Parviälyn antologia

 Yksi parhaista asioista Suomeen paluumuutossa on yhteyden löytyminen omaan äidinkieleeni. Rakastan omaa kieltäni, sen puhumista, kirjoittamista ja sen lukemista. Itsestäänselvyys, kun asuu Suomessa, mutta harvinainen luksus, jos on ulkosuomalainen. 

Ulkomailla asuessani kannoin Suomesta laukkukaupalla suomenkielisiä kirjoja. Paransin ja hioin omaa suomen tasoani luovan kirjoittamisen kirjekursseilla (joiksi etäopintoja silloin sanottiin) ja Oriveden Opiston kesäkursseilla. Puhumista saatoin harjoittaa vain lomilla ja puhelimessa. Netin tultua kotimaa aukeni järisyttävällä tavalla, jota nuoremmat eivät voi ymmärtääkään.

Nyt, kun asun Suomessa, nautin oman kieleni soinnuista ja väreistä, murteista ja slangista. En silti tiedä, miten antiikkiselta itse kuulostan, kun neljänkymmenen vuoden poissaolo on vienyt yhteiset kokemukset muiden suomalaisten kanssa. Katson Areenasta dokumentteja Suomen lamavuosista ja politiikan kiemuroista, joista minulla ei ole aavistustakaan, saati populäärikulttuurista. 

Jollain tavalla olen väliinputoaja, sillä en koskaan sopeutunut irlantilaiseen kulttuuriin, eikä minulla tietenkään voinut olla lapsuuden tai edes teini-iän muistoja sieltä. Lähiomainen on ainoa jokapäiväinen kontaktini Irlantiin enää, meillä on palanen yhteistä historiaa mukanamme.

Onnekseni pääsin v. 2018 mahtavaan kirjoittajaryhmään, joka kokoontuu kuukausittain Helsingissä. Minulla on ollut uskomaton onni löytää niin upea kirjoittamisen opettaja! Meitä on vaihtelevasti alle 10 kirjoittajaa ryhmässä, kovin erilaisia tyylejä ja kiinnostuksia. Aloitamme session yleensä open antamalla kirjoitusharjoituksella. Merkillistä on, että kirjoitusblokista kärsivänäkin tekstiä syntyy, kun ope käskee! 

Viimeksi piti improvisoida tekstiä, jolle annettiin vain muutama avainsana: tänä aamuna, nenä, itku, pöydän pinta, kaihoisa, rakastan!, tärkeää on. Nämä tykitettiin yksitellen viiden minuutin välein ja tarinaa piti muokata sitä mukaa. Tarina siitäkin tuli.

Seuraavassa harjoituksessa piti keksiä parin sanan ideoita novelliin, ne sekoitettiin ryhmän kesken ja sitten piti kirjoittaa suunnitelma. Minulle osui: vene, oudot äänet, kesken jääneet lauseet. Aika merkillinen juonikehitys siitäkin tuli! Kummallisinta on, että kun tähän leikkiin ryhtyy, ei ole aavistustakaan, mitä tuleman pitää. Kertaakaan en ole jäänyt tyhjän päälle. Harjoitukset toimivat kuten äänenavaus tai lihaslämmittely muissa lajeissa. Usko omaan osaamiseen palaa.

Viime kerran teoria-aihe oli romaanin tai tekstin rakenne.  Minulle tämän suunnittelu on aina tuottanut tuskaa, kun olen pikemminkin intuitiivinen kirjoittaja: istuessani kirjoittamaan minulla on vain sumuinen idea henkilöistä ja tapahtumista, parhaimmillaan vain ranskalaisten viivojen koristama luettelo. Pikemminkin minua ohjaa palo, kuin kutkutus, jano tai himo, jonka perään lähden. Joskus katson itsekin tekstiä ihmetellen, mistä se tuli. Rakennetta voin katsoa vasta jälkeen päin.

Ryhmässä palautteen saaminen on ollut tosi tärkeää, ja olemme opiskelleet sekä sen antamista että vastaanottamista. Tärkeää, ettei vain hymistellä 'ihan kiva' tai loukata toista sydänjuuria myöten. Tekstit lähetetään ryhmän sisäiseen Google driveen, joissa niitä voi kirjallisesti kommentoida pienryhmissä ja myös tunnin lopussa suullisesti.

Kirjoittamisen lisäksi ryhmä paneutuu erilaisiin kirjoihin aiheen mukaan ja meillä vierailee myös eturivin suomalaisia kirjailijoita kertomassa omasta työstään ja antamassa tehtäviä ja palautetta.

Jotkut ryhmässämme ovat jo julkaisseet omakustanteita ja toiset saaneet kustannussopimuksen. Toivo elää!

Olen työstänyt pitkää käsikirjoitustani alkuvuodet ja osallistunut ryhmän kolmeen novelliantologiaan, joista viimeisin on nyt valmiina netissä ja piakkoin paperikirjana, nimeltään Minuuttibaari ja muita välähdyksiä.

Kokoelmassa on 14 novellia kahdeksalta kirjoittajalta. Tarinat ovat tyyleiltään kovin erilaisia, eri vuosikymmeniltä, mutta niitä ankkuroi sama  tapahtumapaikka, Helsingin päärautatieasema. 

Huomasin projektin edetessä, että minulla oli kovin vähän tietoa siitä, mitä asemalla olisi voinut tapahtua viime vuosikymmeninä, niinpä valitsin 1960- ja 70-luvun. Minulle maalaisena Hesan asema on aina ollut eksoottinen paikka. Lisäsin fantasian joka syntyi kirjoitusharjoituksesta, 'mitä päähenkilö tekee asemalla 20 vuotta myöhemmin?' 

Kun saa tällaisen projektin valmiiksi, ei voi olla kuin kiitollinen kaikesta työstä, joka tekstien yhteiseen puurtamiseen on mennyt. Tunnit tekstejä lukien, kommentoiden, kirjoittaen, uusien versioiden lukeminen, sitten oikoluku - vähiten mieluisin osio minulle - otsikon etsiminen, järjestyksen löytäminen kovin erilaisille novelleille...!

Antologiassa esittäydymme itse ja kerromme, miten novellit syntyivät ja ope sanoo painavan sanansa. Mielestäni se on hieno fiktiivinen kokoelma ihmiselämiä (ja vähän muutakin) niinkin tutun paikan kuin Helsingin aseman maisemissa, 1960-luvulta nykypäivään - ja niin, tulevaisuuteenkin. 

Mikä muu helsinkiläinen rakennus on toiminut samassa tehtävässä yli sata vuotta, joka ikinen päivä? Miten monta miljoonaa kulkua on sen läpi tehty? Kuinka monet treffit, erot, hyvästit ja yksinäiset kohtalot on eletty sen suojissa?

Iso suositus antologialle, joka löytyy netistä eri verkkomyymälöissä, vaikkapa tästä.

Hyvä me!

Ihmisluonnon pimeä puoli

 On olemassa yksi asia, josta puhuessani huomaan olevani aika yksin monien naisten keskuudessa: miesten tekemä väkivalta maailmassa. Tämän olen huomannut erityisesti Suomeen muutettuani. Irlannissa ja Englannissa naiset järjestävät spontaaneja mielenosoituksia naisiin kohdistetusta väkivallasta ja murhista.

Suomessa monet kohtaamani naiset alkavat oitis vähätellä sitä ja kertoa naisten pikkumaisuudesta, selkäänpuukottamisista, tytöistä jotka koulukiusaavat, ja kuinka henkinen väkivalta naisilta onnistuu paremmin ja miten se on pahempaa. (Armeijassa tapahtuva simputus tai miesvankiloiden kiusaamiskulttuuri ei jotenkin vertaannu).

Olen miettinyt, mistä tämä reaktio johtuu, enkä oikein ymmärrä. Me too -kampanja herätti monet avautumaan seksuaalisesta häirinnästä, mutta väkivalta on edelleen sokea pilkku.

 

Itse aiheesta, eli siitä tosiasiasta, että maailman väkivaltaisuudet ovat pääasiassa miesten aikaansaamia ja Suomessa edelleen kuolee naisia väkivaltaan miesten toimesta, puhumattakaan turvakotien jatkuvasta resurssipulasta ja miten naisviha on voimissaan somessa - siitä ei saa puhua. Koko ajan muistutetaan, että naiset  ovat yhtä pahoja ja kaikkein ilmeisintä: että kaikki miehet eivät ole väkivaltaisia. 

 Minusta tuo viimeisin on niin itsestäänselvää, että en jaksaisi joka kerran toistaa sitä. Tai sitä, että itse olen onnellisessa heterosuhteessa jo yli parikymmentä vuotta, minulla on ihanat pojat, veli, vävypoika ja hyviä miespuolisia ystäviä. En onneksi joudu niin henkisen kuin fyysisenkään uhan tai väkivallan kohteeksi päivittäin.

 

Minulla on kuitenkin siitä kokemuksia menneisyydessä.

Ehkä vain sen läpi elänyt ja siitä selviytynyt reagoi yhtä herkästi uutisiin ja tilastoihin. Samastun jokaiseen uhriin, josta luen uutisissa tai luen vaikka fiktiossa, ja raivo epäoikeudenmukaisuudesta hulahtaa ylitseni.

Olen kuluttanut vuosikymmeniä lukiessani aiheesta, etsinyt syitä, analysoinut, syynännyt tilastoja ja tutkimuksia.

Eniten on pistänyt silmääni jatkuva sukupuolisokeus, gender blindness. 

Jopa johtava aivotutkija ja psykologi Lauri Nummenmaa onnistui keskustelemaan erään miespuolisen haastattelijan kanssa yli tunnin, mainiten jatkuvasti vain määreen ’ihminen’ puhuessaan väkivallasta. Hän perusteli väkivaltaa verraten ’ihmistä’ apinoiden alfauroksiin ja niiden tarpeeseen pitää johtajanpaikkaa väkivalloin. Naarasapinoita ei edes mainittu eikä niiden lajityypillistä käyttäytymistä. (En ole muutenkaan vakuuttunut evoluutiopsykologiasta, mutta se on eri juttu).

Hänen kirjansa Pahuus, ihmisluonnon pimeä puoli, on juuri luettavanani. Toivoin, että edes siinä riisutaan ympäripyöreä määre ’ihmisen väkivaltaisuus’ ja puhutaan suoraan miehen väkivaltaisuudesta. Sillä jos emme paikanna ja tarkenna ilmaisuja, emme koskaan pääse ongelman ytimeen. Naisten harjoittama väkivalta on kovin harvinaista ja naisten sodankäynti on poikkeus. 

Tämän Nummenmaa vahvistaa yksiselitteisesti jo sivulla 38: yksi biologinen ero on ylitse muiden: se on sukupuolten välinen ero väkivallassa ja rikollisuudessa. Miehet tekevät 95% kaikista henkirikoksista ja ovat myös uhrina suurimmassa osassa. Lisäksi miehet tekevät ylipäätään kaikenlaisia rikoksia enemmän kuin naiset. 

Tämä fakta ei kuitenkaan estä tutkijaa käyttämään ensimmäisessä luvussa ihminen-sanaa: Vielä nykypäivänäkin ihmiset tappavat, pahoinpitelevät ja raiskaavat toisiaan kaikkialla maailmassa. 

Sama ristiriita jatkuu koko kirjassa, vaikka melkein kaikki esimerkit väkivallantekijöistä koskevat miespuolisia. Naisten 'lajityypillistä' käyttäytymistä ei käsitellä lainkaan. Nummenmaa on mielestäni muutenkin lukkiutunut sosiobiologiseen selitykseen ja on horjuvalla pinnalla selittäessään raiskauksia lisääntymisstrategiana ja ylistäessään vapaata markkinataloutta rauhan edistäjänä maailmassa. Evoluutio ei todellakaan riitä minusta selitykseksi enää.

Jos lakkaamme jaarittelemasta, että sotia ja väkivaltaa ja raiskauksia ja pedofiliaa on aina ollut ja tulee aina olemaan, kun ’ihminen’ on niin väkivaltainen, ja tarkennammekin sanan ’mieheksi’, voimme olla jo lähempänä ratkaisua.

Sukupuolisokeus näkyy jatkuvasti uutisissa, kun väkivallan tekijöistä puhutaan ’henkilöinä’, ’nuorisojengeinä’, ’ihmisjoukkoina’ tai vaikkapa tietyn paikkakunnan jäseninä. Uutisissa ei mainita, että väkivaltaan ryhtyneet olivat kaikki miehiä. Entä mitä sillä on väliä? Onhan mieskin ihminen?

Jos yritetään puuttua kaupunginosa A:n tai ihmisryhmä B:n väkivaltaisuuden syihin, eikä tyttöjä tai naisia ole teoissa juurikaan mukana, eikö kannattaisi miettiä, miksi syrjäytyminen/köyhyys/huumeet ei aja myös heitä väkivaltatekoihin. Mikä poikia/miehiä mättää? Miksi pedofiilit ja raiskaajat ovat pääasiassa miehiä?

Väkivallasta puhuttaessa on tietenkin myös erotettava toisistaan yksilöiden ja joukkojen/maiden välinen väkivalta. Tuntuu kuitenkin, että mitä miesvaltaisempi eli patriarkaalisempi yhteisö, sitä enemmän naisiin kohdistetaan väkivaltaa. Mitä enemmän naiset pääsevät osalliseksi koulutuksesta ja päätäntävallasta, sitä paremmat mahdollisuudet yhteisöllä on ratkaista konfliktit rauhanomaisesti ja parantaa niin naisten kuin lasten asemaa. Tätä keinoa väkivallan vähentämiseen maailmassa en löytänyt Nummenmaan opuksesta, koska jälleen palasimme ihmisluonnon geneettisiin mahdottomuuksiin.

 

Niin, ja se vielä, että väkivalta jaotellaan usein henkiseksi ja fyysiseksi ja että naiset ovat kuulemma parempia ensinmainitussa lajissa.

 Minä väitän, että fyysinen väkivalta on myös AINA henkistä.

Jos törmäät kaapinoveen, tunnet hetken kipua ja harmittelet ehkä mustelmaa seuraavana päivänä.

Jos joku toinen ihminen lyö sinua avokämmenellä tai nyrkillä kasvoihin, on kipu fyysisen lisäksi henkistä: shokki, pelästys, kauhu. Et voi unohtaa kipua, vaikka mustelma aikanaan vaihtaa väriä violetista keltaiseen. Häpeä ja seuraavan kerran pelko seuraa sinua ikuisesti ja tunnet sen joka kerran, kun näet väkivaltaa elokuvassa tai uutisissa. Fyysisen kivun määrällä ei useinkaan ole väliä, kun kyseessä on toisen ihmisen sinuun kohdistuva raivo ja viha, jonka syytä et voi ymmärtää. Pelon voi laukaista tietty katse, uhkaava ele tai painostava hiljaisuus. Ei koiraakaan tarvitse enää kuin katsoa, kun se on ensin piiskattu. SE on henkistä väkivaltaa.

Viittaukset:

Nummenmaa, Lauri: Pahuus, ihmisluonnon pimeä puoli, Tammi 2022. 

Linkki haastatteluun, josta mainitsin: Futucast

Turvaton vuosi 2022

 Vuoden viimeinen päivä. Tässä tuntuu aina olevan saranan paikka, vaikka aika kuluu ihan samaa tahtia kuin ennenkin ja huominen koittaa samalla kellolyömällä.  Uudet kalenterit ripustetaan seinille ja hohtavat uutuuttaan, pitkä tauko harrastuksista tuntuu. Epämääräinen lössäys on lisääntynyt, nukutaan puoleen päivään, syödään aivan vääriä kalorimääriä, liikunnan puute näkyy vyötärössä. Ulkona on jo aamusta niin pimeää, että masentaa. 

Hyvä aika siis katsoa, mitä kaikkea tapahtui tänä vuonna. Se suurin, YLE uutisten käyttämän otsikon turvattomuus, tuli Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä. Tällä nimellä sotaa pitäisi jaksaa kutsuakin. Kuten pandemian iskiessä kaksi vuotta sitten, kaikki muuttui taas kertaheitolla. Isäni sukupolven painajaiset ja muistot kuoriutuivat jostain iholle. En voi sanoa, että panikoin, mutta avuttomuus ja turhautuminen ahdisti. 

Nyt tilanteeseen on turtunut, koska ihminen ei muuten kestä. Minua viisaammatkaan eivät osaa ennustaa, miten tässä käy, joten voi vain toivoa, että ihmishenkien älytön haaskaaminen loppuisi ja miesegot palaisivat normaaliin kokoonsa. Tätä ei tasa-arvon maassa yleensä sanota, mutta ei tarvitse kuin katsella aggressiivisimpien ja konservatiivisimpien maitten päättäjäkaartin kuvia, ja sukupuolijakauma on selvä. 

Helmikuun mielenosoituksia.

Se tilanteesta, johon en juuri voi vaikuttaa. 

Tänä vuonna saimme nähdä paljon ihanaa taidetta, kun taas sai matkustaa vapaasti. Sain aikaan parikin omaa näyttelyä, yhdessä ja yksinäni.

Minulla on kaksijakoinen luovuussyndrooma: voin keskittyä vain yhteen kerrallaan, joko kirjoittamiseen tai maalaamiseen. Kun innostun kuvanteosta, kirjoituskyky  häviää aivoistani ja päinvastoin. Ne tuntuvat viiraavan eri osa-alueita jotka eivät leikkaa toisiaan. On myös mahdotonta hypätä lajista toiseen ilman aivojen  lepuutusaikaa. 

Molemmissa on kuitenkin yhteistä se, että palaute muilta todella parantaa tulosta. Yksinäisyydessä ahertava nero taitaa olla myytti! Enkä usko, että kukaan pelkästään pöytälaatikkoon tai kaappiin taidettaan tekee: on ihanaa saada teksti valmiiksi, editoiduksi, oikoluetuksi ja vihdoin printtiin. Samoin on hienoa saada omat työt seinälle, vaikka kirjaston tai museon, kunhan joku näkee ne. Kaikkein hienointa on, kun maalaus lähtee uuteen kotiin jonkun kainalossa, tai joku lukee tekstin ja antaa plautetta. 

Ensimmäistä kertaa myyjäisiin ja näyttelyyn osallistuneena yritän myös itse antaa palautetta ja kannustusta, kun käyn vastaavissa tapahtumissa. Ei ole kiva istua pöydän takana tai tyhjässä galleriassa, jos kukaan ei edes moikkaa käydessään. Ymmärrän, että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, on kohteliaampaa ehkä olla hiljaa, mutta aina voi kiittää lähtiessään. Suomalaiset ovat aikamoisia tuppisuita verrattuna irlantilaisiin! On ihanaa saada jutella yleisön kanssa.

Kirjoittajaryhmäni Imuri on työstänyt kolmatta novelliantologiaamme ja sen pitäisi valmistua ensi kevään aikana. Novellien ankkurina on tällä kertaa Helsingin päärautatieasema.

Ajatuksenani oli tehdä tähän blogiin kattava kuvakavalkadi vuoden kulttuuririennoista, mutta kuvia kertyi satamäärin. Voi vain sanoa, että kyläluutana on suihkittu ja kulttuuria noukittu kunnon culture vulturen eli nimeni kulttuurikorppikotkan mukaan tänä vuonna, entistä enemmän nyt kun koronarajoitukset vihdoin sen sallivat. Kännykän kuvanauhaa katsellessani yllätti, että vielä tammi-helmikuussa käytimme yleisesti maskeja!

Päädyin valitsemaan yhden kuvan joka kuukaudelta, tapahtumasta tai näyttelystä joka jäi mieleen. Teatteriesitykset jäivät valitettavasti pois, kun niissä ei nykyään saa kuvata mitään. Yksityisemmistä tilaisuuksista, jotka ovat minulle tärkeitä kuten lukupiireistä ei taas voi kuvia julkaista.

Pahoitteluni, että en saa taiteilijan nimeä samaan kuvaan, mutta voin antaa lisätietoja jos joku kaipaa. 

Joten tässä pähkinänkuoressa helmiä vuodelta 2022. Toivotaan yhtä vilkasta ensi vuotta, taide antaa aina toivoa ja lieventää yksinäisyyttä. 

Skål, kippis ja slainte!

Tammikuu - Ateneum

Helmikuu - Kansallismuseo

Maaliskuu - Martat, Hml Kirjasto

Huhtikuu - Ryhmänäyttely, Iittalan Lasimäki

Toukokuu - Tampereen Taidemuseo

Kesäkuu - Voipaalan taidekeskus

Heinäkuu - Taiteen päivä, Iittala

Elokuu - Haiharan Taidekeskus Tre

Syyskuu - Finlayson Art Area Tre

Lokakuu - Oma näyttely, Hml kirjasto

Marraskuu - Päivälehden museo, Hki

Joulukuu - Naivistien talvinäyttely, Iittala

Kulttuurimatkoja

No, koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla jotain, mikä on jäänyt väliin. En ole koskaan ollut pakettimatkalla. Sellaisella, jolla viedään kentältä bussilla hotelliin, aamulla bussilla kiertoajelulle ja taas takaisin katettuun buffet-pöytään. Oma aika on aikataulutettu nähtävyyksien väliin. 

Olen aina suunnitellut omat matkani, netin tultua lennoista ja yöpymisistä lähtien - muistaako kukaan enää matkatoimistoja ja tiskin takana lentoja etsivää virkailijaa? 

Ensimmäisen kerran ylitin Suomen rajat Tukholman laivan kannella nukkuen, sitten liftaillen kaverini kanssa. Englantiin muutin välivuodeksi junalla reppu selässä. Kerran matkustin Magic Bus-nimisessä kidutusvälineessä Lontoosta Ateenaan. Kuski taisi poltella tai naukkailla jotain loppumatkasta, jotta pysyisi hereillä. Tuntui että luut tärisivät vielä tuntikausia jäkeenpäin.

Se, että joku muu suunnittelee lomamatkasi, oli siis uutta. Tarjous oli niin halpa, ettei siitä voinut kieltäytyä marraskuun pimeydessä. Oli erikoista tulla komennetuksi lähtöön aamukahdeksalta ja jonottaa rivissä bussiin ja taas ulos. Juuri kun löytyi joku tavattoman kiinnostava historiallinen kohde, kuten Pyhän Barnabasin kirkko ikoneineen tai roomalainen kylpylä, oli taas lähdettävä. Muutaman päivän kuluttua retket alkoivat jo tuntua työltä. Onneksi toinen viikko oli omaa aikaa.

Totta on, että emme ehkä olisi omin päin nähneet Kyproksesta niin paljon, mutta taatusti olisimme viihtyneet paremmin omin nokkinemme. Huomasin taas, että sekä minä että lähiomainen kuulumme johonkin vaikeasti määriteltävään vähemmistöön, joka innostuu tuhansia vuosia vanhoista manteleista ja käsintehdyistä keraamisista korvakoruista. Moni muu näköjään ei.

Meitä yritettiin kyllä  houkutella persialaisilla matoilla, kultakoruilla, jalokivillä ja nahkatakeilla, mutta budjetti ei ihan riittänyt näihin tuliaisiin. Ymmärsin, että tämä oli halvan matkan hinta. Tästä kaupanteosta jäi ikävä maku, enkä usko että se vaurastuttaa paikallisia sentin vertaa.

Toisaalta se, että yhtäkkiä lähtee tutuista ympyröistä johonkin toiseen kulttuuriin, vaikka vain Välimerelle, tuntuu ravisuttavan aivoja. Se tekee hyvää samalla tavalla kuin hikijumppa keholle. 

Se, kun jättää sumuisen marraskuisen Suomen ja näkee täysikuun lämpimässä illassa tai ui aamuseitsemältä meressä, joka on niin suolainen, että sitä kelluu itsestään. Oman puutarhan hedelmät Suomessa lilluvat purkeissa ja pakastimessa, kun taas Välimeren maissa voi vielä poimia hedelmiä suoraan puusta.

Toisessa ääripäässä katselee Facesta tuttujen pulskia lemmikkejä, kissoja ja koiria joilla on nimet ja lelut kuin lapsilla, ja sitten näkee laumoittain nälkäisiä kissoja norkoilemassa terasseilla ja hotellien pihoilla. Kukaan ei näistä elukoista välitä ja turistisesongin kuivuessa mietin, miten niiden käy. 

Suomessa valokuvataan pöyristyneenä jos näkee roskia kadulla. Lomamatkallamme emme voineet olla näkemättä bussista roskaa täynnä olevia ojia, muovipullojen vuoria ja kaatopaikkoja jokaisella tyhjällä tontilla. Luksushotellin miljoonakasinon aulassa haisi ihan se itse, kun viemärit eivät vedä. Kaikki oli erittäin siistiä hotellin alueella, jota koko ajan siivottiin, mutta heti vieressä oli jäteoja. Miten näitten käy, kun tulee talvi, rankkasateet ja tuuli?

Talousongelmien tultua monet valtavat rakennusprojektit oli  vaan jätetty kesken. 

Vaikka kuinka soisi turismin tuovan vaurautta alueelle, ei siitä hyvää seuraa, jos ympäristöstä ei välitetä yhtään. Epäilen myös, ettei vauraus muutenkaan leviä kovin paljon alipalkattujen palvelualojen lisäksi. 

Eräs matkaseuralaisemme sanoi, että maailmaa ei voi muuttaa, kun kritisoin jotain. Ehkä niin, mutta kaikkeen ei tarvitse osallistua. 

Olin hetkien ajan täydellisen onnellinen, kun kelluin vedessä tai kuivattelin auringossa. Ihmisjoukoissa tunsin itseni vieraaksi. Tuonkaltaisessa matkassa kurjinta on turistikuplassa eläminen, kun ei saa mitään kontaktia paikallisiin ihmisiin, ei opi kieltä, päätökset tehdään puolestasi. Koko elämys on keinotekoinen alusta loppuun. 

Lähiomainen puolestaan nautti lämmöstä ja auringosta täysin. Yöllä piti pitää ikkunaa auki, jotta hän kuulisi meren aaltojen rytmikkään kohinan. Sitähän ei Suomessa juuri kuule.

Paras ratkaisu, kun reppureissailu ei enää ole vaihtoehto ja julkisilla kulkeminen ei näissä maissa onnistu, voisi olla asuntoauton vuokraaminen, jotta pääsee matkustamaan omaehtoisesti. Sellaisessa voisi kenties asuakin.

Joku ajatteli samaa joskus. Olisi jännä tietää, mitä sitten kävi?

Elämänvirta

 Lost in translation - käännöksessä menetettyä. 

Kaksikielisenä täytyy myöntää, että sanat eivät aina kohtaa täsmällisesti, ja kääntäjällä on suuri vastuu siirtäessään tekstiä tai puhetta kielestä toiseen. Mitä useamman käännöksen kielestä toiseen teksti käy läpi, sen kauemmaksi alkuperäisestä saatetaan mennä. Jokaisella kääntäjällä on vain rajoitettu aika miettiä, mitä tämä tai tuo käsite tarkoittaa. Mitähän lienee alkuperäisessä Raamatussakin sanottu, kun sitä on käännetty eri kielille, eri kulttuureissa ja eri ajanjaksoina? Voisimmeko edes ymmärtää sitä samalla tavalla kuin se oli aikoinaan tarkoitettu?

Jotkut sanat, sinne päin käännettynä tai jopa väärin tulkittuna voivat aiheuttaa käsitteen muuttumisen kokonaan. Hyvä esimerkki tästä oli eräässä tilaisuudessa kuulemani sana elämänkaari. Psykologian professori emeritus Lea Pulkkinen nosti sen esiin suurena väärinkäsityksenä englannin käsitteestä life span. Kaari tuo eittämättä mieleen viivan, joka lähtee ylöspäin ja - vanhuuden iskiessä - laskee sitten kuin lehmän häntä. Alkuperäisessä merkityksessä span tarkoittaa vain  jänneväliä kahden pisteen välillä, siis vaikkapa lineaarisesti. 

On muuten aika iso ero siinä, käsitämmekö ihmiselämän kehityksen hiipuvana vai pelkästään kasvavana. Professori Pulkkinen itse on elämänvoimasta ja viisaudesta paras esimerkki, sillä niin nuorta 83-vuotiasta en kyllä ole koskaan tavannut. Miten julmaa on lykätä kaikki yli 70-vuotiaat yhteen lokeroon, kuten tehtiin esim. koronan aikaan. Huvittavaa kyllä, maan istuva presidentti lukeutui myös tähän 'suojeltavien' vanhusten joukkoon! 

Ikä ei todellakaan ole mikään merkkipaalu ihmisen viisauden, järjen, tai ajatuskyvyn heikkenemisessä. Tiedän monia seitsemänkymppisiä taiteilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat luovuutensa aallonharjalla, elämänmittaisen harjoittelun ja opiskelun ansiosta. Muistin heikkeneminen ei useinkaan koske jo opittuja taitoja. Muistisairaudet ovat juuri sitä, sairauksia, jotka eivät automaattisesti koske kaikkia vanhenevia ihmisiä. Se, että ulkokuori rapistuu, ei tarkoita, että aivoissa käy väistämättä samoin.

Kävin hiljattain vuotuisessa lääkärintarkastuksessa. Ensimmäinen kysymys nuorelta lääkäritä oli: miten on muisti toiminut? En voinut kuin nauraa. Täytin juuri 64 vuotta, eikä muistissani ole mitään vikaa. Itse asiassa tunnun muistavan ja hahmottavan maailmanmenoa paremmin kuin vaikka kolmikymppisenä, ruuhkavuosien nääntymyksessä ja univajeessa. Nyt tuntuu kaikki jäsentyvän, ymmärrän itseäni ja muita, katselen elämää pitkän jännevälin päästä enkä mistään kaaren loppumetreiltä. Näin onnellinen ja tasapainoinen en ole koskaan nuorempana ollut. 

Helsingin kirjamessuilla, noilla kirjojen ja kirjailijoiden palvontajuhlilla, kuuntelin mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi oli onnellisuudesta, mitä se on? Katekismuksessa tätä ei taidettu käsitellä. 

Mieleen jäivät avainsanat bumerangi, tiskikone ja pyhä henki. Onni voi löytyä siitä, että tekee jonkun muun onnelliseksi, ja se tulee bumerangina takaisin. Terapeutti paneelissa muistutti, että traumoja ja masennusta kokevat ihmiset eivät toivo mitään muuta niin kuin turvallista, tavallista arkea, vaikkapa tiskikoneen tyhjennystä. Pappi puolestaan sanoi, että hänen uskonsa saa hänet luottamaan pyhään henkeen ja se on hänelle onni ja turva.

Suomalaiset sananlaskut onnellisuudesta saivat paneelissa kyytiä. Suomessahan on totuttu olemaan oman onnensa seppiä ja kätkemään onni, jos sen sattuu löytämään. Molemmissa on minusta viisautta: seppä takoo raudasta, mitä osaa ja mikä on mahdollista. Onnesta huuteleminen taas on kestämätöntä niille, joilla juuri nyt on surua. 

Jos elämälle jotain vertauskuvaa välttämättä pitää hakea, on virta minusta parempi. Sehän syntyy sadepisaroista, muodostuu pieneksi puroksi, jolla on mutkansa, matalikkonsa ja koskensa, patoumansa ja yhtymisensä muihin, kunnes se laskee suureen, yhteiseen mereen ja katoaa. Näin on käynyt sukupolvesta toiseen. 

Kovin syviin mietteisiin sai lokakuu ja Samhain eli Halloween minut tällä kertaa. 

Suomalainen kekri ja esi-isien muistelu pyhäinmiestenpäivänä olisi minusta parempi juhla kuin kiinalaisen krääsän kulutus, mutta siinä taidan jäädä vähemmistöön. 

Aidompaa kelttiläistä tunnelmaa ja kaikista parasta irlantilaisuutta eli musiikkia voi kuunnella tästä, The Fairy Tunes from The Blasket Islands, County Kerry. 

Kalastaja kuuli sävelen tuulessa. Sanat kertovat naisesta, jonka haltiat veivät mennessään!

Hidastetaan ja nautitaan!

-- -- --

Valokuvat lähiomaisen ihania otoksia Irlannista.

Lisää: https://joetullyphotography.kuvat.fi/kuvat/

Suloinen syyskuu

 Syyskuu, kuukausista ihanin! Kesä näkyy vielä ruskettuneissa jäsenissä, pyöräilykunnossa, kellarin hillopurkeissa ja pakastimen aarteissa. Ruska aloittaa ilotulituksensa, kyllä niin kyllästyttää jo kaikki tuo tasavihreä muutenkin. En kestäisi asua yhden vuodenajan maassa! Viileä ilma tuo energiaa ja tuntuu raikkaalta, kaikki alkaa taas. 

Sieniä ei ole tänä vuonna juuri löytynyt.
Hyvä syy silti käydä ahmimassa metsää.

Omenoita riitti mehuksi asti.

Kriikuna tuotti jättisadon tänä vuonna.

Lapsena ja nuorena syyskuu tarkoitti uutta koululuokkaa, työelämässä kouluun päätyneenä samoin, kun pitkät kesälomat oli vietetty. Teki mieli aloittaa joku uusi harrastus tai kurssi. Vietän joka syksy tuntikausia kurssi-ilmoituksia selaillen ja miettien, että ihan hyvin voisin aloittaa taas lattaritanssin. Ai niin, mutta oikea polvi antoi pahasti myöten pyörähdellessä ja oli se niin noloa kaatua kesken kaiken. Joogaa olen jo kokeillut ja olin nukahtaa, enkä kestä mitään epämääräisiä uskontoja joita siihen joskus liittyy. Pakanajoogaa ei ole vielä kursseilta löytynyt, mutta Pilates on tuonut paljon iloa ja virkeitä jäseniä. Se on myös ainoa aika viikosta, kun todella keskityn kehooni ja hengitän kunnolla. Pieniä edistysaskelia on myös löytynyt vatsalihasten yhteenkuroutumisessa. Ei, ei se näy päälle päin vielä. Hmph.

Syyskuu on myös syntymäkuukauteni. Lapsuuteni koulussa oli syntymäpäiväsankarin velvollisuutena kiertää karkkipussin kanssa luokassa. Koulu oli aina juuri alkanut, luokkakaverit outoja ja uusiakin kesän jälkeen, ja karkkipussi koululaukussa oli kuin painajainen, olin niin tuskallisen ujo. Kuinka monta kertaa mietin, uskaltaisinko vain syödä karkit itse, ettei tarvitsisi viitata ja kertoa opettajalle ja joutua huomion kohteeksi!

Ruska juuri alkamaisillaan.

Tässä syyskuussa tulee viisi vuotta siitä, kun paluumuutimme Irlannista Suomeen. Olen jo niin sopeutunut kotimaahani, etten enää kunnolla muista elämää Irlannissa. Uutisten avulla pysyy kärryillä, missä siellä mennään, ja budjetista luetaan uusimmista tuista ja korotuksista. Irlanti porskuttaa amerikkalaisten ja monikansallisten jättiyhtiöiden verotulojen turvin, saa nähdä miten kauan. Niin rikkaan maan ei pitäisi kärsiä asuntopulasta ja terveydenhoidon kriiseistä, mutta jotenkin se ei vaan ikinä korjaudu. Kotiväkivaltauutiset ja murhat näkyvät viikoittain uutisissa - en tiedä eikö niitä samaan tahtiin Suomessa tapahdu vai eikö niistä uutisoida. Pahalta tuntuu. 

Yksi lempipaikkojamme: Suomenlinna.

Oma luovuuteni on puhjennut kukkaan Suomessa ihan eri tavalla. Tietty varhaiseläke toi enemmän aikaa, mutta tuntuu, että Suomessa kynnys osallistumiseen ja mukaan pääsemiseen on alempi. Kurssit ovat kohtuuhintaisia tai puoli-ilmaisia, moni harrastus on ilmainen. Kirjastot ovat varsinaisia kulttuurikeskuksia musiikki-iltoineen, kirjallisuusmatineoineen ja taidenäyttelyineen. Itselläni aukeaa jo toinen näyttely Hämeenlinnan pääkirjastossa, tällä kertaa suppeampi aulanäyttely, tiedot alla. Sinnikäs kirjoittajaryhmämme suunnittelee jo kolmatta novellikokoelmaa, avainpaikkana tällä kertaa Helsingin päärautatieasema. Olen onnistunut käymään sekä konserteissa että tanssiesityksissä taidenäyttelyjen lisäksi. Soul food!

Oma vene, oma lupa.

Parasta, ihan parasta kuitenkin ovat vanhat ja uudet ystävät, joita olen löytänyt Suomesta. Itseään ei kunnolla näe, ellei tapaa muita ihmisiä, he ovat kuin peili. Vanhat tutut ja sisarukset näkevät minusta muutakin kuin ikääntyneen kuoren, kummasti vuodet häviävät ja puhe pulppuaa. Ystävät ovat rikkaus, vanhat ystävät ovat lottovoitto!

Kyhkysenniemen ranta, öljy, 50x70.

Valikoima viimeaikaisia töitäni Hämeenlinnan pääkirjaston aulaseinällä, 3.-16.10.2022, Lukiokatu 2, 13100 Hämeenlinna.

Kirjasto auki ma-pe 10-19, la 10-15, su 12-16. 

Poikkeus: pe 14.10. 10-17. Kirjastokortilla pääsee sisään omatoimiaikoina klo 06-22. 

Tervetuloa! Ja nimmari vieraskirjaan!

 

Kuusi asiaa minusta

Elokuun lopun uhatessa nappaan kiinni Nadinen heittämästä blogihaasteesta: Kuusi asiaa, joita lukijat eivät tiedä minusta. 

Nyt alkoikin arveluttaa: mistä en ole jo kirjoittanut, kun aloitin blogini jo vuonna 2013? Henkilökohtaista elämää ei myöskään pidä revitellä julkisuudessa. Siihen ei tarvita edes vihollisia, kun on epäluotettavia tuttavia ja typerä media, kuten eräs nimeltämainitsematon nuori poliitikko on viimeaikoina saanut tuskallisesti kokea. Mutta SIITÄ ei sen enempää.

Hypätään siis menneisyyteen. Läheisillä ystävilläni saattaa olla aavistus näistä, mutta osa on ennen julkaisematonta skandaalimateriaalia. Ehkä hiven autofiktiotakin mukana sopassa. 

1.    Olen elämässäni ollut vain yhden kerran potilaana sairaalassa, jos synnytyslaitoksia ei oteta lukuun. (Kop, kop puuta!) Sairastuin vakavaan munuaistulehdukseen 20-vuotiaana Beninissä, Länsi-Afrikassa, jonne eksyin lyhyeksi jääneen au pair-kesän jälkeen, satunnaisesti tapaamani miehen matkassa. Tulehdus aiheutui varmaan juomavedestä, jota join raakana suoraan hanasta. Sen piti karaista kehoani, mutta jouduinkin tiputukseen pääkaupungin sairaalaan. Toivuin, mutta kovien kipujen kautta. 

2.    Olen selvästi ollut aina enemmän riski- kuin turvallisuushakuinen. (Ks. edellistä.) Olen useimmiten toiminut sydämen, en järjen ääntä kuunnellen. Uraputken sijaan valitsin kiehtovamman koiranputken, monihaaraisen ja nopeasti kukkivan. Arjen turvallisuus tylsistyttää, en jaksa tasapaksuutta ja ennalta arvattavuutta. Aina välillä pitää tehdä jotain vähän villiä, vaikkei aina niin järkevää. Vanhemmiten villi on suhteellisuuskysymys. Pulkkamäki?

3.    Ammatinvalinta tuotti lukioiässä valtavaa ahdistusta, kun en halunnut seurata sitä, mitä muut tekivät. (Ks. edellistä.) Kävin uunituore ällän yo-todistus kädessä  Luovan toiminnan linjan Kymenlaakson Kansanopistossa aikaa voittaakseni ja sain elinikäisiä ystäviä, sitten karkasin edellämainitulle välivuodelle au pairiksi Brittein saarille. Sieltä sitten reissaamaan seuraavaksi pariksi vuodeksi erinäisiin maihin satunnaisen miehen matkaan. Olin jo esiteini-iässä innostunut piirtämään pohjapiirustuksia taloihin, niitä on vihot täynnä ja muutama voipaperirullakin, kun yritin matkia oikeita piirustuksia. Tästä harrastuksesta tuli sitten elinkeino Lontoossa, kun pääsin kopioijaksi insinööritoimistoihin. Viitisen vuotta kopioin musteella sähkö- ja LVI-asennuspiirustuksia ja elätin itseni opiskellessani Open Universityssä psykologian kandin paperit. Sekin ammatti on nyt muinaismuisto, kaikki teetetään tietokoneilla nykyään, napin painalluksella. Eikä minusta koskaan tullut ammattipsykologia, alaa seuraan silti edelleen.

4.     Ainoa palkinto, jonka koskaan olen saanut, on hopeoitu lautanen: Henkisten kilpailujen eka palkinto, runonlausunnassa. Kokemus oli seitsenvuotiaana niin traumaattinen, että olen kärsinyt julkisen esiintymisen fobiasta koko ikäni ja se on todella rajoittanut elämänvalintojani. Nykyään ilmoitan fobiasta jos joudun esiintymään, ensiaputaitoiset kuulijat pysyvät siten valppaampina, jos pyörryn  kesken kaiken. Kirjoittajakursseilla ääneen oman tekstin lukeminen oli niin kammottavaa, että opin nopeasti rajoittamaan tekstini vajaaseen A4 liuskaan, koska tiesin, että saan happea ainakin sen lukemisen ajan. Fobia on kuulemma yksi yleisimmistä, pahempi kuin kuolemanpelko - siitä siinä itse asiassa on kysekin. 

5.    Lakkasin silittämästä vaatteita jo 19-vuotiaana. Esimerkkinä eräs walesilainen nainen, joka tuhahti, että se on ajanhukkaa. Olen oppinut kaikki mahdolliset kepulikonstit vaatehuoltoon liittyen ja onnistunut säästämään kokonaisia vuosia elämästäni kehittäviin harrastuksiin, mm. lukemiseen ja nukkumiseen. Pahempaa elämän haaskausta en tiedä kuin tekstiilien silitys. Tropiikissa sitä suositellaan toukkien ja munien hävitykseen vaatteista, se lienee ollut ainoa syy, miksi ehkä olen silittänyt joskus. Hyönteiskammoni nimittäin vie voiton tästäkin, en kestä toukkia, lieroja, etanoita, torakoita, muurahaisia, mitään kiemurtelevaa ja ryömivää. 

6.    En ole mielestäni nuuka, mutta kierrätän kaiken mahdollisen. Ennen Roskalava-Facebookryhmiä kurkistin aina oikeisiin roskalavoihin. Okei, kurkistan vieläkin, vaikka tiedän, etten todellakaan jaksa kantaa hyväkuntoista toimistopöytää enää kotiin. Ostan suurimman osan käyttötavaroista ja vaatteista kirpputoreilta, enkä heitä mitään hukkaan. Kimmokkeen sain lukiessani tyttäreni esseetä kerskakulutuksen kapitalistisista tavoitteista, siitä miten kaikkeen emotionaaliseen on onnistuttu liittämään ostotapahtuma. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat, äitien- ja isienpäivät, hautajaiset, häät, nimiäiset, depressiot ja ilot. Kulutuskrääsä saa minut epätoivoiseksi: mihin tämä kaikki joutaa, minkä näkee ostoskeskuksen liukuportaissa seistessään? Miksi ostovoiman uupuminen järkyttää kansantalouden, vaikka pitäisi säästää ja kierrättää?  Itse tehty ja kierrätetty pitäisi olla oikea suunta, jos mielimme elää tällä planeetalla.

Taiteilijana mietin tietenkin joskus, onko taide ongelmajätettä. Toisaalta, jos se on itse tehtyä ja tuottaa saajalleen iloa, ehkä sen voi myös kierrättää joskus. Kirjoittaminen ei enää käytä nippukaupalla paperia, kun kaikki on digitaalista, paperijulkaisuja lukuunottamatta. Pitkää käsikirjoitusta työstäessani mietin yhä useammin, onko tärkeämpää se, että sain tarinan kirjoitetuksi kuin se, että saisin sen julkaistuksi. Jos niin pitkälle joskus pääsen, ehkä julkaisenkin vain e- kirjana tai audiokirjana?

Loppuun yksi ongelmajätetuote, jota vähän kadun. Teetätin tauluistani kortteja lähinnä mainosmielessä, mutta myyntituotteina ne eivät menestyneet. Ihmiset eivät enää osta kortteja! Nyt minulla on sitten laatikollinen kortteja joka tilaisuuteen. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat...