Minun Eeva Kilpeni

 Eeva Kilpi on kirjailija ja runoilija, joka on jättänyt minuun syvimmät jäljet. Olen kantanut hänen runojaan muistissa vuosikymmenien ajan, silloinkin, kun en voinut kuulla enkä lukea äidinkieltäni missään. Se on aika paljon.

Teini-iässä löysin hänet kirjaston tuoksuvilta hyllyiltä ja palasin aina hakemaan lisää. Vähäisistä koululaisen ja opiskelijan rahoistani liikeni hänen runokirjoihinsa ja romaaneja olen täydentänyt antikvariaateista Suomen-lomilla, kun vielä asuin Irlannissa. Minulla on luullakseni koko hänen tuotantonsa alusta viime vuosiin asti. Viimeisin löytö oli Anna-Riikka Carlsonin Eeva Kilpi - nämä juhlat jatkuvat vielä (2024), eräänlainen Eevan elämän kuvaus kustannustoimittajan ja ennen kaikkea ystävän näkökulmasta, ei elämänkerta kuitenkaan.  

Villi, melankolinen sanantaituri on nyt jo 96-vuotias, eikä enää kirjoita. Muistan surreeni, kun hän kirjoitti siitä, miten elämä hiipuu ja vanhuus koettelee. Hän oli silloin 70-80-vuotias! Koskaan ei voi tietää, miten pitkälle elämä vie. 

Mikä minua Eevassa kiehtoo? Karjalaisuus, lämpö, huumori, rehellisyys, aitous. Sanoista eläminen ja niiden kautta elämän kokeminen. Järisyttävin löytö teini-iän identiteettiä etsiessäni oli kuitenkin hänen kirjansa Tamara (1972), jossa kerrankin oli nainen, joka oli sekä älyllinen että eroottinen. Hänen elämänvalintojaan - ja suhdettaan vammaiseen miespäähenkilöön - voi kritisoida, mutta minulle se oli oven avautuminen maailmaan, jonka tiesin olevan olemassa, mutta josta en löytänyt mitään merkkejä kirjallisuudessa. Mieskirjailijoiden eroottisiin naisiin en osannut samastua mitenkään, ja monelle kirjoittavalle naiselle se alue elämästä oli ongelmallinen, ei iloa ja rauhaa tuova. Nykyään erotiikasta ja omasta seksuaalisuudesta avoimesti kirjoittavia naisia on pilvin pimein, mutta 1970-luvulla se oli harvinaista. Eeva Kilpi mursi tabuja niin että rytinä kävi. Ei ihme, ettei häntä silloin ymmärretty.

Toinen alue, missä hän oli huikeasti aikaansa edellä, oli hänen luontosuhteensa. Hän kyseenalaisti vesakkomyrkytykset ja avohakkuut ennen kuin niistä juuri kukaan välitti. Taisi saada aikamoisen hörhön maineen. Carlsonin kirjassa on kuvia Eevan mökiltä ja kaupunkiasunnon takapihalta, ja kyllä siellä villi luonto kasvaa vyötärölle asti! Eeva tunsi kadehdittavan hyvin Suomen kasvit, hyönteiset ja puut ja kertoi niistä niin että ne haistoi ja tunsi. Mökillään hän puhutteli kivijalan alla asustavaa kyykäärmettä siinä missä perhosia ja koiranputkiakin.

Kolmas kiinnostava asia hänen kirjoissaan on kieli. Se rönsyää ja kuikertaa, lähtee lentoon ja käpertyy, tunnetilasta riippuen. Karjalan murre ei käy päälle mutta kuuluu aina välillä. Tämä liittyy myös hänen kuvauksiinsa ihmissuhteissa, jotka hän usein koki äärimmäisen vaikeiksi, introvertti kun oli. Harvojen kirjojen päähenkilöitä muistan edelleen ilmisevästi kuten Häätanhun (1973) Anna Marian, tai Tamaran lapsettoman nuoren emännän. Törmäykset ihmisiin olivat aina kivuliaita, syvällisiä ja ristiriitaisia. Vähän väliä löytyy jokin filosofinen ajatus, jonka haluaa alleviivata tai korostaa kynnellä poikkiviivalla reunaan - kaikki kirjani ovat näitä täynnä. 

Jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista lukea, miten Kilpeä syrjittiin vasemmistolaisella 70-luvulla, koska hän ei halunnut sitoutua puolueisiin ja uskalsi kirjoittaa avoimesti Karjalan menetyksestä. Ihmisen ääni (1976) -kirjassa hän kertoo näistä paineista, yksityisestä parkaisusta taiteilijan sitoutumattomuuden puolesta. Mielenkiintoista on myös lukea hänen suhteestaan kustantajiin ja julkisiin esiintymisiin. Varsinkin, kun nykyään kirjailijoilta vaaditaan suostumista kirjamessujen valokeiloihin, matineoihin ja lavaraateihin. Näin toteaa Eeva: Kirjailijan esiintymisen tarjoama varsinainen opetus on: Katsokaa, tämäkin puhumista kuollakseen pelkäävä ihminen puhuu. Hän ilmaisee mielipiteensä pohjattomasta arkuudestaan huolimatta. Mene ja tee sinä samoin.

Rakkaus on kuitenkin se teema, jonka ympärille kaikki Kilven tuotannossa kiertyy. Sen vaikeus, yllättävyys, se miten emme koskaan opi ymmärtämään toista ihmistä. Yksin Eeva taisi elämänsä viettää avioeronsa jälkeen, monista suhteistaan huolimatta - liekö ollut edellytys kirjailijan ammattiin? Hän on aina suojellut yksityiselämäänsä kiivaasti ja minusta aivan oikeutetusti. Mikä oikeus lukijoilla on tietää, mistä mikin kohtaus tai juoni on todellisuudessa syntynyt? Jos jokin teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, en välttämättä halua tietää. Autofiktio on minusta tahallista itsensäpaljastusta, joka vie taian kirjasta. Itse kirjoittajana tiedän, että mikään teksti ei sovi yks' yhteen todellisuuden kanssa, vaan on sekoitus kaikkea, mistä syystä se on fiktiota.  Ainoa todellisuutta faktuaalisesti kuvaava teksti on ehkä poliisiraportit, joissa subjektiiviseen tulkinnanvaraan jätetään mahdollisimman vähän. Kaikki muu on fiktiota ja tulkittua jonkun siivilän läpi.

Eeva Kilven teoksia voin lukea aina uudestaan. Ikä on tuonut lukemiseen uusia ulottuvuuksia, ja kauan samastuin hänen Karjalan-kaipuuseensa oman koti-ikäväni takia. Iän myötä olen myös miettinyt, miksei Tamaran seikkaileva nainen nähnyt sitä, mikä oli ilmeistä kirjassa. Vain vammainen päähenkilö rakasti häntä ehdottomasti ja sellaisella voimalla, että sen varassa Tamara olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti. Ehkä tarvittiin koko oma elämäni tämänkin ymmärtämiseen?

Carlsonin kirjassa on paljon valokuvia Eevan elämästä, joita en ole koskaan nähnyt. Kaunis hän oli aina, mutta nuoruudessaan muistutti aivan Ingrid Bergmania. Oli jännää myös nähdä hänen kirjojensa paikat, niin kuin niitä olen vuosien varrella kuvitellut.

Jos lukijoissa vielä on joku, joka ei ole Eeva Kilpeen tutustunut, suosittelen aloittamaan romaaneista ja novelleista. Runot ovat myös helppolukuisia ja jäävät mieleen, niitä myös lainataan jatkuvasti edelleen julkisuudessa. Kirjaston esittelyssä Carlson kertoi saaneensa vielä lisää Kilven materiaaleja, pahvilaatikoita on kuulemma nelisenkymmentä: kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja. Joskus ehkä saamme kurkistaa niihinkin?

Kuva kirjaston täydestä salista, copyright Hämeenlinnan pääkirjasto. Itse Eevaa en ole koskaan päässyt livenä kuuntelemaan, mutta hänen kirjansa elävät kanssani ikuisesti. Haastatteluja ja tuotantoa voi katsastaa tästä.

Ja lopuksi joku hänen oivaltavista runoistaan.

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja, mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)

Syväsukellusta

Olen viettänyt Suomessa nyt yhtäjaksoisesti kuusi viikkoa, pitempään kuin koskaan lomillani. Ulkosuomalaiset tietävät, miltä tuntuu pinnistää kaikki muutamaan lomaviikkoon Suomessa. Pitää nauttia joka sekunnista, kulkea silmät auki ja imeä joka maisema, joka tuttu talo ja tie, käyttää haju- ja makuaisteja kuin voisi pysyvästi tallentaa ruisleivän maun tai saunavihdan tuoksun. Pitää ehtiä uida, mökkeillä, ostaa tuliaisia ja kaikkein pahinta: pitää ehtiä tavata kaikki rakkaat niin lyhyessä ajassa, että tietää jo etukäteen sen olevan mahdotonta. 

Ihmistä ei ole rakennettu niin, että hän voi elää suuria tunteita joka päivä. Tavata kerran vuodessa lapsuudenystäviä tai vanhempia, sisaruksia, sukulaisia, halata vesissä silmin ja kertoa heti kaikki, kuten eräs ystäväni vinoilee. Ja yhtä pian taas halata ja surra pitkää eroa ja ajatusta, milloin näemmekään seuraavan kerran. Usein olen saanut olla yksin kokoamassa tunteitani ja ajatuksiani, kelaamassa kuultua ja koettua vain junassa matkalla yhdestä kyläpaikasta toiseen. Loppujen lopuksi jäljellä on vain liiasta kahvista, viinistä ja valvomisesta tutiseva zombi, joka ei jaksa puhua, vaan hokee: joko mä kerroin tän? Kun kuulumiset on kysytty niin moneen kertaan.

Tätä en ole nyt joutunut kokemaan. On riemullista tietää, että on kokonainen vuosi tavata kaikkia tuttuja, useampaankin kertaan, sovitella rauhassa aikatauluja, miettiä retkiä ja tapaamisia. Voi kävellä kiireettä metsissä, teillä ja rannoilla, ilman sitä tuskaista kaipuuta, ettei taas kohta näe sitä maisemaa. Olen rakastanut puitten asteittaista värjäytymistä ruskan liekkeihin, poiminut mustikoita, puolukoita ja sieniä. Nuuhkinut. Se on totta, mitä joku sanoi: Suomi tuoksuu mullalta.

Olen tietoisesti välttänyt uutisia. Tiedän, että Suomi on paikoittain sekaisin uusista pakolaisista, katunäkymä syrjäseudun pakolaiskeskuksissa muuttunut. En ole sitä itse vielä nähnyt. Dublin - ja monet muutkin suuret kaupungit Irlannissa - ovat jo nyt niin kosmopoliittisia, että erilaisuuteen on tottunut. Niin tottuvat suomalaisetkin.

Kun resurssit alkavat kuivua, joutuvat erilaiset syntipukiksi. Irlantilaiset olivat mamuja Englannissa, myös he joutuivat rasismin kohteeksi. Muistan lukeneeni Lontoossa yleisönosastoissa vihaisia kirjoituksia siitä, miten irlantilaiset tulivat ja veivät kaupungin asunnot, ryyppäsivät, elivät sossulla. Ilman maahanmuuttajien halpaa työvoimaa ei sodanjälkeistä Englantia olisi rakennettu. 

Olen itsekin mamu eli maahanmuuttaja Irlannissa ja olen ajoittain joutunut turvautumaan Irlannin sosiaaliturvaan, ja ollut kovin kiitollinen siitä turvaverkosta. En ole kuitenkaan koskaan kuullut irvailuja siitä, kenties ihonvärini takia? Myöskään lapsiani ei ole kiusattu, koska he eivät näytä erilaiselta tai edusta toiseutta. Rasismi on ihonohutta.

Sen tiedän takuuvarmasti, että harva jättää vapaaehtoisesti kotimaataan ja kulttuuriaan. Siihen on yleensä tosi hyvä syy. Ne, jotka nimenomaan valitsevat  ulkomaille muuton, ovat etuoikeutetussa asemassa ja sopeutuvat usein hyvin uuteen kotimaahansa. On paljon ulkosuomalaisia, jotka eivät yhtään ikävöi Suomeen. Ehkä oma lähtöni oli niin vähän harkittu ja paluumuutto aina niin mahdotonta, että koti-ikävä jäi.


Olen ollut onnellinen Suomessa. Tiedän, että elän erikoista elämää opiskelijana, eikä tämä voi jatkua.  Aion kuitenkin nauttia jokaisesta päivästä yksitellen ja perusteellisesti.

Elän nyt maailmassa, jossa tutkiskellaan ja pohditaan sanoja ja luetaan tekstejä. Kun päivän tärkein oivallus on, mitä tarkoittaa kaksiääninen diskurssi tai kerronnan tasojen analysointi ja voi sukeltaa vaikka mytomaanin todellisuuteen, alkaa normaalielämä tuntua kaukaiselta.

Minulla on kerrankin niin iso työpöytä, että siihen mahtuu kaikki, eikä mikään putoa reunalta. Minulla on oma huone, se mitä Virginia Woolf kehoitti kaikkia naisia hankkimaan. Voin keittää kahvit milloin haluan, käydä suihkussa, lukea, kirjoittaa, nukkua, kuunnella musiikkia. Aikaa ei tuhraannu ruuanlaittoon tai siivoamiseen. Supermarketissa elvistelen pelkän jogurttipurkin ja suklaapatukan kanssa kuin teini-ikäinen. Kaikki tämä oli ison perheen huoltajana vain kaukainen unelma. Minulla on nyt aikaa. Pelkästään se, että on näin paljon aikaa, vapauttaa stressistä. En katso tv:tä enkä roiku Facebookissa iltoja. Viikonloppuisin lähden kulttuurikierroksille, tapaamaan kavereita tai kävelemään luontoon.

Toivon, että syväsukellus jatkuu, eikä tarvitse pitkään aikaan nousta pinnalle haukkomaan henkeä.

Kirppuja ja erotiikkaa

Kovin perehtynyt en ole varhaiseen englantilaiseen kirjallisuuteen, pakollisen Shakespearen lisäksi. John Donnen (1572-1631) runot ovat osa Irlannin ylioppilaskokeissa vaadittavaa kirjallisuuden tuntemista. 
John Donne on tuttu säkeistään Kukaan ihminen ei ole saari sekä Kenelle kellot soivat. 

Hiljattain törmäsin väittämään, että The Flea (Kirppu), vuonna 1633 julkaistu John Donnen runo on eroottinen. Pelkkä sana sai minut höristämään korviani. Eroottinen? Mieleen tulee synonyymit kiihottava ja kiehtova. 

Erotiikka kiinnostaa ja myy, aina. Jokaikinen ihmiskunnan keksintö kommunikoinnin alueella on valjastettu erotiikan palvelukseen. Luolamaalaukset, kreikkalaiset ruukut, intialaiset pyhät kirjoitukset, puuleikkaukset, painotuotteet, valokuvat, elokuvat, puhelin, tietokoneet, älypuhelimet, 3D-lasit. Se, miksi sekä tekijä että käyttäjä on useimmin mies- kuin naispuolinen, olisi mielenkiintoinen tutkimuksen aihe. Onko se edes totta, että miehet ovat naisia kiinnostuneempia erotiikasta? (Ja ei, en ala väittelemään kioskiviihteestä nimeltä 50 Shades of Gray.)

Joka tapauksessa, olin kovin hämmästynyt, kun runoa kuvattiin eroottisena. Lyhyesti kerrottuna (spoiler-varoitus...) runossa kuvataan miesparan vonkausyritystä, jossa hän vertaa sukupuoliaktia kirpun puremaan, ja epäonnistuu. Siis mikä tässä olikaan eroottista? Kirpun imemä veri? Edes vampyyreistä kiksinsä saavat tuskin kiihottuvat kirpun leukalihaksista. Tulkintojen mukaan metafyysinen runo symbolisoi runoilijan yritystä vietellä nainen, joka ei ole tippaakaan (!) kiinnostunut. Vuoden 1600 tienoilla aiheesta ei juuri voinut suoraan puhua. Runo julkaisiinkin vasta vuosia Donnen kuoleman jälkeen. Värssy ei välttämättä aukea ollenkaan nykylukijalle, ellei saa taustatietoja sekä aikakaudesta että kirjoittajasta. Ei minullekaan.

Gerrit van Honthorst "The Flea Hunt" (Kirpunmetsästys) 1621

Ajattelin omaavani suhteellisen (lue: suhteettoman) vilkkaan mielikuvituksen erotiikan alueella, mutta tätä runoa en olisi tulkinnut eroottiseksi ollenkaan. Olisin kenties pähkäillyt kuvatun suhteen monimutkaisuutta, en pelkkää simppeliä sänkyynkaatoyritystä. Ehkä pitää olla miespuolinen, jotta tämä tulee ensimmäiseksi mieleen? Olin niin ällistynyt tulkinnasta, että kahlasin läpi tusinoittain analyysejä. Monet niistä valaisivat kirppujen ja veren merkitystä aikakaudella, jolloin runo oli kirjoitettu: paiseruton ja kirppujen yhteyttä ei oltu vielä löydetty, kirput olivat makuuhuoneissa yhtä yleisiä kuin hyttyset suomalaisella suolla. Niiden metsästäminen ja tappaminen ei herättänyt ällötystä sen ajan ihmisissä. Myös hedelmöittymisen uskottiin tapahtuvan miehen ja naisen veren yhdistyessä, mitä nykylukija ei tule ajatelleeksikaan. 

Georges de La Tour: The Flea Catcher (Kirpunpyydystäjä) 1638

Tässä kohtaa tulee mieleen, voiko mitään runoa lukea ja tulkita irrallisena, omalla tavallaan, saako se edes elää omine nokkinensa? Luulen, että konteksti on sitä tärkeämpi, mitä kauemmas mennään ajassa tai mitä vieraampaan kulttuuriin sukelletaan.

Kaikista lukemistani Kirppu-analyyseistä puuttui totaalisesti naisen - edes sen aikakauden naisen - näkövinkkeli tilanteeseen. Miehelle viettely-yritys oli selvä: juuko vai eikö. Seksiä vai ei. Ja miksei.

1600-luvun naiselle seksiin suostuminen merkitsi tuhat kertaa enemmän: seuraamukset saattoivat muuttaa koko elämän, kenties tuhota sen. Silloin ei ollut ehkäisyvälineitä, suojaa (saati hoitoa) sukupuolitauteja vastaan, terveydenhoitoa, sukupuolivalistuksesta puhumattakaan. John Donne oli tunnettu naistenmies, joka saattoi kantaa sukupuolitautia. Jos hän teki rakastajansa raskaaksi ja hylkäsi tämän, jäi nainen aviottomine lapsineen ilman mitään statusta ja turvaa. Neitsyys oli naisen ainoa markkina-arvo. Naiset kuolivat raskauteen ja synnytysten komplikaatioihin ja saattoivat kärsiä kammottavasti ennen kuolemaansa. Seksi ei koskaan ollut pelkkä nautinnon akti naiselle. Ei ihme, että siitä tehtiin tabu: nuorta tyttöä piti suojella. Pelkkää pihtaamista tytön kieltäytyminen ei varmasti ollut, mitä runolija ei näytä käsittävän. Tämä kaikki edes mainitsematta rakastumisen, jätetyksi tai petetyksi tulemisen pelkoa nuoressa sydämessä. Tai neitsyyden menettämisen pelkoa ja fyysistä traumaa. Tai uskonnollisia tuntoja avioliiton pyhyydestä.

Donne vertaa aktia kirpun puremaan - toisaalta se ylevöittää heidän suhteensa avioliiton tasolle, koskapa veret ovat jo kirpun sisällä sekoittuneet, he ovat yhtä, toisaalta akti on yhtä mitätön kuin kirpun purema, miksipä siis viivytellä. Jos ei muulla onnistuta vonkaamaan niin epäloogisilla argumenteilla sitten. Eroottista tästä runosta ei saa millään, koomiseksi sen voi lukea rakkausrunojen laarissa.

Entä miten naiset ylipäänsä kokivat seksin ja seksuaalisuuden, oman kehonsa? Naisen ääntä ei runouden valtavirrassa kuulla kuin vasta viime vuosikymmenillä. Eikö sitä ollut, vai oliko se liian suuri tabu päästäkseen julkisuuteen asti? Kuinka monta runoa on kirjoitettu kuukautistuskista, masturboinnista, keskenmenoista, raskauden ihanuudesta, äitiydestä, naisen kehon kärsimyksistä ja nautinnoista mitä tulee seksiin ja sen seuraamuksiin?

Jan Steen: The Morning Toilet (1663)

Miksi miehen psyykkiset ja fyysiset koettelemukset ja kärsimykset esimerkiksi sodassa ovat eittämätön osa ihmiskunnan kirjallisuutta (vaikka harvoin naisen omakohtaista elämää) - mutta naisen hedelmällisyyden kirjo on vain naisten elämää, ei koko ihmiskunnan? Puoli ihmiskuntaa on vaiti.

Entä miten John Donnelle oikeasti elämässä kävi? Paitsi että hänestä tuli kuuluisa runoilija ja saarnaaja ja St Paulin katedraalin tuomiorovasti? Hän hurmasi 16-vuotiaan Annen, meni sala-avioliittoon, joutui siitä lyhyesti vankilaan, ja sieltä päästyään sai avioliittonsa hyväksytyksi. Donne saattoi vaimonsa raskaaksi ainakin 12 kertaa. Vain kuusi syntyneistä lapsista jäi eloon aikuisikään asti. Vaimo kuoli vain 33-vuotiaana synnyttäessään kuolleen lapsen. Se, mikä miehelle oli vain nautinnollinen akti, tuotti lopulta naiselle kuoleman, ties millaisten kärsimysten kautta. Mokoma erotiikan pihtaaja.

* * *

En yrityksistäni huolimatta löytänyt suomennosta John Donnen Kirppu-runosta, mutta tässä nykyenglannin versio niille, jotka kieltä ymmärtävät. Ratkaiskaa eroottisuus itse.

The Flea

BY JOHN DONNE

Mark but this flea, and mark in this,   

How little that which thou deniest me is;   

It sucked me first, and now sucks thee,

And in this flea our two bloods mingled be;   

Thou know’st that this cannot be said

A sin, nor shame, nor loss of maidenhead,

    Yet this enjoys before it woo,

    And pampered swells with one blood made of two,

    And this, alas, is more than we would do.

Oh stay, three lives in one flea spare,

Where we almost, nay more than married are.   

This flea is you and I, and this

Our marriage bed, and marriage temple is;   

Though parents grudge, and you, w'are met,   

And cloistered in these living walls of jet.

    Though use make you apt to kill me,

    Let not to that, self-murder added be,

    And sacrilege, three sins in killing three.

Cruel and sudden, hast thou since

Purpled thy nail, in blood of innocence?   

Wherein could this flea guilty be,

Except in that drop which it sucked from thee?   

Yet thou triumph’st, and say'st that thou   

Find’st not thy self, nor me the weaker now;

    ’Tis true; then learn how false, fears be:

    Just so much honor, when thou yield’st to me,

    Will waste, as this flea’s death took life from thee.