Tuomen juurella

 Suomessa kevät on toisenlainen. Pitkään tuntuu, kuin talvi vain jatkuisi ja jatkuisi eikä mikään muutu. Alla on liukasta, yllä kerroksia ja taas kerroksia lämpimiä vaatteita. Valo lisääntyy vaivihkaa ja yhtäkkiä lämpö tulvahtaa kuin punastus iholle: lumi alkaa kuumuudessa sulaa ja kaikki kuolleelta näyttänyt virkoaa sittenkin henkiin. 

Irlannissa kevät tulee hitaammin, varmemmin, aikaisemmin. Ruoho on vihreää läpi vuoden eikä sellaista suomalaista olkikasaa, jossa leskenlehdetkin kirkuvat silmissä. Kun Suomessa on elänyt lähestulkoon mustavalkoisessa maisemassa puoli vuotta, jokainen väriläiskä hyppii silmille. Jään katoaminen on ihme.

Hiirenkorvat, punapajut, valkovuokot, kaikki rymistävät esiin vuorollaan - ja sitten onkin kesä. Kaikki on sitä samaa vihreää ja kaikki hento verhomaisuus on poissa. Joka kevät päätän ikuistaa tuon välivaiheen ja joka kerran se tapahtuu liian nopeasti. Omenapuut ja tuomet ehtivät kukkia jo, kevät on ohi. 

Kuuntelen usein maalatessani Tuuli Saksalan Keidasta YLE Areenalta, ja  hänen valikoimansa osui sopivasti mielentilaani: musiikki peilaa tämän vuodenajan kauneutta ja kummallista haikeutta. Ohjelmassa on Marianne Faithfullia, Värttinää. Yo-Yo Ma'ta ja Punaista Lankaa, laidasta laitaan melankoliaa ja toivoa. Iso suositus!

Kesä näyttää täyttyvän ihanista asioista: retkiä, näyttelyitä, matkoja, tapaamisia. Ja sitten se kaikki, jota aina ulkomailla kaipasin: lämpimässä järvessä kelluminen, laiturilla lojuminen, pyöräily rapisevilla hiekkateillä, marjojen ja sienien poimiminen, uskomaton yöllinen valo joka tekee levottoman olon, räsymattojen pesu ja tuoksu, soutelu tyynellä järvellä...

Olen onnistunut monessa uudessa asiassa tämän vuoden aikana. Esiintynyt, osallistunut, puhunut, tavannut uusia ihmisiä, ystävystynyt. 

Paluumuuttajia varoitetaan olettamasta, että voisi palata siihen maahan ja aikaan, mistä lähti. Usein tunnen silti olevani vuosia nuorempi, se nuori minä joka joskus eli kirjojen, kirjoittamisen ja taiteen maailmassa, luonnossa samoillen. Se, joka olisin voinut olla. Se, jota aina kaipasin. Äitiys ja vaimous vei vuosikymmeniä, enkä olisi sama ihminen ilman niitä vuosia, mutta tähän olotilaan olen aina haikaillut. 

Joku kysyi, mitä unelmia sinulla on. Ei muuta kuin monta, monta tällaista vuotta, mahdollisimman terveenä ja aktiivisena, lähiomaisen kanssa. Se riittää.

Minianalyysi Irlannista

 Katsoin tänään blogini otsikkoa: Irlantilaisvinkkeliä Suomeen, ja ajattelin kirjoittaa vaihteeksi suomalaisvinkkelistä Irlantiin, ennen kuin Suomen ihana suvi imaisee mukaansa.

Kulutan ainakin tunnin päivässä lukien entisen kotimaani uutisia, lähinnä Irish Times-lehden ja RTE News valtiollisen uutistoimiston juttuja. Usein päädyn harhailemaan niiden nettisivuille, kun valvon yöllä. Tiedän, ei mitään rauhoittavaa lukemista useinkaan. Näkövinkkelini on täältä Euroopan toiselta laidalta kaukainen, mutta aikuiset lapseni elävät elämäänsä edelleen Irlannissa, joten sen asiat koskevat mitä enimmin myös minua.

Ymmärtääkseen Irlantia pitää ensinnäkin katsoa karttaa. Siinä kun Suomi kyyristelee ison karhun selkäpuolella, niemimaana, joka kurkottelee pohjoisesta Eurooppaan, on Irlanti pieni saari keskellä Atlantin valtamerta, entisen siirtomaaherran kyljessä. Saarivaltiossa moni asia voi pysyä muuttumattomana, kuten tyynesti tien vasenta puolta ajaminen ( myös monissa muissa saarivaltioissa Brittejä ja Australiaa myöten). Se tuskin tulee koskaan muuttumaan. Irlannista ei niin vaan ajeta shoppailemaan naapurimaihin kuten manner-Euroopassa. 

Saarelle eivät myöskään monet aatteet rantautuneet, kuten työvenaate, joka pyyhkäisi muun Euroopan yli jo viime vuosisadan alussa. Katolinen kirkko piti huolen, että sosialismi ei levinnyt Irlantiin, vaan alttarilta rukoiltiin ateistien kääntymistä. Irlanti oli myös aina pikemminkin maatalous- kuin teollisuusvaltainen maa, joten senkään takia työväki ei yhdistynyt joukkovoimaksi. Nationalismi sen sijaan jakoi maata sisällissodassa, ja poiki maan pääpuolueet, jotka edelleen johtavat maata (Fine Gael ja Fianna Fail). Irlannilla on ollut vaikea suhde siirtomaavaltabritteihin, vaikka Englantiin on aina menty työn ja opiskelujen perässä, vähän samaan tapaan kuin Suomesta Ruotsiin. Historiassa on monia kipukohtia nälkävuosista kielikysymykseen, Pohjois-Irlannista puhumattakaan.

Kieli onkin mielenkiintoinen asia, sillä Irlannissa kävi päinvastoin kuin Suomessa: siirtomaavallan englanti tuli pääkieleksi ja maan oma kieli, iiri, hävisi vähemmistökieleksi. Iiri on edelleen maan virallinen kieli ja sitä opetetaan koulussa, mutta siitä tuskin koskaan enää tulee valtakieltä. Tähän on syynsä: siirtomaavalta vainosi iirinkielenpuhujia ja -opettajia kuolemanrangaistuksen uhalla. Ehkä painavampi syy, että iiristä ei tullut edes itsenäistymisen jälkeen kansan kieli, johtuu varmaan siitä, että englanti nyt vaan on hyödyllisempi ja käytännöllisempi maailmankieli. Irlantilaisilla on vapaa pääsy töihin muihin englanninkielisiin maihin tavalla, josta suomalaiset voivat vain haaveilla. Maastamuutto on aina toiminut varaventtiilinä, kun työttömyysaalto on pyyhkäissyt maan yli. 

Mielenkiintoinen ajatusleikki: kuinkahan olisi meidän äidinkielemme käynyt, jos ruotsi olisikin ollut oikea maailmankieli? Jos sillä olisi pärjännyt lähes joka maanosassa ja jos se olisi ollut maailman kieli tietokonealalla, viihdemaailmassa, tieteessä ja kulttuurissa? Kuka olisi taistellut kummallisen ja vaikean suomen puolesta? 

Olen usein ajatellut (vaikken uskaltanut Irlannissa ääneen sanoa), että jos irlantilaiset runoilijat ja kirjailijat olisivat kirjoittaneet pelkästään iirinkielellä, kuinka monta Nobelin palkintoa ja julkaisusopimusta he olisivat saaneet? Englanniksi on maailma auki, koska se on yksi helpoimmista kielistä kääntää myös muihin kieliin. Toki irkut ovat armoitettuja runoilijoita ja tarinankertojia, mutta kyllä minusta sellaisia löytyy Suomestakin, vaan kuka heistä on edes maailmalla kuullut? Kysyn vaan.

Eräs silmiinpistävä erikoisuus Irlannissa johtuu myös sen asemasta Brittien siirtomaavallan alla niin pitkään. Itsenäistymisen jälkeen piti hakea mallia instituutioille, ja niinpä Irlannissa on esim. aika tarkkaan samantyyppinen koulusysteemi huippukalliine yksityiskouluineen ja tavallisine ilmaiskouluineen. Katolinen kirkko tosin otti haltuunsa koulujen johdon kuten sairaalatkin, surullisenkuuluisine seurauksineen. 

En tiedä onko Irlanti ollut Euroopan viimeisimpiä maita, joissa pojat ja tytöt erotetaan koulussa jo ala-asteiässä. Kun kirkko on menettänyt valtaansa, systeemiä on alettu uudistaa. Omat lapseni pääsivät onneksi niin pieneen maalaiskouluun, että aloittivat koulutien sisarustensa ja naapurien kanssa sulassa sovussa. Minun kesti kauan uskoa, että koulut (kuten opettajanvalmennuskin) eroteltiin myös uskonnon mukaan protestanttisiksi ja katolisiksi. Nykyään valinnanvaraa on ainakin isommissa kaupungeissa, joissa uskonnon tai sukupuolen mukaan ei enää erotella. 

Vanhempien varallisuus erottaa silti edelleen nuoret kalliisiin yksityiskouluihin, joista lähestulkoon kaikki pääsevät yliopistoon ja muihin, joista julkaistaan erinäisiä ranking-tilastoja. Yliopistokoulutus on tuskallisen kallista suomalaisnäkökulmasta. Omat viisi jälkeläistäni onnistuivat pääsemään opiskelemaan lahjakkuutensa avulla, koskapa saivat stipendejä ja avustuksia. Hilkulla oli.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen vuonna 2013, kun tuli tarve päästellä höyryjä, ulkosuomalaisena Irlannissa. Ehkä parasta, mitä olen opiskellut oli University College of Dublinin Naistutkimuskurssi, joka avasi silmäni mm. naisen asemalle Irlannissa. Se on ollut aivan uskomatonta verrattuna vaikka suomalaisen naisen asemaan vuosisatojen varrella. Ehkäisyvälineet, avioero, abortti ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat saapuneet Irlantiin tosi pitkällä viiveellä. Aloin ymmärtää  aivan uudella tavalla kulttuuria, jossa elin. Kunpa olisin käynyt sen kurssin läpi heti saavuttuani!

Nyky-Irlannin uutisissa on kuitenkin kestoaiheet: asuntopula, joka v. 2008 laman jälkeen on paisunut järkyttäviin mittasuhteisiin, sairaanhoidon pitkät jonot ja tukossa olevat ensihoito-osastot, nuorten maastamuutto paremman elintason perässä ja erilaiset skandaalit, joihin ei näy loppua tulevan.. 

Resurssit venyvät ja paukkuvat, kun maahan on saapunut 75 000 ukrainalaista muitten maahanmuuttajien lisäksi, ja tämä on synnyttänyt äärioikeistolaisia ryhmittymiä. Eduskuntapuolueeseen on toki vielä matkaa, toisin kuin Suomessa!

Elämä tuntuu kuitenkin jatkuvan Irlannissa kuten ennenkin, ja turistina maassa käyvä tuskin huomannee mitään yllämainitusta. Ihmiset ovat todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia, puheliaita ja musikaalisia. 

Irlantilainen aamiainen on mahtava!

Gluteenittomaan versioon lykättiin salaatinlehtiä, kun makkarat ja black pudding jäivät pois!

Ylläoleva mini-analyysi on tietenkin mutkat suoraksi-kategoriaa, sillä Irlanti on mystinen ja monikerroksinen maa, ja oma kokemukseni on tietty subjektiivinen.

Olen kirjoittanut edellämainituista aiheista Irlannissa asuessani, jolloin fokus oli kirkkaampi ja lähteet helpompia löytää. Jos Irlanti kiinnostaa, tässä on lista:

Kouluista:  Korpisuomalaisen kaita koulutie / Koulumaailmaa

Uskonnosta: Pyhän antonin poskinahka

Kansalaistottelemattomuudesta: Vallankumous Irlannissa?

Asunto-oloista: Pesä tyhjenee / Koti - katto pään päällä

Kirkon skandaaleista: Pohdintaa Hyljätyistä / Universaalinen äiti

Sairaanhoidosta: Retki helvettiin

Yleistä: Ärsytyslistan Top Ten

Jos englanti sujuu lukukielenä:

Maanmainioita analyytikkoja ja sanankäyttäjiä löytää Irish Timesin toimituksesta: mm. Fintan O'Toole, David McWilliams, Kathy Sheridan, Patrick Freyne.

Ensinmainitulta eli Fintan O'Toolelta olen aiemminkin suositellut Irlantia ja Englantia syväluotaavia analyysikirjoja, mm. 

Heroic Failure, Brexit and the Politics of Pain (2018)  

We Don't Know Ourselves, A Personal History of Ireland Since 1958 (2021)

Kevyempää sorttia kaipaavalle - lähiomainen hirnui tämän kanssa hiljattain ja luki pitkiä pätkiä ääneen: 

Pete McCarthy: Mc Carthy's Bar, A Journey of discovery in Ireland (2000 eli jo vähän vanhentunut)

Vappua ei Irlannissa vietetä työväen, saati ylioppilaiden juhlana, vaan vain ylimääräisenä vapaapäivänä. Olen pudonnut kahden kulttuurin loukkoon, sillä en enää osaa viettää vappua mitenkään päin. Riittääkö nakit ja perunasalaatti?

Luksuselämää

Muistan, kun kävin äänestämässä ensimmäistä kertaa. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja lähdin isäni kanssa äänestyspaikalle. Isällä oli parempi takki yllään, kun kuljimme vanhaa Hätilän kansakoulua, molempien ensimmäistä koulua kohti ja olo oli kumman juhlallinen. Tuntui aikuiselta. Mitään muistikuvaa puolueesta tai ehdokkaasta ei ole jäänyt. Silloin syynäiltiin lehtikuvia ja tienvierien vaalimainoksia. 

Olen varmaan ainoa esiteini-ikäinen, joka lainasi kirjastosta nidotun Puolueohjelmat -teoksen ja teki niistä referaatit päiväkirjaansa. Halusin tietää, mitä arvoja eri puolueilla oikein oli. Tuskastuin, kun kaikilla oli samat ihanteet: tasa-arvo, rauha, demokratia ja vapaus. Meni aikaa, ennen kuin ymmärsin, että tiet tavoitteisiin erosivat.

Jätin äänestämisen väliin monena vuosikymmenenä, kun asuin ulkomailla. Kaikki  oli niin hankalaa, piti matkustaa johonkin Suomen suurlähetystöön, enkä oikein enää ollut kärryillä koko Suomen politiikasta. Nykyään kirjeäänestys on mahdollista ja netin kautta voi seurata kaikkea. 

Oli silti aikamoinen järkytys, kun paluumuutin Suomeen ja tajusin että jotkut vanhoista puolueista olivat kokonaan kadonneet, toiset yhdistyneet ja vaihtaneet nimeä, toiset taas olivat jotain ihan uutta. Politiikoista en tuntenut ketään. 

Sen verran tärkeänä pidän äänestämistä tällä kertaa, että varmuuden vuoksi kävin ennakkoäänestyksessä, jos jotain sattuu itse vaalipäivänä. Harvoin olen jännittänyt vaalitulosta yhtä paljon kuin nyt.

Perussuomalaisten puoluejohtaja kutsui nykykulttuuria luksukseksi. Mietin, mitä sanalla oikein tarkoitetaan. Jotakin, jota ilman pärjätään, kun ajat ovat ankeat. Luksukseen vain harvoilla on varaa, se on ylimääräistä tuhlausta ja lopulta aika tarpeetonta. Haihattelua johon vain vähemmistöllä on intressiä ja jota voi huoletta leikata ilman sen pahempia seurauksia kenellekään. 

Minulle taas kulttuuri eli taide kaikissa muodoissaan on elämän ehto. Kun korona kutisti kulttuuritarjontaa ja sulki tapahtumat, tuli kyllä hiljaista. Maailmalla kerrotaan vitsinä, että suomalaiset huolestuivat koronarajoituksista vasta kun kirjastoja uhattiin sulkea! Suomessa käytetään niin paljon ilmaista ja edullista kulttuuria, että on vaikea kuvitella jonkun edes ajattelevan sitä luksuksena. Suurin osa taiteilijoista elää nälkärajalla, suurin osa yhteisön kulttuuriryhmistä pysyy elossa vapaaehtoisten työllä ja hiellä. Jos näiltä aletaan leikata valtion pieniä tukia, tulee siitä kyllä tappiota tavalla, jota ei edes osata aavistaa. Tuntuu, että monet talouselämää kommentoivat tietävät kyllä tarkkaan jonkun asian hinnan, mutta eivät sen arvoa. 

Laskin yhtenä kiireisenä viikkona, kun aloin tuntea kyläluutaähkyä, että olen jäsenenä ainakin seitsemässä eri kulttuuriryhmässä, joissa käyn aktiivisesti. Rahallisesti ne eivät maksa paljon, mutta olisin valmis leikkaamaan monesta, monesta muusta menosta, jos valintatilanteeseen joutuisin. Ryhmissä tapaa hengenheimolaisia, oppii uutta, saa ilmaa siipien alle, kokee jotain elämää isompaa muiden ihmisten kanssa. Lähiomaisenkin tapasin taidenäyttelyssä!

Suomen parhaita puolia ovat valtion ja kunnan tukemat kulttuuripalvelut, jotka eivät maksa maltaita. En olisi koskaan edennyt maalaamisessa ja kirjoittamisessa tälle tasolle, jos olisin jäänyt Irlantiin. Olen osallistunut ryhmänäyttelyihin ja pitänyt ensimmäisen yksityisnäyttelyni, olen osallisena jo kolmannessa antologiassa ja viimeistellyt pitkän käsikirjoituksen. 

Kylmää kyytiä on luvassa, jos tietyt talousohjelmat pääsevät hallitsemaan. Miettikää, ketä äänestätte!

Sunnuntai-iltana tiedämme jo, mitä suomalaiset haluavat. 

Huomenna junailemme Tampereen kulttuurimaailmaan ahmimaan taidetta, ostamaan tarvikkeita ja katsomaan iirinkielistä irkkuelokuvaa Hiljainen tyttö.

Irkkuelokuvista voin suositella mustan huumorin Banshees of Inisherin ja suomalaisen Klaus Härön Rakkaani, merikapteeni. Jälkimmäisessä on poskettoman hyvät irkkunäyttelijät ja aito irkkudialogi, joka valitettavasti ei kyllä käännöksissä välity.

YLEn Areenassa menee myös Jim Sheridanin ohjaama Minun elämäni eli My Left Foot joka kertoo irkkukirjailija Christy Brownista, joka kirjoitti ja maalasi vasemmalla jalallaan. Hänen köyhän  suurperheensä elämää pienessä dublinilaisessa rivitalossa on kuvattu ainutlaatuisen autenttisesti. Toisin kuin monessa historiallisessa elokuvassa, ihmisten vaatteet eivät tule suoraan pesulasta silitettyinä ja tärkättyinä, vaan ihan oikeasti näyttävät likaisilta, erityisesti äidin esiliina - yksityiskohta joka liikutti. Kodin ahtaus on melkein klaustrofobista. Christyn elämä ei tainnut mennä ihan niin upeasti kuin elokuva antaa ymmärtää, mutta elokuvana se toimii ja sekä Daniel Day-Lewis ja Brenda Fricker loistavat osissaan.

 

Suomen takatalvi horjuttaa uskoa kevään tulemiseen. Pitää vain luottaa ja toivoa. 

Valo lisääntyy, jos ei muuta. Tässä viime aikojen töitäni!

P.S. Tervetuloa kirjoittajaryhmämme Minuuttibaari ja muita välähdyksiä -novelliantologian julkkareihin 19.4.2023 klo 17, Rosebud Sivullinen -kirjakauppa, Kaisaniemenkatu 5, Helsinki.

Parviälyn antologia

 Yksi parhaista asioista Suomeen paluumuutossa on yhteyden löytyminen omaan äidinkieleeni. Rakastan omaa kieltäni, sen puhumista, kirjoittamista ja sen lukemista. Itsestäänselvyys, kun asuu Suomessa, mutta harvinainen luksus, jos on ulkosuomalainen. 

Ulkomailla asuessani kannoin Suomesta laukkukaupalla suomenkielisiä kirjoja. Paransin ja hioin omaa suomen tasoani luovan kirjoittamisen kirjekursseilla (joiksi etäopintoja silloin sanottiin) ja Oriveden Opiston kesäkursseilla. Puhumista saatoin harjoittaa vain lomilla ja puhelimessa. Netin tultua kotimaa aukeni järisyttävällä tavalla, jota nuoremmat eivät voi ymmärtääkään.

Nyt, kun asun Suomessa, nautin oman kieleni soinnuista ja väreistä, murteista ja slangista. En silti tiedä, miten antiikkiselta itse kuulostan, kun neljänkymmenen vuoden poissaolo on vienyt yhteiset kokemukset muiden suomalaisten kanssa. Katson Areenasta dokumentteja Suomen lamavuosista ja politiikan kiemuroista, joista minulla ei ole aavistustakaan, saati populäärikulttuurista. 

Jollain tavalla olen väliinputoaja, sillä en koskaan sopeutunut irlantilaiseen kulttuuriin, eikä minulla tietenkään voinut olla lapsuuden tai edes teini-iän muistoja sieltä. Lähiomainen on ainoa jokapäiväinen kontaktini Irlantiin enää, meillä on palanen yhteistä historiaa mukanamme.

Onnekseni pääsin v. 2018 mahtavaan kirjoittajaryhmään, joka kokoontuu kuukausittain Helsingissä. Minulla on ollut uskomaton onni löytää niin upea kirjoittamisen opettaja! Meitä on vaihtelevasti alle 10 kirjoittajaa ryhmässä, kovin erilaisia tyylejä ja kiinnostuksia. Aloitamme session yleensä open antamalla kirjoitusharjoituksella. Merkillistä on, että kirjoitusblokista kärsivänäkin tekstiä syntyy, kun ope käskee! 

Viimeksi piti improvisoida tekstiä, jolle annettiin vain muutama avainsana: tänä aamuna, nenä, itku, pöydän pinta, kaihoisa, rakastan!, tärkeää on. Nämä tykitettiin yksitellen viiden minuutin välein ja tarinaa piti muokata sitä mukaa. Tarina siitäkin tuli.

Seuraavassa harjoituksessa piti keksiä parin sanan ideoita novelliin, ne sekoitettiin ryhmän kesken ja sitten piti kirjoittaa suunnitelma. Minulle osui: vene, oudot äänet, kesken jääneet lauseet. Aika merkillinen juonikehitys siitäkin tuli! Kummallisinta on, että kun tähän leikkiin ryhtyy, ei ole aavistustakaan, mitä tuleman pitää. Kertaakaan en ole jäänyt tyhjän päälle. Harjoitukset toimivat kuten äänenavaus tai lihaslämmittely muissa lajeissa. Usko omaan osaamiseen palaa.

Viime kerran teoria-aihe oli romaanin tai tekstin rakenne.  Minulle tämän suunnittelu on aina tuottanut tuskaa, kun olen pikemminkin intuitiivinen kirjoittaja: istuessani kirjoittamaan minulla on vain sumuinen idea henkilöistä ja tapahtumista, parhaimmillaan vain ranskalaisten viivojen koristama luettelo. Pikemminkin minua ohjaa palo, kuin kutkutus, jano tai himo, jonka perään lähden. Joskus katson itsekin tekstiä ihmetellen, mistä se tuli. Rakennetta voin katsoa vasta jälkeen päin.

Ryhmässä palautteen saaminen on ollut tosi tärkeää, ja olemme opiskelleet sekä sen antamista että vastaanottamista. Tärkeää, ettei vain hymistellä 'ihan kiva' tai loukata toista sydänjuuria myöten. Tekstit lähetetään ryhmän sisäiseen Google driveen, joissa niitä voi kirjallisesti kommentoida pienryhmissä ja myös tunnin lopussa suullisesti.

Kirjoittamisen lisäksi ryhmä paneutuu erilaisiin kirjoihin aiheen mukaan ja meillä vierailee myös eturivin suomalaisia kirjailijoita kertomassa omasta työstään ja antamassa tehtäviä ja palautetta.

Jotkut ryhmässämme ovat jo julkaisseet omakustanteita ja toiset saaneet kustannussopimuksen. Toivo elää!

Olen työstänyt pitkää käsikirjoitustani alkuvuodet ja osallistunut ryhmän kolmeen novelliantologiaan, joista viimeisin on nyt valmiina netissä ja piakkoin paperikirjana, nimeltään Minuuttibaari ja muita välähdyksiä.

Kokoelmassa on 14 novellia kahdeksalta kirjoittajalta. Tarinat ovat tyyleiltään kovin erilaisia, eri vuosikymmeniltä, mutta niitä ankkuroi sama  tapahtumapaikka, Helsingin päärautatieasema. 

Huomasin projektin edetessä, että minulla oli kovin vähän tietoa siitä, mitä asemalla olisi voinut tapahtua viime vuosikymmeninä, niinpä valitsin 1960- ja 70-luvun. Minulle maalaisena Hesan asema on aina ollut eksoottinen paikka. Lisäsin fantasian joka syntyi kirjoitusharjoituksesta, 'mitä päähenkilö tekee asemalla 20 vuotta myöhemmin?' 

Kun saa tällaisen projektin valmiiksi, ei voi olla kuin kiitollinen kaikesta työstä, joka tekstien yhteiseen puurtamiseen on mennyt. Tunnit tekstejä lukien, kommentoiden, kirjoittaen, uusien versioiden lukeminen, sitten oikoluku - vähiten mieluisin osio minulle - otsikon etsiminen, järjestyksen löytäminen kovin erilaisille novelleille...!

Antologiassa esittäydymme itse ja kerromme, miten novellit syntyivät ja ope sanoo painavan sanansa. Mielestäni se on hieno fiktiivinen kokoelma ihmiselämiä (ja vähän muutakin) niinkin tutun paikan kuin Helsingin aseman maisemissa, 1960-luvulta nykypäivään - ja niin, tulevaisuuteenkin. 

Mikä muu helsinkiläinen rakennus on toiminut samassa tehtävässä yli sata vuotta, joka ikinen päivä? Miten monta miljoonaa kulkua on sen läpi tehty? Kuinka monet treffit, erot, hyvästit ja yksinäiset kohtalot on eletty sen suojissa?

Iso suositus antologialle, joka löytyy netistä eri verkkomyymälöissä, vaikkapa tästä.

Hyvä me!

Ihmisluonnon pimeä puoli

 On olemassa yksi asia, josta puhuessani huomaan olevani aika yksin monien naisten keskuudessa: miesten tekemä väkivalta maailmassa. Tämän olen huomannut erityisesti Suomeen muutettuani. Irlannissa ja Englannissa naiset järjestävät spontaaneja mielenosoituksia naisiin kohdistetusta väkivallasta ja murhista.

Suomessa monet kohtaamani naiset alkavat oitis vähätellä sitä ja kertoa naisten pikkumaisuudesta, selkäänpuukottamisista, tytöistä jotka koulukiusaavat, ja kuinka henkinen väkivalta naisilta onnistuu paremmin ja miten se on pahempaa. (Armeijassa tapahtuva simputus tai miesvankiloiden kiusaamiskulttuuri ei jotenkin vertaannu).

Olen miettinyt, mistä tämä reaktio johtuu, enkä oikein ymmärrä. Me too -kampanja herätti monet avautumaan seksuaalisesta häirinnästä, mutta väkivalta on edelleen sokea pilkku.

 

Itse aiheesta, eli siitä tosiasiasta, että maailman väkivaltaisuudet ovat pääasiassa miesten aikaansaamia ja Suomessa edelleen kuolee naisia väkivaltaan miesten toimesta, puhumattakaan turvakotien jatkuvasta resurssipulasta ja miten naisviha on voimissaan somessa - siitä ei saa puhua. Koko ajan muistutetaan, että naiset  ovat yhtä pahoja ja kaikkein ilmeisintä: että kaikki miehet eivät ole väkivaltaisia. 

 Minusta tuo viimeisin on niin itsestäänselvää, että en jaksaisi joka kerran toistaa sitä. Tai sitä, että itse olen onnellisessa heterosuhteessa jo yli parikymmentä vuotta, minulla on ihanat pojat, veli, vävypoika ja hyviä miespuolisia ystäviä. En onneksi joudu niin henkisen kuin fyysisenkään uhan tai väkivallan kohteeksi päivittäin.

 

Minulla on kuitenkin siitä kokemuksia menneisyydessä.

Ehkä vain sen läpi elänyt ja siitä selviytynyt reagoi yhtä herkästi uutisiin ja tilastoihin. Samastun jokaiseen uhriin, josta luen uutisissa tai luen vaikka fiktiossa, ja raivo epäoikeudenmukaisuudesta hulahtaa ylitseni.

Olen kuluttanut vuosikymmeniä lukiessani aiheesta, etsinyt syitä, analysoinut, syynännyt tilastoja ja tutkimuksia.

Eniten on pistänyt silmääni jatkuva sukupuolisokeus, gender blindness. 

Jopa johtava aivotutkija ja psykologi Lauri Nummenmaa onnistui keskustelemaan erään miespuolisen haastattelijan kanssa yli tunnin, mainiten jatkuvasti vain määreen ’ihminen’ puhuessaan väkivallasta. Hän perusteli väkivaltaa verraten ’ihmistä’ apinoiden alfauroksiin ja niiden tarpeeseen pitää johtajanpaikkaa väkivalloin. Naarasapinoita ei edes mainittu eikä niiden lajityypillistä käyttäytymistä. (En ole muutenkaan vakuuttunut evoluutiopsykologiasta, mutta se on eri juttu).

Hänen kirjansa Pahuus, ihmisluonnon pimeä puoli, on juuri luettavanani. Toivoin, että edes siinä riisutaan ympäripyöreä määre ’ihmisen väkivaltaisuus’ ja puhutaan suoraan miehen väkivaltaisuudesta. Sillä jos emme paikanna ja tarkenna ilmaisuja, emme koskaan pääse ongelman ytimeen. Naisten harjoittama väkivalta on kovin harvinaista ja naisten sodankäynti on poikkeus. 

Tämän Nummenmaa vahvistaa yksiselitteisesti jo sivulla 38: yksi biologinen ero on ylitse muiden: se on sukupuolten välinen ero väkivallassa ja rikollisuudessa. Miehet tekevät 95% kaikista henkirikoksista ja ovat myös uhrina suurimmassa osassa. Lisäksi miehet tekevät ylipäätään kaikenlaisia rikoksia enemmän kuin naiset. 

Tämä fakta ei kuitenkaan estä tutkijaa käyttämään ensimmäisessä luvussa ihminen-sanaa: Vielä nykypäivänäkin ihmiset tappavat, pahoinpitelevät ja raiskaavat toisiaan kaikkialla maailmassa. 

Sama ristiriita jatkuu koko kirjassa, vaikka melkein kaikki esimerkit väkivallantekijöistä koskevat miespuolisia. Naisten 'lajityypillistä' käyttäytymistä ei käsitellä lainkaan. Nummenmaa on mielestäni muutenkin lukkiutunut sosiobiologiseen selitykseen ja on horjuvalla pinnalla selittäessään raiskauksia lisääntymisstrategiana ja ylistäessään vapaata markkinataloutta rauhan edistäjänä maailmassa. Evoluutio ei todellakaan riitä minusta selitykseksi enää.

Jos lakkaamme jaarittelemasta, että sotia ja väkivaltaa ja raiskauksia ja pedofiliaa on aina ollut ja tulee aina olemaan, kun ’ihminen’ on niin väkivaltainen, ja tarkennammekin sanan ’mieheksi’, voimme olla jo lähempänä ratkaisua.

Sukupuolisokeus näkyy jatkuvasti uutisissa, kun väkivallan tekijöistä puhutaan ’henkilöinä’, ’nuorisojengeinä’, ’ihmisjoukkoina’ tai vaikkapa tietyn paikkakunnan jäseninä. Uutisissa ei mainita, että väkivaltaan ryhtyneet olivat kaikki miehiä. Entä mitä sillä on väliä? Onhan mieskin ihminen?

Jos yritetään puuttua kaupunginosa A:n tai ihmisryhmä B:n väkivaltaisuuden syihin, eikä tyttöjä tai naisia ole teoissa juurikaan mukana, eikö kannattaisi miettiä, miksi syrjäytyminen/köyhyys/huumeet ei aja myös heitä väkivaltatekoihin. Mikä poikia/miehiä mättää? Miksi pedofiilit ja raiskaajat ovat pääasiassa miehiä?

Väkivallasta puhuttaessa on tietenkin myös erotettava toisistaan yksilöiden ja joukkojen/maiden välinen väkivalta. Tuntuu kuitenkin, että mitä miesvaltaisempi eli patriarkaalisempi yhteisö, sitä enemmän naisiin kohdistetaan väkivaltaa. Mitä enemmän naiset pääsevät osalliseksi koulutuksesta ja päätäntävallasta, sitä paremmat mahdollisuudet yhteisöllä on ratkaista konfliktit rauhanomaisesti ja parantaa niin naisten kuin lasten asemaa. Tätä keinoa väkivallan vähentämiseen maailmassa en löytänyt Nummenmaan opuksesta, koska jälleen palasimme ihmisluonnon geneettisiin mahdottomuuksiin.

 

Niin, ja se vielä, että väkivalta jaotellaan usein henkiseksi ja fyysiseksi ja että naiset ovat kuulemma parempia ensinmainitussa lajissa.

 Minä väitän, että fyysinen väkivalta on myös AINA henkistä.

Jos törmäät kaapinoveen, tunnet hetken kipua ja harmittelet ehkä mustelmaa seuraavana päivänä.

Jos joku toinen ihminen lyö sinua avokämmenellä tai nyrkillä kasvoihin, on kipu fyysisen lisäksi henkistä: shokki, pelästys, kauhu. Et voi unohtaa kipua, vaikka mustelma aikanaan vaihtaa väriä violetista keltaiseen. Häpeä ja seuraavan kerran pelko seuraa sinua ikuisesti ja tunnet sen joka kerran, kun näet väkivaltaa elokuvassa tai uutisissa. Fyysisen kivun määrällä ei useinkaan ole väliä, kun kyseessä on toisen ihmisen sinuun kohdistuva raivo ja viha, jonka syytä et voi ymmärtää. Pelon voi laukaista tietty katse, uhkaava ele tai painostava hiljaisuus. Ei koiraakaan tarvitse enää kuin katsoa, kun se on ensin piiskattu. SE on henkistä väkivaltaa.

Viittaukset:

Nummenmaa, Lauri: Pahuus, ihmisluonnon pimeä puoli, Tammi 2022. 

Linkki haastatteluun, josta mainitsin: Futucast

Turvaton vuosi 2022

 Vuoden viimeinen päivä. Tässä tuntuu aina olevan saranan paikka, vaikka aika kuluu ihan samaa tahtia kuin ennenkin ja huominen koittaa samalla kellolyömällä.  Uudet kalenterit ripustetaan seinille ja hohtavat uutuuttaan, pitkä tauko harrastuksista tuntuu. Epämääräinen lössäys on lisääntynyt, nukutaan puoleen päivään, syödään aivan vääriä kalorimääriä, liikunnan puute näkyy vyötärössä. Ulkona on jo aamusta niin pimeää, että masentaa. 

Hyvä aika siis katsoa, mitä kaikkea tapahtui tänä vuonna. Se suurin, YLE uutisten käyttämän otsikon turvattomuus, tuli Venäjän aloittaman hyökkäyssodan myötä. Tällä nimellä sotaa pitäisi jaksaa kutsuakin. Kuten pandemian iskiessä kaksi vuotta sitten, kaikki muuttui taas kertaheitolla. Isäni sukupolven painajaiset ja muistot kuoriutuivat jostain iholle. En voi sanoa, että panikoin, mutta avuttomuus ja turhautuminen ahdisti. 

Nyt tilanteeseen on turtunut, koska ihminen ei muuten kestä. Minua viisaammatkaan eivät osaa ennustaa, miten tässä käy, joten voi vain toivoa, että ihmishenkien älytön haaskaaminen loppuisi ja miesegot palaisivat normaaliin kokoonsa. Tätä ei tasa-arvon maassa yleensä sanota, mutta ei tarvitse kuin katsella aggressiivisimpien ja konservatiivisimpien maitten päättäjäkaartin kuvia, ja sukupuolijakauma on selvä. 

Helmikuun mielenosoituksia.

Se tilanteesta, johon en juuri voi vaikuttaa. 

Tänä vuonna saimme nähdä paljon ihanaa taidetta, kun taas sai matkustaa vapaasti. Sain aikaan parikin omaa näyttelyä, yhdessä ja yksinäni.

Minulla on kaksijakoinen luovuussyndrooma: voin keskittyä vain yhteen kerrallaan, joko kirjoittamiseen tai maalaamiseen. Kun innostun kuvanteosta, kirjoituskyky  häviää aivoistani ja päinvastoin. Ne tuntuvat viiraavan eri osa-alueita jotka eivät leikkaa toisiaan. On myös mahdotonta hypätä lajista toiseen ilman aivojen  lepuutusaikaa. 

Molemmissa on kuitenkin yhteistä se, että palaute muilta todella parantaa tulosta. Yksinäisyydessä ahertava nero taitaa olla myytti! Enkä usko, että kukaan pelkästään pöytälaatikkoon tai kaappiin taidettaan tekee: on ihanaa saada teksti valmiiksi, editoiduksi, oikoluetuksi ja vihdoin printtiin. Samoin on hienoa saada omat työt seinälle, vaikka kirjaston tai museon, kunhan joku näkee ne. Kaikkein hienointa on, kun maalaus lähtee uuteen kotiin jonkun kainalossa, tai joku lukee tekstin ja antaa plautetta. 

Ensimmäistä kertaa myyjäisiin ja näyttelyyn osallistuneena yritän myös itse antaa palautetta ja kannustusta, kun käyn vastaavissa tapahtumissa. Ei ole kiva istua pöydän takana tai tyhjässä galleriassa, jos kukaan ei edes moikkaa käydessään. Ymmärrän, että jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, on kohteliaampaa ehkä olla hiljaa, mutta aina voi kiittää lähtiessään. Suomalaiset ovat aikamoisia tuppisuita verrattuna irlantilaisiin! On ihanaa saada jutella yleisön kanssa.

Kirjoittajaryhmäni Imuri on työstänyt kolmatta novelliantologiaamme ja sen pitäisi valmistua ensi kevään aikana. Novellien ankkurina on tällä kertaa Helsingin päärautatieasema.

Ajatuksenani oli tehdä tähän blogiin kattava kuvakavalkadi vuoden kulttuuririennoista, mutta kuvia kertyi satamäärin. Voi vain sanoa, että kyläluutana on suihkittu ja kulttuuria noukittu kunnon culture vulturen eli nimeni kulttuurikorppikotkan mukaan tänä vuonna, entistä enemmän nyt kun koronarajoitukset vihdoin sen sallivat. Kännykän kuvanauhaa katsellessani yllätti, että vielä tammi-helmikuussa käytimme yleisesti maskeja!

Päädyin valitsemaan yhden kuvan joka kuukaudelta, tapahtumasta tai näyttelystä joka jäi mieleen. Teatteriesitykset jäivät valitettavasti pois, kun niissä ei nykyään saa kuvata mitään. Yksityisemmistä tilaisuuksista, jotka ovat minulle tärkeitä kuten lukupiireistä ei taas voi kuvia julkaista.

Pahoitteluni, että en saa taiteilijan nimeä samaan kuvaan, mutta voin antaa lisätietoja jos joku kaipaa. 

Joten tässä pähkinänkuoressa helmiä vuodelta 2022. Toivotaan yhtä vilkasta ensi vuotta, taide antaa aina toivoa ja lieventää yksinäisyyttä. 

Skål, kippis ja slainte!

Tammikuu - Ateneum

Helmikuu - Kansallismuseo

Maaliskuu - Martat, Hml Kirjasto

Huhtikuu - Ryhmänäyttely, Iittalan Lasimäki

Toukokuu - Tampereen Taidemuseo

Kesäkuu - Voipaalan taidekeskus

Heinäkuu - Taiteen päivä, Iittala

Elokuu - Haiharan Taidekeskus Tre

Syyskuu - Finlayson Art Area Tre

Lokakuu - Oma näyttely, Hml kirjasto

Marraskuu - Päivälehden museo, Hki

Joulukuu - Naivistien talvinäyttely, Iittala

Kulttuurimatkoja

No, koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla jotain, mikä on jäänyt väliin. En ole koskaan ollut pakettimatkalla. Sellaisella, jolla viedään kentältä bussilla hotelliin, aamulla bussilla kiertoajelulle ja taas takaisin katettuun buffet-pöytään. Oma aika on aikataulutettu nähtävyyksien väliin. 

Olen aina suunnitellut omat matkani, netin tultua lennoista ja yöpymisistä lähtien - muistaako kukaan enää matkatoimistoja ja tiskin takana lentoja etsivää virkailijaa? 

Ensimmäisen kerran ylitin Suomen rajat Tukholman laivan kannella nukkuen, sitten liftaillen kaverini kanssa. Englantiin muutin välivuodeksi junalla reppu selässä. Kerran matkustin Magic Bus-nimisessä kidutusvälineessä Lontoosta Ateenaan. Kuski taisi poltella tai naukkailla jotain loppumatkasta, jotta pysyisi hereillä. Tuntui että luut tärisivät vielä tuntikausia jäkeenpäin.

Se, että joku muu suunnittelee lomamatkasi, oli siis uutta. Tarjous oli niin halpa, ettei siitä voinut kieltäytyä marraskuun pimeydessä. Oli erikoista tulla komennetuksi lähtöön aamukahdeksalta ja jonottaa rivissä bussiin ja taas ulos. Juuri kun löytyi joku tavattoman kiinnostava historiallinen kohde, kuten Pyhän Barnabasin kirkko ikoneineen tai roomalainen kylpylä, oli taas lähdettävä. Muutaman päivän kuluttua retket alkoivat jo tuntua työltä. Onneksi toinen viikko oli omaa aikaa.

Totta on, että emme ehkä olisi omin päin nähneet Kyproksesta niin paljon, mutta taatusti olisimme viihtyneet paremmin omin nokkinemme. Huomasin taas, että sekä minä että lähiomainen kuulumme johonkin vaikeasti määriteltävään vähemmistöön, joka innostuu tuhansia vuosia vanhoista manteleista ja käsintehdyistä keraamisista korvakoruista. Moni muu näköjään ei.

Meitä yritettiin kyllä  houkutella persialaisilla matoilla, kultakoruilla, jalokivillä ja nahkatakeilla, mutta budjetti ei ihan riittänyt näihin tuliaisiin. Ymmärsin, että tämä oli halvan matkan hinta. Tästä kaupanteosta jäi ikävä maku, enkä usko että se vaurastuttaa paikallisia sentin vertaa.

Toisaalta se, että yhtäkkiä lähtee tutuista ympyröistä johonkin toiseen kulttuuriin, vaikka vain Välimerelle, tuntuu ravisuttavan aivoja. Se tekee hyvää samalla tavalla kuin hikijumppa keholle. 

Se, kun jättää sumuisen marraskuisen Suomen ja näkee täysikuun lämpimässä illassa tai ui aamuseitsemältä meressä, joka on niin suolainen, että sitä kelluu itsestään. Oman puutarhan hedelmät Suomessa lilluvat purkeissa ja pakastimessa, kun taas Välimeren maissa voi vielä poimia hedelmiä suoraan puusta.

Toisessa ääripäässä katselee Facesta tuttujen pulskia lemmikkejä, kissoja ja koiria joilla on nimet ja lelut kuin lapsilla, ja sitten näkee laumoittain nälkäisiä kissoja norkoilemassa terasseilla ja hotellien pihoilla. Kukaan ei näistä elukoista välitä ja turistisesongin kuivuessa mietin, miten niiden käy. 

Suomessa valokuvataan pöyristyneenä jos näkee roskia kadulla. Lomamatkallamme emme voineet olla näkemättä bussista roskaa täynnä olevia ojia, muovipullojen vuoria ja kaatopaikkoja jokaisella tyhjällä tontilla. Luksushotellin miljoonakasinon aulassa haisi ihan se itse, kun viemärit eivät vedä. Kaikki oli erittäin siistiä hotellin alueella, jota koko ajan siivottiin, mutta heti vieressä oli jäteoja. Miten näitten käy, kun tulee talvi, rankkasateet ja tuuli?

Talousongelmien tultua monet valtavat rakennusprojektit oli  vaan jätetty kesken. 

Vaikka kuinka soisi turismin tuovan vaurautta alueelle, ei siitä hyvää seuraa, jos ympäristöstä ei välitetä yhtään. Epäilen myös, ettei vauraus muutenkaan leviä kovin paljon alipalkattujen palvelualojen lisäksi. 

Eräs matkaseuralaisemme sanoi, että maailmaa ei voi muuttaa, kun kritisoin jotain. Ehkä niin, mutta kaikkeen ei tarvitse osallistua. 

Olin hetkien ajan täydellisen onnellinen, kun kelluin vedessä tai kuivattelin auringossa. Ihmisjoukoissa tunsin itseni vieraaksi. Tuonkaltaisessa matkassa kurjinta on turistikuplassa eläminen, kun ei saa mitään kontaktia paikallisiin ihmisiin, ei opi kieltä, päätökset tehdään puolestasi. Koko elämys on keinotekoinen alusta loppuun. 

Lähiomainen puolestaan nautti lämmöstä ja auringosta täysin. Yöllä piti pitää ikkunaa auki, jotta hän kuulisi meren aaltojen rytmikkään kohinan. Sitähän ei Suomessa juuri kuule.

Paras ratkaisu, kun reppureissailu ei enää ole vaihtoehto ja julkisilla kulkeminen ei näissä maissa onnistu, voisi olla asuntoauton vuokraaminen, jotta pääsee matkustamaan omaehtoisesti. Sellaisessa voisi kenties asuakin.

Joku ajatteli samaa joskus. Olisi jännä tietää, mitä sitten kävi?