olen sitä ikäpolvea, joka ei saanut opetella mitään puu- ja metallitöitä koulussa, saatoin vain kurkkia ovelta joskus ihmeissäni. Käsitöistä sain kuutosen (äidin neulomat villasukat huom!). Ulkomailla en ole koskaan nähnyt naisia, joilta sähköisten työkalujen käyttö käy ihan luonnostaan ja jotka eivät arkaile tikkailla tai kantaessaan painaviakin tavaroita. Suomalaisille naisille mikään ei ole este: opetellaan jos ei osata. 

Tästä aiheesta jaksan aina kiihtyä: miksei tytöille ja pojille Irlannissa opetettu (eikä vieläkään opeteta paikoittain) sekä kotitaloutta että puutöitä? Nehän ovat elämäntaitoja. Tyttärieni katolisessa tyttökoulussa ei edes ole puu- ja metalliluokkaa, poikieni poikakoulussa ei kotitaloustiloja. Sukupuolien erottaminen jatkuu edelleen, vaikka ala-asteella sentään pojat ja tytöt alkavat jo istua vierekkäin samassa koulussa, luojan kiitos. 

Suomalainen nainen on opiskellut yhteiskouluissa ainakin jo 1970-luvulta lähtien. Työelämässä sukupuolet sekoittuvat ja työskentelevät aika tasaveroisina. Otamme tämän Suomessa niin itsestäänselvänä, että unohtuu, miten ainutlaatuista se maailmassa on. 

Olin hämmästynyt, miten helposti kaikki loppujen lopuksi sujui. Viestit viuhuivat WhatsApissa ja meileissä, kuvia ja listoja kyhättiin, valvontavuorot kymmenelle päivälle sovittiin sutjakasti netissä. Teamsissä istuttiin ainakin kerran palaverissa, ihana suomen kielen sana. Olen ollut poissa työelämästä jo kahdeksan vuotta, joten melkein hengästyin ripeydestä, jolla kaikki eteni. 

Fyysisesti huomasin harmikseni, etten enää kiidä kuin ompelukone paikasta toiseen, kyykistele, konttaile ja kiipeile kuten mielessäni edelleen teen. Kuilu sen välillä, mihin yhä kuvittelen pystyväni ja mitä todellisuudessa tapahtuu, alkaa olla Ison Hautavajoaman luokkaa. Energiani simahti jo 150 teosnimeä leikellessä ja liimaillessa. Polvi sanoi itsensä irti (no kuvaannollisesti onneksi), vaikka sillä voi olla enemmän tekemistä ison kirjakaapin kantamisen kanssa - mutta se olikin eri projekti. 

Eniten minua ilahdutti naisenergia ja yhteistyö: miten helposti projekti sujui, kun neuvoteltiin, suunniteltiin ja kaikki kantoivat vastuunsa. En ainakaan todistanut yhtäkään riitaa. Enemmän tilassa oli naurunkäkätystä ja puheen pulputusta kuin kärvistelyä. Kaikki olivat vilpittömän ylpeitä ja onnellisia, kun yleisöpalaute oli luokkaa WOW! Avajaisissa ja valvontavuorollani tapasin monia opiston oppilaita ja kävijöitä, joiden kanssa oli kiva ihmetellä, mitä kaikkea kursseilla tehdään. Monelle taitajalle tämä oli ensimmäinen kerta, kun heidän töitään oli julkisesti näytteillä. Minullekin oli yllätys, miten moninaista tämänlaatuinen harrastaminen on: keramiikkaa, puutöitä, kankaankudontaa, grafiikkaa, nypläystä, lasitöitä, koruja, ikoneja, vaatesuunnittelua, eri maalaustekniikoita. 

Jos jotakin olisin halunnut vielä tempaista, niin viestiä säästöjen ja leikkauksien tekijöille: ymmärrättekö tämän arvoa? Hinnan te tiedätte, ja siitä leikkaatte, mutta tämän arvoa ei rahassa lasketa ikinä.  

Olen ylpeä suomalaisista naisista, kansalaisopiston perinteestä, kaikista mahdollisuuksista, joita meillä Suomessa on. Ei anneta tämän valua hiekkaan, ei anneta leikkauksille periksi. 

Olen ulkomailla eläessäni tottunut yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, nyt tuntuu, että olen taas omieni parissa, osa jotain ryhmää. Eikä tämä ole ainoa! Taiteen ja kulttuurin parissa tapaa kivoimmat ihmiset. Hullujahan me olemme, teemme työtä ihan ihmeellisten projektien parissa.

Minäkin olen jo loppusuoralla muotoiluprojektini kanssa: työnimi on Näkymätön ovi. Olen uskaltautunut käyttämään vannesahaa ja talttaa. Hitsaamisen taidan kuitenkin jättää väliin! Teoksessa on paljon symboliikkaa ja tuntuu, että siitä voi kasvaa vielä jotain isompaakin, kirjoittamista siitä ainakin pulppusi.

Ohessa kuvia näyttelystä, joka nyt on siis pakattu pois kuin joulukoristeet ikään, yhtä haikein mielin. Suurin osa kuvista lähiomaisen.

Tiedotteiden tuunaamista viime hetkellä.
Viitoitus paikalle on tärkeää!

 

Yleiskuva suurprojektista.

Naiseus haussa

Tampereella Sarah Hildenin museossa on koukuttava näyttelyotsikko: Aseina huulipuna ja kyyneleet? Näyttelyssä luvattiin sekä esittää että kyseenalaistaa naiseuteen liittyviä stereotypioita. Vaikka en tunnusta käyttäneeni niin huulipunaa kuin kyyneleitä aseinani koskaan, naiseutta usein pohtineena päädyin katsomaan näyttelyn kahdesti. Hildenin museo on varmasti maailman kauneimmalla paikalla, Näsijärven rannalla.

Ensimmäisellä kerralla huuhailin siellä yksinäni, ja harmikseni totesin, että miestaiteilijoiden teokset (n. kymmenen 27:stä, paljon enemmän kuin näyttelyselosteessa mainittu "muutama miesnäkökulma"!) olivat paljon vaikuttavampia. Olisin jotenkin halunnut naisten hallitsevan tämän paremmin. Toisaalta saattaa olla, että näyttelyyn oli vain valittu museon kokoelmista töitä, jotka sopivat teemaan.

Kaikkein kammottavin oli näyttelyjulisteeseenkin painettu Chantal Joffe:n Omakuva, valtava alastonmaalaus tyhjyyteen tylsästi tuijottavasta rujosta naisesta. 





Alberto Vian'in pronssista veistosta Suuri äiti sen sijaan olisin katsellut lopun ikääni, eri kulmista. Kaunis mikä kaunis.

George Segal: Ovea vasten nojaava tyttö (1972)

Toisella kerralla olin raahannut mukaani miespuolisen lähisukulaisen. Mukana oli tällä kertaa myös pitkäaikaisin naispuolinen ystäväni - olemme pitäneet yhteyttä esipuberteetti-iästä lähtien. Siis siitä lähtien, kun olemme ylipäänsä naiseutta tunnistaneet. Hänkin kauhisteli rumia naiskuvia. Naiseutta emme oikein löytäneet mistään. Mies sen sijaan ihastui - miestaiteilijan - kipsireliefiin, joka oli ilmeisen eroottinen.

Mitä naiseus sitten on? Yritin hakea sanalle määritelmää moneen otteeseen. Olen aina vahvasti tuntenut ja tunnistanut oman naiseuteni, ja jollain tasolla se on sidoksissa anatomiaan, biologiaan, seksuaalisuuteen, hedelmällisyyteen ja äitiyteen. Näin sanoessani tunnen tekeväni vääryyttä naisille, jotka eivät saa tai halua lapsia. Onko heissä vähemmän naiseutta? Voiko naiseuden määritellä vain erilaisuutena, suhteessa toiseen eli mieheen? Miten naiseus ilmenee kahden naisen välisessä rakkaudessa? Entä vanhassa naisessa, vanhuksessa?

Eräs Hildenin näyttelyteos oli Helinä Hukkataipaleen video vanhasta metsä-Martasta, joka ei laiskottele, vaan väsymättä leikkaa valkoisesta lakanasta matonkuteita metsämättäillä, ja väliin Rooman Piazzalla, turistien ihmetellessä. Miehen mielestä hänessäkin oli naiseutta.

Kari Vehosalon fotorealistiset maalaukset koskettivat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, jonka tunnistin heti. Maalaukset olivat vaikuttavia kasvokuvia.

Näyttelyssä oli vain yksi raskaana oleva naisfiguuri, Edward Kienholtz'in pianonkoskettimilla epämukavasti makoileva alaston. Olen nähnyt useita vaikuttavia taideteoksia raskaana olleista naisista, tämä ei ollut yksi niistä. Raskaana oleva nainen on kaunis, vaikkei yleensä omasta mielestään. Hän kantaa toista ihmiselämää sisällään, se on ihmeiden ihme. Se muuttaa hänet loppuiäkseen. Sekö on naiseuden ydin?

Tuula Lehtinen: Posliinikokoelma (2006)

Ei, tunsin naiseuteni jo paljon ennen äidiksi tulemista. Kenties se vain liittyy hormoneihin ja seksuaaliseen heräämiseen. 

Naiseus oli teemana tavalla tai toisella myös Eija-Liisa Ahtilan, suomalaisen taidekentän kansainvälisen supertähden (näyttelyselosteen termi) näyttelyssä Hämeenlinnan taidemuseossa. Alakerran videoteokset ja valokuvat olivat kuitenkin pettymys. Ne olivat osittain nolottavan voyeristisia, ta ne tekivät katsojasta voyeristin. Alastomasta nuoresta naisesta oli tehty koira. Miksi? Yhdellä videolla nuoret tytöt pohtivat seksuaalikokemuksiaan ilottomasti massiivisilla seinänkokoisilla valkokankailla. Seuraavalla videolla nainen käy läpi ilmeisesti insestikokemusten herättämiä traumoja ja henkistä hajoamista. 

En tiedä, onko taiteen tehtävänä käydä läpi seksuaalisia traumoja. Sellaisia kokeneille nämä videot eivät ainakaan huojennusta tuo, ahdistavat vain lisää. Kenties videon ideana on valistaa miehiä? Ehkä naiseuden riemuista ei toisaalta saa provosoivaa videotaidetta, ehkä siitä tulisi pornoa. Ehkä en vain tahdo enää jaksaa näitä ankeita videoita, jotka ovat kuin ärsyttävän hidastempoisia amatöörielokuvia: kameratyö on kömpelöä, juoni kankea tai puuttuu kokonaan, loppufiilis silkka turhautuminen. Mieluummin katson hyvin tehdyn dokumentin tai lyhytelokuvan kuin taidevideon. Kysyin eräältä kuvataiteilijalta, miksi videotaidetta tehdään, ja hän vain virnisti arvoituksellisesti: miksi ei?

Yksi Ahtilan työ pitää kuitenkin mainita Sibelius-vuoden kunniaksi: mahtava 6-näyttöinen horisontaalinen videoteos tuulessa huojuvasta kuusesta, Aulangolla kuvattu. Asetuimme kyljellemme penkille katsomaan sitä, ja olo oli raukea kuin oravanpojalla kuusen latvassa. Kaunista!

Naiseuteen en siis löytänyt määritelmää taiteesta, Tuntuu, että kaikki tietävät intuitiivisesti, mitä se on, mutta kun sitä yrittää pukea sanoiksi, se hajoaa käsiin. Jokainen kulttuuri ja aikakausi myös määrittää naiseuden uudestaan. Naiseutta määritellään useimmin ulkoapäin.

Kenties naiseus tulee naisen sisältä, voimasta ja itsetunnosta, oman kehon mahdollisuuksista. Transseksuaalien väärä keho-tuntemuksissa minua kiehtoo se, että joku voi tuntea olevansa nainen, vaikka hän on biologisesti miehen ruumiissa. Mitä se tarkoittaa?

Transvestiittien naiseus taas näyttää irvokkaalta stereotypialta, eivät he halaja kuukautisia, raskauksia tai vaihdevuosia, vaan korkkareita, peruukkeja, huulipunaa ja verkkosukkia. Minusta ne ovat tamperelaisen näyttelyteeman mukaisia kahleita! Tai sitten olen vain kateellinen kaikille, jotka korkkareissa osaavat kävellä.

Jospa naiseuden ydin onkin hellyyttä, huolenpitoa, äidillisyyttä? Sitä mikä pitää elämän liikkeessä ja suojelee sitä. Jos se on naiseutta, sitä toivoisi satavan taivaasta mannan tavoin, kaikkialle, pehmentämään miehisiä ratkaisumalleja, ruokkimaan puutetta, suojelemaan heikompia. Tekemään väkivallasta lopun. Niin että hävettävää ja heikkoa olisi väkivalta, ei hellyys ja hoivaus.

Naiseuden etsiminen toi vain lisää kysymyksiä, ei vastauksia. Ehkä se on taiteen tehtävä. 

Kirjoitin myös joskus, naiseuteen väsyneenä:

Ehkä sitten
kun minusta tulee niin vanha,
että olen neutri

löydän itsestäni
                ihmisen.


Aivan lopuksi, kun tuskissani löin viimeisen kortin pöytään ja naputin Googleen hakusanaksi naiseus, tuli eteeni kaikkein paras teksti naiseudesta. Merkittävin lause siinä oli:

On tärkeää asettaa rajat sille, millaiseen muottiin suostuu naisena.

Siinäpä se, pähinänkuoressa. Voimaannuttava teksti löytyy kokonaisuudessaan tästä: http://www.promama.fi/fi/naiseus