Irkkujoulua ja matkantekoa

 Taas on selvitty yhdestä ulkomaanmatkasta. Vaikka matkaa kuinka odottaa, tuntuu että keho ei enää selviä samalla tavalla kuin ennen. Kontrasti oman rauhallisen eläkeläiselämän ja maailman välillä on kuromaton. En tiedä, olenko ainoa, joka ahdistuu kun näkee liikaa ihmisiä. Itse asiassa ahdistuin ihmispaljoudesta jo ensi kertaa Lontooseen päästyäni nuorena. Tajuaa oman vähäpätöisyytensä miljoonien joukossa. Nyt on mukana myös se ikävä tosiasia, että lukeudun vanhimpiin matkustajiin niin lentokentillä kuin koneessakin. Samastun hätääntyneihin kasvoihin, kun lähtöportti vaihtuu, ehditäänkö? Juokseminen ei piru vieköön ole enää vaihtoehto. Matkalaukun heilauttaminen hyllylle on oma voimanponnistuksensa, samoin jonottaminen. Enkä mielestäni ole mitenkään huonokuntoisemmasta päästä. 

Tiedän, miltä hattiwatista tuntuu.

Olin valinnut välilaskun Amsterdamin Schipolissa säästösyistä, mutta tulomatkalla vannoin, ettei enää ikinä. Minulla sattuu nykyään olemaan sekä gluteeniallergia että vastikään diagnosoitu diabetes, joten verensokerin ylläpito on aikamoista taiteilua. Amsterdamiin päästessä olin jo syönyt kaikki tuomani hätävarat. Schipolista en löytänyt ainuttakaan gluteenitonta ateriaa, ja sokeriarvojen tippuminen aiheuttaa kummallisia tunteita: aivosumua, väsymystä, jopa itkuisuutta. Koneessa oli kyllä tarjoiltu ihania ilmaisia voileipiä, mutta ei mitään gluteenitonta, kysymystäni jopa hämmästeltiin. Viimeisillä voimillani raahauduin ostamaan 15 euron tonnikalasalaatin, tiedättehän sellaisen saippuarasiakokoon pakatun muovitörpön jossa on puolet pinaatinlehtiä, muutama kalakokkare mutta myös pieniä perunoita, joiden avulla selvin Dubliniin asti. 

Niin vehreää joulukuussakin!

Siinä vali-vali osasto. Kentältä minut tultiin hakemaan autolla ja muutenkin jälkikasvu piti minua kuin kukkaa kämmenellä. Minulle tuotiin teekupposia sohvalle, aamiainen oli täysin gluteeniton, kaikki ateriat samoin. Ensi alkuun raahattiin grandma Delganyn vuorille, joita irlantilaiset kutsuvat kukkuloiksi. Toisena päivänä sentään pysyteltiin Brayn rantapromenadilla eikä yletty kuin puoleen väliin rannalta nousevaa mäkeä. Kolmantena päivänä onnistuin ylittämään 10 000 askeleen rajan IMMAn (Irish Museum of Modern Art) käytävillä ja kaupungilla pyöriessä. Jälkikasvu osteli pahvikahveja ja maiskutti croissanteja kävellessään kuin ei mitään, minä tajusin, että sellainenkin on minulle täysin outoa. Oli ihan tarpeeksi haastetta  pysytellä heidän vauhdissaan, saati että vielä olisin syönytkin samalla.

Ensivaikutelmia Dublinista? Mikä kiire ja tungos joka paikassa. Julkinen liikenne on kyllä olemassa, mutta kaikilla on silti auto (usein kaksikin), ja kadut on rakennettu suunnilleen muulia ja kärrejä varten joskus satoja vuosia sitten. Suljin silmäni tämän tästä jälkikasvuni pujotellessa autolla yksikaistaisia katuja kovaa vauhtia, karttaa ruudulta seuraten.

Santy eli joulupukki pistäytyi hevosrattailla kylällä. Tonttulakkia pitävät aikuisetkin.

Muistin myös, miten hulluna irlantilaiset ovat jouluun. Lattiasta kattoon joulukoristeita ja lahjoja, vilkkuvia valoja, joulumusiikkia täysillä. Vertaa suomalaiseen ostoskeskukseen, jossa on muutama kullanvärinen pallo katossa ja jos oikein pinnistelee, saattaa kuulla Syvian joululaulun taustalla kuin hautajaisissa. 

Käyntini aikana ei kertaakaan satanut, mikä on varmaan ennätys, ja kaikki olivat sen takia suunnattoman hyväntuulisia. Irlantilaiset ovat kovin ystävällisiä, nauravaisia ja puheliaita, kaikki on jotenkin helpompaa. Puistoissa ja kävelyreiteillä koirat juoksevat iloisesti vapaana, nuuskivat toisiaan eikä kukaan astu sivuun koiraansa tiukasti pidellen kuin se olisi jokin verenhimoinen hurtta kuten Suomessa. Ihmisten perusilme vaihtuu kohdatessa hymyyn. Vertaa Suomeen, hmm.

Jäikö ikävä Irlantia? Ei silti. Olen etääntynyt paikasta, jossa asuin liki 40 vuotta ja tunnen itseni siellä turistiksi. Jälkikasvua oli ihanaa tavata, heillä on kaikki hyvin, asunto, työtä ja terveyttä, ystäviä ja toisensa. Irlannin lauha sää ja vehreys piristi, mutta lyhyelläkään visiitillä ei voi olla huomaamatta säröjä: asuntopula, liikenteen kaaos, satunnaiset törmäämiset päihdeongelmaisiin ja kodittomiin. Terveydenhoitoa en onneksi tarvinnut, luojan kiitos.

Tuliaisiksi lähiomaiselle raahasin koko repertuaarin irlantilaista jouluruokaa, kaikki samoista aineista tehtyjä: mince pies, pudding ja joulukakku. Aattoateriaksi paistoin kunnon pekonikinkun. Ulkosuomalaisena on oppinut syömään vain sitä, mistä tykkää, meillä ei siis jouluna syödä kalaa eikä rosollia, mutta itse tehty lanttulaatikko on poikaa edelleen. Suosittelen tätä a la carte kansallismielisyyttä: voi poimia rusinat kummastakin kulttuurista, omasta ja toisen. Joulua voi viettää sekä aattoiltana että joulupäivänä. Tänä jouluna pukki jäi jumiin savupiippuun ja ilmestyi vasta aamulla. Ei tainnut tajuta että piipusta pääsi vain kiukaalle. Omille lapsilleni aikoinaan kerroin taika-avaimesta, ettei pukin täydy korventua takkatulessa. 

Lukevien lasteni antamia kirjalahjoja. Lähiomainen saa lukea minulle runon joka aamu.

Aivot ovat siitä kummalliset, että kun on matkustanut 15 tuntia putkeen erilaisten pyörien ja kiskojen päällä, kotiin tultaessa ja pysähtyessä tuntuu kuin edelleen kulkisi kovaa vauhtia. Jonkilainen merisairauden muoto kaiketi. Onneksi se häipyy, kun saa nukutuksi kunnolla ja verensokerin mallilleen!

Nyt on taas arki, vaihdoin uuden vuosikalenterin seinälle ja siivosin työhuoneen. Kirjoitusprojekteja ja taiteentekoa alkaa jo siintää mielessä, taidekurssini jatkuu uusine haasteineen. 

Vähään aikaan ei tee mieli matkustaa, kiitosta vaan. Mikähän siinä joskus niin viehättikin?

 Tyypillistä maisemaa: tilkkupeltoja.

Irlantia ihmettelemässä

 Viime blogissa oli pelkkiä sanoja, ei kuvan kuvaa. Kesäkuun helteillä taas ei sanoja tunnu syntyvän; annan kuvien vietellä. 

Kerran ulkosuomalainen, aina ulkosuomalainen. Varsinkin, kun jälkikasvua on eri maassa kuin missä itse asuu. Videotervehdykset, whatsappit ja puhelut ovat ihan kivoja, mutta mikään niistä ei korvaa halausta, livenä näkemistä ja kuulemista. Ihminen on varmaan kehittynyt lajinakin kommunikoimaan kasvotusten, ei ruudulla, vaikka sekin voi olla vielä edessä - ainakin korona-aikaan alkoi tuntua siltä. 

Kulttuurikorppis nautti lentoon pääsemisestä!

Suomen kirkas ilma, metsät ja niityt, järvet ja meren saaristot vaihtuivat sumuisen nihkeäksi  Irlanniksi, peltojen tilkkutäkkimaaksi. 

Kun katsoo Irlantia ilmasta, tulee mieleen, että tilanpuute ei ainakaan ole asuntopulan syynä, tasaista peltoa riittää. Kaupungit levittäytyvät matalina, paritalojen ja rivitalojen nauhoina joita tiheät tieverkostot yhdistävät.

 Irlantilaiset eivät innostu kerrostalolähiöistä.

Hurmaannuin Irlannin vehreydestä Suomen hitaan kevään jälkeen. Parikymmentä vuotta sitten perustetusta puutarhakeskuksesta oli tullut viidakko, paikkaa tuskin tunnisti. Entinen lempipaikkani, jossa tuhlasin erinäisiä satasia uusiin kasveihin, pensaisiin ja puihin, on nyt kolminkertaiseksi paisunut taimimyymälä ja kahvilaravintola. Jos kasveista tykkää, Arboretumille vahva suositus, lähellä Greystonesin rantakaupunkia Wicklowissa.

Tätä peiliä himoitsin omaan puutarhaani, se oli aikanaan sijoitettu itämaiseen  teemapuutarhaan.  Puut ja kasvit olivat kasvaneet niin, että teemasta ei ollut paljon jäljellä. 

Hieno ajatus tuo pääskysten maalaaminen peiliin, eivät törmäile siihen!

Lapset ovat kasvaneet äitiään pidemmiksi. 

Irlanti on kaunis ja ihmiset ystävällisiä. Puhe soljuu helposti ja huumorilla kuitataan enimmät. Musiikillisesti irlantilaiset ovat mestareita, se on heidän taiteenlajinsa. 

Kuitenkin tunsin lyhyen visiittini aikana, että maa horjuu ja huojuu kriisistä toiseen. Asunnottomuus on kroonista, asuntopula on saanut absurdeja muotoja. Miten käy syksyllä opiskelijoiden tarvitessa majoitusta?

 

Aikuisista viidestä, työssäkäyvästä lapsestani vain yksi on onnistunut ostamaan oman asunnon. Muut asuvat kimppakämpissä, siis perheasunnoissa jotka on pilkottu makuuhuoneittain eri vuokralaisille. Keittiö ja kylpyhuone jaetaan, olohuonekin jos sitä ei vielä ole muutettu vuokralaishuoneeksi. Seurustelu on vaikeaa, kun pareille ei tahdo löytyä edes yksiötä, jossa olisi oma rauha. Tämä tilanne siis kolmekymppisillä, työssäkäyvillä, vakaan tulon aikuisilla. 

Syy? Asuntokeinottelu on johtanut sellaiseen hintojen nousuun sekä vuokra- että ostomarkkinoilla, ettei kellään enää tunnu olevan mahdollisuutta omaan asuntoon. Moni aikuinen lapsi asuu vanhempiensa luona ja yrittää säästää käsirahaan, vaikka hinnat lipuvat yhä korkeammiksi. Osa muuttaa ulkomaille joko sitä käsirahaa tienaamaan, tai lopullisesti. Vieraileva äitimuori, jolla ei ollut varaa astronomisiin hotellihuoneisiin, nukkui tyttärien sängyissä, tyttärien nukkuessa kuka missäkin. En käsitä, minne kymmenet tuhannet ukrainalaiset kyetään majoittamaan. 

Tilanne ei ole uusi, vain entistä pahempi. Sama terveydenhoidossa, josta en edes jaksa kirjoittaa. Tuntui kuin kaiken kauniin ja rempseän alla Irlanti oli kuin painekattila, valmis pihahtamaan. Mietin, mikä sana kuvaisi irlantilaista nykytilannetta, ja löysinkin: stressi. Asuntopula ja terveydenhoidon jonot eivät koske hyvin toimeentulevia, kaikki muut ovat kroonisesti stressaantuneita. Mikään ei kuitenkaan tunnu muuttuvan. On kuitenkin onni, että kansalla on veressä tapa kestää, huumorin ja ironian avulla. Kuten lempikirjailijani, Irish Timesin journalisti Fintan O'Toole toteaa eepoksessaan We Don't Know Ourselves:

Ireland is a permanent contradiction. Irlanti on pysyvä ristiriita. 

Irlantilaisiin ongelmiin on myös aina olemassa irlantilainen ratkaisu. Kun käväisin Länsi-Irlannin Galwayssa, sää oli kaamean kylmä, vuorotellen tuulinen, sateinen, pilkahdus aurinkoa ja taas sadetta. Ihmettelin ohikulkevan pyöräilijän ohjaustankoon ripustettuja möykkyjä. Sitten näin niitä useammallakin, eritoten ruokaläheteillä. Kuulemma pitävät pyöräillessä kädet lämpiminä, ja sormet saa äkkiä ulos jättihanskoista kännykkäsuunnistusta varten!

Noin isoissa hanskoissa kulkee jo pienempi tablettikin, jos ei läppäri.  

Irlanti on edelleen sivistysmaa, siellä on ihania, isoja kirjakauppoja, joissa ihmiset oikeasti lukevat ja hypistelevät kirjoja, tilaavat niitä, ostavat niitä. 

Galwayssä käydessä kannattaa pistäytyä Charlie Byrne Bookshopissa. 

Tänne voisin muuttaa pysyvästi. Tuokaa vain ruokaa ja juomaa silloin tällöin, älkääkä häiritkö!

Hyvää musiikkia kuulee kaikkialla Irlannissa, kaduilla ja pubeissa, konserteissa ja festareilla. Kannattaa kuitenkin suunnata pois Dublinista, jos aitoutta halajaa, ainakin pubeissa. 

Onnistuin pääsemään Ye Vagabondsin konserttiin Vicar Streetille, paikka oli tupaten täysi, ikähaitari teinistä eläkeläisiin. Mahtava tunnelma! Veljesten harmoninen laulu oli hypnoottista, musiikki sekoitusta traditionaalisesta folkiin, sanailu hauskaa, johon yleisö tietty heitti omiaan. Great craic, kuten Irlannissa sanotaan. 

Yöllisen Galwayn kauneutta.

Galway City Museumissa saattoi viettää sateisen iltapäivän, museofriikkinä tykkäsin. Kuvan unisex kaapu olisi edelleen käytännöllinen vaatekappale Irlannin ilmastossa. 

Vanha pysäyttää usein tuttuudellaan, emme ole niin paljon muuttuneet. Tämä Old Croghan Man kuulemma oli vauras, sen näki hyvinhoidetuista kynsistä!

Oikea muumio löytyy Dublinin kansallismuseosta. Kuvakin säväytti!

Summa summarum: Irlanti on kiehtova, ristiriitainen, stressaava, kaunis, väsyttävä, hauska, tuttu ja vieras minulle yhtaikaa. 

Rakastan jälkikasvuani ja niin kauan kuin asun Suomessa, meidän on matkustettava ees taas tapaamaan. 

Arvostan irlantilaista kulttuuria, varsinkin musiikkia ja kirjallisuutta. Irlantilainen huumori on elämäntapa, asenne, pelastus ja piristys. 

Mutta. Se iso mutta: en voisi enää asua siellä pysyvästi. Rakastan Suomea ja suomea, tätä hiljaisten ihmisten, suuren tilan ja puhtaan luonnon maata, jossa kaikki toimii, jossa on turvallista.  

Eräs paluumuuttaja kommentoi osuvasti: Suomi on niissä lapsuuden ja nuoruuden tunnemuistoissa niin tiukasti läsnä, että sitä osittain palaa siihen tilaan uudelleen, kun tulee takaisin. 

En edes muista, minkä ikäinen olen, kun hyppään fillarin selkään ja pyöräilen läheiselle järvelle uimaan. Koiranputket vaahtoavat tienvierillä, pääskyset naukuvat, järvivesi on lämmintä pinnalta ja kylmää pohjassa, kuten aina. 

Miten voi olla, että neljäkymmentä vuotta muualla oli vain episodi elämässäni, ja nyt jatkan siitä mihin jäin?

Aidalla

 Ulkosuomalaisten piireissä törmää usein väittelyihin, miten asiat oikeasti ovat jossain maassa. Itsekin sorrun usein yleistämään, vaikka kokemukseni on aina subjektiivinen ja rajoittunut. Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomea ei enää ole olemassa, eikä sitä saa enää takaisin. Elin nelisenkymmentä vuotta ulkomailla, siitä viitisen vuotta Lontoossa, Kreetalla  ja vähän Afrikassakin, loput Irlannin itärannikolla pikkukaupungissa. Mitä oikeasti tiedän mistään maasta? Miten paljon tapasin ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, siirtolaisia, pakolaisia, kanta-asukkaita, vaikka kielimuuria ei juuri ollutkaan? Mikä minä olen kritisoimaan yhtäkään paikkaa, jossa olen asunut? 

Blogia kirjoittaessa, varsinkin jos se ei ole henkilökohtaisesta elämästä kirjoitettua, pitää tarkistaa faktoja useampaan kertaan. Näin tein Irlannin-blogeja kirjoittaessani. Paljon oli kuitenkin mutu-tietoa, jota sitten kyseenalaistettiin, kun muilla ulkkiksilla oli erilaisia kokemuksia. Usein kirjoitin asioista ja asenteista, jotka olivat peruja kymmenien vuosien takaisista omista kokemuksistani. Mutta blogi ei onneksi ole asia-artikkeli eikä edes kolumni, eikä sanoistaan juuri joudu vastuuteen. Ulkosuomalaisten blogeja lukiessa kannattaa muistaa, että ne ovat usein hyvin henkilökohtaisen kokemuksen värittämiä eivätkä mitään kaikenkattavia katsauksia ja matkaoppaita. Oikeiden journalistien pitää ottaa selvää paljon laajemmin asioista ja historiasta, kun kirjoittaa jostain ulkomaasta. Meillä ulkkiksislla on jotain muuta annettavaa: värikkäitä ja omakohtaisia tarinoita. Joskus ne pureutuvat yhteen asiaan syvemmin kuin yksikään laajalti tietoja hankkinut ammattikirjoittaja, koska kokemus on aito ja oma, maassa vuosikymmenien asumisen sävyttämä, ja se voi sisältää sellaisia arjen kokemuksia, joita ei vaan löydä google-haulla. 

Paluumuuttaja istuu aina kuin aidalla, sitting on a fence, kuten englanninkielisessä  vertauskuvassa. Näkee aidan molemmille puolille, muttei osaa valita puolta. Ulkomaalaisen miehen vaimona näen kotimaani koko ajan toisen silmin. Nauran käsittämättömän pitkille sanoille (jotka minulle tietty ovat kolmen, neljän sanan yhdyssanoja), ihmettelen google-käännöksiä, taivastelen kapulakieltä virallisissa papereissa. Huomaan, että sellainenkin asia kuin savun haju on suomalaiselle tuttu ja rakas, muisto mökki-iltojen, leirinuotioiden ja saunanlämmittämisen tunnelmista. Lähiomainen tuulettaa sitä vimmaisesti vaatteistaan – tai minun takistani, jos olen erehtynyt makkaraorgioihin. Toisaalta on ihanaa, kun ei tarvitse rakastaa, ei siis edes ostaa, saati maistaa mämmiä, simaa, tippaleipiä, graavilohta, silliä, voileipäkakkua tai sahtia. Lähiomainen ei edes tiedä, että sellaisiakin pitäisi nauttia tiettyinä juhlapäivinä. Ei kerrota.

Aidalla riekkuminen on hauskaa: näkee, mikä on ihanaa ja hyvää Suomessa, sitä miksi halusi palata takaisin, ja toisaalta näkee, miksi muunmaalaiset kummastelevat tapoja ja asenteita. Se ehkä on ulkomailla asumisen paras anti: ei enää ota mitään niin itsestäänselvänä. Asiat voi tehdä näinkin, joskus tämä tapa toimii paremmin, meilläkin olisi tässä opittavaa. Sitten taas tekisi mieli kailottaa koko maailmalle, miten hieno idea ovat kevyenliikenteen väylät, joita on ihan joka kylässä Suomessa, turvallisia ja kunnossapidettyjä. Tai lastentarhalaisten retket metsään, tekemään majoja ja keräämään lehtiä. Sellainen keksintö kuin napakelkka sai meidät hihkumaan viime talvena paikallisella järvenjäällä – erään kyläläisen aikaansaannos, ihan ilmaiseksi ja kaikkien huviksi. Potkukelkkoja oli myös lainassa. Suomi yllättää monessa kohdin.

Elämä tuntuu meillä loksahtaneen täällä kohdilleen. Viime näyttely, jonka pidimme, oli  yleisömenestys. Minun paikallisista maisemista tekemäni maalaukset herättivät paljon keskustelua ja muistelua, ja väittäisin että ne toivat sellaisiakin ihmisiä pop-up galleriaamme, jotka eivät usein taidenäyttelyissä käy. Lähiomaisen valokuvat poikivat myös juttuhetkiä, jotka usein alkoivat epäröivällä väitteellä: en puhu englantia – ja kuitenkin ujot suomalaiset päätyivät juttelemaan ulkomaalaisen kanssa! Kolmas jäsen, graafikko ja akvarellimaalari  taitelijaryppäässämme oli aivan uusi tuttavuus, joka tuntui heti vanhalta tutulta, sopi mainiosti joukkoon ja oli sopivan erilainen tyyliltään ja tekniikaltaan. Jälleen kerran pakko todeta, että samanlainen huumorintaju pelastaa paljon! Toivomme jatkoa yhteiselle innostuksellemme kesällä. 

Suomen ja Irlannin visioita

Päärynägallerian satoa

Pienen Kylägallerian vieraita

Koronan hälvettyä olemme huiskineet muutenkin kyläluutina: seikkailin purkutuomion saaneen, entisen yhteiskouluni vintillä ja käytävillä ja ostin älyttömiä juttuja parilla kympillä. 

Ei, tätä emme ostaneet. 

Osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa myyjäisiin omalla tuotannollani. Kävin kylän taidereitin suunnittelukokouksessa.  Vietimme ihanan iltapäivän Tampereella Spring Gathering-irkkufestareilla, mainiota musisointia niin suomalaisten kuin irlantilaisten toimesta. Kävimme kyläläisten kirppiksellä. Kesäprojekteja varten keräsimme ison nipun pajupiiskoja. Ihanaa on, kun jää ja lumi sulaa ja pääsee taas liikkumaan!

Vinkkinä paluumuuttajille: jos haluaa sopeutua kotimaahansa uudestaan, on tärkeää verkostoitua. Aloitin kuntoilusta, mikä sinänsä oli hyvä, mutta eihän siinä kehenkään tutustu. Kerhot ja piirit, jossa tehdään jotain yhdessä ja jutellaan, on paljon parempi alusta. Vapaaehtoisten toiminta, taidepiirit ja kurssit, lukupiirit, käsityöjutut, jopa kierrätys ja kirpparitouhu tuo samanmielisiä ihmisiä yhteen. Paluumuuttajilla on myös Facebook-ryhmiä, jotka järjestävät tapaamisia ja joissa voi huudella apua tai ärsytyksiään. Minusta paljon parjattu Facebook on mainio väline, jos haluaa tutustua myös livenä ihmisiin ja käydä tapahtumissa. Ja vikkelästi pois sellaisista Fb-ryhmistä, joissa käydään kimppuun kuin sika limppuun, oli aihe mikä tahansa. Maailmassa on aivan tarpeeksi vihapuhetta ja herjailua muutenkin, ei sitä tarvitse kotiinsa päästää.

Kuukauden digihelmiä: YLE Areenassa Sadan vuoden sankarit, aivan ihana, lohduttava, voimannuttava dokkarisarja 'noin' satavuotiaista suomalaisista, joissa kipinää riittää.

Irlantilaisen traditionaalisen musiikin helmiä, 1600-luvun sokean säveltäjän Turlough O'Carolanin sävellys, joka avasi allekirjoittaneen kyynelhanat irkkukonsertissa. Tässä isolla kokoonpanolla, jossa myös uileann pipes eli kyynärpäillä 'poljettavat' säkkipillit. Kappaleen nimi on iirinkielellä: Si bheag, si mhor (aksenttimerkit puuttuvat). Tampereella sen esittivät Thomas Johnston ja Eadaoin Ni Mhaicin. 

Kolmas sykähdyttävä elämys, näitä random kohtaamisia eetterissä: Joan Baez ja Paul Simon v. 2016 laulamassa The Boxer Että sellaisia seitsemänkymppisiä! 

Huomasin, että paikallisessa supermarketissa raahattiin ilmapalloja etuoven tienoille. Se on kai vappu tulossa. En ole koskaan ikävöinyt vappua ulkomailla, juhannusta ja jouluaattoa kylläkin. Muistaakseni vappuun liittyy runsas alkomahoolin käyttö, mutta jostain syystä en muista siitä paljon. Ehkä teen aattona talvikeliin sopivan kuuman juoman rum and blackcurrant juice, onhan vappuna aina kylmää ja lumista! Slainte!

Ja ei, ei sanaakaan sodasta. Olen yrittänyt tasapainotella uutistenluvun ja oman elämäni kanssa niin, että jälkimmäinen voittaa. Ei sitä kuitenkaan voi unohtaa päiväksikään. Huoli ja suru on suuri.

Kyivin rauniot, 2022. 30x30.

#olisinpatiennyt

Tartun haasteeseen. Eli mitä sanoisin nyt parikymppiselle itselleni?

Täytyy pysähtyä. Paljonhan minulle silloin sanottiin, vihjailtiin ja sanottiin suoraan. Enkä kuunnellut ketään.

Parikymppinen on siitä outo lintu, että se tietää itse kaiken paremmin kuin kukaan, vaikkei oikeasti tiedä mitään. Viis-kuuskymppisenä myöntää, ettei tiedä mitään, vaikka oikeasti tietää jo kaiken mitä tarviikin.

Tästä asetelmasta käsin voin yrittää antaa neuvoja, jotka ehkä olisivat pelastaneet minut parisuhdehelvetiltä. Mitään muuta en kadu.

~ Rakkauden tähden älä koskaan luovu mistään tai kenestäkään, joka on sinulle todella tärkeä. Kukaan ei ole sen arvoinen, että pitää luopua ystävistä, sukulaisista, äidinkielestä, harrastuksista tai unelmista. Ihminen, joka todella rakastaa sinua, ei odota sinun luopuvan mistään hänen takiaan, vaan pikemminkin kannustaa sinua pitämään kiinni elämää isommista asioista.

~ Et voi elää toisen ihmisen kautta. Se, että menetät oman itsesi on tuhoisinta mitä rakkaus voi sinulta vaatia.

~ intohimo ja tunteiden vuoristorata ei ole samaa kuin rakkaus. Omistushalu ja alistus ei ole rakkautta. Sinun rakkautesi toista kohtaan ei riitä, jos ette ole tasa-arvoisia ja vastavuoroisia. Usko: et voi muuttaa toista ihmistä edes hellyydelläsi ja uskollisuudellasi. Pyhimyskehä saa aikaan vain migreenin.

~ Älä anna väkivallalle tilaa suhteessa. Mikään tekosyy tai puolustelu ei kelpaa. Yksikään kulttuuri/elämänahdinko ei oikeuta väkivaltaa. Anteeksipyyntö tarkoittaa sitä, ettei enää koskaan toista tekoaan. Älä tee lapsia väkivaltaisessa suhteessa. Lähde, ennen kuin on myöhäistä. Löydät kyllä ihmisiä, jotka ovat valmiina auttamaan, et ole yksin. Muista, että sinulla on aina Suomi, johon palata, sinua rakastetaan yhä siellä. Olet arvokas. Unohda ylpeytesi!

Ja yleisemmin:

Mieti, kun olet lähdössä ulkomaille, mitä matkalta etsit. Mitä haluat tulevaisuudelta? Mitä menetät, jos et palaa koskaan kotimaahasi? Entä jos/kun saat lapsia, missä he kasvavat, käyvät koulua, onko heillä sinun sukulaisiasi elämässään? Oppivatko he äidinkielesi? Kuinka tärkeitä ovat vanhat ystäväsi ja Suomen perheesi? Riittävätkö nopeat Suomen-lomat koti-ikävääsi?

Vaikeinta on tietenkin kuvitella, olisinko nyt näin onnellinen, jos en tietäisi, mitä itsemurhaan valuttava masennus on, mitä on vuosien pelko, jännitys, ahdistus, ja sellainen yksinäisyys, ettei muista enää edes kuka on, oliko enää olemassakaan. Osaisinko nauttia itsenäisyydestä, vapaudesta, vastavuoroisesta kunnioituksesta ja rakkaudesta, ellen tietäisi sen vastakohtaa?

Ei, hinta oli sittenkin liian kova. Parikymppisenä olin liian nuori ja naiivi lähtemään maailmalle, epäitsenäinen ja ailahteleva. Ripustauduin toiseen ihmiseen kuin hengenhädässä, koska en riittänyt itselleni. Pakenin menneisyyttä, hyppäsin ojasta sellaiseen allikkoon, että olin kokonaan upota.

Ei kärsimys ole välttämätöntä, jotta tulisi onnelliseksi. Itsensä rakastaminen on.

10 + 1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Boonusblogi kesäkuulle, kun kerran sain Liebster-blogihaasteen Vihreän saaren emännältä, kiitos kunniasta! Vihreän saaren emäntä on vastikään Irlantiin saapunut, ja katselee nykyistä asuinmaatani uteliaisin, erilaisin silmin kuin minä.

Olen useasti harkinnut näitä kyselyitä, mutta joutunut toteamaan, että esim. kerro, mitä ihanaa on uudella asuinpaikkakunnallasi ulkomailla jäisi todella laihaksi. Totta puhuen, tuskin jaksan odottaa, että pääsen tältä paikkakunnalta pois! Näitä ei usein tuuletella ulkosuomalaisten parissa, koska negatiivisuus nyt ei vaan ole in. Ja kun kerran tänne on lähtenyt ja tänne elämänsä rakentanut, on sen oltava mahtavaa! Suomi on niin söpö kesälomalla, mutta auts! sitä räntää ja tuppisuita ihmisiä en kyllä kestäisi pitkään...

Minä olen ottamassa ensimmäisiä todellisia askeleita paluumuuttoon Suomeen. Olen potenut koti-ikävää kohta neljäkymmentä vuotta, ja kokeiltuani Suomessa asumista viime vuoden, totesin että siellä minun on hyvä, en kaipaa pois. Kesälomien kiimainen heti-kaikki-viilit-ja-ruisleivät-marjat-ja-lonkerot-fiilis hälveni ja oikeasti rauhoituin, tyynnyin. Hitaus sopii minulle, hiljaisuus tuntuu hyvältä. En ole muuttunut miksikään elämäni aikana, edelleen pidän metsistä, kirjoista ja uimisesta, eivätkä shoppailu ja karnevaalit sykähdytä. Löydän yhteyden suomalaisiin, äidinkieleeni ja oman maani historiaan tavalla, jota en koskaan löydä muualla. Tunnen eläväni Suomessa!

Joten nyt annetaan tulla, täysillä:

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi:

Irlannin mahtava luonto. Sinisen ja vihreän sävyjä on lukemattomia. Meri on aina erilainen, tuuli on ainainen seuralainen. Kevät tulee varhain ja räiskyy värejä, kesä jatkuu pitkään. Kaikki kasvaa kohisten.
Jos ihmisistä pitäisi sanoa paras ominaisuus, se olisi eittämättä huumorintaju. Kyllä täällä nauraa saa!

2. Entä ikävintä?

Ikävintä on Irlannin hallitus ja politiikka, joka ei näytä muuttuvan mihinkään. Epärehellisyys ja omien taskujen täyttäminen on niin yleistä, että vain isommat skandaalit näkevät päivänvalon. Julkisia varoja tuhlataan konsultteihin ja raportteihin, ja samaan aikaan terveydenhoito jättää ihmiset kärsimään potilasjonoissa ja kokonaiset perheet ovat nyt asunnottomia. Skandaaleihin turtuu, mutta paikallaan jauhava konservatismi masentaa pitemmän päälle. Irlanti on erittäin konservatiivinen maa. Ihmiset tyytyvät hyväntekeväisyyteen sen sijaan että vaatisivat oikeudenmukaisuutta. Luokkaerot ovat ja pysyvät, kukin elää omassa kuplassaan. Mikään ei muutu.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Tuo ilmaiseksi rajoittaa vastauksen yhteen ainoaan, johon minulla ei varmaan koskaan ole varaa: katsomaan kahta tytärtäni Australiaan. Lähiomaisen tytär taitaa jäädä sinne, omani seilaa Uuden Seelannin, Balin ja nyt Australian väliä, on perinyt äitinsä kutiavat jalat kuten englanniksi sanotaan. Olisi hienoa päästä näkemään heidän elämäänsä siellä.  

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Venezia, mi amore...aina vaan Venetsiaan lähtisin. Tai kenties muualle Italiaan, Francesco Da Moston jalanjäljille! Juuri katsoimme uusintana BBC:n tekemän matkadokkarin puoliksi sisilialaisen, puoliksi venetsialaisen arkkitehdin maukkaasta ja jotenkin kotitekoisesta matkasta Italian päästä päähän. Vaikka Francesco kohtasi käsittämättömiä, brutaalejakin paikallisia tapoja, hän ei kauhistellut tai tuominnut. Italiaa ei voi ymmärtää, se on vain elettävä, hän totesi. Sama taitaisi päteä Irlantiin!

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat ulkomailla?

Tämä on nyt vihonviimeinen irlantilaisten pettäminen, mutta sanon sen silti: suomalaisia perunoita. Niitä kullankeltaisia, kiinteitä, maukkaita perunoita, joita voi syödä tillihapsun, suolan ja voinokareen kanssa vaikka pääruuaksi. Ja silakkapihvejä! Puolukkahilloa! Maksalaatikkoa! Pinaattikeittoa! Mannapuuroa! Äidin lihapullia! Kantarellimuhennosta!
Ruoka-allergioitten takia en voi enää syödä ruisleipää, mutta Suomessa on parempi valikoima tummaa gluteenitonta leipää sekä laktoositonta jäätelöä ja juustoja, josta täällä voi vain uneksia. Yleensäkään Suomessa ei tarvitse murehtia allergioitten takia, niin hyvin ne on huomioitu ravintoloissa. Irlannissa etsin aina epätoivoisesti, mitä voisin syödä, ei mitä mieli tekisi tänään. Aika usein valikoima jää laihaksi, esim eturuuissa ja jälkkäreissä ei ole mitään sopivaa.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Jess, jess, jess! Vieläpä tänä vuonna! Jess!

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Ööö. Hmm. Mielenkiinto ja uutuudenviehätys on jo aikaa karissut Pyhän Patrickin päivästä, joulut ovat sitä mitä muuallakin, pääsiäistä emme juhli, Halloween on lähinnä lapsia varten. Muutamat hauskat Halloween-bileet pidettiin suhteen, hmm, kuumottavimpina alkuvuosina. Voit päästää sisäisen kissanaisesi tai she-devilin irti ja pukeutua niin seksikkäästi kuin haluat. Pubissa ryyppääminen kuuluu olennaisesti kaikkiin juhlapyhiin. Joskus suoraan kirkosta!

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Se, kun tajusin vasta vuosien perästä, että olen muuttanut ulkomaille. Nuorena on niin valmis hyppäämään tuntemattomaan, uskomaan ihmisiin ja tulevaisuuteen, ettei tajua joittenkin valintojen olevan peruuttamattomia. 
Yksittäisistä suruista suurin oli oman äidinkieleni menettäminen moneksi vuodeksi, kun ei ollut mahdollisuutta soitella tai kyläillä. Monia ihmisiä ikävöin päivittäin, vuosikausia. 
Vasta vuosikymmenien kuluttua alkaa miettiä, mikä vaa'assa painaisi enemmän, ja miten oikein päätyi niihin tilanteisiin. Veikkaisin, että jos minulla olisi ollut ikää muutamakin vuosi päälle sen 19v, en olisi jäänyt ulkomaille. Ikinä en ole osannut järki kädessä taivaltaa, vaan aina mennyt sydämen äänen mukaan. Varoitus: sydämen ääni ei aina ole oikeassa. Ilman ystävien ja perheen tukiverkostoa nuori on aika hukassa valintoineen, ja monenlaisten saalistajien armoilla. Toisaalta: ikinä en ole kuunnellut itseäni järkevien ihmisten neuvoja. Joten ihan turhaa jossittelua!

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Sumessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Juuri nyt, en mitenkään. Juuri ja juuri käsitän, että olen oikeasti vaihtamassa asuinmaata takaisin Suomeen. Välillä kaikki on kuin unta, pelottaa että herään, ja sitten pelottaa etten herääkään. En haluaisi tässä vaiheessa elämääni asua missään, missä olisin kielimuurin eristämä, tai jossa en en ymmärtäisi kulttuuria tai tapoja. Tuttu on hyvä!

10. Mikä on vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Tämä oli niin vaikea kysymys, että melkein jätin vastaamatta haasteeseen. Eihän sellaista, yksittäistä olekaan, vaan monia upeita hetkiä. Puolet viime vuodesta vietin Suomessa, Orivedellä kirjoittamassa. Ehkä erikoisin tuntemus oli se, kun kirjoittaminen lähti yhtäkkiä lentoon ja jokin (joku?) alkoi sanella tekstiä ja ideoita. Kuljin kuin huumaantuneena, pysähtelin ja kirjoitin ylös, kun taas tuli lisää tekstiä Se mielentila on kai nimeltään flow. Niin pitkäjänteistä luovuuden tilaa en ole koskaan kokenut, se oli mahtavaa. Siihen haluan palata!

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Jess! Suomeen! Jess!

Käytin tässä samoja kysymyksiä kuin Vihreän saaren emäntä, mutta muitakin voi keksiä. Heitän haasteen blogeille, joita luen mielenkiinnolla, koska ne eivät hymistele ja hehkuta, vaan arvostelevat joskus suoraankin jotain maata ja kulttuuria ja kertovat ihan tavallisesta arjesta. 

Tässä siis haaste seuraaville:

Vihreät Niityt (Irlanti)
1001 Kabul (Afganistan)
Helvetiassa (Sveitsi)

Nimetty

Oma nimi, syntymässä saatu, on ihmiselle tärkeä. Se kertoo, kuka olemme, mistä suvusta, mistä kulttuurista kotoisin. Ihmisyyden nujertajat ovat aina tienneet tämän. Sen takia keskitysleireillä ihminen nitistettiin numeroluvuksi, siitä syystä afrikkalaisille orjille Amerikassa annettiin englantilainen nimi. Ihminen vaihtaa koko nimeään vain äärimmäisen pakon edessä, luodessaan uutta identiteettiä, suojellakseen itseään.

Identiteetti muuttuu myös avioliiton myötä, kun tradition mukaan vaimo ottaa miehensä sukunimen ja asettuu siten miehensä sukuun. Irlantilainen kasku kertoo miehestä, joka kosi nuorta mielitiettyään sanoin: "Haluaisitko tulla haudatuksi meidän suvun puolelle?"

Ulkomailla paikallisen aviomiehen sukunimen ottaminen voi olla pelastus muukalaisuudesta. Jatkuvasta nimensä tavaamisesta, väärin kirjoitetusta nimestä, unohdetusta nimestä, kysymyksistä. Minulle se antoi nuorena vaimona identiteetin Irlannissa, kun olin jonkun irlantilaisen "missus" ja lasteni äiti. Etunimeäni ei usein edes käytetty. Kun ero tuli, pudotin exäni suvun nimen.

Muistan sen riemullisen, melkein pelottavan tunteen, kun ensimmäistä kertaa harjoittelin taas tyttönimeäni allekirjoitusta varten. Oma identiteetti palasi konkreettisesti.

Suomalaisen sukunimen myötä myös muukalaisuus, toiseus, kuitenkin palasi. Yhdestäkään tilanteesta, jossa jonkun pitää kirjoittaa nimeni ylös, en ole selvinnyt tavaamatta nimeäni ainakin kahdesti - sekä etu- että sukunimen. Puhelimessa pitää jo turvautua lentoturvallisuuden koodikieleen: R for Roger, P for Peter...! Yleinen reaktio nimeeni on huvittuneisuus, jopa epäusko. Eräs hilpeä sairaanhoitaja kysyi, vitsailinko, voiko jollakulla todella olla tuollainen nimi vai keksinkö sen juuri. Tällaista kohtaa vain monokulttuurisissa maissa, joissa uudet kansallisuudet ja nimet aiheuttavat hämmennystä. Lontoossa nimien tavaaminen on rutiini ja normi.

En silti vaihtaisi suomalaista sukunimeäni enää koskaan, en

edes uuden liiton myötä. Niin paljon voimaa ja juuria se minulle täällä tuo, vaivalloisuudestaan huolimatta. Ilahdun joka kerran kun näen sen jossain painettuna. Olen olemassa!

Identiteetti on mietityttänyt minua paljon viime aikoina. Mikä on identiteetin yhteys uusiin populistisiin ääriliikkeisiin, niin uskonnollisiin, kansallisiin kuin poliittisiinkin? Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat, on edelleen ihmiskuntaa jakava kysymys. Uusi identiteetti on lupaus paremmasta, se on yhteenkuuluvuuden janon tyydyttämistä, merkityksen antamista yksilölliselle elämälle. Senkö takia liitytään ISISiin, uskonlahkoihin tai rasistisiin ääriliikkeisiin, kun identiteetti on perusteellisesti hukassa? 

Kun kylät ja heimot hajosivat kaupungistumisen myötä, identiteetin saattoi löytää vaikka urheiluseurasta ja todistaa veljeyttä kaulahuivein ja seurapaidoin. Ehkä 'heimous' on tärkeämpää maskuliiniselle identiteetille? Jostain täytyy kamera- ja automerkkiveljeskuntien kummuta. Mainostajat tietysti puhaltavat brändihiillokseen, jotta kuluttajasta tulisi lojaali ja identiteetistä maksullinen. 

Minulle suomalainen identiteetti antaa voimaa olla erilainen. En enää kuvittelekaan sopeutuvani kunnon katolisen, Irish Mammyn tai hilpeän karaokefanin muottiin. Luovuus irrottaa jalat maasta, kun ympäristön pikkumainen konservatiivisuus ja pintapuolisuus alkaa ahdistaa. Elämää suurempia kysymyksiä pohtiessa identiteetistä tulee samanaikaisesti yhdentekevä että syvästi juuria versova.

Jos muut ihmiset ovat ihmiselle peili, haluan ainakin ympärilleni sellaisia ihmisiä, jotka tunnistavat aaltopituuteni, rakastavat taidetta, kirjoja, luontoa, luovuutta. Kerää ympärillesi ystäviä, jotka välittävät sinusta ja ruokkivat luovuuttasi, oli eräs viisas neuvo.

Identiteetti on pakosti jatkuvaa etsimistä ja hapuilua. Löysin nuoren Tommy Tabermannin runosta jo teini-ikäisenä ainoan uskontunnustuksen, joka on kestänyt läpi elämän. Olkaa hyvä! 

Sinun epäilysi

on sinun paimenesi

kaikissa laumoissa.

Älä hylkää häntä.

Sinun horjuvat askelesi

ovat sinun takuusi

olla marssimatta.

Sinun epävarmuutesi

on sinun lyhtysi

varmuuksien

hiipivässä hämärässä.

Sinun rakkautesi

on sinun järkesi.

Sinun hulluutesi

on sinun viisautesi.

---

Pidä pääsi 

pystyssä, kuin

kantaisit ruukkua

parasta viiniä pääsi

päällä muista kävellä,

ole ylpeä, olet

syntynyt ihmiseksi.

(Ote Tommy Tabermannin runosta Ääniä sieluni ovenraosta, teoksessa Anna minä kumoan vielä tämän maljan 1977)