Totuuden hetki

 Kuten viime blogissani mainitsin, kävin taas Irlannissa jälkikasvua katsomassa, mikä oli tietenkin ihanaa ja sydäntä riipaisevaa. On silti outoa, kun tuntee olevansa lähes turisti entisessä kotimaassaan, eikä oikein enää osaa kuvitella asuvansa siellä. Kaunista ja rehevää Irlannissa oli, eikä ihme, sillä kuten jokainen tapaamani valitti: heinäkuussa satoi joka päivä. Vehreydellä on hintansa.

Minulta kysyttiin useaan kertaan, miten lähiomaiseni on asettunut Suomeen. Ihan hyvin, vastaan aina, mutta tosiasiahan on, että en oikeastaan tiedä, kun en ole häneltä koskaan sitä kysynyt. Uskaltanut kysyä?

Nyt aiheeseen tulee tarkistus. Tenttasin miestä tekemilläni erittäin syväluotaavilla ja valaisevilla kysymyksillä, joiden kuvittelin avaavan hänen - muutenkin ylitsevuotavan - sanaisen arkkunsa. Joihinkin kysymyksiin sain vain kyllä/ei -vastauksia, joten rustasin niitä yhteen muiden kanssa. Vannon, että en ole sensuroinut niitä, ja kuten näette, sain vähän nieleskellä totuuden kanssa. Ei varmaan tekisi pahaa itse kunkin parisuhteessa tehdä tällainen kysely, kun tehdään elämään isompia muutoksia!

Tässä suomennettuna kysymyssarjani:

1.Miten päätös Suomeen muuttamisesta syntyi?

- Minut käskettiin. Seurasin vaimoani hänen kotimaahansa.

2. Mikä on ollut positiivista tai yllättävää muutossa?

- Se, että tulen toimeen englannilla, erityisesti nuorempien ihmisten kanssa (alle 40-vuotiaiden erityisesti). Hiljaisuus ulkona luonnossa. Se, että natiivi iirinkielen taitoni on palautunut muistiini.

3. Muuta positiivista Suomessa?

- Se, että tuntee olonsa turvalliseksi kaduilla kävellessään. Julkisen liikenteen laatu ja tiheys, pyöräilytiet. Ihmisten täsmällisyys. Kokoukset, ajanvaraukset ja tapahtumat alkavat aina ajallaan. Juomaveden hyvä laatu.

4. Mikä on ollut vaikeinta sopeutumisessa?

- Kieli. Myös se, että ihmiset eivät kommunikoi toistensa kanssa kuten Irlannissa. 

5. Miten se, että et puhu tai lue suomea on vaikuttanut sopeutumiseen?

- Kaupassa on vaikea tietää, mitä on ostamassa eli kylttien lukeminen. Olen kyllä kokeillut Google Lens-sovellusta viime aikoina. Netissä on joskus vaikeaa toimia virastojen/pankkien kanssa, koska englanninkieliset käännökset ovat niin huonoja. En esimerkiksi vieläkään tiedä, mitä 'jatka' sanan käännös 'Jack' tarkoittaa! Olen oppinut vain vähän suomea.

6. Mitä inhoat Suomessa?

- Talvea. Se on liian pitkä, liian kylmä ja liian pimeä. Se masentaa minua. Myös vierastan suomalaisten ylenpalttista nationalismia, mihin kuuluu se, että Suomi on aina paras kaikessa!

7. Mitä kaipaat Irlannista? 

Merta, luontoa, vuoria, pensasaitoja, vanhaa arkkitehtuuria, kaupunkien simppeliä ja kaaottista rakentamista. Kaipaan myös irlantilaista ruokaa. Liha ja meijerituotteet ovat maukkaampia ja kasvisten valikoima on parempi Irlannissa. Suomalainen ruoka on vähän mautonta. Ikävöin ihmisiä ja tapaa, jolla irlantilaiset avautuvat juttelussa ja kaipaan heidän ilkikurista huumorintajuaan.

8. Mitä neuvoja antaisit ulkomaalaisille, jotka harkitsevat muuttoa Suomeen asumaan?

- Suomi on vaikea maa asettua asumaan, erityisesti jos muutat yksin ja sinulla ei ole ketään läheistä suomalaista ystävää tai puolisoa. Suomen kieli on erittäin vaikea oppia eikä muistuta mitään muuta kieltä, jonka saatat tuntea! Pidä yhteyttä omiin juuriisi!

Siinäpä sitä totuutta. 

Lopuksi kuvia niille, jotka Irlantia rakastavat. Ei siellä (ihan) aina sada. Minulla oli monta ihanaa matkapäivää.

Kaalit olivat aivan häkellyttävän isoja.

Killruddery Gardens, County Wicklow.

Irkkujen kyläjuhlasuosikki: köydenveto. 

Kaikki kasvaa että kohisee.

Silta Galwayssä, vettä riitti.

Muraali Galwayssä.

Galwayn katujen tungosta.

Keskittymistä kaaoksen keskellä.

Lempikirjakauppani Galwayssä: Charlie Byrne's.

Tyypillinen turistituoteikkuna. Käsinkudottuja villapaitoja.

Eräs rakkaista laulajista, Sinead O'Connor menehtyi.26.7.23.

Dublin sateessa ei juuri innosta. 

Näkymä Dublinia reunustavilta vuorilta. Howthin niemi horisontissa.

Hiekkaranta Wicklowissa, Irlannin itärannikolla. Kun aurinko paistaa, on rynnättävä ulos.

Tyypillinen maalaismaisema: aitoja, nurmea, lehtipuita, rautaportti.

Killruddery Gardens, hieno kartanopuisto Wicklowissa. Seuraava kaatosade jo tulossa.

Galleriahuumaa

 Heinäkuu on kulunut muutamassa silmänräpäyksessä. Ensimmäistä kertaa olen sitoutunut omaan näyttelyyn peräti kuukauden ajan, vaikkakin vuoroviikoin. Jännittävää ja opettavaista, ja onneksi jakamassa on toinen taiteilija joka on monessa asiassa minua kokeneempi. Ja onneksi viereisessä tilassa on ihana kahvila, jonka kotileipomukset kutsuvat kävijöitä!

Emme ole vielä laskeneet kävijämäärää kokonaisuudessaan kuukaudelta - ainakin kolmasosa ehti luikahtaa pois kuittaamatta vieraskirjaa, mutta hyvin on uusi pop-up kylägalleriamme otettu vastaan ja niin tilaa, kahvilaa kuin töitä on ihasteltu. Kauppakin on käynyt.

Ahvenanmaalaista pannaria.

Gellipainanta-demo Kuvataiteen päivänä.
 Raxu Helmisen gellivedos.

Olen tavannut lähestulkoon kaikki ystäväni ja sisarukseni näyttelyssä, kiitos siitä, tiedätte keitä olette! Oli ihanaa myös löytää 'melkein' sukulaisia ja ihmisiä, jotka tuntevat sukuani - tätä ei osaa arvostaa kuin ulkosuomalainen, jota kukaan ei ulkomailla tunnista kenenkään tyttäreksi tai siskoksi. Rakastan juuriani! 

Olen aina sanonut, etten kestä esiintymistä, mutta tämänkaltaisen 'esillä olemisen' kanssa ei ole ollut paniikkia. Small talkia oli pakko harrastaa Irlannissa, halusi tai ei, joten se kyllä sujuu. Suomalaiset ovat tuntemattomien kanssa alkumetreillä paljon varautuneempia ja vaitonaisempia, mutta kun saa jutun päästä kiinni, sitä riittää! Tulee ihan tunne, että he tykkäävät rupattelusta. Joskus jää toiseksi, kun tulppa vihdoin aukeaa!

Huomenna on vihoviimeinen päivä, iltapäivällä aletaan purkaa näyttelyä. Sitten suuntaan rakkaaseen Irlantiin lomalle, joten seuraavassa blogissa kulttuurikorppis varmaan taas toipuu törmäyksestä, jonka entinen kotimaa ja sen muistot ja jälkikasvun tapaaminen saavat väistämättä aikaan. Ei tähän ikinä totu: juuret tukevasti täällä, mutta puoli sydäntä Irlannissa. Onneksi on lähiomainen, joka toimii siltana molempiin. 

Siinä muuten yksi syy, miksi perheenyhdistäminen toimii niin hyvänä kotouttajana ja juurruttajana maahanmuuttajilla yleensäkin: saa tuoda omaa kulttuuriaan, historiaansa ja tietysti kielensä mukanaan uuteen maahan, kun edes osa perhettä tulee mukana. Tätä ei ehkä ymmärrä ihminen, jolle nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Mikään ei vedä vertoja sille, kun voi kertoa tarinoita entisestä elämästä tapaan: muistatko sitä, kun...! Tai päästää höyryjä jonkun maanmiehen kanssa kummeksuessaan uusia tapoja ja kulttuuria. Tämä toimii minusta niin ulkosuomalaisten kesken maailmalla kuin paluumuuttajillakin, saati sitten ummikkojen maahanmuuttajien elämässä. 

Se, että hyväksyisimme erilaisuuden, taitaa olla vaikeaa monelle suomalaiselle. En jaksa ruveta kirjoittamaan aiheesta, koska verenpaine. Ulkomailla pitkään asuneena ymmärrän, miltä tuntuu olla juureton uudessa, oudossa maassa. Minulla ei edes ollut kieli- ja kulttuurimuuria, kun muutin Euroopan laidalta toiselle. 

Usein kysytään, kun kerron paluumuutostani, miten puolisoni on sopeutunut. Sitä pitäisi varmaan kysyä häneltä itseltään. Ehkä se olisi hyvä aihe seuraavaan blogiin?

Taiteilija avajaisviikolla tohkeissaan. 
Huomenna 30.7.23  klo 15 galleria vihdoin sulkeutuu.

Eläkeläisintoa ja rokkaamista

 Eräänä päivänä tällä viikolla löytyi postilaatikosta kirje Kelalta. Se herätti muinoisia ahdistuksen tunteita, mutta onneksi minulla ei enää ole mitään tekemistä k.o. laitoksen kanssa. Kuoresta putkahti ilmoitus, että voin hakea vanhuuseläkettä! Siis suomalaista sellaista. Olen nyt virallisesti vanha. Vanhuus on jo ovella! 

Irlannissa saisin kansaneläkettä vasta ensi vuonna. Pitää tehdä valinta kahden maan välillä, mutta uskon, että se on helppo. Irlannissa menee nyt niin hyvin ja valtion budjetti on huikean ylijäämäinen, että eläkkeeni kannattaa hakea sieltä eikä leikkausten ja indeksijäädytysten Suomesta. Irlannissa harkittiin juuri kansaneläkkeen korotusta, kun inflaatio on syönyt rahan arvon. Niinhän se on tehnyt Suomessakin, mutta sekös ketään kiinnostaisi. Kun Irlannissa joskus ehdotettiin kansaneläkkeitten leikkausta ja etujen vähentämistä, harmaat pantterit ryntäsivät barrikadeille, ja nuoremmatkin tuohtuivat: ettekö osaa hävetä! Leikata nyt kaikkein vanhimmilta ja vaivaisimmilta! Eläkeläisten etuihin koskeminen Irlannissa olisi poliittinen itsemurha. Vanhusten etujärjestöt ovat myös kovin aktiivisia.

Etuja on paljon: vapaat matkat kaikilla julkisilla koko maassa (myös puolisolle tai saattajalle), ilmaiset lääkärikäynnit ja lääkkeet, avustusta lämmityskuluihin talvella, puhelinavustus, ilmainen tv-lupa... Linkki, jos ette usko. Sitä en tiedä, miten paljon inflaatio on jyrsinyt tuloja, kun energiakriisi ja korona ovat jyllänneet Irlannissakin.

Yksi Irlannin erikoisuus on kotiäitien iso, vanheneva armeija, joilla ei ole minkäänlaisia työeläkkeitä tai sosiaalimaksuja. Nyt asia on korjattu, mutta kotiäidin  'creditiä' saa vain vuodesta 1994. Onneksi ehdin hypätä työelämään heti kun nuorin meni kouluun ja sain kokoon jonkinlaisen työuran. Kun kunnallista päivähoitoa ei ole, ei työelämään pääsy ole helppoa! Siinä Suomessa ollaan huikeasti edellä.

Minä otin varaslähdön, jäin varhaiseläkkeelle, enkä ole katunut. Tulot puolittuivat, mutta vapaa-aika kaksinkertaistui! Rahalla ei tee mitään, jos ei ole aikaa ja energiaa käyttää sitä. Halusin myös jakaa elämäni lähiomaisen kanssa.

Olen jutellut muutaman tutun eläkeläisen kanssa, ja tunnumme jakavan samat fiilikset: emme tunne olevamme mitenkään erilaisia kuin nuorempana. Nyt meillä on vain vihdoinkin aikaa antautua taiteelle ja kulttuuririennoille, puutarhalle, matkoille, kaikelle sille mitä katsoi haikeana kun oli vielä lasten kanssa tai työelämässä kiinni. Olen sanonut usein, että tämä on minusta parasta aikaa elämässä: perhearki on ohi, työelämä on takana ja toivottavasti terveyttä vielä pitkään edessä päin. Mitään ei kannata ajatella sitku-periaatteella: sitku ei ehkä tulekaan, vaan on otettava nytku. Niinku, kaksin käsin, enkä pelkääkään tätä maailmaa... Käärijän sanoin, mutta ilman tuoppia. Alkoholia en enää tarvitse mihinkään, vaikken lasiin syljekään.

Sitä ihmettelen, että meikäläisille entisille nuorille ei näy olevan muuta kuin humppaa, kylpylämatkoja, seurakuntauutisia ja laivareissuja. Ihan kivaa ajanvietettä, ei siinä mitään, mutta en ole harrastanut mitään noista ennenkään, miksi siis nyt sen takia, että olen eläkeläinen. Monet tuntemani taiteilijat tekevät taidetta edelleen, kirjailijat kirjoittavat, tanssijat tanssivat, rätkätyypit ajavat, samoilijat samoavat. Jos jokin saisi minut tanssilattialle niin ehkä Hurriganes tai Santana, mutta ei niitä kuule missään. Tässä olisi niche eli markkinarako. 70-luvun diskoja ja ravintolamusiikkia! Eikä please mitään Abbaa, jota inhosin jo silloin.

Juhannuksen vietimme urbaanisti Turussa lähiomaisen toiveesta, asuimme nostalgisesti S/S Boren laivahostellissa ja istuimme iltaa Vaakahuoneen tanssisalissa joen varrella. Oli ihanaa vain katsella ihmisiä! Mutta tanssilattia täyttyi tiukasti paritanssia vetelevistä pareista, jotka valssasivat Blues Suede Shoesin tahtiinkin. Me vedimme muutaman kappaleen kylmiltään jonkinlaista joraamista, mutta sen verran ikä on muuttanut jotain, että montaa kappaletta emme jaksaneet. Puhumattakaan maitohappoisista jäsenistä seuraavana päivänä. Pitää varmaan harjoitella ahkerammin.

 

Kesän kiintopiste lähestyy: yhteisnäyttely heinäkuussa toisen yllytyshullun taiteilijan kanssa, Taidekuppilassa Iittalan Kylätalolla. Tervetuloa rupattelemaan, kahville tai mehulle, katsomaan ja hypistelemään. Jos ostohalu iskee, työt saa heti mukaan. Kahvilaan mahtuu isompikin porukka ja leivonnaiset ovat maistuvia.

Ohessa mainosjuliste sekä valikoima töitä, joita näyttelyyn tulee. Enimmäkseen kesäisiä maisemia Kalvolasta ja Hämeenlinnasta. Niitä pahuksen kortteja on edelleen tarjolla. Hyvää kesää lukijoilleni!

Tuomen juurella

 Suomessa kevät on toisenlainen. Pitkään tuntuu, kuin talvi vain jatkuisi ja jatkuisi eikä mikään muutu. Alla on liukasta, yllä kerroksia ja taas kerroksia lämpimiä vaatteita. Valo lisääntyy vaivihkaa ja yhtäkkiä lämpö tulvahtaa kuin punastus iholle: lumi alkaa kuumuudessa sulaa ja kaikki kuolleelta näyttänyt virkoaa sittenkin henkiin. 

Irlannissa kevät tulee hitaammin, varmemmin, aikaisemmin. Ruoho on vihreää läpi vuoden eikä sellaista suomalaista olkikasaa, jossa leskenlehdetkin kirkuvat silmissä. Kun Suomessa on elänyt lähestulkoon mustavalkoisessa maisemassa puoli vuotta, jokainen väriläiskä hyppii silmille. Jään katoaminen on ihme.

Hiirenkorvat, punapajut, valkovuokot, kaikki rymistävät esiin vuorollaan - ja sitten onkin kesä. Kaikki on sitä samaa vihreää ja kaikki hento verhomaisuus on poissa. Joka kevät päätän ikuistaa tuon välivaiheen ja joka kerran se tapahtuu liian nopeasti. Omenapuut ja tuomet ehtivät kukkia jo, kevät on ohi. 

Kuuntelen usein maalatessani Tuuli Saksalan Keidasta YLE Areenalta, ja  hänen valikoimansa osui sopivasti mielentilaani: musiikki peilaa tämän vuodenajan kauneutta ja kummallista haikeutta. Ohjelmassa on Marianne Faithfullia, Värttinää. Yo-Yo Ma'ta ja Punaista Lankaa, laidasta laitaan melankoliaa ja toivoa. Iso suositus!

Kesä näyttää täyttyvän ihanista asioista: retkiä, näyttelyitä, matkoja, tapaamisia. Ja sitten se kaikki, jota aina ulkomailla kaipasin: lämpimässä järvessä kelluminen, laiturilla lojuminen, pyöräily rapisevilla hiekkateillä, marjojen ja sienien poimiminen, uskomaton yöllinen valo joka tekee levottoman olon, räsymattojen pesu ja tuoksu, soutelu tyynellä järvellä...

Olen onnistunut monessa uudessa asiassa tämän vuoden aikana. Esiintynyt, osallistunut, puhunut, tavannut uusia ihmisiä, ystävystynyt. 

Paluumuuttajia varoitetaan olettamasta, että voisi palata siihen maahan ja aikaan, mistä lähti. Usein tunnen silti olevani vuosia nuorempi, se nuori minä joka joskus eli kirjojen, kirjoittamisen ja taiteen maailmassa, luonnossa samoillen. Se, joka olisin voinut olla. Se, jota aina kaipasin. Äitiys ja vaimous vei vuosikymmeniä, enkä olisi sama ihminen ilman niitä vuosia, mutta tähän olotilaan olen aina haikaillut. 

Joku kysyi, mitä unelmia sinulla on. Ei muuta kuin monta, monta tällaista vuotta, mahdollisimman terveenä ja aktiivisena, lähiomaisen kanssa. Se riittää.

Minianalyysi Irlannista

 Katsoin tänään blogini otsikkoa: Irlantilaisvinkkeliä Suomeen, ja ajattelin kirjoittaa vaihteeksi suomalaisvinkkelistä Irlantiin, ennen kuin Suomen ihana suvi imaisee mukaansa.

Kulutan ainakin tunnin päivässä lukien entisen kotimaani uutisia, lähinnä Irish Times-lehden ja RTE News valtiollisen uutistoimiston juttuja. Usein päädyn harhailemaan niiden nettisivuille, kun valvon yöllä. Tiedän, ei mitään rauhoittavaa lukemista useinkaan. Näkövinkkelini on täältä Euroopan toiselta laidalta kaukainen, mutta aikuiset lapseni elävät elämäänsä edelleen Irlannissa, joten sen asiat koskevat mitä enimmin myös minua.

Ymmärtääkseen Irlantia pitää ensinnäkin katsoa karttaa. Siinä kun Suomi kyyristelee ison karhun selkäpuolella, niemimaana, joka kurkottelee pohjoisesta Eurooppaan, on Irlanti pieni saari keskellä Atlantin valtamerta, entisen siirtomaaherran kyljessä. Saarivaltiossa moni asia voi pysyä muuttumattomana, kuten tyynesti tien vasenta puolta ajaminen ( myös monissa muissa saarivaltioissa Brittejä ja Australiaa myöten). Se tuskin tulee koskaan muuttumaan. Irlannista ei niin vaan ajeta shoppailemaan naapurimaihin kuten manner-Euroopassa. 

Saarelle eivät myöskään monet aatteet rantautuneet, kuten työvenaate, joka pyyhkäisi muun Euroopan yli jo viime vuosisadan alussa. Katolinen kirkko piti huolen, että sosialismi ei levinnyt Irlantiin, vaan alttarilta rukoiltiin ateistien kääntymistä. Irlanti oli myös aina pikemminkin maatalous- kuin teollisuusvaltainen maa, joten senkään takia työväki ei yhdistynyt joukkovoimaksi. Nationalismi sen sijaan jakoi maata sisällissodassa, ja poiki maan pääpuolueet, jotka edelleen johtavat maata (Fine Gael ja Fianna Fail). Irlannilla on ollut vaikea suhde siirtomaavaltabritteihin, vaikka Englantiin on aina menty työn ja opiskelujen perässä, vähän samaan tapaan kuin Suomesta Ruotsiin. Historiassa on monia kipukohtia nälkävuosista kielikysymykseen, Pohjois-Irlannista puhumattakaan.

Kieli onkin mielenkiintoinen asia, sillä Irlannissa kävi päinvastoin kuin Suomessa: siirtomaavallan englanti tuli pääkieleksi ja maan oma kieli, iiri, hävisi vähemmistökieleksi. Iiri on edelleen maan virallinen kieli ja sitä opetetaan koulussa, mutta siitä tuskin koskaan enää tulee valtakieltä. Tähän on syynsä: siirtomaavalta vainosi iirinkielenpuhujia ja -opettajia kuolemanrangaistuksen uhalla. Ehkä painavampi syy, että iiristä ei tullut edes itsenäistymisen jälkeen kansan kieli, johtuu varmaan siitä, että englanti nyt vaan on hyödyllisempi ja käytännöllisempi maailmankieli. Irlantilaisilla on vapaa pääsy töihin muihin englanninkielisiin maihin tavalla, josta suomalaiset voivat vain haaveilla. Maastamuutto on aina toiminut varaventtiilinä, kun työttömyysaalto on pyyhkäissyt maan yli. 

Mielenkiintoinen ajatusleikki: kuinkahan olisi meidän äidinkielemme käynyt, jos ruotsi olisikin ollut oikea maailmankieli? Jos sillä olisi pärjännyt lähes joka maanosassa ja jos se olisi ollut maailman kieli tietokonealalla, viihdemaailmassa, tieteessä ja kulttuurissa? Kuka olisi taistellut kummallisen ja vaikean suomen puolesta? 

Olen usein ajatellut (vaikken uskaltanut Irlannissa ääneen sanoa), että jos irlantilaiset runoilijat ja kirjailijat olisivat kirjoittaneet pelkästään iirinkielellä, kuinka monta Nobelin palkintoa ja julkaisusopimusta he olisivat saaneet? Englanniksi on maailma auki, koska se on yksi helpoimmista kielistä kääntää myös muihin kieliin. Toki irkut ovat armoitettuja runoilijoita ja tarinankertojia, mutta kyllä minusta sellaisia löytyy Suomestakin, vaan kuka heistä on edes maailmalla kuullut? Kysyn vaan.

Eräs silmiinpistävä erikoisuus Irlannissa johtuu myös sen asemasta Brittien siirtomaavallan alla niin pitkään. Itsenäistymisen jälkeen piti hakea mallia instituutioille, ja niinpä Irlannissa on esim. aika tarkkaan samantyyppinen koulusysteemi huippukalliine yksityiskouluineen ja tavallisine ilmaiskouluineen. Katolinen kirkko tosin otti haltuunsa koulujen johdon kuten sairaalatkin, surullisenkuuluisine seurauksineen. 

En tiedä onko Irlanti ollut Euroopan viimeisimpiä maita, joissa pojat ja tytöt erotetaan koulussa jo ala-asteiässä. Kun kirkko on menettänyt valtaansa, systeemiä on alettu uudistaa. Omat lapseni pääsivät onneksi niin pieneen maalaiskouluun, että aloittivat koulutien sisarustensa ja naapurien kanssa sulassa sovussa. Minun kesti kauan uskoa, että koulut (kuten opettajanvalmennuskin) eroteltiin myös uskonnon mukaan protestanttisiksi ja katolisiksi. Nykyään valinnanvaraa on ainakin isommissa kaupungeissa, joissa uskonnon tai sukupuolen mukaan ei enää erotella. 

Vanhempien varallisuus erottaa silti edelleen nuoret kalliisiin yksityiskouluihin, joista lähestulkoon kaikki pääsevät yliopistoon ja muihin, joista julkaistaan erinäisiä ranking-tilastoja. Yliopistokoulutus on tuskallisen kallista suomalaisnäkökulmasta. Omat viisi jälkeläistäni onnistuivat pääsemään opiskelemaan lahjakkuutensa avulla, koskapa saivat stipendejä ja avustuksia. Hilkulla oli.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen vuonna 2013, kun tuli tarve päästellä höyryjä, ulkosuomalaisena Irlannissa. Ehkä parasta, mitä olen opiskellut oli University College of Dublinin Naistutkimuskurssi, joka avasi silmäni mm. naisen asemalle Irlannissa. Se on ollut aivan uskomatonta verrattuna vaikka suomalaisen naisen asemaan vuosisatojen varrella. Ehkäisyvälineet, avioero, abortti ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat saapuneet Irlantiin tosi pitkällä viiveellä. Aloin ymmärtää  aivan uudella tavalla kulttuuria, jossa elin. Kunpa olisin käynyt sen kurssin läpi heti saavuttuani!

Nyky-Irlannin uutisissa on kuitenkin kestoaiheet: asuntopula, joka v. 2008 laman jälkeen on paisunut järkyttäviin mittasuhteisiin, sairaanhoidon pitkät jonot ja tukossa olevat ensihoito-osastot, nuorten maastamuutto paremman elintason perässä ja erilaiset skandaalit, joihin ei näy loppua tulevan.. 

Resurssit venyvät ja paukkuvat, kun maahan on saapunut 75 000 ukrainalaista muitten maahanmuuttajien lisäksi, ja tämä on synnyttänyt äärioikeistolaisia ryhmittymiä. Eduskuntapuolueeseen on toki vielä matkaa, toisin kuin Suomessa!

Elämä tuntuu kuitenkin jatkuvan Irlannissa kuten ennenkin, ja turistina maassa käyvä tuskin huomannee mitään yllämainitusta. Ihmiset ovat todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia, puheliaita ja musikaalisia. 

Irlantilainen aamiainen on mahtava!

Gluteenittomaan versioon lykättiin salaatinlehtiä, kun makkarat ja black pudding jäivät pois!

Ylläoleva mini-analyysi on tietenkin mutkat suoraksi-kategoriaa, sillä Irlanti on mystinen ja monikerroksinen maa, ja oma kokemukseni on tietty subjektiivinen.

Olen kirjoittanut edellämainituista aiheista Irlannissa asuessani, jolloin fokus oli kirkkaampi ja lähteet helpompia löytää. Jos Irlanti kiinnostaa, tässä on lista:

Kouluista:  Korpisuomalaisen kaita koulutie / Koulumaailmaa

Uskonnosta: Pyhän antonin poskinahka

Kansalaistottelemattomuudesta: Vallankumous Irlannissa?

Asunto-oloista: Pesä tyhjenee / Koti - katto pään päällä

Kirkon skandaaleista: Pohdintaa Hyljätyistä / Universaalinen äiti

Sairaanhoidosta: Retki helvettiin

Yleistä: Ärsytyslistan Top Ten

Jos englanti sujuu lukukielenä:

Maanmainioita analyytikkoja ja sanankäyttäjiä löytää Irish Timesin toimituksesta: mm. Fintan O'Toole, David McWilliams, Kathy Sheridan, Patrick Freyne.

Ensinmainitulta eli Fintan O'Toolelta olen aiemminkin suositellut Irlantia ja Englantia syväluotaavia analyysikirjoja, mm. 

Heroic Failure, Brexit and the Politics of Pain (2018)  

We Don't Know Ourselves, A Personal History of Ireland Since 1958 (2021)

Kevyempää sorttia kaipaavalle - lähiomainen hirnui tämän kanssa hiljattain ja luki pitkiä pätkiä ääneen: 

Pete McCarthy: Mc Carthy's Bar, A Journey of discovery in Ireland (2000 eli jo vähän vanhentunut)

Vappua ei Irlannissa vietetä työväen, saati ylioppilaiden juhlana, vaan vain ylimääräisenä vapaapäivänä. Olen pudonnut kahden kulttuurin loukkoon, sillä en enää osaa viettää vappua mitenkään päin. Riittääkö nakit ja perunasalaatti?

Luksuselämää

Muistan, kun kävin äänestämässä ensimmäistä kertaa. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja lähdin isäni kanssa äänestyspaikalle. Isällä oli parempi takki yllään, kun kuljimme vanhaa Hätilän kansakoulua, molempien ensimmäistä koulua kohti ja olo oli kumman juhlallinen. Tuntui aikuiselta. Mitään muistikuvaa puolueesta tai ehdokkaasta ei ole jäänyt. Silloin syynäiltiin lehtikuvia ja tienvierien vaalimainoksia. 

Olen varmaan ainoa esiteini-ikäinen, joka lainasi kirjastosta nidotun Puolueohjelmat -teoksen ja teki niistä referaatit päiväkirjaansa. Halusin tietää, mitä arvoja eri puolueilla oikein oli. Tuskastuin, kun kaikilla oli samat ihanteet: tasa-arvo, rauha, demokratia ja vapaus. Meni aikaa, ennen kuin ymmärsin, että tiet tavoitteisiin erosivat.

Jätin äänestämisen väliin monena vuosikymmenenä, kun asuin ulkomailla. Kaikki  oli niin hankalaa, piti matkustaa johonkin Suomen suurlähetystöön, enkä oikein enää ollut kärryillä koko Suomen politiikasta. Nykyään kirjeäänestys on mahdollista ja netin kautta voi seurata kaikkea. 

Oli silti aikamoinen järkytys, kun paluumuutin Suomeen ja tajusin että jotkut vanhoista puolueista olivat kokonaan kadonneet, toiset yhdistyneet ja vaihtaneet nimeä, toiset taas olivat jotain ihan uutta. Politiikoista en tuntenut ketään. 

Sen verran tärkeänä pidän äänestämistä tällä kertaa, että varmuuden vuoksi kävin ennakkoäänestyksessä, jos jotain sattuu itse vaalipäivänä. Harvoin olen jännittänyt vaalitulosta yhtä paljon kuin nyt.

Perussuomalaisten puoluejohtaja kutsui nykykulttuuria luksukseksi. Mietin, mitä sanalla oikein tarkoitetaan. Jotakin, jota ilman pärjätään, kun ajat ovat ankeat. Luksukseen vain harvoilla on varaa, se on ylimääräistä tuhlausta ja lopulta aika tarpeetonta. Haihattelua johon vain vähemmistöllä on intressiä ja jota voi huoletta leikata ilman sen pahempia seurauksia kenellekään. 

Minulle taas kulttuuri eli taide kaikissa muodoissaan on elämän ehto. Kun korona kutisti kulttuuritarjontaa ja sulki tapahtumat, tuli kyllä hiljaista. Maailmalla kerrotaan vitsinä, että suomalaiset huolestuivat koronarajoituksista vasta kun kirjastoja uhattiin sulkea! Suomessa käytetään niin paljon ilmaista ja edullista kulttuuria, että on vaikea kuvitella jonkun edes ajattelevan sitä luksuksena. Suurin osa taiteilijoista elää nälkärajalla, suurin osa yhteisön kulttuuriryhmistä pysyy elossa vapaaehtoisten työllä ja hiellä. Jos näiltä aletaan leikata valtion pieniä tukia, tulee siitä kyllä tappiota tavalla, jota ei edes osata aavistaa. Tuntuu, että monet talouselämää kommentoivat tietävät kyllä tarkkaan jonkun asian hinnan, mutta eivät sen arvoa. 

Laskin yhtenä kiireisenä viikkona, kun aloin tuntea kyläluutaähkyä, että olen jäsenenä ainakin seitsemässä eri kulttuuriryhmässä, joissa käyn aktiivisesti. Rahallisesti ne eivät maksa paljon, mutta olisin valmis leikkaamaan monesta, monesta muusta menosta, jos valintatilanteeseen joutuisin. Ryhmissä tapaa hengenheimolaisia, oppii uutta, saa ilmaa siipien alle, kokee jotain elämää isompaa muiden ihmisten kanssa. Lähiomaisenkin tapasin taidenäyttelyssä!

Suomen parhaita puolia ovat valtion ja kunnan tukemat kulttuuripalvelut, jotka eivät maksa maltaita. En olisi koskaan edennyt maalaamisessa ja kirjoittamisessa tälle tasolle, jos olisin jäänyt Irlantiin. Olen osallistunut ryhmänäyttelyihin ja pitänyt ensimmäisen yksityisnäyttelyni, olen osallisena jo kolmannessa antologiassa ja viimeistellyt pitkän käsikirjoituksen. 

Kylmää kyytiä on luvassa, jos tietyt talousohjelmat pääsevät hallitsemaan. Miettikää, ketä äänestätte!

Sunnuntai-iltana tiedämme jo, mitä suomalaiset haluavat. 

Huomenna junailemme Tampereen kulttuurimaailmaan ahmimaan taidetta, ostamaan tarvikkeita ja katsomaan iirinkielistä irkkuelokuvaa Hiljainen tyttö.

Irkkuelokuvista voin suositella mustan huumorin Banshees of Inisherin ja suomalaisen Klaus Härön Rakkaani, merikapteeni. Jälkimmäisessä on poskettoman hyvät irkkunäyttelijät ja aito irkkudialogi, joka valitettavasti ei kyllä käännöksissä välity.

YLEn Areenassa menee myös Jim Sheridanin ohjaama Minun elämäni eli My Left Foot joka kertoo irkkukirjailija Christy Brownista, joka kirjoitti ja maalasi vasemmalla jalallaan. Hänen köyhän  suurperheensä elämää pienessä dublinilaisessa rivitalossa on kuvattu ainutlaatuisen autenttisesti. Toisin kuin monessa historiallisessa elokuvassa, ihmisten vaatteet eivät tule suoraan pesulasta silitettyinä ja tärkättyinä, vaan ihan oikeasti näyttävät likaisilta, erityisesti äidin esiliina - yksityiskohta joka liikutti. Kodin ahtaus on melkein klaustrofobista. Christyn elämä ei tainnut mennä ihan niin upeasti kuin elokuva antaa ymmärtää, mutta elokuvana se toimii ja sekä Daniel Day-Lewis ja Brenda Fricker loistavat osissaan.

 

Suomen takatalvi horjuttaa uskoa kevään tulemiseen. Pitää vain luottaa ja toivoa. 

Valo lisääntyy, jos ei muuta. Tässä viime aikojen töitäni!

P.S. Tervetuloa kirjoittajaryhmämme Minuuttibaari ja muita välähdyksiä -novelliantologian julkkareihin 19.4.2023 klo 17, Rosebud Sivullinen -kirjakauppa, Kaisaniemenkatu 5, Helsinki.