Miten taiteilijaksi tullaan?

 Minut valittiin vuoden taiteilijaksi paikallisen taideyhdistyksen johdosta.

Olen yllättynyt, ilahtunut ja hämilläni onnitteluista.

Jo sana taiteilija aiheuttaa kutisevan huijarisyndrooman - enhän minä ole oikea taiteilija! Kunhan harrastan.

Toisaalta, mieleltäni sellainen olen kyllä aina ollut. Silloinkin, kun oli kädet täynnä suurperhettä eikä hetkeäkään aikaa omille harrastuksille, minulla oli taiteilijan katse. Näin maisemia, värejä, sommitteluja. Valokuvasin niitä. Haltioiduin toisten taiteesta.

Kuka sitten voi sanoa olevansa taiteilija? Kuka tahansa. Se, miten muut hänet näkevät, on eri asia. Ammattitaiteilijoita kunnioitan, koska he ovat vuosikausia opiskelleet alaa ja yrittävät elää sillä. Moni ammattitaiteilija joutuu tekemään omaa taidettaan opetustyön tai jopa hanttihommien ohella.

Alkutaipaleeni taiteessa oli aika alkeellinen. Rahaa ei juuri ollut. Osasin sentään pohjustaa rautakaupasta saatuja kovalevyjä (kiitos nuoruuden taiteilijaystävien). Aloitin öljymaalauksen viidellä värillä. Kävin Irlannissa kansalaisopistojen iltakursseilla. Asuin kuuden kilometrin päässä kaupungista, ajokorttia ei ollut. Kyydeillä tai polkupyörällä pääsin perille. Kotona maalatessa ei ollut muuta työtilaa kuin keittiön pöytä, ja ahtaassa asunnossa öljytöille ainoa turvallinen paikka kuivua oli takanreunus. Kerran märkä taulu oli pudonnut lattialle, ja kuopus tassutteli sen päälle paljain jaloin. Työn saaja väittää, että jalanjälki näkyy yhä maisemassa, kun sitä katsoo tietystä kulmasta!

Ensimmäisiä töitä. 

Minulla ei ollut varaa kehyksiin, mutta kurssille osui eräs käsistään taitava mies, joka osasi niitä tehdä. Siitä kehkeytyi sitten pitkäaikainen tiimityö, mutta se taas on oma tarinansa!

Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun työni oli esillä ryhmän näyttelyssä. Oma nimi taulun vieressä tuntui huikealta. Ällistyksekseni ihmiset halusivat ostaa maisemia, joita maalasin. Se on ehkä ollut suurin kannustajani taiteessa; en olisi jatkanut maalaamista jos sille ei olisi riittänyt yleisöä. 

Luin ahkerasti kirjoja maalaamisesta ja kävin kursseja. Paperivalokuvat toimivat virikkeinä ja usein hain maisemia sillä silmällä. Ensisijainen vimma syntyi aina väreistä, ne oli saatava työhön oikein.

Maalaaminen ei ole ollut minulle se väline, jolla haluan sanoa jotain. Minulla ei ole konseptitaidetta. Jos pitää purkaa tunteita tai tutkia ajatuksia, tartun mieluummin kynään tai näppäimistöön ja kirjoitan. Maalaaminen kumpuaa siitä osasta aivoja, jossa visuaalisuus liikkuu. Siellä ei ole sanoja, on vain valoa, varjoa, värejä ja muotoja.

Nyt on öljymaalaukseen tullut tauko ja teen kuivapastellimaisemia paperille. Se on nopeampaa ja intuitisempaa, mutta talvikuukaudet varmaan tuovat öljyllä ja tärpätillä tissuttelun takaisin. Kesemmällä alkaa taas mosaiikkikausi, kun tarkenee tehdä töitä autotallissa. Mosaiikkityöt ovat minulle rentouttavaa askartelua, vähän kuin palapelin teko. Meditatiivista, paitsi ettei koskaan tiedä, mikä on lopputulos! Viime kesänä syntyi Lucy, jonka innoittajaa en tiedä, sillä se syntyi vähä vähältä, alitajunnasta. 

Öljymaalaus on hidasta, oikeiden värien sekoittaminen ja löytäminen vie aikaa. Jos sekoitus on väärä, ei auta kuin aloittaa alusta. Eri kerrosten kuivumisen odottaminen vaatii kärsivällisyyttä, toisaalta työtä voi työstää loputtomiin, vuosienkin päästä, päinvastoin kuin akvarellia. 

Nykyään käytän apuna vanhaa Ipädiä, jolle olen siirtänyt omia tai lähiomaisen valokuvia. Ipadillä valo tulee ruudulta kuvan lävitse, vähän kuin diakuvissa ennen vanhaan. Ero paperikuviin on iso. Ruutua voi myös rajata tai suurentaa tarvittaessa. 

Kotona maalatessa kuuntelen usein musiikkia, joka rentouttaa ja pitää jollain tavalla lukua tunneista. Tunnin, parin raita auttaa hamottamaan, olisiko ja aika huilata. Muuten ajantaju katoaa täysin. 

Jos joku tätä lukeva vielä empii, ryhtyäkö taiteilemaan, minä olen hyvä esimerkki. Taiteenharrastajat ovat yleensä samalla tavalla yllytyshulluja kuin itsekin olen, tämänikäisillä on huumorintajua ja lempeyttä epäonnistumisia kohtaan ja onnistumisista nautitaan täysillä. Luovuus on loppumaton lähde ja kursseilla löytää mitä ihmeellisimpiä projekteja seurattavaksi. 

Irlannissa juhlitaan tänä iltana Halloweenia, me onnistuimme unohtamaan koko juhlan. Olemmeko jo tarpeeksi integroituneita Suomeen?

Huomenna kuitenkin suuntaamme vuotuiselle retkellemme Taidekasarmille Hämeenlinnaan, jossa saa katsoa oikeiden taiteilijoiden töitä ja ateljeita ja juoda kupin kuumaa, ennen kuin suuntaamme vanhalle hautausmaalle kynttilöiden kanssa. Se on minusta mainio tapa juhlia sadonkorjuun loppua ja pimeän ajan alkua ja muistaa poismenneitä omaisia. Ehkä juomme rommitotit kotiin palattua. 

Sláinte!

Näkymättömän tarina

ART&CAFE Kesänäyttelyn avajaiset ohi, kiitollinen ja juhlava mieli. En elämässäni ole pitänyt kuin yhdet sukujuhlat, lähiomaisen ja minun häät, joten kaikkinainen huomion keskipisteenä oleminen ja kukkien saanti on elämys sinänsä. Tällä kertaa halusin pitää oikean puheen, esiintymisjännityksestä huolimatta, koska halusin kertoa muotoilukurssilla aikaansaamastani työstä: Näkymätön ovi. 

Onnistuin kertomaan niin vanhan ovenkahvan löytymisestä, oven valmistumisprosessista kuin siitä, mitä teos sitten symbolisoi minulle. Työn loppuvaiheessa minulle nimittäin kehkeytyi ajatus, että sana kielimuuri ei kuvaakaan kovin hyvin ulkopuolelle joutumista ummikkona. Sillä ummikkona kyllä kuulee ja näkee kaiken, ihmiset puhua pälpättävät, nauravat ja väittelevät, mutta olet kuin näkymättömän oven takana, etkä pääse mukaan. Vain se, että opit paikallisen kielen tai löydät jonkun kanssa yhteisen kielen, avaa sen oven ja päästää kommunikoimaan.

Toki se ovi voi merkitä katsojalle monta muutakin asiaa, taideteoshan syntyy aina uudestaan kun uusi katsoja miettii sitä. Erästä kävijää se muistutti Tove Janssonin sadusta Näkymätön lapsi. Tytöstä näkyi vain hiuspanta ja mekko, ennen kuin hän kävi lävitse tietyn tärkeän prosessin. Joskus tuntuu, että minä olin juuri tuollainen näkymätön lapsi, minusta ei ole edes tarinoita perheen parissa. Tuntuu, että vasta nyt, kohta 70-vuotiaana, minusta on tullut se mikä pitikin! Minulla on ääni ja tarina.

Puheen pitäminen on ollut yksi suurimpia pelkojani, mutta nyt onnistuin loistavasti, kunnes tulin siihen  kohtaan, että halusin kiittää lähiomaista, miten hän on auttanut minua taiteen teon parissa, niin henkisesti antamalla kritiikkiä kuin käytännössä raahaamalla materiaaleja ja valmiita teoksia, saattamalla töitä kehyksiin ja seinille. Yhtäkkiä tunsin kauhukseni, että ääneni alkoi sortua ja silmät uhkaavasti kostua! Jotenkin pääsin puheeni loppuun ja sain antaa puheenvuoron lähiomaiselle itselleen. Ehkä pitäisi kiittää häntä vähän useammin julkisesti!

Nyt olemme sitoutuneet päivystämään galleriassa joka päivä pari viikkoa. On ollut mielenkiintoista tavata taiteesta kiinnostuneita ihmisiä ja tietysti ihanaa tavata sukulaisia ja kavereita. 

Jos kuljette taidenäyttelyissä tänä kesänä, jutelkaa galleristien ja paikalla olevien taiteilijoiden kanssa, kyselkää, kritisoikaa ja kiittäkää, jos on aihetta. Teoksista saa aina enemmän, kun voi vaihtaa muutaman sanan. Vieraskirjaan voi jättää kommentteja jos ei muuta. 

Kesäkuu hujahti tässä, nyt toivottavasti lämpöä ja aurinkoa kohti vihdoin!

Ohessa lähiomaisen valokuvataidetta ja muutamia omia töitäni.

Näyttely on auki 13.7. asti joka päivä klo 12-17, paitsi maanantaisin.

Osoite on Hollaajantie 3, 14500 Iittala. Vastapäätä Naivistit-galleriaa Lasimäellä, jossa on paljon muutakin nähtävää. 

Vieressä avautui heinäkuuksi myös Kesäkahvila Tyyne kotileipomuksineen. Tervetuloa!

P.S. Seuraava näyttely ART&CAFEssa aukeaa 15.7. 2025, paikallisia taiteilijoita myös: Raxu Helminen ja Anne-Mari Kämäri.  He pitävät lisäksi demoja 10.7. Kuvataiteen päivänä kahvilan puolella, Raxu gellipainantaa ja Anne-Mari mehiläisvahaliitupiirroksia. 

Lisätietoja mm. Iittalan Kylätalo Facebookissa:

https://www.facebook.com/groups/1344568359532174 

Kesäkahvila Tyyne

Näkymä kahvilasta.

Kotileipomuksia!

Introvertin oppivuodet

 

Kuva. Päivi Falck

Kuva: Päivi Falck

Huomenna viimeinen gallerian vahtipäivä. 

Introvertille tämä kuukausi Lasimäellä on ottanut koville, kun olen joutunut esittelemään näyttelyä ja itseäni, rupattelemaan ja myymään. Mikään näistä ei onnistu minulta luontaisesti tässä mittakaavassa, vaikka olenkin saanut levätä vuoroviikot. 

Tuntemattomien kanssa jutteleminen on onnistunut vain sen takia, että olen oppinut small talkin Irlannin-vuosieni aikana. Siellä on kerrassaan pakko pitää pientä puheenpartta päällä jatkuvasti, ettei vaikuttaisi vihamieliseltä ja itsetuhoiselta. Niin juuri, äänettömyyttä pidetään siellä ja monessa muussakin kulttuurissa aggressiivisena ja pelottavana, umpimielisenäkin. Suomessa se on normaalia. Puheliaalle ihmiselle löytyy suomen kielessä runsaasti nimityksiä: tyhjänpuhuja, poskensoittaja, pälättäjä, kailottaja, papupata, kotkottaja, tyhjä tynnyri ja niin edelleen. Suuressa, harvaan asutussa maassamme ei opittu puhua pulputtamaan, vaan vastaantulijaa katsottiin ensin pitkään, ennen kuin alettiin sanalliseen kanssakäymiseen.

 Alueeellisiakin eroja löytyy: itäsuomalaisten sanainen arkku vyöryy nopeasti yli, kun taas hitaat hämäläiset pitävät sanansa mitattuna ja harkittuna, kallisarvoisena. Tämän saattoi arvata, kun tarkisti gallerian vieraskirjasta, mistä päin kävijä oli kotoisin. 

Itse nautin yksinolosta ja hiljaisuudesta, vaikka mielestäni seurallinen olenkin. Ehkä sen takia niin pidän kirjoittamisesta ja maalaamisesta, saan olla omassa maailmassani - kuten lapsena. 

Kaikkeen luovuuteen liittyy kuitenkin jokin tuotos, oli se musiikkia, kuvataidetta tai kirjallisia töitä. Veikkaisin, että jokainen luova ihminen halajaa tuoda ainakin salaa, jos ei julkisesti työnsä muiden eteen. Se on pelottavaa ja riski. Positiivista palautetta on silti hienoa saada, vielä hienompaa jos joku arvostaa niin paljon, että haluaa teoksen itselleen. Joskus on merkittävää vain saada keskustella taiteen teosta.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta kuitenkin: antakaa palautetta taiteilijoille, jutelkaa, kirjoittakaa viestejä vieraskirjaan. Jos jokin työ koskettaa, kertokaa se. 

Kulttuurikorppis aloittaa lomanvieton huomisen jälkeen. Se tarkoittaa: painuu marjapensaisiin, sieneen, järveen. Keräämään voimia ensi vuotta varten, jolloin jatkan taiteen peruskurssiani ja toivottavasti uskallan lähteä kokeilemaan uutta ja haasteellista. Jos galleria toteutuu ensi kesänä, siitä voi tulla vähän eri näköinen.

Ennen kaikkea kiitän kaikkia ystäviäni, kurssikavereita, lukupiiriläisiä ja sukulaisiani, jotka näkivät vaivaa ja tulivat avajaisiin, kävivät useammankin kerran, tsemppasivat ja päivittivät kuulumisia. Galleriakaverini Raxu organisoi ja puhui minunkin edestäni, kun en enää jaksanut, ja kahvilan puolella maanmainiot leipojat houkuttelivat kävijöitä peremmälle näyttelyihin. Ilman lähiomaisen apua näyttelyn pystytys olisi ollut vaikeaa; olen myös kiitollinen päivän päätteeksi saaduista uimaretkistä Äimäjärveen, jossa kelluin ja nollasin päätäni.

Huomenna 31.7.2024 klo 17 näyttely puretaan ja myymättä jääneet työt esiintyvät lokakuussa Iittalan kirjastossa, lähiomaisen valokuvat marraskuussa. 

Vielä ehtii!

Iittalan Kylätalo, Hollaajantie 3, Iittalan Lasimäki. Klo 12-17.

Galleriahuumaa

 Heinäkuu on kulunut muutamassa silmänräpäyksessä. Ensimmäistä kertaa olen sitoutunut omaan näyttelyyn peräti kuukauden ajan, vaikkakin vuoroviikoin. Jännittävää ja opettavaista, ja onneksi jakamassa on toinen taiteilija joka on monessa asiassa minua kokeneempi. Ja onneksi viereisessä tilassa on ihana kahvila, jonka kotileipomukset kutsuvat kävijöitä!

Emme ole vielä laskeneet kävijämäärää kokonaisuudessaan kuukaudelta - ainakin kolmasosa ehti luikahtaa pois kuittaamatta vieraskirjaa, mutta hyvin on uusi pop-up kylägalleriamme otettu vastaan ja niin tilaa, kahvilaa kuin töitä on ihasteltu. Kauppakin on käynyt.

Ahvenanmaalaista pannaria.

Gellipainanta-demo Kuvataiteen päivänä.
 Raxu Helmisen gellivedos.

Olen tavannut lähestulkoon kaikki ystäväni ja sisarukseni näyttelyssä, kiitos siitä, tiedätte keitä olette! Oli ihanaa myös löytää 'melkein' sukulaisia ja ihmisiä, jotka tuntevat sukuani - tätä ei osaa arvostaa kuin ulkosuomalainen, jota kukaan ei ulkomailla tunnista kenenkään tyttäreksi tai siskoksi. Rakastan juuriani! 

Olen aina sanonut, etten kestä esiintymistä, mutta tämänkaltaisen 'esillä olemisen' kanssa ei ole ollut paniikkia. Small talkia oli pakko harrastaa Irlannissa, halusi tai ei, joten se kyllä sujuu. Suomalaiset ovat tuntemattomien kanssa alkumetreillä paljon varautuneempia ja vaitonaisempia, mutta kun saa jutun päästä kiinni, sitä riittää! Tulee ihan tunne, että he tykkäävät rupattelusta. Joskus jää toiseksi, kun tulppa vihdoin aukeaa!

Huomenna on vihoviimeinen päivä, iltapäivällä aletaan purkaa näyttelyä. Sitten suuntaan rakkaaseen Irlantiin lomalle, joten seuraavassa blogissa kulttuurikorppis varmaan taas toipuu törmäyksestä, jonka entinen kotimaa ja sen muistot ja jälkikasvun tapaaminen saavat väistämättä aikaan. Ei tähän ikinä totu: juuret tukevasti täällä, mutta puoli sydäntä Irlannissa. Onneksi on lähiomainen, joka toimii siltana molempiin. 

Siinä muuten yksi syy, miksi perheenyhdistäminen toimii niin hyvänä kotouttajana ja juurruttajana maahanmuuttajilla yleensäkin: saa tuoda omaa kulttuuriaan, historiaansa ja tietysti kielensä mukanaan uuteen maahan, kun edes osa perhettä tulee mukana. Tätä ei ehkä ymmärrä ihminen, jolle nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Mikään ei vedä vertoja sille, kun voi kertoa tarinoita entisestä elämästä tapaan: muistatko sitä, kun...! Tai päästää höyryjä jonkun maanmiehen kanssa kummeksuessaan uusia tapoja ja kulttuuria. Tämä toimii minusta niin ulkosuomalaisten kesken maailmalla kuin paluumuuttajillakin, saati sitten ummikkojen maahanmuuttajien elämässä. 

Se, että hyväksyisimme erilaisuuden, taitaa olla vaikeaa monelle suomalaiselle. En jaksa ruveta kirjoittamaan aiheesta, koska verenpaine. Ulkomailla pitkään asuneena ymmärrän, miltä tuntuu olla juureton uudessa, oudossa maassa. Minulla ei edes ollut kieli- ja kulttuurimuuria, kun muutin Euroopan laidalta toiselle. 

Usein kysytään, kun kerron paluumuutostani, miten puolisoni on sopeutunut. Sitä pitäisi varmaan kysyä häneltä itseltään. Ehkä se olisi hyvä aihe seuraavaan blogiin?

Taiteilija avajaisviikolla tohkeissaan. 
Huomenna 30.7.23  klo 15 galleria vihdoin sulkeutuu.

Turvaton vuosi 2022

 Vuoden viimeinen päivä. Tässä tuntuu aina olevan saranan paikka, vaikka aika kuluu ihan samaa tahtia kuin ennenkin ja huominen koittaa samalla kellolyömällä.  Uudet kalenterit ripustetaan seinille ja hohtavat uutuuttaan, pitkä tauko harrastuksista tuntuu. Epämääräinen lössäys on lisääntynyt, nukutaan puoleen päivään, syödään aivan vääriä kalorimääriä, liikunnan puute näkyy vyötärössä. Ulkona on jo aamusta niin pimeää, että masentaa. 

Hyvä aika siis katsoa, mitä kaikkea tapahtui tänä vuonna. Se suurin, YLE uutisten käyttämän otsikon turvattomuus, tuli Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä. Tällä nimellä sotaa pitäisi jaksaa kutsuakin. Kuten pandemian iskiessä kaksi vuotta sitten, kaikki muuttui taas kertaheitolla. Isäni sukupolven painajaiset ja muistot kuoriutuivat jostain iholle. En voi sanoa, että panikoin, mutta avuttomuus ja turhautuminen ahdisti. 

Nyt tilanteeseen on turtunut, koska ihminen ei muuten kestä. Minua viisaammatkaan eivät osaa ennustaa, miten tässä käy, joten voi vain toivoa, että ihmishenkien älytön haaskaaminen loppuisi ja miesegot palaisivat normaaliin kokoonsa. Tätä ei tasa-arvon maassa yleensä sanota, mutta ei tarvitse kuin katsella aggressiivisimpien ja konservatiivisimpien maitten päättäjäkaartin kuvia, ja sukupuolijakauma on selvä. 

Helmikuun mielenosoituksia.

Se tilanteesta, johon en juuri voi vaikuttaa. 

Tänä vuonna saimme nähdä paljon ihanaa taidetta, kun taas sai matkustaa vapaasti. Sain aikaan parikin omaa näyttelyä, yhdessä ja yksinäni.

Minulla on kaksijakoinen luovuussyndrooma: voin keskittyä vain yhteen kerrallaan, joko kirjoittamiseen tai maalaamiseen. Kun innostun kuvanteosta, kirjoituskyky  häviää aivoistani ja päinvastoin. Ne tuntuvat viiraavan eri osa-alueita jotka eivät leikkaa toisiaan. On myös mahdotonta hypätä lajista toiseen ilman aivojen  lepuutusaikaa. 

Molemmissa on kuitenkin yhteistä se, että palaute muilta todella parantaa tulosta. Yksinäisyydessä ahertava nero taitaa olla myytti! Enkä usko, että kukaan pelkästään pöytälaatikkoon tai kaappiin taidettaan tekee: on ihanaa saada teksti valmiiksi, editoiduksi, oikoluetuksi ja vihdoin printtiin. Samoin on hienoa saada omat työt seinälle, vaikka kirjaston tai museon, kunhan joku näkee ne. Kaikkein hienointa on, kun maalaus lähtee uuteen kotiin jonkun kainalossa, tai joku lukee tekstin ja antaa plautetta. 

Ensimmäistä kertaa myyjäisiin ja näyttelyyn osallistuneena yritän myös itse antaa palautetta ja kannustusta, kun käyn vastaavissa tapahtumissa. Ei ole kiva istua pöydän takana tai tyhjässä galleriassa, jos kukaan ei edes moikkaa käydessään. Ymmärrän, että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, on kohteliaampaa ehkä olla hiljaa, mutta aina voi kiittää lähtiessään. Suomalaiset ovat aikamoisia tuppisuita verrattuna irlantilaisiin! On ihanaa saada jutella yleisön kanssa.

Kirjoittajaryhmäni Imuri on työstänyt kolmatta novelliantologiaamme ja sen pitäisi valmistua ensi kevään aikana. Novellien ankkurina on tällä kertaa Helsingin päärautatieasema.

Ajatuksenani oli tehdä tähän blogiin kattava kuvakavalkadi vuoden kulttuuririennoista, mutta kuvia kertyi satamäärin. Voi vain sanoa, että kyläluutana on suihkittu ja kulttuuria noukittu kunnon culture vulturen eli nimeni kulttuurikorppikotkan mukaan tänä vuonna, entistä enemmän nyt kun koronarajoitukset vihdoin sen sallivat. Kännykän kuvanauhaa katsellessani yllätti, että vielä tammi-helmikuussa käytimme yleisesti maskeja!

Päädyin valitsemaan yhden kuvan joka kuukaudelta, tapahtumasta tai näyttelystä joka jäi mieleen. Teatteriesitykset jäivät valitettavasti pois, kun niissä ei nykyään saa kuvata mitään. Yksityisemmistä tilaisuuksista, jotka ovat minulle tärkeitä kuten lukupiireistä ei taas voi kuvia julkaista.

Pahoitteluni, että en saa taiteilijan nimeä samaan kuvaan, mutta voin antaa lisätietoja jos joku kaipaa. 

Joten tässä pähkinänkuoressa helmiä vuodelta 2022. Toivotaan yhtä vilkasta ensi vuotta, taide antaa aina toivoa ja lieventää yksinäisyyttä. 

Skål, kippis ja slainte!

Tammikuu - Ateneum

Helmikuu - Kansallismuseo

Maaliskuu - Martat, Hml Kirjasto

Huhtikuu - Ryhmänäyttely, Iittalan Lasimäki

Toukokuu - Tampereen Taidemuseo

Kesäkuu - Voipaalan taidekeskus

Heinäkuu - Taiteen päivä, Iittala

Elokuu - Haiharan Taidekeskus Tre

Syyskuu - Finlayson Art Area Tre

Lokakuu - Oma näyttely, Hml kirjasto

Marraskuu - Päivälehden museo, Hki

Joulukuu - Naivistien talvinäyttely, Iittala

Suloinen syyskuu

 Syyskuu, kuukausista ihanin! Kesä näkyy vielä ruskettuneissa jäsenissä, pyöräilykunnossa, kellarin hillopurkeissa ja pakastimen aarteissa. Ruska aloittaa ilotulituksensa, kyllä niin kyllästyttää jo kaikki tuo tasavihreä muutenkin. En kestäisi asua yhden vuodenajan maassa! Viileä ilma tuo energiaa ja tuntuu raikkaalta, kaikki alkaa taas. 

Sieniä ei ole tänä vuonna juuri löytynyt.
Hyvä syy silti käydä ahmimassa metsää.

Omenoita riitti mehuksi asti.

Kriikuna tuotti jättisadon tänä vuonna.

Lapsena ja nuorena syyskuu tarkoitti uutta koululuokkaa, työelämässä kouluun päätyneenä samoin, kun pitkät kesälomat oli vietetty. Teki mieli aloittaa joku uusi harrastus tai kurssi. Vietän joka syksy tuntikausia kurssi-ilmoituksia selaillen ja miettien, että ihan hyvin voisin aloittaa taas lattaritanssin. Ai niin, mutta oikea polvi antoi pahasti myöten pyörähdellessä ja oli se niin noloa kaatua kesken kaiken. Joogaa olen jo kokeillut ja olin nukahtaa, enkä kestä mitään epämääräisiä uskontoja joita siihen joskus liittyy. Pakanajoogaa ei ole vielä kursseilta löytynyt, mutta Pilates on tuonut paljon iloa ja virkeitä jäseniä. Se on myös ainoa aika viikosta, kun todella keskityn kehooni ja hengitän kunnolla. Pieniä edistysaskelia on myös löytynyt vatsalihasten yhteenkuroutumisessa. Ei, ei se näy päälle päin vielä. Hmph.

Syyskuu on myös syntymäkuukauteni. Lapsuuteni koulussa oli syntymäpäiväsankarin velvollisuutena kiertää karkkipussin kanssa luokassa. Koulu oli aina juuri alkanut, luokkakaverit outoja ja uusiakin kesän jälkeen, ja karkkipussi koululaukussa oli kuin painajainen, olin niin tuskallisen ujo. Kuinka monta kertaa mietin, uskaltaisinko vain syödä karkit itse, ettei tarvitsisi viitata ja kertoa opettajalle ja joutua huomion kohteeksi!

Ruska juuri alkamaisillaan.

Tässä syyskuussa tulee viisi vuotta siitä, kun paluumuutimme Irlannista Suomeen. Olen jo niin sopeutunut kotimaahani, etten enää kunnolla muista elämää Irlannissa. Uutisten avulla pysyy kärryillä, missä siellä mennään, ja budjetista luetaan uusimmista tuista ja korotuksista. Irlanti porskuttaa amerikkalaisten ja monikansallisten jättiyhtiöiden verotulojen turvin, saa nähdä miten kauan. Niin rikkaan maan ei pitäisi kärsiä asuntopulasta ja terveydenhoidon kriiseistä, mutta jotenkin se ei vaan ikinä korjaudu. Kotiväkivaltauutiset ja murhat näkyvät viikoittain uutisissa - en tiedä eikö niitä samaan tahtiin Suomessa tapahdu vai eikö niistä uutisoida. Pahalta tuntuu. 

Yksi lempipaikkojamme: Suomenlinna.

Oma luovuuteni on puhjennut kukkaan Suomessa ihan eri tavalla. Tietty varhaiseläke toi enemmän aikaa, mutta tuntuu, että Suomessa kynnys osallistumiseen ja mukaan pääsemiseen on alempi. Kurssit ovat kohtuuhintaisia tai puoli-ilmaisia, moni harrastus on ilmainen. Kirjastot ovat varsinaisia kulttuurikeskuksia musiikki-iltoineen, kirjallisuusmatineoineen ja taidenäyttelyineen. Itselläni aukeaa jo toinen näyttely Hämeenlinnan pääkirjastossa, tällä kertaa suppeampi aulanäyttely, tiedot alla. Sinnikäs kirjoittajaryhmämme suunnittelee jo kolmatta novellikokoelmaa, avainpaikkana tällä kertaa Helsingin päärautatieasema. Olen onnistunut käymään sekä konserteissa että tanssiesityksissä taidenäyttelyjen lisäksi. Soul food!

Oma vene, oma lupa.

Parasta, ihan parasta kuitenkin ovat vanhat ja uudet ystävät, joita olen löytänyt Suomesta. Itseään ei kunnolla näe, ellei tapaa muita ihmisiä, he ovat kuin peili. Vanhat tutut ja sisarukset näkevät minusta muutakin kuin ikääntyneen kuoren, kummasti vuodet häviävät ja puhe pulppuaa. Ystävät ovat rikkaus, vanhat ystävät ovat lottovoitto!

Kyhkysenniemen ranta, öljy, 50x70.

Valikoima viimeaikaisia töitäni Hämeenlinnan pääkirjaston aulaseinällä, 3.-16.10.2022, Lukiokatu 2, 13100 Hämeenlinna.

Kirjasto auki ma-pe 10-19, la 10-15, su 12-16. 

Poikkeus: pe 14.10. 10-17. Kirjastokortilla pääsee sisään omatoimiaikoina klo 06-22. 

Tervetuloa! Ja nimmari vieraskirjaan!