Erilainen juhannus

 Mitä vanhemmaksi tulee, sitä suuremmaksi käy houkutus tehdä asiat aina samalla tavalla. Kun ei koskaan kokeile mitään uutta, eikä aseta itseään mahdollisesti naurunalaiseksi menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, elämä sujuu rauhallisesti ja yllätyksittä. Siinä sen ikävä puoli onkin: ei tule yllätyksiä. 

Minulla on aina ollut ns. kutiavat jalat eli englannittain itchy feet. Palan halusta matkustella, nähdä uutta, kokeilla. Rahatilanne estää suuremmat seikkailut ja lähiomaisen tarve tehdä kaikki aina samalla tavalla hillitsee unelmiani. Joskus ulkomaalaisen kanssa avioituminen kuitenkin avaa silmiä, kun eteen tulee vaikka juhannuksen vietto. Suomalaisten on silloin tapana matkustaa kuin sopulilaumat korpeen, mökille, pois sivilisaatiosta ja kaikista vaivalla maksetuista mukavuuksista. Ulkomaalaiset tulevat katsomaan suurta suomalaista kansanjuhlaa ja hämmästyvät kun kaupungit ovat autioita ja ravintolat suurimmaksi osaksi kiinni. Missä kaikki ovat? Suomalaiset istuvat hartaina laiturinnokassa, saunassa, veneessä tai tuijottavat hiljaa nuotioon.

Lähiomainen ei pidä mökkeilystä. Opin sen kantapään kautta, kun kerran Suomen-lomalla vuokrasimme mökin. Tarkemmin kerroin kokemuksesta v. 2015 heinäkuun blogissa, jos haluatte tietää. Jos jotain olen pitkästä avioliitosta oppinut niin sen, että toista ei voi muuttaa. 

Annoin siis vapaat kädet hänelle suunnitella juhannusta. Aiemmin olemme yöpyneet Turun Bore-laivahostellissa, nyt hän halusi Porvooseen. Miksi sinne? Kun siellä kuulemma on katsottavaa ja kuvattavaa, vaikka kaikki olisi kiinni. Siispä vuokraamaan Air B&B -asuntoa. Minua ei erityisemmin innostanut kolmannen kerroksen keskustakaksio, mutta olihan siellä hissi ja ilmastointi ja lähiomaiselle tärkeä suihku. Ei mitään pyllistelyä saunassa pesuvadissa läträten, puhumattakaan puuseen kauheuksista. Hyttysiä kaupungissa tuskin näkisi. Rahaa säästyisi, kun saatoimme tehdä omat ateriat asunnolla. 

Olin aika ällistynyt, kun juhannuksesta tuli juuri sitä, mitä kaipasin: vaihtelua. Kuljeksimme jokivartta jäätelöä nuoleskellen, pittoreskejä maisemia ikuistaen, suljettuihin kahviloihin kurkistellen. Löysimme upean, urbaanin August Eklöfin puiston, Haikon kartanon, jokivarren terassin ilta-auringossa. Eivätkä kaikki turistit olleet suinkaan ulkomaalaisia, suomalaisista ainakin nuoremmat ovat löytäneet kaupunkijuhannuksen. 

Taiteilija työssään.

Asunto keskustassa oli hieno tukikohta ja mukavuudet tulivat tarpeeseen. Saunaa emme tosin tarvinneet helteellä. Kaikki toimi loistavasti. 

                                                

                                                                                          

Kulttuuripuolelta ehdimme katsastaa Runebergin kodin ja puutarhan - Porvoon triennaalista on parempi kun en sano yhtään mitään. Kansallisrunoilijamme pihaan tehty taideteos oli niin ruma että hävetti. Minusta se, että teokseen on käytetty kierrätysmateriaaleja ei vielä riitä, jotain pitäisi löytyä esteettiseltä puoleltakin.

Tommi Toijan herkkä työ oli edelliseltä triennaalilta v. 2021.

Minun juhannuksenviettooni ei ehtinyt syntyä nuorena muita perinteitä kuin älytön dokailu. Nykyään nukahdan jo muutaman viinilasillisen jälkeen. Ulkomailla tunsin hirveää koti-ikävää juhannuksena, kun sitä ei siellä juhlita. Nyt ajattelen, että saan tehdä perinteistä juuri sitä mitä haluan. Oikeastaan ainoa asia, mitä juhannuksesta oikeastaan kaipaan, on päästä uimaan saunasta, alasti! Sekin tuli tehtyä juhannusetkoilla tuttavan mökillä. 

Uiminen suomalaisessa, lämpimässä järvessä on minun mielikuvani taivaasta. Sitä voisi tehdä sen iankaikkisuuden, jota luvataan. Voin kellua välillä, jottei iankaikkisuudessa ala väsyttää. Se on lähin olotila, jossa olen lähestynyt nirvanaa, mielen täydellistä rauhaa. Kellukaa, ihmiset!

Rauha järkkyy ensi viikolla, kun pitkään valmistelemamme kesägalleria-kahvila aukeaa taas Iittalan Lasimäellä. Esillä on minun pastelli- ja öljymaalauksiani ja tuunattuja mosaiikkiesineitä, Raxu Helmisen gellipainotöitä ja akvarelleja ja kahvilan puolella Joe Tullyn valokuvia Suomesta. Kahvilassa voi lepuuttaa jalkoja ja nauttia herkuista. Itse olen paikalla parittomilla viikoilla.  Tervetuloa moikkaaman!

 

Veitsenterällä

Näin viime yönä upean unen. Lähdin kävelylle lomahuvilalta jossain vuoristoisessa välimerenmaassa. Näin ihmeellisiä uusia eläimiä: mustankiiltävän, käyränokkaisen linnun, papukaijoja, liskoja. Löysin lapsen, joka oli eksynyt kotoaan. Kanniskelin häntä, mutta maaston jyrkkyyden takia jouduin laskemaan hänet alas. Otin kiinni jonkun huvilan parvekkeesta, jossa oli kukkalaatikoita, ja koko parveke romahti alas. Lapsi hävisi jonnekin. Minua se ei surettanut. Jatkoin kiipeilyäni ja tajusin eksyneeni, alkoi näkyä kerrostaloja. Kaukana siinti turkoosi meri, jonne halusin uimaan. Tiesin, minne piti suunnata, ja lähdin harppomaan laakson poikki takaisin. Laakson pohja oli kullankeltaista sokerikakkua, niin pehmeää, että pelkäsin putoavani siitä läpi. Ihana vastaleivotun kakun tuoksu leijaili jokaisella upottavalla askeleella. Palasin takaisin huvilaan, ja huomasin, että siellä oli paljon enemmän huoneita kuin olin luullut. Availin uteliaana ovia uusiin huoneisiin, portaikkoihin ja käytäviin.

Mistä nämä värikkäät tarinat tulevat? Olin hyvin onnellinen herättyäni. Toivon, että uni on enne tulevalle vuodelle.

Olen ottamassa vuorotteluvapaata vakituisesta virastani, palkatonta vapaata, ja muuttamassa yksin Suomeen muutaman viikon päästä. God willing, tai please God, kuten Irlannissa sanotaan: jos Luoja suo. Eli jos kaikki menee kuten minä olen suunnitellut. Luojalla tai kohtalolla voi olla muita suunnitelmia.

En ole viipynyt Suomessa paria viikkoa pitempään kolmeenkymmeneen vuoteen. Sitä ennen yritin yhden ainoan kerran paluumuuttoa, mutta luovuin, kun silloinen mieheni ei saanut töitä eikä asuntoakaan löytynyt 1980-luvun Helsingistä. Joskus mietin, luovutinko silloin liian helposti. Matkalla ollaan edelleen, enkä olisi sama, jos olisin silloin jäänyt Suomeen.

Nyt on kuitenkin tilaisuus kokeilla, miltä Suomessa asuminen tuntuu, näin monen vuosikymmenen poissaolon jälkeen. Lähdin vuonna 1978. Jännitän paniikinomaisesti, ja toisaalta alan jo uneksia seikkailuista ihmemaassa. Pelottaa, jos tulee suunnaton perheen ja miehen ikävä. Pelottaa, jos ei tulekaan. Ensimmäistä kertaa eläissäni, sitten opiskeluvuosien, saan tehdä juuri sitä mitä haluan: lukea ja kirjoittaa. Unelmoin suomalaisesta kirjastosta, syksyisestä metsästä, tutusta ruuasta, saunasta, äidinkielestä, kulttuurista, ystävistä, sukulaisista, maisemista...!
Olen pyrkinyt ja päässyt kirjoittajalinjalle Orivedelle, ja tämä on viimeinen blogini Irlannin kamaralla.

Olen suunnitellut tätä jo monta vuotta. Toissakesänä kesäkurssilla lampea ympäri kävellessäni se jymähti: tänne on pakko päästä. Kokoaikaisesti. Tätä haluan tehdä.

Mieheni viimevuotinen vakava sairastelu, josta hän onneksi täysin toipui, pelästytti minut tajuamaan, että aika on rajallista. Jos haluan tehdä unelmistani totta, se on tehtävä tänään eikä sitten joskus. Sitten joskus ei kenties koskaan tulekaan. Arki kyllä tulee, tasapaksut työpäivät ja kuolettavat rutiinit, elämä soljuu sormien läpi kuin lapsi avantoon, ja yhtäkkiä kaikki on ohi. Tai lojuu avuttomana osastolla lopun ikäänsä.

Joskus tunnen suunnatonta, raastavaa kateutta ja vihaa kun katselen nuoria ihmisiä, tuhlaamassa aikaa, elämänsä voimissa, suremassa ja turhautuneina siitä ja tuosta, kauniina kuin nuket, virheitänsä etsien. Heillä on todennäköisesti - God willing - ainakin viisikymmentä vuotta aikaa miettiä, vaihtaa ja toteuttaa unelmiaan, kun taas minulla, noh, viittäkymmentä nyt ei ainakaan, ellei Guinnes'in ennätysten kirjaan päästä. Aika loppuu kesken. Mihin viisi-kuusikymppinen vielä ehtii? Ehtiikö vaihtaa alaa? Maata? Opiskelemaan uutta? Kannattaako enää? Elääkö sillä? Jaksaako matkustaa, sopeutua uuteen, oppia kieliä? Riittääkö kunto ja terveys, vaikka vuosia siunaantuisikin?

Vai pitääkö ostaa mittatilaustyönä arkku ja käydä jo valmiiksi siihen makaamaan joka yö. Siltä on arjen ahdistus viime vuosina tuntunut.

Onneksi minulla on kannustava mies ja lapsia, jotka kehottivat lähtemään. Juuri silloin on mentävä, kun eniten pelottaa, sanoi vuorikiipeilyä harrastava poikani. Muna neuvoo kanaa.

---

 

Olimme viime viikonloppuna lähisukulaisen kanssa retkellä mieliseudullamme, Wexfordin maakunnassa kaakkoisrannikolla. Turisteille tuputetaan Kerryä ja Länsi-Irlantia, minua viehättävät Wexfordin lempeät, laakeat maisemat, hiekkarannat ja dyynit, vehreät tiet, rauhalliset vanhat kylät. Virallisestikin tämä on The Sunny Southeast, eli Irlannin aurinkoisin kolkka. Vallitseva ilmavirtaus on lounaasta, joten Wexford on tuulensuojassa.

Pysähdyimme tapamme mukaan kurkkimaan vanhoja kirkkomaita. Lähisukulaisen valokuvatessa hylättyä kirkkoa, minä kuljeskelin pienellä hautausmaalla. Yksi hauta oli ennennäkemättömän kaunis, täynnä villikukkia. Hautakivi näytti kumman tutulta, sitten tajusin että vainajien kuolinajat oli kirjoitettu suomalaiseen tapaan: tähti * syntymäpäivälle, risti kuolinpäivälle. Irlantilaisissa hautakivissä yleensä kerrotaan vain henkilön kuolinpäivä ja minkä ikäinen hän oli kuollessaan.  Kirkko oli suljettu jo 1990-luvulla, protestanttisille kirkoille ei enää riitä seurakuntalaisia kaikkialla, vaan monet niistä ovat pysyvästi suljettuja.

 

Otin kuvan erikoisista saksalaisista nimistä. Uteliaisuuteni heräsi, miksi ulkomaalainen pariskunta päätyi pienen Saltmills'in kylän hautuumaalle. Googlasin nimet kotiin päästyäni. Helga ja Gert olivat Latviasta ja Puolasta kotoisin ja asettuivat sodan jälkeen maanviljelijöiksi Irlantiin. Heidän tyttärensä on luonnonsuojelun puolesta taistelun aloittanut Karin Dubsky. Varsinainen ekosoturi ennen aikojaan! Voin kuvitella, millaista närästystä hän on aiheuttanut, läksyttäessään irlantilaisia saastuttamisesta, jätteiden kierrättämisestä, rannikon kasvi-ja eläinkunnan hauraudesta, jo 1990-luvulla! Toivottavasti törmään häneen joku päivä. Löysin hänestä vuonna 2000 kirjoitetun lehtijutun joka löytyy tästä.


Karin'in äiti oli palannut Saksaan vanhoilla päivillään, leskeydyttyään, mutta ikävöi Wexfordia niin paljon, että tahtoi takaisin Irlantiin. Pariskunta lepää nyt rauhassa, kivenheiton päässä merestä, kukkien peitossa.





Tässä maassa on niin paljon viehättävää, että minullekin tulee varmasti Irlantia ikävä. Toivon, että Suomen vuosi on kuitenkin tilaisuus kokeilla, millaista olisi asua Suomessa tänä päivänä. Olenko ikävöinyt sitä turhaan, ovatko juureni kuitenkin enemmän Irlannissa? Vai tunnenko palanneeni kotiin, pitkän matkan jälkeen. Koti on käsite, jota tulen punnitsemaan. Kotimaa samoin.

Blogit jatkuvat, tosin väliaikaisesti Suomenmaasta käsin. Toivottavasti sokerikakusta toiselle hyppien.


Lopuksi kuvakooste kaikista ihanista paikoista, joista en ehtinyt kirjoittaa, kuvatekstit riittäkööt.

Pistää miettimään.

Hook Head'in  majakka Wexfordissa, toimii samalla paikalla jo 800 vuotta. Nykyään turistiunähtävyys, jossa kahvila, lasten leikkipaikka, ja museo. Majakkaan pääsee ylös asti maksulliselle kierrokselle. Upea näköala!

Todella tärkeä varoitus. En veisi pieniä lapsia näille kallioille kuin valjaissa.

Meri on tehnyt syviä kuiluja kallioihin, joissa vesi kumahtelee kuin elävässä kaivossa.

Ei heikkohermoisille. Kun pysyttelee aivan muurin vieressä, ei tarvitse kurkkia näihin kuiluihin. Minun piti.

Lisää kuvia kesältä:

Tämä oli Carlowin taidefestareitten ehdoton elämys. Digitaalinen "Haamu"-installaatio, jota saattoi katsella lattiatasosta.

Sveitsissä teetetty digitaalinen lumimyrsky, jota jäimme tuijottamaan ajan unohtaen, avaruusmusiikkia kuunnellen. Vasta ohikulkeva lapsi, joka alkoi heiluttaa käsiään ruudun edessä, sai meidät oivaltamaan, että esitys oli interaktiivinen. Aikaisempien katsojien "haamueleet" tallentoituivat filmille, ja mekin saatoimme tallentaa oman haamumme kuvaan. Pompimme ja huidoimme kuin mielipuolet kameran edessä. Sinne ne jäivät uppeluksiin kahlaamaan lumessa, meidän varjomme. Monenlaisia filosofisia ajatuksia tuli. Tässäkö elämä?

Foam-kahvila Strand-kadulla Dublinissa. Mieletön sisustus, kuin Liisa Ihmemaassa.

Lisää sisäkuvia Foam-kahvilasta. Sijaitsee aika epämääräisen näköisellä kadulla, mutta käynti kannattaa.

Täältäköhän minun unieni hahmot tulevat? Myös joulukuusi löytyy ympäri vuoden.

Cartoon Inn Rathdrumin peräkylässä Wicklowissa. Käynnin arvoinen pelkästään käsinpiirrettyjen sarjakuvatapettien takia.

Kilmacurraghin metsäpuisto Wicklowissa on osa Irlannin Kasvitieteellistä Puutarhaa. Se oli ennen meidän salaisuutemme, mutta Irish Times löysi sen, ja siellä on nykyään kahvilakin. Harmi. Varsinainen Salainen Puutarha.

Löysimme vihdoinkin tämän suojellun tammimetsän Carlowin maakunnasta. Sinne oli niin vaikea löytää, että en voi antaa tarkempia ajo-ohjeita. Oak Park Forest Park. Pettymys, koska kaikki vesialueet oli aidattu. Turvallisuussyistä?

Salaisen puutarhan lampi. Kilmacurrgh Arboretum.

Irlannissa on linna kullekin asukkaalle. Melkein. Tämä löytyi Slade'sta, 1400-luvulta peräisin.

Carlowin Taidemuseo. Hieno paikka, vaikka joskus liikaa videoita ja tyhjiä seiniä. Taidefestareittena aikaan koko kaupunki on täynnä taidetta. Rauhallisempi kuin Kilkennyn taidefestarit.

Polttamatta jääneet kartanot - top ten

Irlannin sisällissodan jälkeen 1920-luvulla IRA tuhopoltti liki 300 herrasväen kartanoa. Syytkin ovat aika ymmärrettävät. Wikipidian linkki kertoo, miten niille kävi. Osa jäi seisomaan raunioina muistutukseksi menneistä, osa purettiin, osa entisöitiin. 

Powerscourt House

Yhteistä kaikelle herrasväelle ympäri maailmaa on se, että kartanon paikka valittiin huolella. Se rakennettiin parhaalle maalle, suotuisimpaan ilmansuuntaan, ja mitä upeimmin mahdollisin näköaloin. Kun oli varaa mistä valita, ja rahaa millä palkata työväkeä, rakennuksista tuli loistokkaita ja kartanon tiluksista maailmanluokan puistoja. Työväkeä palkattiin sadoittain, mutta he eivät saaneet näkyä. Eräässä kartanossa näin kahdet portaat vierekkäin: herrasväen kiillotetut leveät marmoriportaat, ja seinän takana arkiset palvelusväen rappuset, joita pitkin pissapottia vietiin ja aamiaistarjottimia ja hiiliämpäreitä tuotiin. Kahden kerroksen väki ei saanut kohdata portaissa. Yleisiä olivat myös maanalaiset, pitkätkin käytävät, joita pitkin työväki ja muonatilaukset tulivat taloon. Vaikka työtä oli paljon, sen tekeminen ei saanut näkyä eikä kuulua. Ei ihme, että aateliset luulivat, että puhtaat lakanat ja moniruokalajiset päivälliset tulivat tyhjästä.

Tavallisen proletariaatin onneksi, monet kartanoista ovat nykyään auki ja pientä pääsymaksua vastaan voi suomalainen huutolaisen pojantytärkin samoilla puutarhoissa ja kulkea kartanon käytävillä. Kartanon ylläpito nimittäin on nykyään vähän eri hintaluokkaa kuin ennen vanhaan, ja perintövero on köyhdyttänyt entisiä omistajia. Kartanoiden ja puutarhojen ylöspidosta on tullut bisnestä ravintoloineen ja putiikkeineen. Joistakin on tullut hintavia hotelleja. Ja tietysti jotkut harvat ovat edelleen yksityisomistuksessa. En ole vielä päätynyt mihinkään mielipiteeseen siitä, että niin monet linnat ja kartanot ovat filmitähtien ja jalkapallonpelaajien omistuksessa. Kuvastaako se nykyajan kapitalismia vai massakulttuuria? Demokratiaa?

Olimme kerran sukujuhlissa yötä Kinnitty Castle'ssa, joka on nykyään hotelli. Tupakkatauolla tuli melkein riita sukulaismiehen kanssa siitä, oliko näillä kartanoilla ja linnoilla säilytysarvoa. Hänen mielestään ne kaikki olisi saanut polttaa maan tasalle, sillähän kolonialisteista päästiin. Minusta oli hienoa, että mekin, ihan tavalliset tallaajat, saamme nyt nukkua ja syödä tällaisissa linnoissa, vaikka vielä sukupolvi pari takaperin olisimme seisseet tiellä niiaten tai lakki kourassa, kun aateliset kulkivat kärryissä ohi. 

Ymmärrän, että Irlannin nälkävuodet eivät ikinä unohdu ihmisten muistista (lempikirjailijani Nuala O'Faolain on kirjoittanut elävästi kartanon ja paikallisten ristiriidasta romaanissaan My dream of you  - Olet kaikkeni, Tammi 2001, suom. Jaana Kupari-Jatta). Monet kiviaidat ja tekolammet on rakennettu nälkäänäkevien työllä - aivan kuten Suomessakin. Esim. Aulangon huvilinnat on rakennettu ruokapalkalla nälänhädän aikaan.

Jos kaikki konkreettinen kuitenkin hävitetään, mitä jää jäljelle? Tarua. Sitäpaitsi minusta kartanot ja niiden upeat puutarhat ovat muistomerkkejä ei vain niiden suunnittelijoille, vaan myös sadoille ellei tuhansille työmiehille ja -naisille jotka ne rakensivat, sisustivat ja pitivät kunnossa. Käden työtähän se on.

Rannalta kerättyjä kiviä? Montako tuhatta?

Huomasin pikaisen googlettamisen ansiosta, että suurin osa Irlantiin suuntautuvasta massaturismista suuntautuu samoihin kohteisiin: Länsi-Irlantiin, Kilkennyyn ja Dubliniin. Irlannissa on kuitenkin tusinoittain mitä lumoavampia kartanoita, linnoja, puutarhoja ja puistoja, piilossa pidettyjä helmiä joihin eivät yleensä löydä kuin harvat ja valitut turistit ja paikalliset. Kulttuurikorppikotka on myös osunut useammalle kulttuurifestarille, joka on pidetty tällaisen kartanon tiloissa, ja jotenkin se luo aivan oman tunnelmansa. Ajattelen aina, että kun ennen kartanon salissa vain aatelisrouvat nyhräsivät koruompeleidensa kimpussa ja herrat tupruttelivat sikaria kirjastossa, siellä vaihdetaan nykyään mielipiteitä feminismistä, luetaan runoutta ja haastatellaan nuoria kirjailijoita. Pienen vähemmistön yksinoikeus kulttuuriin on nyt jokaisen ulottuvilla. Se on ilon asia.

Kulttuurikorppikotka ja lähisukulainen jakavat onneksi yhteisiä harrastuksia. Minä rakastan kasveja ja puutarhoja sekä kirjallisuutta, hän valokuvausta ja taidetta. Molemmat nauttivat hyvästä kahvista ja arjen lyttäämisestä johonkin aivojen takaraivoon. (Eturaivo palaakin sitten maanantaiaamuna, mutta se on jo toinen blogi.)

Seuraavassa minun listani: Irlannin TOP TEN kartanot. (Lopussa vielä yksi varoittava esimerkki puutarhasta, jolle on käynyt köpelösti.) 

Suurin osa Irlannin kauneimmista kohteista sijaitsee julkisen liikenteen ulottumattomissa, joten laitan alkuun muutaman, jonne pääsee myös julkisilla. Loput vaativat omaa tai vuokra-autoa ja hyvää karttaa. Tien viitoitus Irlannissa on vähän summittaista, samoin ilmoitetut välimatkat. Nykyvempeleillä (gps) selviää kyllä perille, jos mekin kerran tuulilasin peittävillä paperikartoilla. Kaikki listan kohteet sijaitsevat päivämatkan päässä Dublinista etelään. Joissakin kohteissa vain kartano on näkemisen arvoinen, joissakin on pelkkä puistoalue tai puutarha. Joissakin on sekä hieno puutarha että kartano. Olen lukenut mukaan myös yhden, joka on nykyään pelkästään hotelli. Standardi pääsymaksu antaa osviittaa sille, miten kalliiksi retki tulee. Linkistä löytää ja kannattaa katsoa mm. aukioloajat. Kuvat omiani.

1. Airfield House, Dublin 14. Viime aikoina hurjasti modernisoitu kahden naimattoman rouvan kaupungille testamentattu puutarha, jossa on asuinrakennus. Opastetut kierrokset talossa. Omistajien harrastuksista kertovaa esineistöä, vanhoja autoja. Kotieläimiä ja hyötypuutarha. Upea moderni ravintola, joka on liiankin suosittu. Keidas keskellä Dublinia. Luas-ratikka tai bussi. Sisäänpääsy 10e.

2. Powerscourt House, Enniskerry, County Wicklow . National Geographic valitsi sen v.2014 kolmanneksi parhaaksi Maailman Puutarhaksi. Massiivinen rakennus ja valtava ranskalaistyyppinen puutarha. Upea näköala Wicklowin Sugarloaf-vuorelle. Japanilainen puutarha. Kartanon kotieläinten hautausmaa. Aurinkoinen kahvilaterassi talon edessä, sesonkiaikaan tupaten täynnä. Suuri shoppailualue, jossa myös puutarhaosasto. Kannattaa etsiä salainen käytävä, jota pitkin palvelijoiden oli kuljettava, jotta he eivät olisi pilanneet maisemaa. Huomasin sen itse vahingossa seisoessani tienpuoleisella etuportilla golf-kenttää katsellen. Ilmeisesti työväki oli ennen pienikokoisempaa, koska nykyihmisistä sentään näkyi päälaki, kun he kävelivät nurmikentän poikki! Sisäänpääsy 8.50e. Dublinista pääsee DART-junalla (Bray) ja LUAS-ratikalla lähelle (Brides Glen) ja bussilla Enniskerryyn, josta 15min kävelymatka (ylämäkeen).

 

Sugarloaf Mountain

Upeasti koristellut ulkoportaat. Kivimosaiikkia!

3. Mount Usher Gardens, Ashford, County Wicklow. Tänne suuntaamme joka syksy, sillä silloin puutarhan minivaahterat ovat kuin tulessa. Kevät on myös kaunista aikaa. Pienenpuoleinen puisto, joka reunustaa kapeana kaistaleena joen molempaa puolta. Kasveista löytyy myös kartta, monia harvinaisia puita. Talo omistajan yksityisessä käytössä. Pitkän linjan bussi nro 133 Ashfordiin. Suosittu kahvila-ravintola ja putiikkeja. Sisäänpääsy 10e.

 4. Killruddery House, Bray, Co. Wicklow. Dart-juna ja/tai bussi Bray'hyn. Iloinen jälleennäkeminen 10 vuoden kuluttua ensitapaamisesta. Paikka on uusiutunut ilahduttavasti: lähisukulaisen lähisukulainen on ollut mukana vanhan kivimuuri-puutarhan jälleenrakennuksessa. Aurinkoisena kevätaamuna kuljeskelu omenatarhassa, jossa kuopsutteli kanoja ja pääskyset tekivät pesää vanhassa tallirakennuksessa oli upeaa. Kaikki kasvatetaan orgaanisesti ja satoa käytetään puiston ravintolassa. Lapsilla (ja minulla) oli hauskaa syöttää ruohoa porsaille aidanraosta. (Yritin olla ajattelematta ravintolaa.) Puistossa on mitä erikoisin pyöreä lampi, jota reunustaa kaksinkertainen pyökki-istutus. Myös pyöreä amfiteatteri on ainut laatuaan Irlannissa, ja siellä näytellään oikeasti ulkoilmateatteria. Me eksyimme pitkäksi aikaa keväiseen metsään, jossa oli huumaava villivalkosipulin tuoksu. Kävelyreittiä olisi voinut jatkaa tunneiksi. Keski-ikäiset jalat jaksoivat vielä sokkelopensaikon ja kartanon ulkoapäin, sitten oli jo mentävä kahville. Paikassa on vilkas kulttuuritarjonta konserteista petolintulennätyksiin (suokaa anteeksi outo suomennos, en vain tiedä mitä falconry mahtaa olla äidinkielelläni!). Hyvä kahvila, mahdollisuus tuoda oma piknik omenapuutarhaan. Lauantaisin myös tori. Sisäänpääsy 6.50e.

The Orangery - Appelsiinitarha

5. Well's House, Gorey, County Wexford. Maaseudun rauhassa, uudempia puistokohteita, investoi perheystävällisiin tapahtumiin. Upea istutuskokoelma, artisaaniputiikkeja, "pelastettuja" eläimiä tallissa porsaista aaseihin, metsäpolku. Menimme kierrokselle taloon, mielenkiintoista, mutta entisöinti vasta alullaan. Kuten aina, minun teki mieli jättäytyä opastuksesta ja pujahtaa kiellettyihin porraskäytäviin...Lapsiystävällinen kahvila ja terassi. Sisäänpääsy 8e per auto.

6. Johnstown Castle, County Wexford. Kunnon linna lampineen ja puistoineen. Mukava kävelykohde. Linna vain yksityistilaisuuksille, vieressä mielenkiintoinen maaseutumuseo. Linnan sisäpihalla riikinkukkoja ja kahvio. Puisto 3e, museo 6e, molemmat 8e. 

7. Altamont Gardens, County Carlow. Autio kartano, jonka puistoalueen omistajat testamenttasivat valtiolle. Puutarhurin ja kasvienrakastajan taivas. Tänne palaamme aina uudelleen. Luontopolku alkaa kartanon pyökkikujalta, laskeutuu lummelampeen, kiertelee sen ympärillä ja laskeutuu sitten irlantilaiseen lehtimetsään, yhteen niistä harvoista, joita vielä on jäljellä. Osittain vaikeamaastoista ja kivikkoista, laskee joen varteen, josta taas 100 kivirappusen nousu takaisin. Toistaiseksi olemme selvinneet, vaikka lähisukulainen pysähtyy tutkimaan kameraansa yhä useammin kesken kiipeämistä...! Takaisin kartanolle voi palata joko lammashaan poikki tai metsän kautta. 

Riippusilta lammen poikki, jolta voi seurata vesilintujen pesimistä. Kivimuurin takaa löytyy portti, jolta pääsee kasvitarhaan ja sen myymälään. Eräs kauneimmista kasvimyymälöistä Irlannissa. Tänä vuonne sinne on lisätty pieni kahvila, mutta parkkipaikan puolella on piknik-pöytiä, jonne voi tuoda omat sapuskat. Forge-nimisessä ravintolassa päätien varrella voi syödä tukevammin, viitoitettu tieltä. Forgemuuten tarkoittaa sepän työpajaa, mikä se olikin aikoinaan. Täältä lähdemme aina hyvillä mielin - ja takaronkissa aina jotain uutta puutarhaan. VAPAA PÄÄSY!

8. Borris House, County Carlow. Viimeisin löytömme, jonne löysimme River Festival-lehtisen avulla. Paikka on ilmeisesti edelleen jonkinlainen hotelli, aivan upean vanhanaikainen, 1600-luvulta peräisin, alkuperäisten Irlannin kuninkaiden (High Kings of Leinster) asuinpaikka. Nettisivujen mukaan maan suosituin hääjuhlapaikka! Osuimme paikalle taidenäyttelyn avajaisiin, jossa avajaisväki oli vähintään yhtä kiinnostavia kuin taideteokset. Sormisyötävätkin olivat sushia ja spelttileipä-smörgosbordia. Carlow Arts Festival pitää siellä kirjoittajafestaria kesäkuussa, esitteessä etupiha näkyy olevan markiisitelttoja ja aurinkotuoleja täynnä. Sinne! Opaskierrokset talossa to ja su 10e.

Hippodrome

Ne surullisenkuuluisat takaportaat!

9. Russborough House, Blessington, County Wicklow. Upea vanha kartano, jonne pääsee sisälle, kellarikerroksessa omistajien laajoista matkoista ja harrastuksista kertova museo leffateattereineen. Isot väljät puistoaukeat, lasten leikkipuisto (harvinaisempaa Irlannissa kuin Suomessa, siksi mainitsen!), artisaanipajoja. Kävimme viime vuonna isossa taidemyyntinäyttelyssä joka oli fantastinen, parhaat oli sijoitettu pyöreään ravihalliin (jossa ilmeisesti ennen koulutettiin kartanon hevosia). Myös ulkoilmaveistokset viehättivät. Hyvä kahvila. Kartanon upeat taidekokoelmat on ryöstetty monta kertaa, viimeksi vuonna 2002, jolloin varkaat ajoivat nelivetomaasturilla pellolta suoraan takarappusia ylös ja ovesta sisään. Kannattaa katsoa ne portaat!  Sisäänpääsy taloon 10e, paitsi jos on nelivetojeeppi...

10. Kinnitty Castle, near Birr, County Offaly. Hieman kauempana Dublinista, ja nykyään pelkästään hotelli, mutta jos haluaa elää päivän ja yön kuin prinsessa, täällä sitä voi leikkiä luottokortin avulla. Tämä prinsessa ei löytänyt herneen hernettä patjansa alta, niin hyvin hän nukkui valtavassa sängyssä sukujuhlien iltana. Täällä todella eläydyin kuvittelemaan, millaista on mahtanut eläminen olla aatelisrouvana. Ja sitten taas marmoriportaita kuuraavana palvelustyttönä. 

  

Aivan lopuksi, ja surulliseksi sellaiseksi, yksi vanha linnapuisto, jonne menimme retkelle monen vuoden tauon jälkeen ja petyimme: Duckett's Grove, County Carlow. 

Jos olisi olemassa ISPCA (Irish Society for the Provision against Cruelty to Animals)-yhdistystä vastaava elin kasvien puolustamiseen, soittaisin heille. Linnan omistaa nykyään Carlowin kunta, ja se käsittääkseni on myös vastuussa aidatusta puutarhasta. Puisto oli ainakin vielä pari viikkoa sitten, toukokuun lomaviikonloppuna, kaameassa kunnossa. Rikkaruohot ja nokkoset koristivat kukkapenkkejä, eivätkä ne olleet mitään yön yli kasvaneita. Nurmikko oli ajettu, ei muuta. Tuhansien eurojen arvoiset alppiruusut ja istutukset olivat tukehtua ja kituivat hoidon puutteessa. Kuljin ihan mykkänä puutarhassa. Miksi investoida puutarhaan, kutsua ministerit avajaisiin, painattaa mainoksia, kun sitten annetaan kaiken mennä hunningolle. Istuimme vihaisina kahvilla ja aloin nyppiä rikkaruohoja kukkaruukuistakin. Ehkä kunta kärsii lamaleikkauksista, en tiedä. Surkeaa oli näky. Linna itsessään on kuin kummituselokuvasta, mutta sinne ei ollut luvattuja opaskierroksia. En suosittele!

Varoituskartiot olivat paikallaan: RUMAA KATSOTTAVAA!

Linkit netistä tarkempine ajo-ohjeineen, aukiolopäivineen jne:

1. Airfield House and Gardens: http://www.airfield.ie/  
2. Powerscourt: http://en.wikipedia.org/wiki/Powerscourt_Estate
3. MountUsherGardens: http://www.mountushergardens.ie/directions.html
4. Killruddery House:  http://www.killruddery.com/about-2/visiting-us/
5. Well's House:  http://www.wellshouse.ie/
6. Johnstown Castle:  http://www.irishagrimuseum.ie/johnstown-castle-gardens/
7. Altamont House:  http://www.dochara.com/places-to-visit/altamont-house-gardens/
8. Borris House:  http://www.borrishouse.com/
9. Russborough House:  http://www.heritageisland.com/attractions/russborough-house/ 
10. Kinnitty Castle: http://www.kinnittycastlehotel.com/

P.S: Korjaus viittaukseeni suomalaisista nälkävuosista: Aulangon satulinnoissa käytettiin osittain vankilan työvoimaa. Sen sijaan samassa kaupungissa sijaitsevan Katisten Kartanon kiviaidat on rakennettu nälänhädästä kärsivien kiertolaisten toimesta ruokapalkkaa vastaan. Kartanon puutarhasta löytyy jäännöskivistä rakennettu "muistomerkki" sekä museosta iso pata, jossa puuroa tehtiin työläisille. Sekoitin kaksi paikkaa keskenään.  Alla kuva nälkävuosien muistomerkistä Katisissa.