Lost in translation

Kaksikielisessä perheessä on omat kiemuransa. 

Nykyisen (ja sitä edellisen) liittoni yhteiseksi kieleksi tuli tietenkin englanti, kun asuttiin englanninkielisissä maissa ja minulta se sujui. Suomi jäi minun omaksi yksityiskielekseni, varsinkin kun lapseni eivät sitä loppujen lopuksi oppineet. Syitä on monia, ja osa niin kipeitä etten halua niistä edes kirjoittaa. Aina lasten kaksikielisyys ei vaan onnistu, vaikka kuinka sitä haluaisi.

Parisuhteen dynamiikka järkkyy, kun muutetaan toisen puolison äidinkielen maahan, jos toinen ei osaa sitä kieltä. Yhteinen kieli säilyy, mutta äkkiä toinen onkin suvereeni ja toinen ummikko suhteen ulkopuolisessa maailmassa. Onneksi on netti ja google. En ole koskaan havitellut simultaanitulkin taitoja, niin kääntäjä kuin olenkin, mutta ihmeekseni pystyn aika hyvin nykyään tulkkaamaan suomesta englantiin on the spot, siinä siunaamalla. 

Hauskimmaksi tulkkaamisessa ovat paljastuneet sananlaskut ja sanonnat, jotka eivät vaan käänny heti toiselle kielelle. Ennen näitä leutoja talvia en ole tajunnut, mikä merkitys on sanonnalla koetetaan kepillä jäätä. Lähiomainenkin tajusi vihdoin, miten vertauskuvallista on edetä heikoilla jäillä kepin kanssa. Saati miten päästetään naiset edellä, vaikka heikoille jäille! 

Kun englanniksi jokin on not my cup of tea, se on suomeksi ei minun heiniäni. Jos suomeksi on jonkun kanssa sukset ristissä, onko se sama kuin knickers in a twist, pikkarit solmussa? Vai pikemminkin crossing swords, miekat ristissä? Who knows. Suomeksi kannattaa kuitenkin pitää peukkuja eikä pitää sormia ristissä, fingers crossed, kun toivoo jotain. Ristiteemaan liittyvät silmät ristissä eivät myöskään ole cross-eyed, sillä se tarkoittaa kierosilmäistä. Äitini käytti yllättävään huomioon sanontaa: mihin mä ristin vedän, mutta olemme edelleen syvissä jatkotutkimuksissa lähiomaisen kanssa, mitä se tarkoittaa englanniksi. Ristinsä kullakin.

 Lähiomainen suoriutuu nykyään käännösten avulla niin pankkiasioista kuin muistakin virallisista sivuista. Ennen, käteisen maailmassa, nauroimme Otto-käteisautomaatin riemullista julistusta money is coming out. Veljeni ohjeisti: ämpäri alle vaan! Ruudulle tulee muuten edelleen sama ilmoitus, vuosikymmenien jälkeen. Olen valittanut moisesta rallienglannista. Take your cash olisi sujuvampaa kieltä.

 Suomessa kaikki sujuu nykyään netissä pankkitunnusten avulla. Se ollaan opittu kantapään kautta, kun on pakko. Siihen jopa kiintyy. Kaikki, ihan kaikki asiointi löytyy netistä. Omakanta, Omavero, Omaposti, Omatunto... Ai se ei vielä, mutta vireillä on.

 Suomalaisessa nettipankissa asioidessa tuli englanniksi vastaan käsittämätön komento: JACK. Jack who? Jackpot? Jack it in? Jack it up? Jack-in-the-box? 

Kun varovasti käskin vaan klikkaamaan, tuli mitä tuli, lähiomaisen tilille ei käynyt kuinkaan. Asia alkoi kismittää sen verran, että tein samat toiminnot suomeksi. Missä vaiheessa astuu joku Jack kuvioihin? Olin ällikällä lyöty, kun ohje oli suomeksi: JATKA. Miten tämä kääntyi sanaksi JACK? Kävin muutamassa netin käännösohjelmassa, ja jostain tuli jackin käännökseksi JÄTKÄ. Ei hiivatti. Ä-pilkut tulivat mukaan jotenkin? Kun lähtee hortoilemaan googlen saloihin, jack-sana näyttäytyy niin monimerkityksellisenä, jepareista varastamiseen, miesten vessoihin, homoihin ja tunkkeihin, että melkein uskoisi salaliiton olevan asialla. Suomeksi vaan tyynesti jatketaan asiointia. Jonakin todella tylsänä päivänä kirjoitan osuuspankkiin ja kysyn, miksi JACK. Ehkä olen vain tietämätön kansainvälisistä pankkitermeistä. Kyseessä on siis pankin virallinen englanninkielinen sovellus.

 

Muuten lähiomainen on suoriutunut sekalaisin arvosanoin kotouttamisesta. Käytännön aineissa tuli kiitettävä: lämmittää hyvät löylyt puusaunassa, kolaa lumet kaksikätisesti ja jopa suoraan. Tekee kunnon jäälyhdyt, jo neljännellä yrittämällä. Tunnistaa kantarellin ja tatit. Ajaa skootterilla kuin nuori kundi, paitsi ettei keuli (vielä). Osaa katsoa ulkolämpömittaria ja tulkita sitä, soveltaen vaatetusta. Pukee hatun ja lapaset ENNEN ulos lähtöä. Ei seiso tumput suorana tai ole pihalla kuin lumiukko (siinäpä käännöspähkinää jollekulle). Ensi kesänä ehkä jo soutaa lievää kaarretta eikä ympyrää. Kielissä tulee valitettavasti välttävä (iirin kieli on oudosti aktivoitunut, mutta sitä ei voi laskea kotouttamiseen). Oppii kaksi uutta suomen sanaa päivässä, unohtaa toisen. Haasteita viittä kirjainta pitempien sanojen kanssa. Kymmenessä vuodessa voi varmaan jo seurata pikkukakkosta sujuvasti. Onneksi työelämä on ohi! 

 Luulen kyllä, että kymmenen vuoden kuluttua istumme molemmat lattialla pikkukakkosta katsoen, tunnusmusiikkia hyräillen. Ehkä vilkaisemme toisiamme: hei, käytkö sinäkin täällä? Näytät tutulta. Jack?

P.S. "Lost in translation” viittaa käännöshävikkiin – kaikkeen, mikä jää välittymättä, kun asia esitetään toisella kielellä. Sofia Coppolan loisto­elokuvan nimenä ilmaisuun kehittyy lisäulottuvuuksia: eksyksissä oloa vieraassa kulttuurissa, hämmennystä elämän käännepisteessä, kielimuurihuumoria. (Kopioitu Timo Peltosen taannoisesta leffa-arvostelusta Hesarissa - yksi lempileffojani!)

Hiihtokelit ovat olleet täydelliset tänä talvena!

 

Välihousumuuttajan päiväkirjaa

Kuten arvata saattaa, ulkosuomalaisen paluumuutto ei suju kommelluksitta. Ei edes välihousumalliin, välivuodeksi. 
Yli 35 vuoden ulkomailla asutun vuoden jälkeen Suomi näyttää aika erilaiselta maalta, kuin se jonka jätti taakseen. Itsekin on aika erilainen. Silloin ei ollut ryppyjä. 

Kerran vuodessa vietetyt, hartaasti odotetut lomaviikot Suomessa kuluvat aivan eri malliin kuin maassa asuminen pitempään. Lomalla vain huokailee S-Marketin rahka- ja ruisleipähyllyjä ja kahmii ekstaasissa suomalaisia CD:tä ja DVD:tä pitkittämään kotimaan ikävää. Ostaa Marimekon pannulapun ja pienen räsymaton Anttilasta, muistuttamaan Suomesta siellä jossain kaukana. 


Kun Suomessa asuu pitempään, ekstaasi alkaa hälvetä. Eihän sellaisessa kiihtymyksen tilassa kukaan jaksaisi, adrenaliini tappaisi. Maisemiin tottuu, kieli alkaa sujua niin päässä kuin suussa. Ruokakulttuuri alkaa näyttää realistisemmalta. Huomaa epäkohtia. 

Jotta en kuulisi heti alkuun voitonvirttä niiltä, jotka ennustivat: Mitäs minä sanoin, ei Suomeen enää voi palata kun on niin pitkään asunut poissa, paljastettakoon, että olen entistä suuremmalla vimmalla alkanut suunnitella lopullista paluumuuttoa. Tämä on vain välivuosi, mutta toivon, ettei se jää sellaiseksi.

Realismi on tietenkin astunut lomailijan hehkutuksen sijaan. 

Ensi lumi 20.11.15

Kesän valo ja vehreys on vaihtunut ruskaksi ja sitten harmaudeksi, ja pimeys oli todella masentavaa viimeiset viikot. Sitten, täällä pohjoisemmassa, satoi yhdessä päivässä 30cm lunta ja maisema oli kuin satukirjasta. Lumen kuorruttamia ja sen kaarelle painamia puita. Loputonta lumista joulukuusimetsää. Lumen narskumista jalan alla. Lumihiutaleita kielellä, ihan kuin nuorena. Nyt lumi on taas sulanut, mutta avaan verhot joka aamu odotellen ihmeen toistumista. 

Suomessa on yllätys, yllätys kuitenkin paljon ikävää. Uutta sellaista on mölymystö, jota todellakaan ei kannata seurata netissä raivoamassa maahanmuuttajista ja feministeistä. Suomalaiset levittävät valheita ja suoranaista vihapuhetta, joka perustuu väärennettyyn tiedonlevitykseen, aivan kuten venäläiset trollitehtaat. Suomalaisissa miehissä asustaa paljon naisvihaajia. Jees, suomalaisissa. MV-sivusto on yksi Suomen häpeäpilkku. Onneksi on olemassa sellaisia kuin Saku Timonen, joka jaksaa taistella mölymystöä vastaan, vaikka totesikin, että he saattavat olla ihmisavun ulottumattomissa. 

Ajattelen aina, että jokaista mölykköä kohden on kaksi hiljaista, rehellistä suomalaista, jotka ovat valmiita kohtaamaan uuden ja punnitsemaan tiedon oman kokemuksensa ja järkensä valossa, eikä jonkun uusnatsin sylkiraivon kiihottamana. Monilla on sukulaisia ulkomailla, ja sen mukaista hiljaista tietoa, että ihmisiä ne taitavat olla muuallakin maailmassa, jonne mahtuu sekä hyvää ja pahaa. Moni ulkosuomalainen, joka on avioitunut ja saanut lapsia ei-arjalaisen näköisen puolison kanssa saattaa kuitenkin huomata, että kantasuomalaisten rasistiset kommentit ulottuvat nyt heihinkin. 

Tämä on ehkä ollut minulle häpeällisintä, rasismin nousu Suomessa. Mutta uskon, että he eivät edusta enemmistöä. 

Joskus suomalaisuus kaipaa ravistelua. Suomalainen ruokakulttuuri on arka aihe. Ruoka on peruselinehto, josta ei saa valittaa, jos se tarjotaan ilmaisapuna. Suomessa on monia loistavia ruokia: lohisoppa, lanttulaatikko, juustot, viljaiset leivät, vispipuuro, marjaruuat. Mutta on myös epämääräisiä "kiusauksia", vetisiä liharuokia, mauttomia raastesalaatteja ja kuivia piirakoita. Mauttomuus eniten kaivelee ulkomaalaisen makunystyröitä. Hei, yrtitkin on keksitty! Ja mausteita on  maailma täynnä, muitakin kuin suola. 

Maailman surkeimpana ja laiskimpana kokkina en saisi sanallakaan arvostella muitten tuotoksia, mutta tämä oli pakko rykäistä ulos. 

Kaikki on syötävä, joka ei edestä pakene, hoki isäni, jolle ruoka oli pyhää sodanaikaisen nälän jälkeen. Joskus ruoka ei vain maita, vaikka kuinka jauhaisi. Nälkä sillä tietysti taittuu. 

Varo vastaantulijaa! Hän saattaa tervehtiä.

Moni asia Suomessa ihmetyttää ulkosuomalaista. Olen niin tottunut irlantilaiseen vieraanvaraisuuteen ja sosiaalisuuteen, että kärsin puhumattomuudesta tai siitä, että joku juhliin tulija jätetään huomiotta, ilman istuinpaikkaa, juttuseuraa tai lasia/lautasta/kuppia käteen. Vierustoverin kanssa pitää minusta jutella pöydässä, ja emäntää/isäntää kiitellään ylenpalttisesti. Vieraskielistä ei jätetä ulkopuolelle. Näin ei aina käy Suomessa. Puhumattomuuteen en totu ehkä enää koskaan: siihen, ettei tervehditä, kun joku tulee vastaan korvessa lenkkipolulla, tai kun istutaan vierekkäin pöydässä. Toisinaan, kun on yrmy olo, helpottaa kun tietää, ettei tarvitse puhua, mutta on se silti jännitteistä. Kivempi kun kysyy jotain toiselta. 

Huumori on myös erilaista Suomessa. Irlannissa vitsailu on normi, ja jonkinmoinen venkoilu melkeinpä sosiaalinen pakko. Tässä savolaiset pärjäävät hyvin irlantilaisten kanssa. Suattaa se olla noinkin. Suattaa ettei ole. Irlantilaiset vitsit isäntäperheen pöytähopeiden kähmimisestä, tai ensimmäiseksi mieleenjuontuvat porsaanreikien metsästykset säännöstä kuin säännöstä kuulostavat Suomessa vähän oudoilta. Olen oppinut huomioimaan kuulijakunnan huumorin laadun. 

Suomalaiset ovat usein liikuttavan rehellisiä, suoria ja konstailemattomia. Asiat sanotaan niinkuin ne ovat, ja poliitikkoja, jotka kääntävät takkinsa valtaan päästyään, halveksitaan syvästi. Ihmiseen, joka kerran syö sanansa, ei luoteta. Irlannissa kiertely on osa kansanluonnetta, eikä loogisesti kukaan sitten luota kehenkään. Yksikään kukkakauppa ei jätä tavaroitaan kadulle sulkemisajan jälkeen, kuten tehdään Suomessa, ainakin pienimmissä kaupungeissa.

Olen tykästynyt uudestaan kotimaahani. Niin kovasti, että suunnittelen vakavissani paluumuuttoa. On aika palata kotiin. Täällä on minun kansani, sukuni ja historiani, täällä soi kieleni, tänne tunnen kuuluvani. Sitä tunnetta on vaikea selittää. Ihmiset, jotka kutsuvat kylään, vaikkeivat ole nähneet kolmeenkymmeneen vuoteen, lukemattomat halaukset ja tervetulotoivotukset, elämänmittaiset päivitykset kun nähdään, langanpätkien löytäminen. Niistä on minun paluumuuttoni tehty. Tunnen, että olen olemassa täällä. Yksinäisyys on myös erilaista. Irlannissa siihen liittyy jatkuva koti-ikävä, täällä tiedän, että olen vain bussi- tai junamatkan päässä hyvästä ystävästä. Ja niitä on paljon!

Ihan äkkiä ei muutto tule tapahtumaan, mutta tärkeintä on tehdä päätös. Tunnen, että tulevaisuuteni on Suomessa, vaikken koskaan voikaan jättää Irlantia sydämestäni - siellä on niin paljon elämääni. Ulkosuomalaisilla on usein tämä jakomielinen olo - kaipaus sinne, missä ei ole, omituinen juureton olo kahden maan välillä. 

Elävästä mallista piirretty.

Olen oppinut parissa kuukaudessa niin paljon suomea, terävöittänyt kirjoittajan taitojani ja boonuksena virvoittanut piirtäjää itsessäni, että joskus olen läkähtyä tähän luovuuden tsunamiin. 

Opiskelijaelämä on ihanaa, suosittelen! Nuorten kanssa nauraminen pudottaa vuosia harteilta. Jos on mahdollisuus ottaa vapaata työstä tai muuten irrottautua oravanpyörästä, vapauttaa se suunnattomasti energiaa. Entiset masennukset, päänsäryt ja letargisuus on kadonnut. Elämäni on täysin muuttunut. Televisiota en ole nähnyt kolmeen kuukauteen, sen sijaan olen lukenut ahmimalla. Shoppailun sijaan hankin elämyksiä, luon itse uutta, kuljen luonnossa. Päivääkään en ole sairastanut. Tunnen nuortuneeni ainakin kymmenen vuotta!

Tässä tämän kuun bloggaus, tämä oli ihan pakko saada kerrotuksi maailmalle!

Seuraava postaus saattaakin tulla taas Irlannista, sillä jouluksi palaan sinne toiseen kotimaahan. Saapi nähdä, minkälainen kulttuurishokki siellä odottaa!

Syväsukellusta

Olen viettänyt Suomessa nyt yhtäjaksoisesti kuusi viikkoa, pitempään kuin koskaan lomillani. Ulkosuomalaiset tietävät, miltä tuntuu pinnistää kaikki muutamaan lomaviikkoon Suomessa. Pitää nauttia joka sekunnista, kulkea silmät auki ja imeä joka maisema, joka tuttu talo ja tie, käyttää haju- ja makuaisteja kuin voisi pysyvästi tallentaa ruisleivän maun tai saunavihdan tuoksun. Pitää ehtiä uida, mökkeillä, ostaa tuliaisia ja kaikkein pahinta: pitää ehtiä tavata kaikki rakkaat niin lyhyessä ajassa, että tietää jo etukäteen sen olevan mahdotonta. 

Ihmistä ei ole rakennettu niin, että hän voi elää suuria tunteita joka päivä. Tavata kerran vuodessa lapsuudenystäviä tai vanhempia, sisaruksia, sukulaisia, halata vesissä silmin ja kertoa heti kaikki, kuten eräs ystäväni vinoilee. Ja yhtä pian taas halata ja surra pitkää eroa ja ajatusta, milloin näemmekään seuraavan kerran. Usein olen saanut olla yksin kokoamassa tunteitani ja ajatuksiani, kelaamassa kuultua ja koettua vain junassa matkalla yhdestä kyläpaikasta toiseen. Loppujen lopuksi jäljellä on vain liiasta kahvista, viinistä ja valvomisesta tutiseva zombi, joka ei jaksa puhua, vaan hokee: joko mä kerroin tän? Kun kuulumiset on kysytty niin moneen kertaan.

Tätä en ole nyt joutunut kokemaan. On riemullista tietää, että on kokonainen vuosi tavata kaikkia tuttuja, useampaankin kertaan, sovitella rauhassa aikatauluja, miettiä retkiä ja tapaamisia. Voi kävellä kiireettä metsissä, teillä ja rannoilla, ilman sitä tuskaista kaipuuta, ettei taas kohta näe sitä maisemaa. Olen rakastanut puitten asteittaista värjäytymistä ruskan liekkeihin, poiminut mustikoita, puolukoita ja sieniä. Nuuhkinut. Se on totta, mitä joku sanoi: Suomi tuoksuu mullalta.

Olen tietoisesti välttänyt uutisia. Tiedän, että Suomi on paikoittain sekaisin uusista pakolaisista, katunäkymä syrjäseudun pakolaiskeskuksissa muuttunut. En ole sitä itse vielä nähnyt. Dublin - ja monet muutkin suuret kaupungit Irlannissa - ovat jo nyt niin kosmopoliittisia, että erilaisuuteen on tottunut. Niin tottuvat suomalaisetkin.

Kun resurssit alkavat kuivua, joutuvat erilaiset syntipukiksi. Irlantilaiset olivat mamuja Englannissa, myös he joutuivat rasismin kohteeksi. Muistan lukeneeni Lontoossa yleisönosastoissa vihaisia kirjoituksia siitä, miten irlantilaiset tulivat ja veivät kaupungin asunnot, ryyppäsivät, elivät sossulla. Ilman maahanmuuttajien halpaa työvoimaa ei sodanjälkeistä Englantia olisi rakennettu. 

Olen itsekin mamu eli maahanmuuttaja Irlannissa ja olen ajoittain joutunut turvautumaan Irlannin sosiaaliturvaan, ja ollut kovin kiitollinen siitä turvaverkosta. En ole kuitenkaan koskaan kuullut irvailuja siitä, kenties ihonvärini takia? Myöskään lapsiani ei ole kiusattu, koska he eivät näytä erilaiselta tai edusta toiseutta. Rasismi on ihonohutta.

Sen tiedän takuuvarmasti, että harva jättää vapaaehtoisesti kotimaataan ja kulttuuriaan. Siihen on yleensä tosi hyvä syy. Ne, jotka nimenomaan valitsevat  ulkomaille muuton, ovat etuoikeutetussa asemassa ja sopeutuvat usein hyvin uuteen kotimaahansa. On paljon ulkosuomalaisia, jotka eivät yhtään ikävöi Suomeen. Ehkä oma lähtöni oli niin vähän harkittu ja paluumuutto aina niin mahdotonta, että koti-ikävä jäi.


Olen ollut onnellinen Suomessa. Tiedän, että elän erikoista elämää opiskelijana, eikä tämä voi jatkua.  Aion kuitenkin nauttia jokaisesta päivästä yksitellen ja perusteellisesti.

Elän nyt maailmassa, jossa tutkiskellaan ja pohditaan sanoja ja luetaan tekstejä. Kun päivän tärkein oivallus on, mitä tarkoittaa kaksiääninen diskurssi tai kerronnan tasojen analysointi ja voi sukeltaa vaikka mytomaanin todellisuuteen, alkaa normaalielämä tuntua kaukaiselta.

Minulla on kerrankin niin iso työpöytä, että siihen mahtuu kaikki, eikä mikään putoa reunalta. Minulla on oma huone, se mitä Virginia Woolf kehoitti kaikkia naisia hankkimaan. Voin keittää kahvit milloin haluan, käydä suihkussa, lukea, kirjoittaa, nukkua, kuunnella musiikkia. Aikaa ei tuhraannu ruuanlaittoon tai siivoamiseen. Supermarketissa elvistelen pelkän jogurttipurkin ja suklaapatukan kanssa kuin teini-ikäinen. Kaikki tämä oli ison perheen huoltajana vain kaukainen unelma. Minulla on nyt aikaa. Pelkästään se, että on näin paljon aikaa, vapauttaa stressistä. En katso tv:tä enkä roiku Facebookissa iltoja. Viikonloppuisin lähden kulttuurikierroksille, tapaamaan kavereita tai kävelemään luontoon.

Toivon, että syväsukellus jatkuu, eikä tarvitse pitkään aikaan nousta pinnalle haukkomaan henkeä.

Irlantilaisia valheita

Edellisessä blogissa tuli mainituksi, että käsite yhteinen hyvä on niin juurtunut pohjoismaiseen ajattelutapaan, ettei sitä osaa edes kyseenalaistaa. Irlantilaisesta ajattelusta se tuntuu puuttuvan.

Esimerkiksi verottaja on edelleen them eli ne jotkut (britit?), jotka vievät meidän rahoja, varastavat jopa. Vaikka siirtomaaherrat ovat aikoja sitten häipyneet, eivät irlantilaiset tunne, että verotus tasoittaa tuloeroja ja tarjoaa mahdollisuuden hyvinvointivaltioon - irlantilainen epäilee syvästi, mihin verorahat kulutetaan - joskus aiheellisestikin.

Kun kansalla on näin syvä vastenmielisyys verotusta kohtaan, ei yksikään hallitus (puolueesta riippumatta) edes yritä nostaa tavallista veroprosenttia. Yläluokan veronkierto kaikessa hiljaisuudessa on huippuluokan taitolaji sinänsä, mutta heillä onkin varaa palkata alan asiantuntijat. Ns. valkokaulusrikollisuus on vasta viime aikoina tullut julkisuuteen, ja sen penkominen on maksanut triljoonia.

Tavallista työntekijää rokotetaan hienostuneesti, irlantilaiseen tapaan. Sain hiljattain selvityksen, mitä lyhenteet palkkakortissani oikein tarkoittavat. Tavallisen PAYE (Pay As You Earn) - tuloveron lisäksi maksan kahta eri lisäveroa, joita ei verokarhuiksi luulisi, niin lampaitten vaatteissa ne kulkevat: Universal Social Charge sekä Pensions Grouped. Jälkimmäisen luulin hyväuskoisesti kartuttavan omaa eläketurvaani, mutta se onkin kuulemma taas yksi lisävero, joka katoaa johonkin Bermudan kolmioon. Universal Social Charge taas perustettiin korvaamaan jotain vajetta budjetissa, jota kukaan ei enää muista.

Jostain häpeällisen nimettömästä sarakkeesta vähennetään tuntematon summa, jolla jokainen Irlannin veronmaksaja tukee katolisen kirkon hyväksikäyttämiä uhreja, joille on annettu tähän mennessä jo 1.1. biljoonaa (miljardia? Äidinkieleni pettää tässä) euroa korvauksia - mielestäni aivan oikeutetusti ja aivan liian myöhään. Mutta hetkinen, minähän en edes ole katolinen, enkä ole ottanut osaa vuosikymmenien systemaattiseen hyväksikäyttöön, en suojellut lastenraiskaajia ja -pieksäjiä, en siirrellyt heitä seurakunnasta  toiseen, en kiistänyt pedofilian olemassaoloa. Eikö ainoa maksumies tässä pitäisi olla katolinen kirkko ja sen hengelliset säädyt, joiden takana upporikas Vatikaani seisoo?

Näin ei kuitenkaan ole. Bertie Ahernin hallituksen opetusministeri Michael Woods teki hiljaisen sopimuksen katolisen kirkon kanssa v. 2002, että se maksaa korvauksista 50%, valtio (lue: veronmaksajat) maksaa loput. Lasku kirkolle oli silloin 128 miljoonaa. Muutenhan kirkko olisi mennyt konkurssiin. Tätä ei kysytty kansalta, tästä ei keskusteltu hallituksen istunnoissa julkisesti. Korvausten lopullista summaa ei kukaan tiennyt. Yksi mies allekirjoitti avoimen shekin, jota minäkin palkkatyölläni maksan. Itse asiassa on todennäköistä, että hyväksikäytön uhritkin maksavat omia korvauksiaan, jos käyvät palkkatyössä. (Mieleeni tuli ilkeä ajatus, että pikemminkin joka kirkon ovenpieleen pitäsi laittaa keräyslipas: Tähän uhrikorvaukset. Me kannatamme kirkkoa!)

Korvauksien loppua ei näy, kun uusia skandaaleja paljastuu. Laman tuomien leikkauksien lisäksi myös tämä velka kuormittaa opetusbudjettia - ikävin tuloksin nykyisille koululapsille (Linkki tästä )

Katolinen kirkko ei ollut ainoa osasyyllinen lasten ja nuorten hirvittävään kohteluun, seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja fyysiseen ja psyykkiseen kuritukseen. Siinä olivat kaikki valtion elimet mukana: koululaitos, sosiaalivirasto, sairaalat, oikeusistuimet ja poliisi. Kukaan ei kyseenalaistanut mitä tehtiin, kukaan ei puolustanut lapsia, jotka usein tulivat köyhimmistä sosiaaliluokista, ongelmaperheistä, maalta tai kaupunkien slummeista. Joskus pelkkä orvoksi jääminen vei lapselta oikeusturvan.

Vaikka koko yhteiskunta oli juonessa mukana, tuntuu silti epäoikeudenmukaiselta sälyttää korvausvastuu tavallisella veronmaksajalla. Katolinen kirkko oli valtaportaista ylimmällä ja kontrolloi kaikkia yhteiskunnan aloja. Heitä ei uskaltanut kyseenalaistaa kukaan. 

Kirkon toimintaa puolustellaan usein sillä, että muuten Irlannissa ei olisi ollut minkäänlaisia kouluja, laitoksia tai sairaaloita, katolinen kirkko mahdollisti ne köyhässä maassa. Väitteeseen on ollut vaikea vastata, kunnes törmäsin mieheen, joka todistaa tämän myytiksi.


Luen parhaillaan maanmainiota kirjaa, Fintan O'Toolen Enough is Enough (=Nyt riitti). Harvoin olen kiljunut riemusta ja huitonut nyrkilläni Yes!!! lukiessani poliittista analyysia. O'Toole kirjoittaa niin selkeästi, hauskasti ja terävänäköisesti, että luulisi häntä Muukalaiseksi. Irlantilaisena hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen kyky nähdä, mistä esiaikaisesta suosta Irlannin myytit kumpuavat. Hän ei kavahda löytämänsä mönjän löyhkää, vaan pakottaa katsomaan.

Suosittelisin kaikille Irlannista syvemmin kiinnostuneille erityisesti lukuja Myth of Charity (Hyväntekeväisyyden myytti), jossa paljastetaan Irlannin koululaitoksen ja terveydenhuollon myytit,  ja Myth of the Republic, joka käsittelee Irlannin itsenäisen tasavallan myyttiä.

Kaikkein antoisinta oli O'Toolen analyysi siitä, miksi myytit ovat syntyneet. Tässä löytyy vertailukohde Sofi Oksasen kirjoihin Viron historiasta - tiedetään asioita, mutta ei tiedetä. Totuus puetaan valheeksi, jonka jälkeen valhe julkaistaan totuutena, myyttinä. Motoksi sopisi erään Oksasen kirjan nimi: Kaiken takana oli pelko. 

Kuitenkin ratkaisu on aina sama, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteiskunnassakin: vain totuus vapauttaa. Amen.

Irlantilaisille omalaatuinen totuuden kierto, josta kirjoitin edellisessä blogissa, on samalla sekä syy että seuraus. Muna vai kana? O'Toole antoi sille nimenkin: double-think. Ajatellaan asioista yhtaikaa kahta eri versiota. 

Repesin totaalisesti, kun O'Toole kertoi tarinan eukosta, jolta kysyttiin, uskoiko hän maahisiin (little people). Eukko vastasi: Ei, en usko, mutta kyllä niitä täällä on!

Kuten O'Toole huomioi, tällä on myös meriittinsä, mitä tulee sanataituruuteen ja verbaaliseen mielikuvitukseen. Irlantilaisten sanavarastossa on vaikka kuinka paljon kummallisia termejä:

• hedging your bets
• it's neither here nor there
• bit of both
• much of a muchness
• it is and it isn't
• it depends

Keskustelussa viitataan usein epämääräisesti henkilöön your man, ja jos ei heti ymmärrä, your man below/ yesterday/ over there. Tärkeäkin esine voi olla that yoke tai thingammabob tai thingamajib.

Ylipäänsä suoruutta ja ikävien asioiden kutsumista niiden oikeilla nimillä vältetään. Syöpä-sanaa ei pitkään käytetty avoimesti, vaan henkilöllä oli serious illness (vakava sairaus). Jos joku teki itsemurhan, hän died in tragic circumstances (kuoli traagisissa olosuhteissa). Minulta meni puoli elämää, ennen kuin tajusin, että hämmästyttävän yleinen sairaus kidney infection (munuaistulehdus) tarkoittikin paljon hävettävämpää virtsatietulehdusta.

Kun kielen vaihtaminen jo sinällään on vaikeaa, kuluu totisesti ihmisikä näitten ajatusmallien, hienosäätöjen ja kansallistermien ymmärtämiseen. O'Toolesta löytyi korpisuomalaiselle majakka Irlannin sanasumuun ja käsitekaamokseen.

Merta ja suolaa Pariisissa

Rakastuin irlantilaisen Donald Teskey'n maalauksiin ensisilmäyksellä Royal Hibernian Academy'n näyttelyssä. Yhtäkkiä edessäni oli upea värimaailma, johon saattoi sukeltaa ja upota. Turkoosia, okraa, öljynmustaa, umbraa, koboltinsinistä, helmenharmaata, ja siellä täällä pinkkiä ja violettia kuin kirkaisuja tai kuiskauksia. Olisin voinut katsella maisemaa lopun ikääni. Maalaukset vaikuttivat abstrakteilta, ja kuitenkin niissä oli niin vahva paikantaju, että meren roiskeet tunsi ihollaan, suolan huulissaan. Metsämaisemissa jalat juuttuivat mutaan ja kosteys kävi luihin ja ytimiin.  Harvoin olen kokenut niin täydellistä aisti-elämystä: visuaalinen loihti makuja, ääniä, tuoksuja ja tuntemuksia.

Olin riemuissani, kuin luin RHA:n jäsenlehdestä, että Teskeyllä on yksityisnäyttely Pariisissa, Irlannin kulttuurikeskuksessa lokakuun lopulla - ehdimme sen avajaisiin lomamatkallamme! Paikan löytäminen ei ollut ihan helppoa, näytimme kai niin eksyneiltä kadulla, että eräs nainen kysyi, tarvitsemmeko apua! Kun Rue des Irlandais vihdoin löytyi, olimme huojentuneita - Pariisi on tuskaa keski-ikäisille jaloille. Linkki

Irlannin kulttuurikeskus on ollut Pariisin latinalaisessa korttelissa vuosisatoja - siitä kadun nimikin. Irlannin katoliset munkit perustivat sinne yliopiston jo 1500-luvulla. Nykyään kulttuurikeskus tarjoaa irlantilaista kuvataidetta, elokuvia, teatteria ja konsertteja sekä residenssejä taiteilijoille. 

Avajaisissa kuuli sekä ranskaa että tutunkuuloista englantia, paikka oli tupaten täynnä. Teskey'n valtavat maalaukset kiersivät seiniä. Kuten avajaisissa yleensä, suurin osa yleisöstä oli tullut tapaamaan toisiaan, he puhua kikattelivat viinilasi kädessä ja käänsivät selkänsä upeille maalauksille. Me emme onneksi tunteneet ketään, joten sain rauhassa sukeltaa Teskey'n väreihin.

Nykyään on muotia "selittää" taideteos vähintään A4-kokoisella arkilla, jossa käytetään erikoissanastoa - kuulemma nimeltään International Art English. (Gemma Tipton kirjoitti siitä piikikkään artikkelin toissa lauantain Irish Timesissä, kiljuin ilosta lukiessani sitä, linkki tästä.) Hyvin usein tällä peitetään se, ettei itse taideteos viestitä mitään. Donald Teskey'n maalaukset kertovat itse kaiken. Mielenkiintoista oli kuitenkin selailla leikekirjaa, jossa kerrottiin taiteilijasta itsestään. Kerrankin taiteilija, jolla on ollut aivan tavallinen, onnellinen elämä - ja silti maalaukset tyrskyävät tunteita. Kenties se, että hän usein maalaa plein-air eli paikan päällä, maalausteline kiviin köytettynä Irlannin tuulessa, selittää maalausten tuoreuden.  Itse taidemaalari vaikutti leppoisalta ja tuikkasi nimmarin taidekirjaansa vähän nolona. Vaatimattomuus on eittämätön lahjakkuuden merkki!

Valitettavasti meillä ei ollut varaa muuhun kuin yllämainittuun taidejäljennöskirjaan sekä leikkiin, jota olemme aina harrastaneet: mitkä kolme teosta ehdottomasti varastaisit täältä? Kiersimme näyttelyn vielä uudestaan, erikseen, ja paljastimme sitten valintamme. Kuten melkein aina, olimmme päätyneet hiippailemaan näyttelystä samat kolme maalausta kainalossa. Tällä kertaa kummankin piti palata uudestaan rikospaikalle ja haalia vielä yksi "boonusvalinta", minulle upea hiilipiirros, kumppanilleni vielä yksi suometsä. Ehkä emme kestäisi sellaista onnea kuitenkaan pakahtumatta, joten päätimme siirtää iskua seuraavaan elämään. Ei aina tarvitse omistaa, näkeminenkin riittää.