Ollako jotain vai eikö olla

Kuva pilailupuoti-sivustolta.

Vuoden viimeinen päivä, jopa vuosikymmenen, ellemme ala riitelemään siitä, alkaako seuraava kymmenluku huomenna vai vuoden päästä 1.1.2021. 

Minusta 20-luku alkaa huomisesta. Kummallista, että minun mielessäni siihen yhdistyy Charlie Chaplin, jazz, pottahatut ja sääriä viskelevä tanssityyli. Ai niin, sehän oli sata vuotta sitten. Kylläpä olen vanha.


Edellinen vuosi meni v. 1918 sisällissodan traumoissa: niitä lukiessa, muistellessa, katsoessa. Lähiomainen taisi saada kyllikseen kirjapinoistani ja puheistani. Lintukoto-Suomeni paljastuikin keskitysleirien ja lasten vainoamisen maaksi. Jopa oma rakas kotikaupunkini, sen kauniit maisemat. Vankileirien aika on täällä unohdettu ja vaiettu kuoliaaksi. Ehkä sadan vuoden kuluttua jo uskalletaan? Kun ketään ei enää henkilökohtaisesti kosketa?

Tänä vuonna ovat pimeyden voimat taas nostaneet päätään. Mitään, yhtään mitään eivät jotkut suomalaisiksi itseään kutsuvat ole oppineet menneistä kauheuksista. On kuin katselisi elokuvaa fasismin noususta: ai, näinkö se tapahtuu. Paitsi että elämme onneksi vielä maassa, jossa on perustuslait ja hitaat, mutta omantunnon omaavat ihmiset, jotka älähtävät kun liika on liikaa. Joukkovoima liikehtii ja protestoi äärimmäisiä voimia vastaan. Demokratiassa joukolla on merkitystä, vielä on enemmistöä puuttumaan vainoon ja valehteluun. Uskon tämän maan oikeudentuntoon, olen sen nähnyt. 

Paljon kauneuttakin olen tänä vuonna nähnyt, niin Suomen luonnossa kuin taiteessa. Muutamia kirjahelmiäkin löytyi, eivätkä ne välttämättä ole uusia. Epäröin innostua uudesta, joka on pinnalla, sytyn hitaasti, annan muhia. Vain harvoin enää innostun uusista ilmiöistä, taidesuunnista, kokeilevasta kirjallisuudesta. Ehkä ikä painaa, tai järki. 

Olen myös miettinyt autofiktiota, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, yleensä paljastaen omaa elämäänsä. Se on nyt niin muotia. Olen todennut, etteivät paljastukset kiinnosta minua, lukijana tai kirjoittajana. Harvalla meistä on todella mielenkiintoisia tositarinoita omasta elämästä, ja entäs sitten, kun ne on kerrottu? Mieluummin luen fiktiota, tai edes totuutta, joka on verhottu fiktioon niin ettei tarvitse yhdistää oikeita ihmisiä ja luettua. Paljastukset koskevat yleensä myös suojatonta lähipiiriä. Julkisuus voi olla julmaa. Lukijana on vaikea välttää tirkistelyn makua. 

Päivi Koivisto lainaa mainiossa analyysissään Helmet-sivuilla mm. Nuorten Voiman kirjoitusta, jossa termiä kärjistetään: 
autofiktio on selfie-ajan identiteettiprojekti, joka muistuttaa terapiaa.

Koivisto jatkaa:

Autofiktio ei kuitenkaan ole selfie-ajan ilmiö, vaan sitä varhaisempi, ja liittyi alun perin itsen kuvaamisen fiktisyyden paljastamiseen. Nopeasti se siirtyi parodioimaan kirjailijoiden brändäämistä ja yksityisyyden käyttämistä markkinoinnin ja myynnin välineenä. Molemmat autofiktion tehtävät tuntuvat täysin vastakkaisilta verrattuna kritiikittömään itsen brändäämiseen selfie-, blogi- ja vlogikulttuurissa. 

Hmm. Siinäpä sulateltavaa jokaiselle bloggarille, vloggarille ja somevaikuttajalle. Tässäkö me brändäämme omaa identiteettiämme, ollaksemme jotain?

Lähiomaisen kanssa meillä on perhevitsinä Marlon Brandonin kuolematon lause elokuvassa On the Waterfront: 
I could have had class, I could have been a contender, 
I could have been somebody, instead of a bum. 

Pyllyiksihän meistä useimmat päätyvät, kummiskin. Ehkä parasta, jota voimme saada aikaan on jättää jälki johonkin tai  johonkuhun. Mitä positiivisempi, sen parempi. Vaikka silakkana tai sardiinina parvessa, kuuntelevana korvana, hymyn nostattajana, hellänä kätenä. En ole hyvä ihmisten kanssa, en useinkaan jaksa ihmisiä, joten kirjoitan heille. Lähiomainen valokuvaa samasta syystä. Sovimme toisillemme. Voisi sanoa, että elämme kahden pyllyn kuplassa.

Tuntuu, että minuus rakentuu pala palata vanhetessa, turha putoaa pois, aito jää. Ja juuri kun tuntuu, että on valmiimpi kuin koskaan, tuleekin esirippu. 

Lainatakseni Taija Tuomisen Kuningaskobran loppusanoja: Sinulla on kaksi tärkeää päivää elämässä. Päivä kun synnyt ja päivä, kun ymmärrät miksi. 
Näin totesi White Eagle. 

Sitä päivää odotellessa, toivotan rauhan vuotta 2020!

Lopuksi kuvia pysäyttävän kauniista Kaapelitehtaan akvarellinäyttelystä kesäkuussa, kaikki teoskuvat löytyvät tästä. 

Helena Karhumäki: Hiljaisuus

Irma Oikarinen: Ilta

Kristiina Kostia: Joku meni tästä

Ritva Lahtinen: Kotikolo

Ritva Viitiö: Notre Damen pääsiäinen

Valentina Näsi: Juhannuspäivänä

Vuoden aikana luettuja kirjahelmiä:

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen (1998)
Urula LeGuin: Osattomien planeetta (1974)
Olli Jalonen: Merenpeitto (2019)
Emma Puikkonen: Lupaus (2019)
(Useat kirjoittajat), toim. Catani ja Mäkelä: Toinen tuntematon (2017)
(Valokuvateos) Taneli Eskola: Blue Monograph (2019)

Omia tekstejä julkaistu tänä vuonna näissä:

Yksinäinen imuri ja muita henkilöitä, kirjoittajaryhmäni novelliantologia, BoD (2019)

Kuntta - Ulkosuomalaisten antologia, toim. Anu Heiskanen, OK-kirja (2020)

Be happy

Ärsyttää. Luin taas kerran hehkutusta hymyilevistä natiiveista jossakin ei-länsimaassa, jossa suomalainen haastateltu epäili, ettei länsimainen tehokkuus ja edistys tuokaan onnea. Miten irtiotto oravanpyörästä ja ensimmäisen maailman ongelmista syventää sisäistä onnellisuutta. Miten ihmeellistä on, että niinkin alhaisen elintason omaavat ihmiset osaavat hetkessä elämisen taidon ja nauttivat elämästä. Ja hymyilevät!

Ikään kuin länsimaisella kehityksellä olisi vastuu yksilön onnentunteesta! 

Meillä on Suomessa korkea koulutustaso, huipputeknologia, tiukka ympäristönsuojelu, kattava terveydenhoito ja sosiaaliturva, tasa-arvoa eri sukupuolten ja eri ihmisryhmien välillä. Noin niin kuin suhteessa muuhun maailmaan. 

Miksi suomalaiset sitten muuttavat köyhempiin maihin onnea etsimään? Miksi korkea elintaso ei automaattisesti tuo sisäistä onnea? Siksi, koska onni tai onnellisuus on yksilön vastuulla. Ei ilmainen kouluruokailu tee ketään onnelliseksi, tai toimiva julkinen liikenne. Ympärivuorokautiseen turvallisuuteen tottuu, ja siistit kadut ovat itsestäänselvyys, jota ei edes näe. Kun ketään ei vangita, kiduteta ja teloiteta homoseksuaalisuuden, etnisen ryhmän tai uskonnon takia, ei asianlaitaa edes ajattele. Se ei silti tarkoita, etteivätkö nämä olisi tavoittelemisen arvoisia asioita kaikkialla maailmassa, ja ettei Suomi voisi olla ylpeä saavutuksistaan. 

Muualla asuneena - myös kehitysmaissa, joita nykyään kai kutsutaan enemmistömaiksi - tiedän, miltä auringossa hautuneet jätteet tienvarsilla ja ulosteet rannalla haisevat. Hanavedessä piili useita taudinaiheuttajia, ja malaria tappoi lapsia kuten ripulikin. Poliisi oli arvaamaton ja korruptoitunut, ei mikään Facebook-friend. Rodulla, heimolla ja uskonnolla oli elämää määrääviä seurauksia. Rahalla sai mitä tahansa, ja ilman rahaa olit tosi pulassa. Naisen asemasta puhumattakaan. Aurinko tosin paistoi lämpimästi ja maisemat olivat viehättäviä - jos rajasi pois jätekasat ja kulkukoirat.

Suomi pääsi kärkeen jossain onnellisuuskyselyssä. En nähnyt, miten 'onnellisuus' määriteltiin, enkä sitä, miten kysymys aseteltiin. (Esim. englannin 'happy' on aika eri käsite kuin suomen 'onnellinen'!) Tyytyväisyys on minusta tässä aika lähellä onnellisuutta - olen tyydytetty, tyydyn tähän, olen tyytyväinen maahani, en tyytymätön. Onnellisuus on taas jotain muuta, yksilöllistä, sisäsyntyistä. Kun ulkoiset puitteet on tyydytetty, kukin on vastuussa omasta onnellisuudestaan. 'Jokainen on oman onnensa seppä' kuten isäni tapasi puuskahtaa. Tarkoitti kai kunkin omia elämänvalintoja - meidän kirjavassa suurperheessämme aika erilaisia kuin mitä hän olisi toivonut. Omani mukaanlukien.

Pohjimmaltaan teemme omat valintamme elämässä, ainakin länsimaissa. Terveyden menetys on ainoa tasapäistävä tekijä, se ei ole kontrolloitavissa vaikka miten yrittäisi. Lasten hankkiminen rajoittaa elämänvalintoja, samoin omaishoitajaksi päätyminen. Näitten rajoitusten ulkopuolella olemme oikeasti vapaita etsimään sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi. Olemmeko edes Suomessa ensimmäinen suuri ikäluokka, jolla on tämä etuoikeus?

 

Sitten. Vuoden 1918 uusi sotatutkimus on avannut silmäni monelle asialle isänmaassani. Niin paljon olen lukenut fiktiota ja asiatietoa aiheesta, että pelko, teloitukset ja nälkä on tullut uniinkin. Naisten ja lasten kokemus sodasta on ollut uusi näkökulma kaiken militarismin rinnalla, siitä on tullut validi tutkimuskohde. 

Vertailimme lähiomaisen kanssa naisten osallistumista sisällissotaan Irlannissa ja Suomessa. Irlannissa naiset salakuljettivat aseita pitkien hameidensa alla. Naisia ei siveyssyistä voitu tarkastaa heidän kulkiessaan kaupungilla. Suomessa naisia joukkoteloitettiin, jos heillä oli housut hameen sijaan. Naisia häväistiin ennen ja jälkeen kuoleman. Hieman eroa!

Olen myös miettinyt, mikä on ollut vaikenemisen hinta. Parantaako aika haavat? Pitääkö antaa anteeksi? Onko aika unohtaa vääryydet? Ei, ei ja ei. Voisiko tämä kaikki tapahtua uudestaan Suomessa?Toivon, että ei, mutta pelkään pahoin.

Yhä syvemmälle käyvät tuntemukseni. Joskus kerroin blogissani unesta ennen välivuosikokeiluani, miten uneksin kulkevani tuoksuvassa laaksossa kuin aalloilla, kevyenä kuin höyhen. Olen nyt istunut keväistä valoa tulvivassa laaksossa, jossa on joukkohautoja, ja uinut järvessä, jonka rannoilla taisteltiin sata vuotta sitten. Olen kuullut suvun miehistä, joiden luut maatuvat joissain näistä haudoista ja yrittänyt asettautua isoäitini tuntemuksiin. Sodan hirveyksistä on tarkalleen sata vuotta, ja jokaiseen uhkeaan kevätpäivään liittyy tumma rantu menneisyydestä. Istun museon kahvilassa ja hätkähtäen tajuan, että sata vuotta sitten isoenoni ehkä istui täsmälleen saman kasarminkaton alla, nälkiintyneenä ja sairaana, toivonsa menettäneenä. Seinät elävät. Juurilleen on hyvä palata, mutta pitää myös varautua yllätyksiin. 

Onnellisuus - tai onni - on ehkä kaiken suhteellisuuden tajuamista. Kiitollisuutta siitä, miten hyvä on nyt. Miten paljon on elämältä saanut. Miten ihmiset Suomessa joskus taistelivat, että olot paranisivat. Meidän elintasomme huikaisisi heitä, kuten se huikaisee edelleen monia muualla asuvia. 

Olen onnellinen paluumuuttaja. Kaikki on järjestynyt, pääni sisälle on tullut rauha. En voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen kiitollinen jokaisesta päivästä.

Lopuksi runoni Onni:

Tällaista on

täydellinen onni

uinti viileässä vedessä

pitkin, vahvoin vedoin

lokin huuto kaukana

kaislan hipaisu

vain muutama sekunti

                             kerrallaan

on meille annettu

enempää

emme kestäisi.

P.s. Monien hienojen kulttuuriretkien helmi oli Iittalan Sunday Shopin avaus. Taidetta ulkona ja sisällä, ihana puutarha, pieni kahvila ja romanttinen pappilamiljöö. Vain kilsa, pari Iittalan keskustasta! Ks. aukioloajat:

 https://pappilansundayshop.com/pappila-info/

Vanha pappila ja sen romanttinen puutarha.

Olli Isomäen veistoksia pappilan puutarhassa, Vanha Väentupa kahviloineen ja puoteineen taustalla.

Ahti Isomäen 'Kadotettu paratiisi' seinällä.

Isomäen veljesten puuveistoksia.

Mervi Pyylammen herkkiä akryylille painettuja valokuvia.

Saksofonisti Yte Hauskala viihdytti avajaisissa.

Afrikkalaista rummunsoittoa ja tanssia avajaisissa.

Christian Jutte, veikeiden hahmojen isä  (sori huono kuva!)