Vihreä saari

Vuotuinen Irlannin-matka takanapäin.  Vaikka asuin siellä 35 vuotta, nyt tuntuu kuin olisin turisti joka ihmettelee kaikkea. Paluumuutosta on kohta kymmenen vuotta ja näköjään olen jo integroitunut Suomeen. 

Irlanti kauhisti taas ihmisvilinällään, metelillä, kaiken nopealla tempolla - ja sitten hämmästytti, kun kaikki kuitenkin toimii ja leppoisuudella pärjätään. Kukaan ei nillitä vapaana omistajansa kanssa kuljeskelevia koiria, sumeilematta punaisia valoja päin kulkevia jalankulkijoita ja pyöräilijöitä, parkkipaikkojen ahtautta tai roskia kaduilla. Vitsailulla, hymyllä ja kohteliaisuudella mennään. Hoksasin joskus, miksi irkut viljelevät niin paljon huumoria kanssakäymisessään: se on sosiaalista konerasvaa, jolla helpotetaan hankauskohtia. Sen nyansseja oppii vasta vuosikymmenien kuluessa, jos koskaan. 

Mutta parasta, ihan parasta reissulla oli tavata perhettä: lapsia, lapsenlapsia ja muita sukulaisia. Eräs sukulainen sanoi, että on vihdoin vanhetessaan oppinut pysähtymään välillä, hengähtämään ja kiittämään siitä, että kaikki on hyvin. Niin minäkin tein.

En tiedä, miten paljon suomalaisuutta lapsissani enää on, mutta ihania ihmisiä heistä on tullut. Pitävät yhteyttä keskenään, auttavat kysymättä, tukevat - ja pitävät hauskaa. Jotain olen näköjään tehnyt oikein, kun heistä on tullut sellaisia. Minua kuljetettiin kuin kuningatarta paikasta toiseen, hoidettiin lippuja, aterioita ja piknikkejä. 

Minulta kysyttiin, mitä haluaisin tehdä. Olen kaivannut merta, joten halusin rannalle. Brittas Bayssä oli tyypillinen irlantilainen kesäpäivä, ukkosta ja rankkasadetta, joka poistui onneksi ulapalle ja tilalle tuli aurinkoa ja tuulta. Uimisesta ei juuri tule meressä mitään aallokon takia. Rannalla aika häviää ja alkaa keskittyä kiviin ja simpukankuoriin, haahuiluun hiekassa, horisontin tuijotteluun.

Toisekseen halusin vuorille, ja vuokrasimme pariksi päiväksi Air B&B-majoituksen Dublinin vuorilta. Ajomatka oli hirveä, yksikaistainen, jyrkkä, mutkitteleva tie joka kyllä päätyi vanhaan viehättävään mökkiin. Maasto oli niin jyrkkää, etten oikein voinut tehdä kävelylenkkejä. Yksi kiipeäminen kanervaniityille riitti, olin kuolla rasitukseen! Lapsukaiset taas lähtivät juoksulenkeille montakin kertaa. 

Yhdessä asuminen lomalla aikuisten lasten kanssa on aika jännää: en enää ole heistä huolehtiva äiti, vaan jotenkin tasavertainen muumimamma, joka sekin asetelma näkyy kallistuvan minusta huolehtimisen suuntaan. Kun valitsin olohuoneen sohvan nukkumapaikakseni, minulle tuotiin useita ylimääräisiä villahuopia, etten jäätyisi. Irlannissa voi olla kesälläkin kylmä sisätiloissa! Ruuanlaitto oli helppoa ja hauskaa, kukin teki mitä osasi. 

Eniten nautin ihan vain oleilusta, rentoutumisesta, herjanheitosta, muistelemisesta, perheen sisäpiirin legendoista, hervottomasta nauramisesta. 

Hiljaisuus, jota ei koeta kiusalliseksi, näyttää olevan se suomalaisin piirre osassa jälkikasvustani. Irlantilaisille tauot keskustelussa ovat piinallisia, ne pitää heti täyttää jollakin, ja päälle puhuminen on normi, ei poikkeus. Se alkoi loppuaikoina todella väsyttää, kun asuin Irlannissa. 

Lastenlasten kanssa parasta oli mennä kävelyreissuille luontoon, katsella kasveja ja hyönteisiä ja vastailla ainaisiin kysymyksiin, onko Suomessa oikeasti karhuja, susia ja ilveksiä. Isoäiti pisti parastaan. 

Ilmastonmuutos näkyi myös ennätyskuivuudessa, joka on koetellut ennen niin vetistä Irlantia. Sadetta ei ole saatu kahteen kuukauteen ja vesivarannot olivat kuivuneet kymmenien metrien syvyydeltä. Dublinin vedensaantia varten padotusta Bohernabreenan vuoristojärvestä oli jäljellä vain kuivunut muta-aavikko kuin Afrikassa. Surullisen näköiset kaksi joutsenta ja harmaahaikara tuijottivat apaattisena jäljelle jäänyttä lammikkoa.

Kävimme myös Glendaloughin vuoristolaaksossa, jossa on jääkauden muovaamia syviä järviä, ja minä ja poikani jopa pulahdimme uimaan, muiden turistien pällistellessä rannalla. Kylmäähän se oli, muttei tuskallisen jäätävää, ja oli ihanaa kellua maisemia katsellen. 

Irlanti on satujen saari, uskomattoman kaunis, aina yllättävä ja haastava. Sinne on ihana palata, mutta en tiedä jaksaisinko enää asua siellä. Toinen jalkani on kuitenkin aina vihreällä saarella, ja sydämeni halkeaa kahtia lähtiessä. 

Nyt olen jo saanut kiinni elämästäni Suomessa: kirjoittajaryhmäni alkaa kokoontua, samoin taideryhmät ja lukupiirit, olen tehnyt omenahilloa ja kerännyt sieniä. Näyttely kirjastossa on otettu alas ja odotan uusia kursseja malttamattomana. Mitään näistä en olisi voinut harrastaa Irlannissa, en omalla kielelläni, en tässä mittakaavassa. 

Elämäni on nyt täällä.

Kuvia tuli otettua sadoittain, tässä lisää. Blogger ei näköjään halua asetella kuvia siihen järjestykseen kuin haluan, joten riittäköön nämä. 

Suuren nälän muistomerkki ajalta, kun kansa vaelsi maalta Dublinin satamaan, pelastuakseen nälänhädältä. Kanaalinvarsi oli oikopolku.

Lough Tay on hienoimpia näköaloja Wicklowin vuorilta.

Howthin niemi, viimeinen pilkahdus Irlantia kotimatkalla. 

Palautuspiste

 Pahoittelut lyhyehköstä blogista, mutta tietokonepaholainen teki tuhoa koneellani ja aika ja energia on nyt kortilla. Sekä puhelimelle että koneelle on pyytämättä ilmestynyt sietämätön uusi sovellus, jonka nimeä en edes uskalla kirjoittaa, ettei se tulisi takaisin. Sanotaanko että se alkaa kaksoisveellä ja loppuu ässään ja välissä on pee. (Mitähän googlen käännösohjelma tekee tuolle lauseelle?) Se pyytää maksua aina uusiin toimintoihin, varastaa ja muuttaa vanhat kunnon word tiedostot omiinsa ja kieltäytyy tekemästä toimintoja, joilla olen selviytynyt vuosikymmenien ajan. Mikään ei enää pelaa yhteen, enkä nyt saa edes kaikkia kuvia tähän joita halusin.

Ilman lähiomaista ei tätäkään blogia varmaan olisi enää, niin monta kertaa hän on pelastanut minut pinteestä. Vannon, että hänellä on taikasormi. Kun pitää buutata systeemi painamalla isosta nappulasta kolme sekuntia, minun sormeni ei tee yhtään mitään, mutta hän purjehtii paikalle ja tekee aivan saman toiminnon onnistuneesti. Nyt kyllä googlasin itse, mitä tapahtuu jos poistaa k.o. saatanallisen ohjelman eli häviävätkö kaikki kaapatut tiedostot ja viestit ja kuvat. Ei kuulemma. Varmuuden vuoksi lähiomainen ehdotti että teen systeemiini restore pointin (eli mikä hän lie suomeksi - varmuuspiste?). Pidän sekä peukkua ylhäällä että sormia ja varpaita ristissä kaksikulttuuriseen tapaan, ettei mikään katoa.

Olisipa elämässäkin sellainen piste, johon voisi palata, kun asiat menevät mönkään! Ehkä menettäisi matkalla löytynyttä, mutta ainakin pääsisi uuteen alkuun entisestä kohdasta. Toisaalta, kuinka monta sellaista kohtaa on elämässä, joihin haluaisi palata? Aikamatkailu ei onnistu kuin unissa. 

Kun vielä ennen lopullista esirippua ymmärtäisi, mitä ne unet oikein ovat, sillä joskus elää niissä paljon voimallisemmin kuin hereillä. Ehkä se on oikean vanhuuden olomuoto, toden ja unen välillä, kun kaikki menee ristiin ja yhtyy ja eriytyy omien lakiensa mukaan ja itse vain kelluu siinä kuin ankka laineilla, ennen lopullista pimeyttä.

Juuri nyt tuntuu, että kovin moni valopilkku kulttuurielämässä on sammunut. Eeva Kilpi, Kristina Carlson, Glen Hansard...! Eeva eli pitkän ja upean elämän, nuo kaksi muuta menivät ennen aikojaan. Koskaan ei tiedä, kenen nimet on kirjassa, kirjan kannet kii, kuten hoilattiin pienenä leikissä. Eeva Kilvelle olen omistanut blogin syyskuussa 2024. 

Kesä on mennyt huikean nopeasti ja on ollut ihanaa, olen muuttunut suomuiseksi ja ruskeaksi kuin joku matelija liukuessani auringosta veteen ja takaisin. Nuorimmat tyttäreni toivat Irlannista sitten viikon sateet, mutta se ei iloa haitannut. Seurasimme heidän 10km:n juoksuaan, rakensimme mosaiikkitöitä sadepäivän ratoksi, esittelimme suomalaisia jättikirppiksiä, ITE-taidetta ja keskiaikaista linnaa ja söimme ja joimme hyvin. Minulla on hauskaa jälkikasvua!

Parin viikon päästä pääsen katsastamaan loputkin jälkeläisistäni Irlantiin. Ehkä tämä on se jekku: hyvät elämykset ja naurut palauttavat energian ja systeemi pelaa taas. 

Löytyi se suomennoskin: palautuspiste.

Hyvää loppukesää!

P.S: Päätin kasata retrospektiivisen otoksen töistäni 30 vuoden ajalta, omakuvia, maisemia, kokeiluja. Pieni näyttely paikallisessa kirjastossa. Facessa myös kuvia.

Kalvolan kirjasto

Sauvolanaukio 4

14500 Iittala

Ma-ti 12-17.45

Ke-pe 10-15.45

Vanamo-kirjastokortilla joka päivä klo 06-19.

Nax and drugs and rock and roll

 No nyt löytyi koukuttava nimi kesäkuun blogille! 

En ole koskaan ollut punkkari, vaikka asuin Lontoossa punkin huippukaudella. Opiskelin iltakoulussa psykologiaa ja matkustin metrolla ja kiersin kaukaa töyhtötukkaiset, hakaneulanenäiset nuoret, jotka tuntuivat elävän ihan eri maailmassa kuin minä. Minulla oli vakava ura mielessä, ensimmäinen lapsi ja tuore avioliitto. Punkkarit tuntuivat kovin lapsellisilta. Musiikki oli kamalaa mörinää kun oli tottunut Pink Floydin korkealentoon.

Mistä siis moinen otsikko?

No, viime talvi oli varsin koetteleva. Keskuslämmitys, jolla on pahaenteinen nimi VILP eli vesi-ilma-lämmitys-pumppu hajosi kesken -25C pakkasviikkoja. Talo jäähtyi jääkylmäksi, kuumailmapuhallin ja irtopatterit otettiin käyttöön ja korjaaja tuli pähkäilemään, mikä vikana. Tajusin, että putkien jäätyminen olisi vielä pahempaa ja päätin ruveta ainoaan, minkä osasin: aloin raahata polttopuita vajasta ja lämmittämään saunaa. Pidin sitä päiväkaupalla 40-50 asteen lämmöllä ja ovia auki, jotta edes se osa taloa säilyisi jäätymättä. Heräsin kolmelta yöllä lisäämään pökköä pesään ja kuljin vainoharhaisena kosketellen putkia pitkin taloa. Nukuimme monta kerrosta vaatteita päällä ja pipo päässä. Emme vilustuneet. 

Lämmityshaaverit koettelivat kaikkia korjaajia ympäri Suomea, ja pahaksi onneksi meidän korjaajamme sai parin viikon hirveän flunssan. Korjaus viivästyi.

Lopulta jouduimme lämmittämään patterivesiä suoralla sähköllä ja näin painajaisia nelinumeroisista sähkölaskuista. Ne eivät onneksi toteutuneet.

Sillä välin, kun korjaaja etsi varaosaa ulkoyksikköön, piti meidän manuaalisesti klikkailla sisäyksikköä. Jätän tekniset termit väliin, vaikka suoritin alimman oppimäärän lämmöntuottoteknologiassa googlailessani, mikä voisi olla vikana.

Korjaaja selitti, että meidän piti painaa tiettyä nappulaa, kunnes kuuluu NAKS. Lähiomainen oli täysin ymmällään. Vaikka luulisi, että selitys oli yleismaailmallinen, NAKS tai edes NAX ei sano englanninkielisille yhtään mitään. Toiminto nimittäin kuulostaa heidän korvaansa ilmaisulta CLICK. Kyllä nauru kelpasi, kun asia selvisi.

Naksaus kuuluu samaan sarjaan kuin koiran haukku, porsaan röhkiminen, nyrkin pamaus, kova kolaus tai kaikuva lyönti. Koira sanoo englanniksi woof woof, porsas oink oink, nyrkinisku on wham ja pamaus boom. Käsittämättömin on äkillinen pamaus kapaw. Siis mikä? 

Tulee mieleen hämilliset hetket, kun luin englanninkielisiä iltasatuja lapsilleni enkä osannut ääntää edes hevosen hirnuntaa. Se ei nimittäin sano ilmiselvän onomatopoeettisesti ii-hahaa vaan neigh. Haaste jokaiselle suomalaiselle. Suomalaisissa eläinsaduissa taas sammakkot vaakkuvat kun englantilaisissa ne hihkuvat ribbit.  Ei siis niin minkään valtakunnan järkeä. 

Olen varma, että aivan jokaisessa kielessä on omat matkivat ilmaisut äänille, jotka kuten näemme kuulostavat aivan järkyttävän erilaisilta eri ihmisten korville.

Edelleen surettaa niin pohjattomasti, etten onnistunut kaksikielisyyden opettamisessa lapsilleni, vaan luovutin, kun käsitteet monimutkaistuivat ja koululäksyt piti avustaa englanniksi. Kaksikielisessä perheessä yhteinen kieli vielä sujuu, mutta ummikolle toisen vanhemman kieli jättää ulkopuolelle. Miten yhtälö kenelläkään toimii niin että lapset oppivat kaksi kieltä sujuvasti, on minulle mysteeri, kun vielä asutaan maassa, jossa toista kieltä ei kuule. Hienoa se olisi, mutta kaikkeen en revennyt minäkään monien muiden paineiden keskellä. Hattua nostan kaikille onnistuneille!

Ehkä tärkeintä on se, että lapseni oppivat tykkäämään Suomesta ja mielellään tulevat käymään. Jopa niin paljon, että haluavat juosta Hämeenlinnan maratoonin Kympin eli 10km heinäkuussa! Voitte olla varma, että heilutetaan katsomossa sekä Irlannin että Suomen lippuja. 

Nax on jäänyt elämään lähiomaisen sanavarastossa myös verbinä naxing, mitä hän jäi kaipaamaan kun koko lämmityssysteemi meni uusiksi eikä sille tarvi tehdä nyt yhtään mitään. Tulee mieleen englantilainen sananlasku proof of the pudding is in the eating, eli suomeksi moni kakku päältä kaunis. Odotamme pakkasia fingers crossed - eli pidämme peukkuja, että kaikki sujuu hyvin!

Ihan pakko kertoa viimeisin käännöskukkanen, joka löytyi kierrätysaseman nettitoiminnoista. Kun pääsi viimein siihen vaiheeseen, että oli aika maksaa sekajätteiden viennistä, tuli suomen Maksa-käskylle ällistyttävä englannos: liver. 

Otsikon drugs and rock and roll jää sitten hähmäiseen hämärään, paitsi itse kukin voi googlailla, mitä rokkenrolli alunperin tarkoitti. Pysyy silläkin lämpimänä! 

Harvinainen kuva menneisyydestä. 18. hääpäivä juuri meni,
 toisemme olemme tunteneet kohta 30 vuotta, eli kuinka
monta futiksen MM- kisaa sitten? Silloin Irlantikin oli mukana. 

Aikaloukku

 Olen miettinyt aikaa ja muistamista paljon viime aikoina. Aikaahan ei oikeasti ole, vaikka kuinka mittaamme sitä. Tunti hammaslääkärin odotushuoneessa on sata kertaa pidempi kuin tunti kivoissa juhlissa tai jännässä elokuvassa. Aivomme elävät omassa tahdissaan. Lapselle ei ole huomista, koululaiselle kuukausi on iäisyys, eläkeläiselle se on ehkä päivä pari. Kokemus ajasta on aina erilainen.

Monesti mietin, millaista olisi elää vaikka viikko tietämättä mitään kellosta. Herätä kun haluaa, syödä kun tulee nälkä, tehdä mitä huvittaa. Ikinä se ei vaan onnistu.

Kaksi fiktioluomusta virittivät näitä ajatuksia ajasta vielä hurjempaan suuntaan. Toinen on klassikkoelokuva Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993) ja toinen on tanskalaisen Solvej Ballen kirjasarja Tilavuuden laskemisesta (alkup. 2020).

Päiväni murmelina -elokuvassa päähenkilö Phil herää aina samaan päivään, samaan aamuherätykseen. Jokainen päivä on sama. Turhautuneena hän tajuaa sitten, että koska seuraava päivä alkaa aina alusta, hän voi tehdä mitä tahansa kamalaa ja uhkarohkeaa, eikä millään ole mitään seurauksia. Niinpä hän hurjastelee autolla, lyö turpiin ällöttäviä ihmisiä, kokeilee yhden yön juttuja, herkuttelee ja juopottelee. Kaikkeen kyllästyy, vastuuttomaan vapauteenkin. Phil yrittää myös itsemurhaa kaikin eri tavoin, turhaan. Päivä alkaa aina alusta, samalla kaavalla. Hollywoodin tyyliin hän ihastuu työkaveriinsa ja yrittää valloittaa tätä, parannellen iskutekniikkaansa päivä päivältä ja muuttuen supersankariksi, joka vihdoin saa prinsessansa. Rakkaus pelastaa hänet aikaloukusta.

Tanskalainen Solvej Balle sen sijaan kirjoitti vakavan 7-osaisen  pienoisromaanisarjan päähenkilö Tarasta, joka on myös vangittuna heräämään aina samaan päivään. Kirjan ensimmäinen osa herätti minussa ahdistusta, kun kuvailtiin, miten hän jäi kuuntelemaan puolisonsa liikuskelua talossa, Taran kykenemättä enää lopulta kohtaamaan miestään. En paljasta enempää, tekstiin pitää syventyä, sen yksitoikkoisuus on melkein hypnoottista. Mietin, kuka kirjan tilanteessa on enää normaali? Oliko vaimo haamu, jota ei voinut nähdä, koska kukaan muu ei muistanut päivää, jonka hän koki. Vai oliko kaikilla muilla kollektiivinen dementia? Miksi Tara ei kestänyt tutussa kuplassa elämistä rakkaansa kanssa? Minkä pitää muuttua, jotta hän vapautuu aikaloukusta?

Olen aina haaveillut aikamatkailusta. Päästäpä päiväksi 1970-luvulle, hurjaan nuoruuteen! Tuntea se voima ja energia, jota silloin pursui, mielialojen syvyys ja heittely. Avoimuus ihmisiä ja tulevaisuutta kohtaan. Kihinä ja uteliaisuus kaikkeen uuteen, kun ei vielä tiennyt tulevista vaaroista ja epäonnistumisista. 

Teksti, jota parhaillaan kirjoitan, lähti liikkeelle nostalgiamatkasta 70-luvun päiväkirjojeni ja kirjeitteni pariin. Se ei ollut ihan niin ihanaa kuin muistan, mutta heittäytyminen uuteen oli eri asteella kuin nykyään. Ja sitä kaverimäärää! Bileitä! Seikkailuja!

Aikaloukku olisi silti kammottavaa. Elämän suola on ajankulussa, muutoksessa ja kasvamisessa, vaikka epäonnistumisien ja surujen kautta. Elämä tekee meistä sen mitä olemme.

Suosittelen isosti sekä Ballen kirjoja (olen lukenut jo kaksi osaa) sekä k.o. leffaa, mikäli ette vähään aikaan ole nähnyt sitä.

Kesä on aikaa, kun aikataulut hellittävät, kurssit ja kokoukset ovat tauolla, rutiini hajoaa eläkeläiselläkin.

Emme pystytä kesänäyttelyä tänä vuonna, vaan pidämme vapaata, sen verran koetteleva tuo pitkä ja kylmä viime talvi oli. Nyt haluan kokeilla ajattomuutta, lepoa, toimettomuutta, laiskaa puuhastelua puutarhassa ja ehkä mosaiikkien parissa. Halajan uimista monissa, monissa Suomen ihanista järvistä, auringossa rentoutumista, salaatilla elämistä, pilvien seuraamista maailman sinisimmällä taivaalla. Lukemista puutarhakeinussa, torkkumista, jäätelöä, kahvia.

En kaipaa turistirannoille tai kaupunkikohteisiin.

Annetaan ajan soljua!

Hyvää kesää kaikille lukijoilleni.

Tietoja:

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta 1, 155 sivua 2024. Kosmos, suom. Sanna Manninen. Osia on kaiken kaikkiaan seitsemän.

Hyviä kritiikkejä Ballen kirjoista: Kiiltomato.net, Tähtivaeltajablogi

Toinen aikamatkailuun liittyvä hyvä kirja: Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy 2013. Suom. Markus Juslin. - ketä henkilöä menneisyydestäsi haluaisit vielä kerran tavata? Mitä tekisit toisin?

Ja klassikko elokuvista: Woody Allen: Midnight in Paris. Ei mitään sci-fiä, jota en ikinä jaksa katsoa, vaan ihan uskottava nostalgiamatka historian mielenkiintoisempiin ajanjaksoihin, eri kirjailijoiden ja taiteilijoiden seuraan. Olemme katsoneet sen ainakin kymmenen kertaa!

P.S. Käytän sanaa aikaloukku, vaikka time loop yleensä käännetään aikasilmukaksi, sillä se ei ihan minusta kuvaa ansaan jäämisen kauheutta. 

Klara vappen

 Kävin läpi aiempia huhtikuun blogikirjoituksiani, etten toistaisi itseäni vappuaiheessa. Hämmästys - en ole kirjoittanut vapusta yhtään mitään! 

Sitä ei juhlita Irlannissa mitenkään (paitsi hiljattain Bank Holiday Monday -pitkänä viikonloppuna), eihän nyt mitään kommunistista saatu juhlia. Omista nuoruuden vapuista ei, outoa kyllä, muistu mitään mieleen. Parempi ehkä niin.

Tänään on siis vapunaatto Suomessa. YLEn uutistoimittajat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa ja uutisissa näytetään jokavuotinen Havis Amanda-patsaan lakitus Helsingissä, tuhansia ihmisiä valkolakkeineen keskustassa. Ei tule fiilistä että olisinpa jossain. Huomenna tosin tiedossa kivat sukujuhlat ja käymme torilla katsomassa vappumarssin ja markkinat. Tänään syötiin makkaroita ja perunasalaattia joten sekin on täytetty! 

Ensimmäinen lepohetki puutarhakeinussa tänä vuonna. Ah!

Juttelin erään toisen ulkosuomalaistutun kanssa hiljattain identiteetistä: säilyikö suomalaisuus monen kymmenen ulkomailla eletyn vuoden aikana vai integroiduimmeko niin hyvin, että tunsimme itsemme sen maan kansalaiseksi. Kummallakin sujui vieras kieli jo täydellisesti ja osasimme elää maan tavalla, mutta suomalaisuus ei karissut minnekään. Niin syvä vaikutus lapsuudella ja nuoruudella meihin on. Meille molemmille äidinkieli oli rakas, vaalimme sitä myös aikana, jolloin suomea ei kuullut ja lukenut yhtä vaivattomasti kuin internetin tultua. Yritimme aina löytää suomenkieliset vastineet kun puhuimme suomea - se ei nimittäin ole yhtä helppoa kuin luulisi. Erityissanastot opimme molemmat ulkomailla, hänellä tietyt työhön liittyvät tekniset termit, minulla esimerkiksi raskauteen ja  synnytyksiin liittyvät sanat. En vieläkään tiedä aiheeseen liittyviä termejä suomeksi, enkä niitä onneksi enää tarvitsekaan. Autoiluun ja byrokratiaan kuten vakuutuksiin ja verotukseen liittyvää sanavarastoa on joutunut pakosti päivittämään paluumuuton jälkeen. Googlen käännökset auttavat.

Ajatukseni lipuvat suomalaisuudesta isänmaallisuuteen. Sehän korostuu kun muuttaa ulkomaille, kotimaa saa usein liikaakin positiivista hohtoa. En silti tunne, että isänmaallisuuteen pitäisi liittyä toisten kulttuurien halveksunta - päinvastoin. Integroitumisen pitäisi pitää sisällään tasa-arvoisuutta oman ja vieraan kulttuurin kesken. Tietenkin ulkomaalaisille oma kieli, uskonto ja kulttuuri ovat tärkeitä ja niistä ollaan ylpeitä - olisi epäinhimillistä vaatia muuta. Näinhän koemme itsekin ulkomailla eläessämme.

Suomalaisuudesta ja Suomesta voi olla aidosti ylpeä, kritisoi sitä muuten miten paljon tahansa. Ostin kirpputorilta itselleni nyt valkolakin, jotta voin pitää sitä huomenna. En aikoinaan pitänyt sitä missään arvossa, oikeastaan porvarillisena hörhöilynä, vaan vuokrasin sen, joten jouduin ostamaan sen eläkepäivilläni. Ensi vuonna pidetään toivottavasti riemuylioppilaspäivät eli omista juhlista on kulunut 50 vuotta! Minulle se oli saavutus ja myös vanhemmilleni, joilla ei koulutukseen ollut mahdollisuutta. Siitäkin voi olla ylpeä.

Käsikirjoitus, jota parhaillaan kirjoitan, pohjautuu juuri noihin aikoihin, ylioppilaskirjoituksia ennen ja sen jälkeen. Olen lukenut monia muita nuoruuden muisteluihin perustuvia kirjoja, eikä mikään niistä tuonut samastumisen iloa. Niinpä päätin kirjoittaa oman tekstin, nostalgiamatkan hurjalle 1970-luvulle. Olen plagiarisoinut itseäni ja lainannut omia kirjeitäni ja päiväkirjojani osittain tekstin luomisessa, fiktionaalisen nuoruustarinan ympärille. Yllätyin, miten fiksu, herkkä ja syvällinen olin sen ikäisenä, vaikka päällisin päin olin tuskallisen ujo, mykkyyteen asti. Elämä oli silloinkin ahdistavaa ja vaatimukset korkeita. Omaa paikkaa piti hakea, omaa identiteettiä, porukkaa johon kuulua. Ulkomaille muuttaessani kaikki sekosi vielä uudemman kerran.

Nyt kun on jo vanha, melkein vanhus, voi jo luovuttaa. Olen oma itseni, olen onnellinen juuri tässä ja nyt, eikä ole väliä jos en kuulu yhtään minnekään. Sielunveljiä ja -siskoja löytyy kun on löytyäkseen. Yksinkin on hyvä.

Loppuun äitini ottama kuva kotipihassa ylioppilasasussa. Varmasti asetelma, mutta kaunishan se on. Nyt näen sen äidin ylpeyden silmillä.

Hyvää vappua kaikille lukijoilleni, nautitaan Suomen keväästä tai kaihoillaan ulkomailta käsin! 

 

Lentävä autokatos ja muita tarinoita

 Perjantai ja kolmastoista päivä, arvaahan sen.

Olemme paluumuutosta lähtien naureskelleet suomalaisia myrskyvaroituksia, uutisia tuulesta ja tarinoita vahingoista. Irlannissa kun tuulee periaatteessa aina, eikä pihalle yleensä jätetä mitään hiilisäkkiä kevyempää. Jos tulee myrskyvaroitus, sanotaan batten your hatches eli vapaasti suomentaen naulaa kiinni luukut ja ikkunat (merenkäyntitermi aallokon yllättäessä). Uutisissa näytetään moottoritiellä pyöriviä trampoliineja ja kaulaa katkovia peltikatonpaloja. Tiet ovat tukossa kaatuneista puista, sähköt katki tolppien kellistyessä kuin keilat. 

Suomessa kun varotetaan tuulesta, voi nähdä kolme lehteä pyörimässä pihalla. 

Näin tähän asti. Oli sitten aika järkytys, kun yhtenä aamuna lähiomainen haki postia ja löysi autokatoksen jumissa koirankopin ja puuvajan välissä. Selällään. Onni onnettomuudessa, sillä tuulenpuuska olisi voinut viedä katoksen vaikka mihin.

Tuulenpuuskissa sitä hiivatin katosta ei saanut mihinkään, onneksi ystävälliset naapurit tulivat apuun seuraavana päivänä. Saatiin katos oikein päin ja paikoilleen.

Paitsi että viikon päästä sama tapahtui taas. Noloa. 

No, irlantilaiseen ongelmaan irlantilainen ratkaisu. Länsi-Irlannissa olen nähnyt asuntovaunuja ja kattoja köytettyinä valtaviin kiviin ja betoniharkkoihin. Ei kun etsimään sellaisia. On merkillistä, mihin suomalaisen naisen sisu ja voimat yltää, kun tulee tosi paikka. En nyt ihan kallioita siirtänyt, mutta melkein. 

Irrotimme molemmat päädyt varmuuden vuoksi. Sen verran jänskättää kuitenkin auton puolesta, ettemme ole enää parkkeeranneet sitä katokseen. Tärkeintä on kuitenkin sisu, se että ei anneta periksi ja keksitään luovia ratkaisuja. Alaselkä kyllä väliin valittaa, että suomalaisen naisen selkäkin kestää vain tietyn määrän sisua.

Katoksessa voi vaikka pitää näyttelyn avajaisten sijaan after-partyn.

Sillä ikään kuin lentävät katokset eivät riittäisi jännitysmomentiksi, lankesimme taas suunnittelemaan yhteistä näyttelyä. Huomenna saadaan paikkaan avaimet ja torstaina aletaan roudata töitä ja tilpehööriä galleriaan. 

Tämä on niin sanoakseni jäävuoren huippu, minkä jokainen näyttelyjä pitänyt taiteilija voi allekirjoittaa. Tätä ennen on tietysti tehty sitä taidetta, valikoitu, signeerattu, maalaukset vernissattu, piirustukset fiksattu, valokuvat tulostettu ja molempien työt kehystetty ripustusvalmiiksi. Teosnimet keksitty ja tulostettu, julisteet painettu ja levitetty, markkinoitu somessa ja sähköposteissa. Kuljetuslaatikot ja -kassit on etsitty ja siivottu. Onneksi tähän on jo tullut rutiinia ja listat mitä pitää muistaa ovat tallella. 

Näyttelyn pystytys on sitten ihan oma tarinansa.

Muistan yhdenkin taiteilijan, joka näki hirveän paljon vaivaa näyttelyn eteen, mutta lopen uupuneena unohti sitten kutsua ketään avajaisiin. Siellä taisi olla sitten vaimo ja äiti. Somessa tutut hämmästelivät, että olivat missanneet avajaiset, vaikka asuivat samassa kaupungissa. Mitä opimme tästä. 

No, avajaisia ei tällä kertaa sen kummemmin järjestetä, mutta näyttely aukeaa pitkäperjantaina 3.4. klo 11 ja on auki joka päivä klo 11-17 pääsiäismaanantaihin asti. 

Paikka on viehättävä Vihreä Talo Iittalan Lasimäellä, jossa on paljon putiikkeja sekä  iittalan Outlet sekä ravintola Kaffeli & Köökki herkkuineen. Galleria on Anubis-keramiikkaliikkeen vieressä.

Iittalaan pääsee R-lähijunalla ja ilmainen parkkipaikka on ihan kulman takana. Lasimäelle on opasteet. 

Näyttelyssä on ennätyspaljon Joen valokuvia vuosien varrelta ja minun uusimpia pastellimaalauksiani sekä piirustuksia ja maalauksia. Olemme paikalla joka päivä joten tulkaapa moikkaamaan.

Oikeastaan se kaikkein stressaavin juttu on mainostaa ja elämöidä tapahtumasta, jota ei vielä ole edes olemassa! Toivotaan, että edes säät pysyvät suomalaisen rauhallisina. 

En sano sanaakaan uutisista, sillä ne varmasti stressaavat kaikkia tällä hetkellä. Otetaan paussi hulluudesta ja hiljennytään pääsiäisen viettoon, tavataan ystäviä ja sukulaisia ja muistetaan, mikä tässä rauhassa on kaikkein tärkeintä: toinen toisemme.

Tippalukko

 Tippalukko oli minulle jännä uusiosana, kun asuin ulkomailla. Irlannissa ei suodatinkahvia saanut joskus 80-luvulla kun saavuin Irlantiin, koska kansallisjuoma oli maitotee. Sitä juotiin aina ja joka paikassa, aina maidon kanssa. Kahvi tarkoitti pikakahvia joka sekoitettiin kuumaan veteen mukissa ja sitä ei juotu kovin paljon. Anoppini teki minulle kammottavaa kahvinkorviketta nimeltä Irel, jotain mustaa siirappia, kun valitin kahvinnälkääni. Sitten tuli matkailu, euro ja eurooppalainen meininki Irlantiin. Kahvilat alkoivat myydä espressoa, cappucinoa, mokkaa, ties mitä. Ihmiset ostivat mukaan pahvikahvia ja alkoivat haluta suodatinkahvia myös kotioloissa. 

Instant-kahvi yritti pitkään kilpailla suodatinkahvin kanssa markkinoista. Muistan ikuisesti mainoksen, jossa nuorimies on saanut haaviinsa nuoren neidon, laittanut hienon illallisen ja menee keittiöön tekemään jälkkärikahvia. Neito huikkaa perään, että toivottavasti sulholla on kunnon kahvia eikä mitään instantlitkua. Sulho kauhistuu, punnitsee pikakahvitölkkiä kädessään ja päättää fuskata: hän alkaa pulista ja pulputtaa uskottavasti kuin kahvinkeitin. Neito kuuntelee tyytyväisenä. Mies tarjoilee deittineidolle kahvit olohuoneen sohvapöydälle toiveikkain elkein. Neito siemaisee, huoahtaa, katsoo syvälle silmiin ja toteaa: Kunnon suodatinkahvin kyllä aina tunnistaa! 

Mainos jäi mieleen, se oli kuin pienoisnovelli. 

En muista, milloin tippalukot tulivat kahvikeittimiin, mutta sana oli minulle aivan uusi ja löytyi Suomessa käydessäni. Sen funktion tarpeellisuuden huomaa vasta kun se on rikki!

Pitkä alustus aasinsiltaan, jolla haluaisin kuvata oloani tällä hetkellä. Juuri nyt kaipaan kovasti tippalukkoa, jolla nuhaflunssan voisi katkaista, mutta sellaisen tuo vain aika. Emme ole olleet sairaita pitkään aikaan, joten ei pitäisi purnata, mutta tämäkin tuntuu ajanhaaskaukselta, kun ei oikein jaksa mitään kaikelta tältä valumiselta. 

Tänä aamuna, juotuamme tavalliseen tapaan pikakahvia sängyssä aamupuuron jälkeen, tiedot Lähi-idästä kauhistivat uutisvirrasta. Ei tämä maailma rauhoitu. Vanhat miehet mittelevät valtaa ja surmauttavat ihmisiä napin painalluksilla. Heidän perspektiivinsä on lyhyt, elämä loppusuoralla. Nuoret haluaisivat vain elää ja jonkinlaisen tulevaisuuden.

Aika näyttää, minkä alku tämäkin päivä oli. 

Sitten: jokin on alkanut muuttua taiteen tekemisessäni. Osaksi vaihtelunhalu, osaksi syventymiseni uuteen tekniikkaan: pastellipigmentti murusina märälle akvarellipaperille. Aihe tulee jostain alitajunnasta, värien ja muotojen mukana. Tätä en ole koskaan ennen tehnyt. Aikamoisen nautittavaa ja leikkimielistä.

Alla otoksia parhaimmista kokeiluista, lisäksi aivan upean Hämeen Taidearttelin kollaasipajan tuotoksia. Älkää kysykö mistä ja miksi, ne vain syntyivät. Kaikenlaista tulee mieleen kun saa kasan papereita, lehtiä ja sakset. Muitten töitä katsellessa hämmästyin, mitä kaikkea mielikuvitus teettää. Ihan päältä päin tavallisen oloisilla ihmisillä. Minulle tuli kollaaseista olo kuin olisin kuvittanut omia uniani. Niistä voisi kirjoittaa toisen blogin, mutta sitä ei kukaan jaksaisi lukea. 

Viime yönä pakenin suurperhettäni ja pieniä lapsiani nuoruuteen jonkun kanssa, mutta mies oli viemässä minua Jugoslaviaan. Unessa älysin tivata, että eihän  Jugoslaviaa ole enää olemassakaan. Pahuksen järki, aina pilaa hyvät orgiat!

Kollaaseja.

Madonna. Pastelli.