Pages

keskiviikko 28. syyskuuta 2022

Suloinen syyskuu

 Syyskuu, kuukausista ihanin! Kesä näkyy vielä ruskettuneissa jäsenissä, pyöräilykunnossa, kellarin hillopurkeissa ja pakastimen aarteissa. Ruska aloittaa ilotulituksensa, kyllä niin kyllästyttää jo kaikki tuo tasavihreä muutenkin. En kestäisi asua yhden vuodenajan maassa! Viileä ilma tuo energiaa ja tuntuu raikkaalta, kaikki alkaa taas. 

Sieniä ei ole tänä vuonna juuri löytynyt.
Hyvä syy silti käydä ahmimassa metsää.



Omenoita riitti mehuksi asti.

Kriikuna tuotti jättisadon tänä vuonna.

Lapsena ja nuorena syyskuu tarkoitti uutta koululuokkaa, työelämässä kouluun päätyneenä samoin, kun pitkät kesälomat oli vietetty. Teki mieli aloittaa joku uusi harrastus tai kurssi. Vietän joka syksy tuntikausia kurssi-ilmoituksia selaillen ja miettien, että ihan hyvin voisin aloittaa taas lattaritanssin. Ai niin, mutta oikea polvi antoi pahasti myöten pyörähdellessä ja oli se niin noloa kaatua kesken kaiken. Joogaa olen jo kokeillut ja olin nukahtaa, enkä kestä mitään epämääräisiä uskontoja joita siihen joskus liittyy. Pakanajoogaa ei ole vielä kursseilta löytynyt, mutta Pilates on tuonut paljon iloa ja virkeitä jäseniä. Se on myös ainoa aika viikosta, kun todella keskityn kehooni ja hengitän kunnolla. Pieniä edistysaskelia on myös löytynyt vatsalihasten yhteenkuroutumisessa. Ei, ei se näy päälle päin vielä. Hmph.

Syyskuu on myös syntymäkuukauteni. Lapsuuteni koulussa oli syntymäpäiväsankarin velvollisuutena kiertää karkkipussin kanssa luokassa. Koulu oli aina juuri alkanut, luokkakaverit outoja ja uusiakin kesän jälkeen, ja karkkipussi koululaukussa oli kuin painajainen, olin niin tuskallisen ujo. Kuinka monta kertaa mietin, uskaltaisinko vain syödä karkit itse, ettei tarvitsisi viitata ja kertoa opettajalle ja joutua huomion kohteeksi!

Ruska juuri alkamaisillaan.

Tässä syyskuussa tulee viisi vuotta siitä, kun paluumuutimme Irlannista Suomeen. Olen jo niin sopeutunut kotimaahani, etten enää kunnolla muista elämää Irlannissa. Uutisten avulla pysyy kärryillä, missä siellä mennään, ja budjetista luetaan uusimmista tuista ja korotuksista. Irlanti porskuttaa amerikkalaisten ja monikansallisten jättiyhtiöiden verotulojen turvin, saa nähdä miten kauan. Niin rikkaan maan ei pitäisi kärsiä asuntopulasta ja terveydenhoidon kriiseistä, mutta jotenkin se ei vaan ikinä korjaudu. Kotiväkivaltauutiset ja murhat näkyvät viikoittain uutisissa - en tiedä eikö niitä samaan tahtiin Suomessa tapahdu vai eikö niistä uutisoida. Pahalta tuntuu. 


Yksi lempipaikkojamme: Suomenlinna.


Oma luovuuteni on puhjennut kukkaan Suomessa ihan eri tavalla. Tietty varhaiseläke toi enemmän aikaa, mutta tuntuu, että Suomessa kynnys osallistumiseen ja mukaan pääsemiseen on alempi. Kurssit ovat kohtuuhintaisia tai puoli-ilmaisia, moni harrastus on ilmainen. Kirjastot ovat varsinaisia kulttuurikeskuksia musiikki-iltoineen, kirjallisuusmatineoineen ja taidenäyttelyineen. Itselläni aukeaa jo toinen näyttely Hämeenlinnan pääkirjastossa, tällä kertaa suppeampi aulanäyttely, tiedot alla. Sinnikäs kirjoittajaryhmämme suunnittelee jo kolmatta novellikokoelmaa, avainpaikkana tällä kertaa Helsingin päärautatieasema. Olen onnistunut käymään sekä konserteissa että tanssiesityksissä taidenäyttelyjen lisäksi. Soul food!

Oma vene, oma lupa.

Parasta, ihan parasta kuitenkin ovat vanhat ja uudet ystävät, joita olen löytänyt Suomesta. Itseään ei kunnolla näe, ellei tapaa muita ihmisiä, he ovat kuin peili. Vanhat tutut ja sisarukset näkevät minusta muutakin kuin ikääntyneen kuoren, kummasti vuodet häviävät ja puhe pulppuaa. Ystävät ovat rikkaus, vanhat ystävät ovat lottovoitto!

Kyhkysenniemen ranta, öljy, 50x70.



Valikoima viimeaikaisia töitäni Hämeenlinnan pääkirjaston aulaseinällä, 3.-16.10.2022, Lukiokatu 2, 13100 Hämeenlinna.

Kirjasto auki ma-pe 10-19, la 10-15, su 12-16. 

Poikkeus: pe 14.10. 10-17. Kirjastokortilla pääsee sisään omatoimiaikoina klo 06-22. 

Tervetuloa! Ja nimmari vieraskirjaan!

 




tiistai 30. elokuuta 2022

Kuusi asiaa minusta

Elokuun lopun uhatessa nappaan kiinni Nadinen heittämästä blogihaasteesta: Kuusi asiaa, joita lukijat eivät tiedä minusta. 

Nyt alkoikin arveluttaa: mistä en ole jo kirjoittanut, kun aloitin blogini jo vuonna 2013? Henkilökohtaista elämää ei myöskään pidä revitellä julkisuudessa. Siihen ei tarvita edes vihollisia, kun on epäluotettavia tuttavia ja typerä media, kuten eräs nimeltämainitsematon nuori poliitikko on viimeaikoina saanut tuskallisesti kokea. Mutta SIITÄ ei sen enempää.

Hypätään siis menneisyyteen. Läheisillä ystävilläni saattaa olla aavistus näistä, mutta osa on ennen julkaisematonta skandaalimateriaalia. Ehkä hiven autofiktiotakin mukana sopassa. 

1.    Olen elämässäni ollut vain yhden kerran potilaana sairaalassa, jos synnytyslaitoksia ei oteta lukuun. (Kop, kop puuta!) Sairastuin vakavaan munuaistulehdukseen 20-vuotiaana Beninissä, Länsi-Afrikassa, jonne eksyin lyhyeksi jääneen au pair-kesän jälkeen, satunnaisesti tapaamani miehen matkassa. Tulehdus aiheutui varmaan juomavedestä, jota join raakana suoraan hanasta. Sen piti karaista kehoani, mutta jouduinkin tiputukseen pääkaupungin sairaalaan. Toivuin, mutta kovien kipujen kautta. 

2.    Olen selvästi ollut aina enemmän riski- kuin turvallisuushakuinen. (Ks. edellistä.) Olen useimmiten toiminut sydämen, en järjen ääntä kuunnellen. Uraputken sijaan valitsin kiehtovamman koiranputken, monihaaraisen ja nopeasti kukkivan. Arjen turvallisuus tylsistyttää, en jaksa tasapaksuutta ja ennalta arvattavuutta. Aina välillä pitää tehdä jotain vähän villiä, vaikkei aina niin järkevää. Vanhemmiten villi on suhteellisuuskysymys. Pulkkamäki?

3.    Ammatinvalinta tuotti lukioiässä valtavaa ahdistusta, kun en halunnut seurata sitä, mitä muut tekivät. (Ks. edellistä.) Kävin uunituore ällän yo-todistus kädessä  Luovan toiminnan linjan Kymenlaakson Kansanopistossa aikaa voittaakseni ja sain elinikäisiä ystäviä, sitten karkasin edellämainitulle välivuodelle au pairiksi Brittein saarille. Sieltä sitten reissaamaan seuraavaksi pariksi vuodeksi erinäisiin maihin satunnaisen miehen matkaan. Olin jo esiteini-iässä innostunut piirtämään pohjapiirustuksia taloihin, niitä on vihot täynnä ja muutama voipaperirullakin, kun yritin matkia oikeita piirustuksia. Tästä harrastuksesta tuli sitten elinkeino Lontoossa, kun pääsin kopioijaksi insinööritoimistoihin. Viitisen vuotta kopioin musteella sähkö- ja LVI-asennuspiirustuksia ja elätin itseni opiskellessani Open Universityssä psykologian kandin paperit. Sekin ammatti on nyt muinaismuisto, kaikki teetetään tietokoneilla nykyään, napin painalluksella. Eikä minusta koskaan tullut ammattipsykologia, alaa seuraan silti edelleen.

4.     Ainoa palkinto, jonka koskaan olen saanut, on hopeoitu lautanen: Henkisten kilpailujen eka palkinto, runonlausunnassa. Kokemus oli seitsenvuotiaana niin traumaattinen, että olen kärsinyt julkisen esiintymisen fobiasta koko ikäni ja se on todella rajoittanut elämänvalintojani. Nykyään ilmoitan fobiasta jos joudun esiintymään, ensiaputaitoiset kuulijat pysyvät siten valppaampina, jos pyörryn  kesken kaiken. Kirjoittajakursseilla ääneen oman tekstin lukeminen oli niin kammottavaa, että opin nopeasti rajoittamaan tekstini vajaaseen A4 liuskaan, koska tiesin, että saan happea ainakin sen lukemisen ajan. Fobia on kuulemma yksi yleisimmistä, pahempi kuin kuolemanpelko - siitä siinä itse asiassa on kysekin. 

5.    Lakkasin silittämästä vaatteita jo 19-vuotiaana. Esimerkkinä eräs walesilainen nainen, joka tuhahti, että se on ajanhukkaa. Olen oppinut kaikki mahdolliset kepulikonstit vaatehuoltoon liittyen ja onnistunut säästämään kokonaisia vuosia elämästäni kehittäviin harrastuksiin, mm. lukemiseen ja nukkumiseen. Pahempaa elämän haaskausta en tiedä kuin tekstiilien silitys. Tropiikissa sitä suositellaan toukkien ja munien hävitykseen vaatteista, se lienee ollut ainoa syy, miksi ehkä olen silittänyt joskus. Hyönteiskammoni nimittäin vie voiton tästäkin, en kestä toukkia, lieroja, etanoita, torakoita, muurahaisia, mitään kiemurtelevaa ja ryömivää. 

6.    En ole mielestäni nuuka, mutta kierrätän kaiken mahdollisen. Ennen Roskalava-Facebookryhmiä kurkistin aina oikeisiin roskalavoihin. Okei, kurkistan vieläkin, vaikka tiedän, etten todellakaan jaksa kantaa hyväkuntoista toimistopöytää enää kotiin. Ostan suurimman osan käyttötavaroista ja vaatteista kirpputoreilta, enkä heitä mitään hukkaan. Kimmokkeen sain lukiessani tyttäreni esseetä kerskakulutuksen kapitalistisista tavoitteista, siitä miten kaikkeen emotionaaliseen on onnistuttu liittämään ostotapahtuma. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat, äitien- ja isienpäivät, hautajaiset, häät, nimiäiset, depressiot ja ilot. Kulutuskrääsä saa minut epätoivoiseksi: mihin tämä kaikki joutaa, minkä näkee ostoskeskuksen liukuportaissa seistessään? Miksi ostovoiman uupuminen järkyttää kansantalouden, vaikka pitäisi säästää ja kierrättää?  Itse tehty ja kierrätetty pitäisi olla oikea suunta, jos mielimme elää tällä planeetalla.

Taiteilijana mietin tietenkin joskus, onko taide ongelmajätettä. Toisaalta, jos se on itse tehtyä ja tuottaa saajalleen iloa, ehkä sen voi myös kierrättää joskus. Kirjoittaminen ei enää käytä nippukaupalla paperia, kun kaikki on digitaalista, paperijulkaisuja lukuunottamatta. Pitkää käsikirjoitusta työstäessani mietin yhä useammin, onko tärkeämpää se, että sain tarinan kirjoitetuksi kuin se, että saisin sen julkaistuksi. Jos niin pitkälle joskus pääsen, ehkä julkaisenkin vain e- kirjana tai audiokirjana?

Loppuun yksi ongelmajätetuote, jota vähän kadun. Teetätin tauluistani kortteja lähinnä mainosmielessä, mutta myyntituotteina ne eivät menestyneet. Ihmiset eivät enää osta kortteja! Nyt minulla on sitten laatikollinen kortteja joka tilaisuuteen. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat... 





lauantai 30. heinäkuuta 2022

Miksi käydä taidenäyttelyissä

Miksi käydä taidenäyttelyissä ja museoissa?

En ole uskovainen, enkä harrasta meditaatiota, mutta kun törmään johonkin mielettömään taideteokseen, minut valtaa hartaus, kiihtymys, rauha tai tuska. Näin käy siis silloin, kun jokin työ saa haltioitumaan, pysähtymään, katsomaan tarkemmin. Kovin usein näin ei valitettavasti enää tapahdu. Sitä hienompaa sitten!

Lähiomainen ja allekirjoittanut tapasivat aikoinaan taiteen merkeissä. Valokuvanäyttelyssä, jos tarkkoja ollaan, jossa oli hänen mustavalkoisia kuviaan, joista pidin. Jatkoa ensimmäiselle kohtaamiselle toi intoni oppia maalaamaan. Siitä lähtien olemme rakastaneet näyttelyissä kiertelyä ja museoiden koluamista. Olen kiitollinen, että olen voinut jakaa nämä hetket lähiomaisen kanssa. Yleensä nimittäin haluan kokea kaiken yksin ja rauhassa, kuten elokuvat ja lukemisen. On suurenmoista introverttina jakaa heti tunnot ja mietteet jostain näyttelystä, väitellä, peilata omia reaktioita toiseen, intoutua.

Usein leikimme kolmen tai useamman teoksen ajatusleikkiä, eli toinen harhauttaa valvojat, sillä välin kun toinen saa ryöstää haluamamme teokset. Kiertelemme näyttelyä ja valitsemme halutut työt ja vertaamme, menikö valittu saalis yksiin. Usein olemme samaa mieltä joistakin töistä, harvoin kaikista. Usein täytyy sanoa, että vaikka en haluaisi herätä jonkun teoksen viereltä aamulla tai törmätä siihen olohuoneeni seinällä, työ on silti järisyttävä juuri siinä tilassa - näyttelyssä.

Viime Helsingin-matkalla kolusimme sekä Kiasman ARS22 -näyttelyn että Valokuvataiteen Museon (Mikonkatu), jossa oli Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvanäyttely Pohjoistuulen metsä. Muitakin näyttelyjä on haarukkaan osunut tänä kesänä, mutta näistä kannattaa kirjoittaa, molemmilla on näyttelyaikaa lokakuuhun asti.



En yleensä lämpene videoille, on myönnettävä. Ensimmäiseksi katson kuinka pitkä video on, ja jos se on yli 20 minuuttia, jätän sen väliin. Kenellä on aikaa ístua tunti katsomassa videota suuressa taidenäyttelyssä? Varsinkin jos se ei visuaalisesti ole antoisa ja teknisesti hyvin tehty. Kiasmassa Cyprien Gaillardin Ocean II Ocean kärsi teknisestä heikkoudesta, mutta aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäimme tuijottamaan. Isolta tankkerilta nostettiin vanhoja metrovaunuja ja pudotettiin ne mereen. Kamera seurasi kalojen uiskentelua tyhjissä vaunuissa meren pohjassa. Väliin oli lähikuvattu lattiapintaan jääneitä fossiileita Pietarin metroasemilta. Jokin tässä rinnastuksessa toimi, vaikken tiedä mikä. Se pitää muistaa nykytaiteesta: kaikkea ei tarvitse ymmärtää, riittää kun katsoo ja ottaa vastaan. 

Toinen pysähdyttävä kokemus oli Tuan Andrew Nguyenin faabelivideo Vietnamista.  Jos joku olisi paasannut sukupuuttoon kuolevista eläimistä ja yleensäkin eläinten kohtelusta, olisin varmaankin skipannut aiheen. Videolla jäimme kuuntelemaan kahden sukupuuttoon kuolleen eläimen vuoropuhelua, jaavansarvikuono sekä kipikonnarouva. Mitä eläimet voisivat enää tehdä?


Oli Kiasmassa oikeita maalauksiakin, Lynette Yiodom-Boakyen erityisen hienoja potretteja tummaihoisista ihmisistä. Milloin viimeksi näitte sellaisia?


Kimmo Kaivannon Kun meri kuolee vei minut äkisti aikamatkalle 70-luvulle. ARS74 Helsingissä taisi olla ensimmäisiä isoja taidenäyttelyjä, joihin pääsin isosiskoni ja hänen uuden miehensä kanssa, molemmat idolejani esiteini-ikäisenä. Ajattelin tosissani, että seuraan heidän malliaan elämässä, näin itseni kiiruhtamassa venäläishuivissa johonkin taidekurssille tai hämmentämässä borsch-keittoa, sillä välin kun parrakas taiteilijamieheni avaa halvan punaviinipullon ja joukko älykkäitä ja kulturelleja ystäviä tupsahtaa kylään. Jossain vaiheessa idylliin kuului myös vanha puutalo, lampi, nahkatakkinen mies, räsymatot ja lapsi joka imee minusta voimaa, mutta toisin kävi. Tai: ehkä sain kaiken tuon, mutta siroteltuna aivan eri ajanjaksoihin elämässä.


Mutta nyt hairahduin aiheesta. Vuonna 1974 kuitenkin koko elämä oli vielä edessä, uskoimme, että aktivismi ja joukkoliike ympäristön puolesta pysäyttää saastumisen - ja niinhän osittain tapahtuikin. Optimismi oli vahvaa ja tunne vaikuttamisen mahdollisuudesta väkevä. Luokkahuoneemme seinällä yhteiskoulussa oli upea DDT-vastainen juliste koskettavine teksteineen. 



Sitä surullisempaa oli käydä katsomassa metsäkuvia, joissa liiankin selvästi näkyy, että nyt on jo myöhäistä monin tavoin. Uskomatonta, että kun puhumme metsällä kulkemisesta, tarkoitamme 99-prosenttisesti talousmetsää. Vain yksi prosentti Suomen metsistä on enää täysin luonnonvaraista.

Kovalainen ja Seppo, ikäisiäni naisia, ovat koonneet upean näyttelyn, jossa on sekä faktoja luonnon tilasta että suurenmoisia valokuvia. Sen verran tiedän valokuvauksesta, että tiedän näiden kuvien takana olevan huikean määrän työtä, samoamista, otoksia ja valintoja. Erityisesti arvostan sitä, että tavallisten ihmisten suru on kuvattu, kun tuttu sieni- ja marjametsä onkin yhtäkkiä jyrätty tyhjäksi, maa koneiden pirstoma. Metsäteollisuuden ahneudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Ehkä sitä jäin kaipaamaan, että näyttelyn tekijät olisivat antaneet jotain oljenkorsia. Mitä kulutusta voimme vähentää? Mihin puuta kulutetaan näin paljon, miten sen voisi korvata jollain muulla? Onko yksi syy nettimyynti, kun jokainen paketti pitää verhota taas uuteen pahviin ja paperiin? Voitaisiinko huonekalut kierrättää sen sijaan, että kaadetaan yhä uutta puuta?



Tällaisten taidekokemusten jälkeen on kylläinen ja nälkäinen yhtaikaa. On saanut visuaalista nautintoa, virikkeitä uusiin ajatuksiin ja haluaa tietää lisää. On jakanut jotain erikoista tuntemattomien ihmisten kanssa, samassa tilassa, kenties jutellut jonkun taiteen tekijän kanssa. Elämänmaku vahvistuu siitä, että saa yhteyden samoin ajatteleviin, tai no, edes ajatteleviin ihmisiin. 

Lähiomainen ja kulttuurikorppis istuvat lähijunaan särkevine jalkoineen ja toinen kysyy: mikä oli tänään parasta?


torstai 30. kesäkuuta 2022

Irlantia ihmettelemässä

 Viime blogissa oli pelkkiä sanoja, ei kuvan kuvaa. Kesäkuun helteillä taas ei sanoja tunnu syntyvän; annan kuvien vietellä. 

Kerran ulkosuomalainen, aina ulkosuomalainen. Varsinkin, kun jälkikasvua on eri maassa kuin missä itse asuu. Videotervehdykset, whatsappit ja puhelut ovat ihan kivoja, mutta mikään niistä ei korvaa halausta, livenä näkemistä ja kuulemista. Ihminen on varmaan kehittynyt lajinakin kommunikoimaan kasvotusten, ei ruudulla, vaikka sekin voi olla vielä edessä - ainakin korona-aikaan alkoi tuntua siltä. 







Kulttuurikorppis nautti lentoon pääsemisestä!

Suomen kirkas ilma, metsät ja niityt, järvet ja meren saaristot vaihtuivat sumuisen nihkeäksi  Irlanniksi, peltojen tilkkutäkkimaaksi. 

Kun katsoo Irlantia ilmasta, tulee mieleen, että tilanpuute ei ainakaan ole asuntopulan syynä, tasaista peltoa riittää. Kaupungit levittäytyvät matalina, paritalojen ja rivitalojen nauhoina joita tiheät tieverkostot yhdistävät.

 Irlantilaiset eivät innostu kerrostalolähiöistä.




Hurmaannuin Irlannin vehreydestä Suomen hitaan kevään jälkeen. Parikymmentä vuotta sitten perustetusta puutarhakeskuksesta oli tullut viidakko, paikkaa tuskin tunnisti. Entinen lempipaikkani, jossa tuhlasin erinäisiä satasia uusiin kasveihin, pensaisiin ja puihin, on nyt kolminkertaiseksi paisunut taimimyymälä ja kahvilaravintola. Jos kasveista tykkää, Arboretumille vahva suositus, lähellä Greystonesin rantakaupunkia Wicklowissa.


Tätä peiliä himoitsin omaan puutarhaani, se oli aikanaan sijoitettu itämaiseen  teemapuutarhaan.  Puut ja kasvit olivat kasvaneet niin, että teemasta ei ollut paljon jäljellä. 

Hieno ajatus tuo pääskysten maalaaminen peiliin, eivät törmäile siihen!

Lapset ovat kasvaneet äitiään pidemmiksi. 



Irlanti on kaunis ja ihmiset ystävällisiä. Puhe soljuu helposti ja huumorilla kuitataan enimmät. Musiikillisesti irlantilaiset ovat mestareita, se on heidän taiteenlajinsa. 

Kuitenkin tunsin lyhyen visiittini aikana, että maa horjuu ja huojuu kriisistä toiseen. Asunnottomuus on kroonista, asuntopula on saanut absurdeja muotoja. Miten käy syksyllä opiskelijoiden tarvitessa majoitusta?

 

Aikuisista viidestä, työssäkäyvästä lapsestani vain yksi on onnistunut ostamaan oman asunnon. Muut asuvat kimppakämpissä, siis perheasunnoissa jotka on pilkottu makuuhuoneittain eri vuokralaisille. Keittiö ja kylpyhuone jaetaan, olohuonekin jos sitä ei vielä ole muutettu vuokralaishuoneeksi. Seurustelu on vaikeaa, kun pareille ei tahdo löytyä edes yksiötä, jossa olisi oma rauha. Tämä tilanne siis kolmekymppisillä, työssäkäyvillä, vakaan tulon aikuisilla. 

Syy? Asuntokeinottelu on johtanut sellaiseen hintojen nousuun sekä vuokra- että ostomarkkinoilla, ettei kellään enää tunnu olevan mahdollisuutta omaan asuntoon. Moni aikuinen lapsi asuu vanhempiensa luona ja yrittää säästää käsirahaan, vaikka hinnat lipuvat yhä korkeammiksi. Osa muuttaa ulkomaille joko sitä käsirahaa tienaamaan, tai lopullisesti. Vieraileva äitimuori, jolla ei ollut varaa astronomisiin hotellihuoneisiin, nukkui tyttärien sängyissä, tyttärien nukkuessa kuka missäkin. En käsitä, minne kymmenet tuhannet ukrainalaiset kyetään majoittamaan. 

Tilanne ei ole uusi, vain entistä pahempi. Sama terveydenhoidossa, josta en edes jaksa kirjoittaa. Tuntui kuin kaiken kauniin ja rempseän alla Irlanti oli kuin painekattila, valmis pihahtamaan. Mietin, mikä sana kuvaisi irlantilaista nykytilannetta, ja löysinkin: stressi. Asuntopula ja terveydenhoidon jonot eivät koske hyvin toimeentulevia, kaikki muut ovat kroonisesti stressaantuneita. Mikään ei kuitenkaan tunnu muuttuvan. On kuitenkin onni, että kansalla on veressä tapa kestää, huumorin ja ironian avulla. Kuten lempikirjailijani, Irish Timesin journalisti Fintan O'Toole toteaa eepoksessaan We Don't Know Ourselves:

Ireland is a permanent contradiction. Irlanti on pysyvä ristiriita. 

Irlantilaisiin ongelmiin on myös aina olemassa irlantilainen ratkaisu. Kun käväisin Länsi-Irlannin Galwayssa, sää oli kaamean kylmä, vuorotellen tuulinen, sateinen, pilkahdus aurinkoa ja taas sadetta. Ihmettelin ohikulkevan pyöräilijän ohjaustankoon ripustettuja möykkyjä. Sitten näin niitä useammallakin, eritoten ruokaläheteillä. Kuulemma pitävät pyöräillessä kädet lämpiminä, ja sormet saa äkkiä ulos jättihanskoista kännykkäsuunnistusta varten!

Noin isoissa hanskoissa kulkee jo pienempi tablettikin, jos ei läppäri.  



Irlanti on edelleen sivistysmaa, siellä on ihania, isoja kirjakauppoja, joissa ihmiset oikeasti lukevat ja hypistelevät kirjoja, tilaavat niitä, ostavat niitä. 

Galwayssä käydessä kannattaa pistäytyä Charlie Byrne Bookshopissa

Tänne voisin muuttaa pysyvästi. Tuokaa vain ruokaa ja juomaa silloin tällöin, älkääkä häiritkö!



Hyvää musiikkia kuulee kaikkialla Irlannissa, kaduilla ja pubeissa, konserteissa ja festareilla. Kannattaa kuitenkin suunnata pois Dublinista, jos aitoutta halajaa, ainakin pubeissa. 

Onnistuin pääsemään Ye Vagabondsin konserttiin Vicar Streetille, paikka oli tupaten täysi, ikähaitari teinistä eläkeläisiin. Mahtava tunnelma! Veljesten harmoninen laulu oli hypnoottista, musiikki sekoitusta traditionaalisesta folkiin, sanailu hauskaa, johon yleisö tietty heitti omiaan. Great craic, kuten Irlannissa sanotaan. 


Yöllisen Galwayn kauneutta.








Galway City Museumissa saattoi viettää sateisen iltapäivän, museofriikkinä tykkäsin. Kuvan unisex kaapu olisi edelleen käytännöllinen vaatekappale Irlannin ilmastossa. 



Vanha pysäyttää usein tuttuudellaan, emme ole niin paljon muuttuneet. Tämä Old Croghan Man kuulemma oli vauras, sen näki hyvinhoidetuista kynsistä!

Oikea muumio löytyy Dublinin kansallismuseosta. Kuvakin säväytti!









Summa summarum: Irlanti on kiehtova, ristiriitainen, stressaava, kaunis, väsyttävä, hauska, tuttu ja vieras minulle yhtaikaa. 

Rakastan jälkikasvuani ja niin kauan kuin asun Suomessa, meidän on matkustettava ees taas tapaamaan. 
Arvostan irlantilaista kulttuuria, varsinkin musiikkia ja kirjallisuutta. Irlantilainen huumori on elämäntapa, asenne, pelastus ja piristys. 

Mutta. Se iso mutta: en voisi enää asua siellä pysyvästi. Rakastan Suomea ja suomea, tätä hiljaisten ihmisten, suuren tilan ja puhtaan luonnon maata, jossa kaikki toimii, jossa on turvallista.  


Eräs paluumuuttaja kommentoi osuvasti: Suomi on niissä lapsuuden ja nuoruuden tunnemuistoissa niin tiukasti läsnä, että sitä osittain palaa siihen tilaan uudelleen, kun tulee takaisin. 

En edes muista, minkä ikäinen olen, kun hyppään fillarin selkään ja pyöräilen läheiselle järvelle uimaan. Koiranputket vaahtoavat tienvierillä, pääskyset naukuvat, järvivesi on lämmintä pinnalta ja kylmää pohjassa, kuten aina. 

Miten voi olla, että neljäkymmentä vuotta muualla oli vain episodi elämässäni, ja nyt jatkan siitä mihin jäin?






torstai 26. toukokuuta 2022

Elämäni ääniviiru - blogihaaste

 Olen kuunnellut viime aikoina YLE Areenasta Elämäni ääniraita –ohjelmaa, jossa Tuuli Saksala haastattelee suomalaisia kuuluisuuksia heidän elämälleen tärkeistä musiikkikappaleista. Vahva suositus Saksalan miellyttävään, rauhalliseen puheeseen ja tilan antamiseen haastateltaville. Roman Schatz ja Seela Sella olivat ihania. Taas yksi YLE –helmi!

Koska on varsin epätodennnäköistä, että päädyn haastateltavaksi k.o. ohjelmaan, päätin haastatella itse itseäni. Haastan muitakin bloggareita vastaamaan tähän, jos musiikki on teille rakasta. Ja kuten kaikissa haasteissa, kysymyksiä voi skipata tai lisätä, tämä on sinun elämäsi ääniraita! Kysymyksiä saa vapaasti kopioida. Musanäytteet sain youtubesta. Mykistäkää mainokset, jos ne ilmaantuvat, nuo riiviöt.

8 kysymystä:

1.      LAPSUUS  - Mitä lapsuutesi äänimaailmaan kuului? Ketä perheeseesi kuului? Missä/minkälaisessa paikassa kasvoit. Millainen lapsi olit?

2.      NUORUUS - Oliko sinulla kovia kasvukipuja? Unelmia nuorena?

Miksi halusit tulla isona? Oliko sinulla esikuvia?

3.      LOHTULAULU - Kaikki ei aina mene hyvin elämässä. Mikä on lohtulaulusi?

4.      RAKKAUSLAULU - Entä rakkaus, mitä se on? Paras rakkauslaulu?

5.      VOIMALAULU – Mikä musiikki antaa sinulle voimaa elämässä?

6.      MUSIIKILLINEN LUURANKO - Jokin, johon liittyy salaisuus, häpeää, katumusta...

7.      MINUUS - Kappale, joka kuvaa eniten sinua? Tai: kuka/millainen haluaisit olla? Kappale, joka kertoo sinusta, tai mikä sinä olet?

8.      TULEVAISUUS - Mikä sinua mietityttää juuri nyt/tulevaisuudessa?

 

 

1.Lapsuuteni äänimaailma? Kasvoin kuuden lapsen toiseksi nuorimmaisena, ahtaasti rintamamiestalossa, jossa jossain vaiheessa asui vielä mummunikin, joten oletan, että kotini oli meluisa. Pakenin sitä oivallisesti kuitenkin kirjoihin, joita opin lukemaan jo nelivuotiaana, mummuni opettamana. Musiikillisesti kotini oli köyhä. Meillä oli iso radio, jota äiti kyllä ’huudatti’, kun tuli Lauantain toivotut tai jotain kaunista, vaikkapa Luostarin puutarhassa tai Eliza Korjuksen Warum. Samaisesta radiosta saattoi odottaa tiettyjä pop-ohjelmia, joita teini-ikäisenä nauhoitin mankalle. Mankan sain parhaalta kaveriltani, kun hän sai paremmat laitteet. Silloin ei yksinkertaisesti ollut varaa mihinkään. Myöhemmin meillä oli yksi Luxor-merkkinen matkaradio, jonka sain viedä yläkertaan huoneeseeni, kun vanhemmat menivät nukkumaan. Radio Luxemburg tuli tutuksi. Isäni oli lestadiolainen, mikä aiheutti popmusiikin sensurointia, emmekä saaneet edes televisiota ennen kuin olin kahdentoista. Äitini rakasti musiikkia ja lauloi ja myös vihelsi usein. Warum oli laulu, joka sai hänet pysähtymään niille sijoilleen ja tuijottamaan ulos ikkunasta. Isä veisasi virsiä seuroissa.

Asuimme kaupungin laidalla, lähellä peltoja ja järveä, joten sen puoleen lapsuuteni oli idyllinen. Olin ujo ja yksin viihtyvä lapsi, kirjat ja piirtäminen olivat rakkaitani. Sain ensimmäisen hyvän ystävän vasta oppikoulussa. Musiikki oli kiehtova ja vaikuttava vieras, joka joskus pistäytyi kotonani.

Miliza Korjus: Warum

2. Kasvukipuja minulla oli ihan tavalliseen tapaan. Vanhempieni liitto oli myrskyisä ja isäni uskonnon varjostama. Pidimme sisarusten kanssa yhtä. Minun oli vaikea rentoutua musiikin kuuntelun tai tanssin suhteen, kun kaikki sellainen oli syntiä. Selvitin suhteeni Raamattuun, uskontoon ja moraalikysymyksiin perin pohjin päiväkirjoissani jo hyvin nuorena. Unelmoin salaisesti kirjailijan, kirjoittajan työstä, vaikkei mitään esikuvia ollut suvussa tai elinpiirissäni. Teini-iässä tapasin erään  taiteilijan ja hänen kauttaan muita luovan alan ihmisiä, mikä innoitti boheemiin elämään. Tiesin, etten ollut kyllin hyvä kuvataiteessa, mutta kirjoittaminen jatkui. Lähetin juttuja kilpailuihin ja lehtiin. Koulun jälkeen kävin Luovan toiminnan kurssin eräässä kansanopistossa.Sitten yks kaks päätin lähteä ulkomaille, Englantiin  välivuodeksi. Itsenäistymään.

Nuoruuteni ääniraidaksi voisi valita sadoista kappaleista: Santanaa, Pink Floydia, Hectoria, Piirpauketta...! Jostain syystä valitsin kuitenkin tämän kappaleen, koska se liittyy kipuun. Olin vapaaehtoisten  työleirillä v. -78 Swanseassa, Walesissa, nojasin asuntolan ikkunalautaan heinäkuisena helleiltana ja tämä kappale leijaili jonkun opiskelijan avoimesta ikkunasta. Sillä hetkellä tajusin, että jotain isoa oli tapahtumassa elämässäni, olin irtautumassa Suomesta, kodista, ystävistäni, kaikesta entisestä, enkä tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, etten tulisi palaamaan Suomeen neljäänkymmeneen vuoteen, mutta kun jossain myöhemmin kuulin tämän kappaleen, tajusin, että aavistin jo silloin matkani jatkuvan pois päin. Eräänlainen taitekohta, kipeäkin.

Gerry Rafferty: Baker Street

3. Irtautumiseni kotoa ja Suomesta tapahtui kuin veitsellä leikaten, eikä se johtanut onneen.  Ensimmäinen liittoni oli vaikea. En tiedä, miten selvisin siitä kaikesta ja miten jälkikasvuni selvisi. Musiikki katosi elämästäni, koska en enää valinnut sitä itse. En myöskään kirjoittanut enkä piirtänyt.  Elämä oli taistelua vuodesta toiseen. Ei minulla ollut lohtulauluja. Ainoa, mistä sain voimaa, oli äidinkieleni, ja joskus lauloin lapsille suomeksi. Siihen aikaan ei suomea kuullut missään, ei ollut nettiä eikä somea. Löysin nyt tämän lumoavan laulun Youtubesta, ja se toi kipeästi mieleen ne vuodet, kun minua ei ollut. Lapset rauhoittuvat, kun heille kertoo satuja tai laulaa laulun, kuten tämä ikivanha tuutulaulu. Sitä on laulettu minullekin lapsena, ehkä siitä se voima.

Unikomppania: Tuu, tuu tupakkirulla

4. Entä rakkauslaulut? Tämä oli vaikea. Useimmat rakkauslauluthan kertovat kaipuusta, kun rakas ei vastaa tunteisiin, tai surusta, kun on menettänyt sen rakkauden. Ystävyys on minusta rakkautta tärkeämpää, siis miehen ja naisen välillä. Ystävyydessä, kumppanuudessa on enemmän kunnioitusta ja epäitsekkyyttä kuin rakkaudessa. Rakastumiset menevät ja tulevat, intohimo kuohuu ja laantuu.

Meillä oli kahdet hääjuhlat nykyisen kumppanini kanssa, yhdet Irlannissa, toiset Suomessa. Hän valitsi häävalssin ekaan, minä tokaan. Strangers in the Night , Frank Sinatra oli hänen valintansa, minun taas Carol Kingin You’ve got a friend. Kuulin sen jo 70-luvulla, ja nyt ymmärrän jo sanatkin. Siinä on rakkautta.

Carol King: You've got a friend

5. Voimalaulu, mikä antaa minulle voimaa? Se vaihtelee. En palaa johonkin samaan, vaan aina löytyy uusia haltioitumisia. Viimeksi Joan Baezin ja Merdedes Sosan Gracias a  la vida. Naisten laulu antaa minulle voimaa. Myös saamelaisen Mari Boinen hypnoottinen Vuoi vuoi mu on voimaannuttava. Olin poissa Suomesta niin kauan, etten juuri voi nimetä yhtäkään kotimaista kappaletta lähtövuoteni jälkeen. Kuuntelen usein etnomusiikkia (esim. Tuuli Saksalan Keidas), kun maalaan, koska kansanmusiikin voima antaa rohkeutta ja vauhdittaa rytmiä. Ihmiset ovat selviytyneet niin paljosta, ja aina vain musisoivat ja luovat, sitä ei voi tappaa.

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

6. Luuranko kaapissani? Tämän pitäisi liittyä johonkin salaisuuteen, häpeään, katumukseen. En oikein löytänyt mitään, mitä tässä haluaisin paljastaa, mutta eräs euroviisulaulu sai minut kuuntelemaan (ja katsomaan, myönnetään) nuoren miehen soitantaa ja laulua aina uudestaan. Valkovenäläissyntyinen Alexander Rybak, joka edusti Norjaa, kiehtoi nuoruuden ihanuudellaan aivan sopimattomasti, voisin olla hänen isoäitinsä. Malja nuoruudelle! Ja kaikille vilkkuvasilmäisille nuorille miehille. Tätä kannattaa oikeasti katsoakin, toisin kuin muita videoita. Euroviisujen helmiä, tämä luuranko!

Alexander Rybak: Fairytale

7. Kappale, joka kuvaa minua. Huh, todella vaikea. Olen vuosien varrella laatinut ja editoinut hautajaisteni soittolistaa, ehkä sieltä voi poimia jotain olennaista. Piirpaukkeen Konevitsan kirkonkellot tuli rakkaaksi jo nuorena 70-luvulla. Parhaimmillaan kuunneltuna kuulokkeilla, silmät kiinni. Se muistuttaa minua siitä nuoresta tytöstä joka olin silloin, ja kuoreni alla olen edelleen. Kiihkeä, totinen, luova, syvällinen, herkkä. Parhaimmillani, omimmillani. Pidän myös kappaleen alusta ja lopusta. Tuuli puhaltaa meidät alkuun ja lopulta pois.

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

8. Tulevaisuus? Juuri tällä hetkellä minua mietityttää rauha. Kasvoin sotatarinoiden varjossa, pelkään edelleen sodan ääniä. Maailmantilanne kauhistuttaa, elämme painajaista joka voi tulla todellisuudeksi myös meille. On vaikea nukkua, kun uutiset pyörivät päässä. Uskon, että voimme vielä ratkaista tai tulla toimeen ilmastomuutoksen kanssa, ja selvisimme juuri pandemiasta, mutta muutaman mielipuolen, vanhan miehen suunnitelmista emme voi tietää. Heille ei mikään merkitse enää mitään, ei elämä, ei ihmishenki. Tämä on niin uskomatonta, käsittämätöntä ja meidän avuttomuutemme sen edessä niin totaalista, että kaikki kalpenee sen rinnalla. Avuttomuudessani takerrun sitten kaikkeen, mikä enää merkitsee jotain: rakkaimpani, taiteen tekeminen ja näkeminen, lukeminen, kirjoittaminen, musiikki, luonto, puutarha. Koska tapahtui mitä tahansa, haluan ainakin pystyä ajattelemaan, että rakastin elämääni ja tein siitä jotain, elin täysillä. En tuhlannut elämääni apatiaan, ahdistukseen ja masennukseen, vaikka olisin voinut nauttia siitä, kun kaikki oli vielä hyvin.

Synnyinkaupunkini säveltäjän, Jean Sibeliuksen Valse Triste on kuulemma tarina vanhuksesta, joka muistelee elämäänsä, rakkauksia ja intohimoja kuolinvuoteellaan. Tätä en tiennyt, kun sen ensi kertaa kuulin, mutta kappale vei minut täysin mennessään. Onhan se surullinen, mutta täynnä väriä ja lämpöä myös. Ja rakkautta, ainoa mikä jotain merkitsee.

Jean Sibelius: Valse Triste

 

 

 

 

torstai 28. huhtikuuta 2022

Aidalla

 Ulkosuomalaisten piireissä törmää usein väittelyihin, miten asiat oikeasti ovat jossain maassa. Itsekin sorrun usein yleistämään, vaikka kokemukseni on aina subjektiivinen ja rajoittunut. Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomea ei enää ole olemassa, eikä sitä saa enää takaisin. Elin nelisenkymmentä vuotta ulkomailla, siitä viitisen vuotta Lontoossa, Kreetalla  ja vähän Afrikassakin, loput Irlannin itärannikolla pikkukaupungissa. Mitä oikeasti tiedän mistään maasta? Miten paljon tapasin ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, siirtolaisia, pakolaisia, kanta-asukkaita, vaikka kielimuuria ei juuri ollutkaan? Mikä minä olen kritisoimaan yhtäkään paikkaa, jossa olen asunut? 

Blogia kirjoittaessa, varsinkin jos se ei ole henkilökohtaisesta elämästä kirjoitettua, pitää tarkistaa faktoja useampaan kertaan. Näin tein Irlannin-blogeja kirjoittaessani. Paljon oli kuitenkin mutu-tietoa, jota sitten kyseenalaistettiin, kun muilla ulkkiksilla oli erilaisia kokemuksia. Usein kirjoitin asioista ja asenteista, jotka olivat peruja kymmenien vuosien takaisista omista kokemuksistani. Mutta blogi ei onneksi ole asia-artikkeli eikä edes kolumni, eikä sanoistaan juuri joudu vastuuteen. Ulkosuomalaisten blogeja lukiessa kannattaa muistaa, että ne ovat usein hyvin henkilökohtaisen kokemuksen värittämiä eivätkä mitään kaikenkattavia katsauksia ja matkaoppaita. Oikeiden journalistien pitää ottaa selvää paljon laajemmin asioista ja historiasta, kun kirjoittaa jostain ulkomaasta. Meillä ulkkiksislla on jotain muuta annettavaa: värikkäitä ja omakohtaisia tarinoita. Joskus ne pureutuvat yhteen asiaan syvemmin kuin yksikään laajalti tietoja hankkinut ammattikirjoittaja, koska kokemus on aito ja oma, maassa vuosikymmenien asumisen sävyttämä, ja se voi sisältää sellaisia arjen kokemuksia, joita ei vaan löydä google-haulla. 

Paluumuuttaja istuu aina kuin aidalla, sitting on a fence, kuten englanninkielisessä  vertauskuvassa. Näkee aidan molemmille puolille, muttei osaa valita puolta. Ulkomaalaisen miehen vaimona näen kotimaani koko ajan toisen silmin. Nauran käsittämättömän pitkille sanoille (jotka minulle tietty ovat kolmen, neljän sanan yhdyssanoja), ihmettelen google-käännöksiä, taivastelen kapulakieltä virallisissa papereissa. Huomaan, että sellainenkin asia kuin savun haju on suomalaiselle tuttu ja rakas, muisto mökki-iltojen, leirinuotioiden ja saunanlämmittämisen tunnelmista. Lähiomainen tuulettaa sitä vimmaisesti vaatteistaan – tai minun takistani, jos olen erehtynyt makkaraorgioihin. Toisaalta on ihanaa, kun ei tarvitse rakastaa, ei siis edes ostaa, saati maistaa mämmiä, simaa, tippaleipiä, graavilohta, silliä, voileipäkakkua tai sahtia. Lähiomainen ei edes tiedä, että sellaisiakin pitäisi nauttia tiettyinä juhlapäivinä. Ei kerrota.

Aidalla riekkuminen on hauskaa: näkee, mikä on ihanaa ja hyvää Suomessa, sitä miksi halusi palata takaisin, ja toisaalta näkee, miksi muunmaalaiset kummastelevat tapoja ja asenteita. Se ehkä on ulkomailla asumisen paras anti: ei enää ota mitään niin itsestäänselvänä. Asiat voi tehdä näinkin, joskus tämä tapa toimii paremmin, meilläkin olisi tässä opittavaa. Sitten taas tekisi mieli kailottaa koko maailmalle, miten hieno idea ovat kevyenliikenteen väylät, joita on ihan joka kylässä Suomessa, turvallisia ja kunnossapidettyjä. Tai lastentarhalaisten retket metsään, tekemään majoja ja keräämään lehtiä. Sellainen keksintö kuin napakelkka sai meidät hihkumaan viime talvena paikallisella järvenjäällä – erään kyläläisen aikaansaannos, ihan ilmaiseksi ja kaikkien huviksi. Potkukelkkoja oli myös lainassa. Suomi yllättää monessa kohdin.


Elämä tuntuu meillä loksahtaneen täällä kohdilleen. Viime näyttely, jonka pidimme, oli  yleisömenestys. Minun paikallisista maisemista tekemäni maalaukset herättivät paljon keskustelua ja muistelua, ja väittäisin että ne toivat sellaisiakin ihmisiä pop-up galleriaamme, jotka eivät usein taidenäyttelyissä käy. Lähiomaisen valokuvat poikivat myös juttuhetkiä, jotka usein alkoivat epäröivällä väitteellä: en puhu englantia – ja kuitenkin ujot suomalaiset päätyivät juttelemaan ulkomaalaisen kanssa! Kolmas jäsen, graafikko ja akvarellimaalari  taitelijaryppäässämme oli aivan uusi tuttavuus, joka tuntui heti vanhalta tutulta, sopi mainiosti joukkoon ja oli sopivan erilainen tyyliltään ja tekniikaltaan. Jälleen kerran pakko todeta, että samanlainen huumorintaju pelastaa paljon! Toivomme jatkoa yhteiselle innostuksellemme kesällä. 





Suomen ja Irlannin visioita

Päärynägallerian satoa

Pienen Kylägallerian vieraita

Koronan hälvettyä olemme huiskineet muutenkin kyläluutina: seikkailin purkutuomion saaneen, entisen yhteiskouluni vintillä ja käytävillä ja ostin älyttömiä juttuja parilla kympillä. 

Ei, tätä emme ostaneet. 

Osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa myyjäisiin omalla tuotannollani. Kävin kylän taidereitin suunnittelukokouksessa.  Vietimme ihanan iltapäivän Tampereella Spring Gathering-irkkufestareilla, mainiota musisointia niin suomalaisten kuin irlantilaisten toimesta. Kävimme kyläläisten kirppiksellä. Kesäprojekteja varten keräsimme ison nipun pajupiiskoja. Ihanaa on, kun jää ja lumi sulaa ja pääsee taas liikkumaan!

Vinkkinä paluumuuttajille: jos haluaa sopeutua kotimaahansa uudestaan, on tärkeää verkostoitua. Aloitin kuntoilusta, mikä sinänsä oli hyvä, mutta eihän siinä kehenkään tutustu. Kerhot ja piirit, jossa tehdään jotain yhdessä ja jutellaan, on paljon parempi alusta. Vapaaehtoisten toiminta, taidepiirit ja kurssit, lukupiirit, käsityöjutut, jopa kierrätys ja kirpparitouhu tuo samanmielisiä ihmisiä yhteen. Paluumuuttajilla on myös Facebook-ryhmiä, jotka järjestävät tapaamisia ja joissa voi huudella apua tai ärsytyksiään. Minusta paljon parjattu Facebook on mainio väline, jos haluaa tutustua myös livenä ihmisiin ja käydä tapahtumissa. Ja vikkelästi pois sellaisista Fb-ryhmistä, joissa käydään kimppuun kuin sika limppuun, oli aihe mikä tahansa. Maailmassa on aivan tarpeeksi vihapuhetta ja herjailua muutenkin, ei sitä tarvitse kotiinsa päästää.


Kuukauden digihelmiä: YLE Areenassa Sadan vuoden sankarit, aivan ihana, lohduttava, voimannuttava dokkarisarja 'noin' satavuotiaista suomalaisista, joissa kipinää riittää.

Irlantilaisen traditionaalisen musiikin helmiä, 1600-luvun sokean säveltäjän Turlough O'Carolanin sävellys, joka avasi allekirjoittaneen kyynelhanat irkkukonsertissa. Tässä isolla kokoonpanolla, jossa myös uileann pipes eli kyynärpäillä 'poljettavat' säkkipillit. Kappaleen nimi on iirinkielellä: Si bheag, si mhor (aksenttimerkit puuttuvat). Tampereella sen esittivät Thomas Johnston ja Eadaoin Ni Mhaicin. 

Kolmas sykähdyttävä elämys, näitä random kohtaamisia eetterissä: Joan Baez ja Paul Simon v. 2016 laulamassa The Boxer Että sellaisia seitsemänkymppisiä! 


Huomasin, että paikallisessa supermarketissa raahattiin ilmapalloja etuoven tienoille. Se on kai vappu tulossa. En ole koskaan ikävöinyt vappua ulkomailla, juhannusta ja jouluaattoa kylläkin. Muistaakseni vappuun liittyy runsas alkomahoolin käyttö, mutta jostain syystä en muista siitä paljon. Ehkä teen aattona talvikeliin sopivan kuuman juoman rum and blackcurrant juice, onhan vappuna aina kylmää ja lumista! Slainte!

Ja ei, ei sanaakaan sodasta. Olen yrittänyt tasapainotella uutistenluvun ja oman elämäni kanssa niin, että jälkimmäinen voittaa. Ei sitä kuitenkaan voi unohtaa päiväksikään. Huoli ja suru on suuri.

Kyivin rauniot, 2022. 30x30.



keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Hapuilua

Kaikki on muuttunut maailmassa sitten viime blogin. Meidän hyvinvoivassa, turvallisessa, yltäkylläisessä maailmassamme. Mikään ei ole kuten ennen. 

Samoin tunsin kaksi vuotta sitten, kun pandemian uhka levittäytyi koko maapallolle. Kaikki oletukset ja asetukset menivät uusiksi. 

Kaksi vuotta sitten en päässyt katsomaan lähiomaista leikkauksen jälkeen osastolle, koska korona. Istuin odottamassa sairaalan kahviossa ja säikyin röhäyskäisiä rakennusmiehiä kahvitauollaan, sillä sulla on varmaan korona oli heistä vielä hauska vitsi. Lähdin epätoivoissani ulos raittiiseen ilmaan, kävelemään ympäri valtavan sairaalan pihapiiriä, puhelintani vilkuillen. Ajattelin, että kyllähän ne soittavat, jos jokin menee vikaan. Mies oli vain heilauttanut iloisena kättään, kun jätin hänet hoitajien hoiviin. Sairaalan takana odotti järisyttävä näky: potilaan ruumista siirrettiin juuri  pyöräpaareilla hautausautoon. En ole ikinä nähnyt toimenpidettä, mutta juuri silloin se säikäytti perinpohjaisesti. Tiedän, että ihmisen todennäköisin paikka kuolla on sairaalassa, mutta en halua tietää. On paljon, mitä en halua tietää.

Kaikki meni kuitenkin hyvin, vaikka vahdin toipuvaa lähiomaista hysteerisenä monta kuukautta. Heräsin aamukuudelta, jotta ehdin riskiryhmien ostoshetkeen. Maskeja ei silloin vielä ollut. Kaupan käytävillä haahuili vain harmaakasvoisia vanhuksia, minua säikkyen ja suuntaa vaihtaen. Tyttäreni ohjeisti desinfioimaan ostokset kaupasta tultua. Vapisin, kun piti naputella pankkikortin tunnusluku paljaalla sormella samaan laitteeseen, jota muutkin käyttivät. 

Ihminen ei kuitenkaan kestä kauaakaan ääretöntä stressiä, vaan jo eloonjäämisvaisto opettaa, että on pakko rentoutua. Pandemiaan tottui, aloin seurata YLEn uutisia televisiosta ja luotin hallituksen ohjeistukseen. Monille pandemian kieltäminen osoittautui selviämismekanismiksi, minä taas halusin tietää siitä kaiken. 

Tämä uusi kauhun aihe, sota, ei kuitenkaan ole niin helposti hallittavissa. Olen todennut, että en kestä yksityiskohtaisia kuvia ja kuvauksia sodan raakuuksista, joten suodatan niitä pois uutisvirrasta niin paljon kuin voin. Joinakin päivinä luen vain talousuutiset. Muistiin ne kauhukuvat kuitenkin jäävät, jokaikinen. Koen yllättäviä takaumia lapsuuden pelkoihin, kun jatkosodasta oli vain vuosia ja kylmän sodan uhka tuntui ilmassa. 

Olen lahjoittanut rahaa, osallistunut keräyksiin ja kampanjoihin Ukrainan hyväksi. Olen pohtinut ulkopolitiikkaa ja puolustusvoimia, muuttanut mieltäni asioiden valjetessa. Hapuillut. Lukenut. Minkäänlainen oikeudentunto ei kestä tosiasioiden painoa, pasifismini ei riitä. Maailma tuntuu singonneen radaltaan kuin liian kireälle vedetty hyrrä. Mikään ei enää ole niin kuin ennen.

Silloin, kun ihmiselle annetaan liian raskaita asioita kannettavaksi, kuten omaisen sairaus tai kuolema, on jokainen hetki, kun sitä ei tarvitse ajatella kullan arvoinen. Muutama tovi hyvää musiikkia kuunnellen, ystävän kanssa jutellen jostain ihan muusta, liikkuminen ja johonkin uppoutuminen kasvattaa kykyä selvitä. Sitten taas palautuu siihen, mitä ei voi vältellä. 

Olen uppoutunut omaan elämääni, maalaamiseen ja näyttelyihin, ihmisten tapaamiseen, elokuviin, kirjoihin. Aina välillä unohtaa täysin, mitä sodissa juuri nyt tapahtuu, ja mitä vielä paljastuu. Sitten se taas lyö kasvoille. 

Minulla on kiire. On kiire tapaamaan aikuisia lapsia Irlantiin, lapsenlapsia, sukulaisia, ystäviä. On kiire maalata ja kirjoittaa, nähdä kaunista, rakastaa. Kaikkeen ei välttämättä enää ehdi. Käperryn lähiomaisen kainaloon yöllä herätessä, turvaamme toisiimme unissakin. Sitä meillä vielä on, rakkautta. 

Ohessa viimeisimpiä maalauksiani. 

Facebookissa etätaideryhmämme on myymässä postitse lähetettäviä taideteoksia 100% Ukrainan hyväksi, klikkaa Taidegalleria Supren.


Otan myös osaa paikallisiin pääsiäismyyjäisiin 10.4.22 Kutilassa, Iittalan keskustasta muutama kilometri. Maalauksia on syntynyt ja niistä tehtyjä kortteja. Kesänäyttelyjä on myös suunnitteilla ja paljon muuta. 



Äimäjärven lumpeet



Kentän ranta


Punainen kuu


Pyölintien mutkat